Runous – en ymmärrä sinua

Bob Dylanin Nobel-palkinto pakottaa avautumaan.

Minulla on keittiön pöydällä Vänrikki Stoolin tarinat. Kirja on ostettu 14.5.1976, Lammilta muuten, mutta se ei nyt ole olennaista.

Kirja on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Niitä on yli 40.

Muuttoja on ollut ainakin 12. Aika monen yhteydessä olen pidellyt kirjaa kädessäni ja miettinyt, että milloin. Yrityksiä on ollut monia, mutta ei siitä mitään ole tullut.

Uusin oli viime keväänä. Päätin, että luen yhden runon joka aamu. Luen vaan. Ei muuta.

Ei sitä kauan kestänyt.

Ei pidä luulla, että Stool on ainoa runokirjani. Minulla on niitä useita ja aika monen olen lukenutkin, siis ihan läpi – ja joskus jopa kehunut kavereille, mutta en kovin usein. On tuntunut jotenkin nololta kehua runokirjoja.

Ei siksi, että pitäisin runoudesta puhumista nolona. Vaan siksi, että en ole käsittänyt lukemastani juuri mitään. Kehu nyt sitten sellaistakin – aika falskia.

Stool on minulle avainteos. Melko tarkkaan silloin, kun se oli kulkenut mukanani tasan 40 vuotta, kysyin itseltäni: onko keisarilla vaatteita ollenkaan?

Miksi minun pitäisi pitää runoudesta? Eikö melkein 60-vuotiaalla miehellä ole oikeutta olla mitä mieltä haluaa, vaikka runoudesta, jos sen vielä perustelee.

Miksi en yksinkertaisesti voisi olla sitä mieltä, että runous on tyhmää? Uskallanhan minä senkin sanoa, että silakka on pahaa!

No, se oli primitiivireaktio. Aikani asiaa mietittyäni ja saatuani häpeällisistä ajatuksistani palautettakin, voin nyt sanoa: ei sellaista voi tuomita tyhmäksi, mitä ei ymmärrä.

Enhän minä ymmärrä espanjaakaan, mutta sanoisinko sitä sen vuoksi tyhmäksi?

Ja runous, sinua minä en tosiaankaan ymmärrä.

Jaan runouden kahteen osaan: on käyttörunous ja on taiteellinen runous.

Käyttörunous on sitä, mitä kuulee laulettavan iskelmissä, mutta myös esimerkiksi kirkkomusiikissa.

Esimerkiksi meidän kuoromme laulamien monituntisten kirkkomusiikkiteosten sanoitus mahtuu yleensä muutamaan riviin, joita sitten toistetaan erilaisissa sävelkuluissa. Seuraavana vuonna otamme uuden monituntisen teoksen, jossa sanat ovat suurin piirtein samat kuin edellisessäkin.

Ainakin viestinnän kannalta tämä kuulostaa minusta järkevältä. Missään muualla ydinviestiä ei ole onnistuttu tiivistämään ja toistamaan niin houkuttelevalla tavalla ja niin kauan kuin kirkkomusiikissa – siis satoja vuosia ja yhä edelleenkin.

Käyttörunouden kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minusta taidetta, vaan taito – ja kirkkomusiikissa ehkä se vaatimattomin taito. Iskelmien käyttörunous taas on sisällyksettömyydessään toisinaan pahempaa kuin Radio Suomesta maanantaiaamuisin kuuden jälkeen kuultava Maria Jyrkäksen kyökkifilosofia.

Mutta älkää käsittäkö väärin: minusta käyttörunouden tekeminen on vaativaa. Esimerkiksi minä en siihen kykene, jos se nyt on joku mittari.

Se on vaativaa jo teknisesti. Minä esimerkiksi en saa edes loppusointuja aikaan ja ne nyt ovat kai perusedellytys – paitsi ehkä puhelaulussa, mutta rap lieneekin vain niiden keksintö, joilla ”rivit tuli täyteen mutta riimit ei”.

Mieluummin tyydyn ihailemaan Reino Helismaata, Juice Leskistä ja – niin, Bob Dylania. Nykyhumppaan verrattuna heidän sanoituksensa eivät ikävystytä tai myötähävetä, mutta pitääkö niistä nyt Nobelin palkinto antaa?

Sitäkään en ymmärrä.

Taiderunous on helpompaa, niin kuin taide yleensäkin. Mutta kaikki riippuu tietenkin siitä, mikä on taiteen määritelmä. Itse en ole kuullut parempaa kuin tämän: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi.

Runouden kanssa nyt on vaan niin, että minusta se on huonoa taidetta. Vaikka miten päin sitä käännän ja väännän, en löydä siitä mitään muuta kuin pyrkimyksen sanoa hankalalla tavalla se, minkä voisi sanoa yksinkertaisestikin.

Omituisinta on, että tämä hankala ymmärrettävyys nostetaan taiderunoudessa jotenkin arvokkaaksi sinänsä: mitä enemmän joutuu miettimään runoilijan todellisia aivoituksia, sitä hienompaa se on.

En voi ymmärtää tätä. Miksei asioita voi sanoa suoraan?

No, ehkä siksi, että kummallisilla sanakäänteillä pyritään sanomaan jotakin muuta kuin tekstissä sinällään lukee. Puhutaan merkityksistä.

No, puhutaan vaan. Siltikään en ymmärrä: jos on sanottava jotakin, miksi sanoa se niin, että mahdollisimman harva sen ymmärtää, kun voi sanoa sen niinkin, että mahdollisimman moni ymmärtää (ellei sitten tosiaan eletä diktatuurissa, missä on pakko puhua piilomerkityksin).

Tähän saatetaan vastata, että miltä se sitten kuulostaisi. Eikö se, mitä runous yrittää sanoa, kuulosta suorana tekstinä aika lattealta?

Olen samaa mieltä. Runous onkin usein keino saada lattea ajatus kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan.

Pyydän anteeksi. En halua loukata, mutta tähän olen tullut. Saatte myös pitää minua millä hyvänsä tavalla tyhmänä.

Olen tullut tähän lukemalla runoutta – jopa itämaista, jota ymmärrän enemmän, koska siinä on sentään teknisiä vaatimuksia, ainakin toisinaan.

Olen myös lausunut runoja, siis julkisesti, ja pidän itseäni siinä aika hyvänä, jos runo on oikea - mikä tietenkin erottaa minut ammattilaisesta. Lisäksi olen kirjoittanut runoja.

Näitä runoja olen sitten käännellyt käsissäni ja joskus lukenutkin jollekin onnettomalle. Niistä ei yleensä ole ymmärretty laisinkaan sitä mitä minä olen yrittänyt sanoa.

Kiinnostavaa on silti, että niitä on pidetty hyvinä. Jotkut ovat jopa kannustaneet tekemään runokirjan.

Mutta ei sitä taida tulla. Taiderunokirjan tekeminen – se olisi minusta huijausta. Ja käyttörunokirjan – siihen en pysty.

Pahinta on, että jopa tämän jutun otsikkoa on sanottu runoudeksi. Käyttörunoutta se ei ainakaan ole.

Cleantech on vain outoa politiikkaa

Tekniikka ja Talous -lehdessä kirjoitettiin 26.8. artikkeli otsikolla Cleantech-veturi jumittui mäkeen. Kirjoituksen mukaan ”puhdas teknologia ei ole kyennyt pelastamaan Suomen taloutta”.

Eipä kai. Luulin, että ne ajat ovat takana, jolloin Suomessa ajateltiin venäläiseen tyyliin, että kunhan vaan kulman takaa tupsahtaa joku uusi nokia, olemme pelastetut.

Metsäalalla on usein ihmetelty, että mitä se cleantech oikein on. Että miksi ihmeessä metsäteollisuus ei olisi ”puhdasta teknologiaa”.

Kysymys on aiheellinen, sillä ei sitä tosiaankaan cleantechiksi lasketa. Vastauksia, ainakin perusteltuja on vaikea löytää.

Cleantechille on monia määritelmiä. Wikipedian mukaan cleantech tarkoittaa ”tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ehkäisevät tai vähentävät liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia”.

Olen kysynyt lukuisia kertoja, miksi moderni metsäteollisuus ei olisi tämän määritelmän mukaan cleantechiä. Eikö se muka edistä luonnonvarojen kestävää käyttöä vaatiessaan, että metsätalouden, jolta se ostaa puunsa, on oltava ekologisesti kestävää?

Eikö se tosiaankaan ehkäise, tai edes vähennä liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia tarjotessaan uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuville teknologioille uusiutuvan vaihtoehdon?

Olen saanut vastauksenkin: ei se ole, koska se ei ole.

Tilastokeskuksen mukaan cleantechillä ”tarkoitetaan kaikkia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, jotka tuotantoprosessissaan tai käytössään aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle tai kuluttavat vähemmän luonnonvaroja”.

Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun havaitaan, että koko suomalainen metsäteollisuus pärjää tässä vertailussa. Ei liiketoimintamielessä eikä maantieteellisesti.

Tämän kaiken Tilastokeskus kuitenkin tekee tyhjäksi käsittämättömällä tarkennuksellaan. Sen mukaan ”vertailukohtana voidaan pitää keskimääräistä kansallista tasoa tämän tuotteen tuotannossa”.

Tämän tuotteen – ei siis vaihtoehdon! Ja kansallista tasoa!

Tämä on kuin lukuisat Euroopan unionin keksinnöt, jotka eivät koskaan palkitse, vaan rankaisevat edelläkävijää. Rajoitus on käsittämättömän nurkkakuntainen: metsäalalla on totuttu hakemaan vertailukohdat aivan muualta kuin naapurin tuppukylästä, jossa sielläkin useimmiten ollaan maailman kärjessä, jos vain metsäalasta on kyse.

Määritelmä on aivan erityisen typerä siinä mielessä, että cleantech pyrkii vientiin. Eikö cleantech-ehdokkaiden vertailukohdat pitäisi siis löytää kaikkialta maailmasta, muutenkin kuin metsäteollisuuden osalta?

Otetaan vaikka erittäin hyvin menestyvä, koko maailman metsäteollisuutta ja metsätaloutta palveleva ja ilmiselvästi cleantechiä edustava konepajateollisuutemme.

Tähänkin olen saanut vastauksen. Kyllä, mutta ei. Se vaan ei käy, koska se ei käy.

Mitä selvimmin cleantech on politiikkaa, jolla vain halutaan jakaa lampaat mustiin ja valkoisiin mielivaltaisin perustein. Onko oikeastaan ihme, jos se sitten ei kykenekään pelastamaan Suomen taloutta?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.9.2016.

Turun Sanomienkin pitäisi oikaista virheensä

Lähetin taannoin vastineen Turun Sanomissa 30. elokuuta julkaistuun Mai Suomisen, Lassi Suomisen ja Panu Kuntun yleisönosastokirjoitukseen. Osoitin kirjoituksesta jopa selviä virheitä, kuten että PEFC-metsäsertifiointijärjestelmä olisi ”teollisuusvetoinen” tai että se ei suojele luonnon monimuotoisuutta.

Journalistin ohjeiden mukaan tiedotusvälineen pitää julkaista oikaisu mahdollisimman pian sen jälkeen, kun lehden tietoon on saatettu, että se on julkaisut virheellistä tietoa. Tämä oikaisu pitää julkaista niin, että sen näkevät samat ihmiset, jotka ovat nähneet virheellistä tietoa sisältäneen artikkelin.

(Ei siis luulisi käyvän laatuun esimerkiksi sellaisen menettelyn, että Helsingin Sanomien aamupainoksessa, joka leviää Etelä-Suomeen, julkaistu virhe oikaistaan saman päivän seuraavassa painoksessa, joka leviää Pohjois-Suomeen!)

Oikaisu taas tarkoittaa tekstiä, joka vähintäänkin periaatteessa voi näkyä virheellisen tiedon nähneille ihmisille ja joka on toimituksen allekirjoittama.

Allekirjoittaja on erityisen tärkeä: jos sen allekirjoittaa kiista-asian osapuoli, virheestä tehdään mielipidekysymys, mutta jos sen allekirjoittaa toimitus, todesta ja valeesta ei tehdä mielipideasiaa.

Eihän Turun Sanomat tietenkään oikaisua julkaissut, vaikka päätoimittaja onkin vastuussa aivan kaikesta lehtensä sisällöstä yleisönosastokirjoituksia ja jopa mainoksia myöten. Nykyäänhän ajatellaan niin, että valeen saa präntätä, jos sen pystyy laittamaan jonkun suuhun.

Mutta että ei julkaissut edes vastinetta!

Siltä varalta, että joku ajattelee, että kirjoitukseni olisi ollut liian pitkä tai asiaton, julkaisen sen tässä. Saatte sitten itse päättää, olisiko tämä mahdollisesti asiantuntijatietoa sisältävä kirjoitus edistänyt keskustelua enemmän, yhtä paljon tai vähemmän kuin ne lukuisat, Suominen-Suominen-Kunttu-troikkaa tukevat tekstit.

Seuraavassa kursiivitekstit ovat lisäyksiä Turun Sanomiin lähettämääni tekstiin.

”Metsien käsittely uudistuu koko ajan

Mai Suominen, Lassi Suominen ja Panu Kunttu kirjoittivat metsänhoidosta (TS, 30.8.). Valitettavasti kirjoituksessa oli lukuisia harhaanjohtavia väitteitä ja jopa asiavirheitä.

Kirjoittajien mukaan ”Suomen metsissä on noin 800 uhanalaista eliölajia.” Metsien uhanalaisia on tietenkin paljon, koska metsät ovat Suomen yleisin luontotyyppi.

Kirjoittajat jättävät kuitenkin mainitsematta, että metsien uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuoden 2000 ja 2010 kartoituksissa. Jos uhanalaisuus siis lisääntyi vuosisadan vaihteen tienoilla, trendi on tällä mittarilla saatu kääntymään paremmaksi.

Uhanalaistutkijoiden mukaan merkittävin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Niiden jättämiseen velvoittaa PEFC-sertifiointi, josta kirjoittajat siis totuudenvastaisesti sanovat, että se ei ”suojele luonnon monimuotoisuutta”.

Tosiasiassa näillä metsänomistajien vapaaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan kaatamatta jättämillä säästöpuilla on ollut viime 20 vuoden aikana parempi vaikutus uhanalaisten lajien selviämiseen kuin esimerkiksi samaan aikaan jatkuvasti lisääntyneellä metsien tiukalla suojelulla.

PEFC-sertifioinnin väittäminen teollisuusvetoiseksi on kirjoittajien taustat (Panu Kunttu on ollut pitkään Suomen WWF:n metsävastaava ja WWF on metsäsertifioinnin keskeisiä vaikuttajia Suomessa) huomioon ottaen ilmeisen tarkoituksellista harhaanjohtamista. He kyllä tietävät, että se on ennen muuta pienmetsänomistajien hanke, kun taas teollisuus suhtautuu eri sertifiointijärjestelmiin neutraalisti.

Kirjoittajien mukaan ”suurin osa Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä on todettu uhanalaisiksi”. Tulos on luontotyyppien uhanalaiskartoituksesta eikä sitä ainakaan tilaajan, eli ympäristöministeriön mukaan voi käyttää lisäsuojelun perusteena.

Kartoituksessa luontotyyppi lasketaan uhanalaiseksi, jos se on uhanalainen yhdessäkään kohtaa Suomen maa-alaa. Kirjoittajien logiikalla siis myös runsaimmin suojellut runsaslahopuustoiset kangasmetsät olisivat uhanalaisia – jopa suojelualueilla, mikä on tietenkin täysin järjenvastaista.

Kirjoittajien mukaan ”uhanalaisuuden keskeisimpänä syynä on voimaperäinen metsätalous: nimenomaan avohakkuut, maanmuokkaus, yhden puulajin viljely ja kuolleen puun puuttuminen metsistä”.

Täytyy kysyä, kuinka voimaperäistä on metsätalous, joka vuodesta toiseen käyttää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantopotentiaalistaan vain 80 prosenttia? Missä muualla talouselämässä tätä pidettäisiin tehokkaana?

Kirjoittajat eivät myöskään näytä tietävän, että Suomen metsätalouden tavoitteena on jo pitkään ollut monikerroksinen ja monipuulajinen metsä, ihan niistä samoista syistä kuin kirjoittajatkin sitä kannattavat. Metsien käsittely uudistuu muutenkin kaiken aikaa, vaikka metsätalouden kriitikot eivät siitä paljoa tiedä.

Kirjoittajat ovat huolissaan virkistysmetsien riittävyydestä. Jos asiaa kuitenkin kysytään kansalaisilta, huoli on turha.

Suomen Metsäyhdistys kysyy säännöllisesti toistettavissa Metsä ja puu -mielipidetiedusteluissa, onko kansalaisten lähiympäristössä riittävästi virkistysmetsiä. Musertava enemmistö, noin 90 prosenttia vastaa kerrasta toiseen, että niitä on vähintäänkin melko riittävästi.

Vastaus osoittaa, että tavallisten suomalaisten mielestä hyvin hoidetut talousmetsämme ovat hyvä paikka myös virkistäytymiselle.”

Jälkikirjoituksena vastaan minulle kohta esitettäviin kysymyksiin, että miksi en tehnyt Turun Sanomien toiminnasta kantelua Julkisen sanan neuvostoon.

No, jos olisin kannellut, Turun Sanomat olisi vastineessaan vedonnut sananvapauteen ja todennut, että kyseessä on mielipide-ero. Journalistin ohjeiden toteuttamista valvova Julkisen sanan neuvosto taas olisi hyväksynyt sen – siihen voidaan luottaa, niin se tekee näissä tapauksissa aina.

Näin ne tekevät, ymmärtämättä, millaisen hallan aiheuttaa julkiselle keskustelulle ja koko kansakunnan moraaliselle selkärangalle se, että toden ja valheen välinen ero banalisoidaan mielipiteeksi.

Ei meidän tarvitse tuhota journalismia, se tekee sen ihan itse, omin pikku kätösin. Samalla menee paljon muutakin, valitettavasti.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu yhtikäs missään.

Helsingin Sanomat – myös istutettu puu tarvitsee sieniä

Arkkitehti ja tekniikan tohtori Harri Hautajärvi kirjoitti 28.8.2016 Helsingin Sanomiin kolumnin otsikolla Tarvitseeko Suomi enää aukeiksi raastettuja, monotonisia puupeltoja? Kirjoitin lehteen vastineen, jota se ei julkaissut.

Niinpä julkaisen vastineeni itse, se tulee tässä (kursivoidut kohdat ovat lisäyksiä HS:ään lähetetyn version suhteen):

"Harri Hautajärvi kirjoitti (HS, 28.8.) Peter Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä ikään kuin siinä kerrottaisiin kokonaan uusia asioita. Tosiasiassa se, että metsän eliöt ovat aistivia olentoja, ovat yhteydessä toisiinsa ja vaihtavat keskenään ravinteita ei ole kenellekään metsäasioita opiskelleelle mikään uutinen.

Ekosysteemin voi tulkita sosiaaliseksi verkostoksi. Ihminen voi rakentaa maailmanymmärtämismallejaan miten haluaa. Niiden paremmuuden ratkaisee ainoastaan niiden käyttökelpoisuus.

Hautajärven usko ihmisen mahdollisuuksiin manipuloida luontoa on uskomaton. Hän kuvittelee, että talousmetsä on ihmisen luomus.

Tosiasiassa luonnolla on sen luomisessa ihmistä isompi rooli. Jokaisella talousmetsänkin hehtaarilla yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt.

Hautajärvi väittää, että ihmisen istuttamat puut eivät kykenisi verkostoitumaan. Totta kai kykenevät ‒ jos eivät kykenisi, ne kuolisivat. Yksikään puu ei elä ilman yhteyttä sienirihmastoon.

Istutetuista ja luontaisista puista kasvaa ihan yhtä tiheäsyistä rakennuspuuta, jos ne kasvavat samoissa oloissa. Torjuntamyrkkyjä ei Suomen metsätaloudessa käytetä ja lannoituskin on hyvin vähäistä: yli 85 prosenttia suomalaisista talousmetsistä ei ole lannoitettu koskaan.

Luonnonmukaiset metsänhoitotavat eivät ole koskaan olleet kiellettyjä Suomessa. Ainoa vaatimus on ollut ja on, että jos metsässä tekee päätehakkuun, on huolehdittava siitä, että tilalle syntyy uusi metsä.

Toisin kuin Hautajärvi väittää, jatkuvaa kasvatusta ei ole pystytty osoittamaan yleisesti paremmaksi kuin muita menetelmiä, eikä se liene mahdollista periaatteessakaan: kaikki riippuu paitsi metsän olosuhteista, myös siitä, mitä metsänomistaja haluaa.

Tasarakenteisen metsän puutavaraan tuottamista homesairauksista kuulisin mielelläni enemmän. Ainakin minulle ne ovat uutinen."

Paitsi virheiden oikaisemisen, kirjoituksen julkaiseminen olisi ollut tärkeää myös Hautajärven hämmästyttävän, homesairauksia koskevan väitteen suhteen.

Toivon kuitenkin, että Hautajärvi HS:n keskusteluhaluttomuudesta huolimatta jotakin kautta kertoo tarkemmin, mitä hän oikein tarkoittaa.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu Helsingin Sanomissa, eikä missään muuallakaan.

Totuus tekee kipeää

”Tuo on kyllä jotain parapsykologiaa”, vastasi muuan ympäristöaktivisti minulle, kun väitin, että kasvit kasvaessaan ottavat suurimmat osat rakennusaineistaan ilmasta. Siis yhteyttämällä, muuttamalla ilmakehässä olevan hiilidioksidin kasvimateriaaliksi.

Hän väitti, että kasvit saavat kaiken maasta.

Tähän voi suhtautua ylenkatseella; näin vähän ympäristöaktivistit ymmärtävät. Toisaalta voi kysyä, ymmärtääkö moni muukaan.

Kysykääpä työkaveriltanne: mitä oikeastaan tapahtuu, kun kasvi kasvaa. Luulenpa, että suurin osa ei osaa vastata.

Yliopistossa biologiaa opiskellut ihminen saattaa kuvitella puiden vuosiluston tumman osan kasvaneen talvella. Hän saattaa perääntyä, kun häntä muistuttaa, että talvella on pakkanen ja puut ovat jäässä. Samalla tavalla siteeraamani ympäristöaktivisti alkoi epäröidä, kun sanoin, että hänen logiikallaan peltojen pitäisi vähitellen vaipua syvään kuoppaan.

Tähän suuntaan kuitenkin mennään. Opetuksessa tietoaineita vähennetään ja taitoaineita lisätään. Tavoitteena on kansalainen, jonka ei tarvitse tietää mitään mutta joka osaa kaiken. Riittää katsoa Googlesta.

Mutta miten voi googlata vaikkapa kasvien kasvusta, jos ei tiedä, mitä on yhteyttäminen? Kerro minulle, opetusministeri.

Tietämättömän varmuudella on helppo julistaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola julisti 4. elokuuta, että Totuus ruoasta tekee kipeää: ”Jos halutaan olla rehellisiä… meidän kaikkien olisi syytä olla vegaaneja.”

Vasantola perusteli tätä Oxfordin yliopiston tutkimuksella, jonka mukaan ruoantuotannon kasvihuonepäästöt vähenisivät 70 prosenttia, jos kaikki siirtyisivät vegaaniruokaan. Yllättävää tässä on vain se, kuinka ihan fiksutkin ihmiset edelleen kuvittelevat, että tuotannon ympäristöystävällisyys on yhtä kuin sen ilmastovaikutus.

Turhaan saa toistaa – ilmeisesti, koska totuus tekee kipeää – että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin. Se siis tuottaa tuloksia sitä paremmin, mitä tehokkaammin biodiversiteetti tuhotaan, vaikka ihan yhtä selvää on, että tuho on myös korjattava, jos kasvinviljelyä on mieli jatkaa.

Korjaustyötä voi tehdä monin keinoin, mutta ylivoimaisesti luonnonmukaisin menetelmä on eläintuotanto – siis se menetelmä, millä suomalaisetkin pellot on perinteisesti perustettu: on pantu lehmät hakamaille syömään ja näin tuotettu lanta on sitten levitetty paljon pienemmälle alueelle kuin mistä se on kerätty.

Tällaista aluetta kutsutaan pelloksi.

Näin on tehty kaikkialla maailmassa – vain lajit vaihtelevat nautaeläimistä kaloihin – mutta se ei onnistu, ellei joku maksa lystiä. Toistaiseksi halukkaita maksajia on ollut vain yksi: eläintuotteita syövä ihminen.

En halua kiistää keneltäkään veganismin autuutta. Mutta jos haluamme tasapainoista maataloutta, kannattaa muistaa, että mitä enemmän on vegaaneja, sitä enemmän tarvitaan eläintuotantoa kasvinviljelyn haittoja korjaamaan ja sitä enemmän tarvitaan lystin maksavia lihansyöjiä.

Jos siis haluamme olla luonnonmukaisia. Jos emme halua, asia on tietenkin kokonaan toinen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2016.

Kaikkein kivointa on kampittaa toista

Voisi kuvitella, että kun Helsingin keskustaan rakennetaan yksityisellä rahalla näyttävä, ulkomaisia turisteja houkutteleva, suomalaisia perinteitä kuvastava puurakennus, koko metsäala olisi riemuissaan.

Vaan ei ole. Niin Löyly-saunan rakentajat kuin sivusta seuranneet ovat saaneet suustaan vain kummallista nokittelua.

Viime joulukuussa Löylyn puuhamiehet Jasper Pääkkönen ja Antero Vartia kaatoivat itse puuta saunan rakennusaineiksi. Lupaus oli, että nyt käytetään suomalaista pienpuuta, joka muuten menisi polttoon – olkoonkin että Savon Sanomien kuvissa makasi vähintään paperi-, ellei tukkipuuta.

Luvattiin FSC-sertifioitua saunaa. Siis ympäristöjärjestöjen hyväksymää.

Metsäalalla ei sanottu mitään. Siinä porukassa on toteutettu jo pitkään ainoaa oikea markkinoinnin perussääntöä: älä koskaan hauku kilpailijaa, älä ainakaan julkisesti.

Jos FSC:ssä noudatettaisiin samaa, se olisi selvinnyt tästä kärhämästä paljon kuivemmin jaloin.

Paitsi että eihän FSC ole arvostellut PEFCiä. Sen sijaan sen tukijat ovat.

Kävi ilmi, että saunaan käytetty puu olikin venäläistä. Kun FSC-puuta ei saatu Suomesta, sitä oli hankittu Venäjältä.

Tämän ei pitäisi yllättää. Metsäsertifikaatti ei ole kotimaisuus- vaan laatumerkki. Jos haluaa kotimaisuutta, siitä on huolehdittava erikseen. Ehkä myös maksettava.

Sopasta olisi ehkä selvinnyt myöntämällä virheet ja jättämällä asia siihen. Ei maltettu.

WWF katsoi asiakseen ilmoittaa, mikä hankkeessa on oleellista – hankkeessa, joka ei liene WWF:n, ellei se sitten halua sanoa, että se omistaa FSC:n.

WWF:n mukaan lupaukset kotimaisesta puusta eivät ole oleellisia, kun käytössä on FSC. Tämä hämmästyttää erikseen: salliiko WWF tällaisen kaikille?

Vartian mukaan venäläinen puu jouduttiin valitsemaan hankkeen loppuvaiheessa aikataulusyistä. Siis kuinka – puutavara valitaan vasta rakennushankkeen loppuvaiheessa?

Maaseudun Tulevaisuuden mukaan Vartia sanoi, että FSC valittiin, koska kilpailevassa metsäsertifioinnin PEFC-järjestelmässä ei tiedetä, mistä sertifioitu puu tulee. Tällainen olisi tietenkin perätön väite.

Mutta minulle on kerrottu, että ei Vartia näin sanonut, vaan hän sanoi niin, että PEFCissä ei tiedetä, mistä sertifioituun tuotteeseen käytetty pieni, ei-sertifioidun puun osuus tulee.

Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut.

Vahinko ei liene suuren suuri, sillä Vartia on väärässä myös korjatussa väitteessään.

Pitäisi hävetä. Minäkin olen syyllistynyt vahingoniloon, en FSC:tä vaan ympäristöasioilla remeltäviä helsinkiläisvihreitä kohtaan. Sanoihan Vartia Iltalehden mukaan niinkin, että Venäjältä tullut puu on kaikesta huolimatta kasvatettu ”suomalaisista kävyistä”.

Mitä ihmettä? Mistä alkaen puut ovat kasvaneet kävyistä? Entä luuleeko Vartia, että Kostamus on joskus ollut Suomen aluetta?

Ei ole ollut. Vartia on heikommalla kuin kuusamolaisen Pölkyn omistavat Virranniemet, jotka taannoin vastasivat itäpuun tuontia kritisoiville, että ”itehän me ollaan ne istutettukin”.

Se on nimittäin totta. Pölkyn puut tulivatkin entisestä Kuusamosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.7.2016. Kirjoitus ei vastaa lehdessä julkaistua siltä osin, mikä koskee lehteen tulleita vastineita ja muutettu kohta on tämä: "Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut."

Pyöräilysäännöt tukkivat risteykset

Pyöräilijöiden väistämissäännöt ovat käsittämättömät. Niitä ei ymmärrä kukaan eivätkä niistä hyödy kuin säännöistä piittaamattomat tienkäyttäjät, kulkutavastaan riippumatta.

Verkossa kiertävän Itä-Uudenmaan poliisin lausunnon (Iltalehti, 27.5.2014) mukaan pyöräilijän tarvitsee muistaa vain tämä: väistä aina, paitsi jos autoilija kääntyy tai kun etuajo-oikeus liikennemerkein erikseen näytetään.

Poliisikaan ei siis ymmärrä, että tienkäyttäjän on tunnettava paitsi omansa, myös toisten väistämissäännöt. Kun niitä on kahdet täysin erilaiset, nopeita liikennetilanteita on mahdoton hallita.

Kukaan ei oikein tiedä, miten pitäisi ajaa. Omalla työmatkallani on useita tällaisia risteyksiä. Esimerkiksi Mäntymäentien ja Paavo Nurmen polun risteyksessä tuskin yksikään autoilija uskaltaa käyttää etuajo-oikeuttaan, vaikka se on heillä lähes kaikissa tilanteissa ja vaikka suojatien päässä pysähtyneenä odotan heidän ajavan.

Päät sekoitetaan omituisella viestinnällä. Meitä opetetaan piirretyillä malliristeyksillä, jollaisia ei kuitenkaan ole missään muualla kuin piirustuslaudalla. Todelliset risteykset ovat sekavan ja puutteellisen katurakentamisen johdosta aivan toista.

Siitä puhutaan, onko suojatie pyörätien jatke vai ei – asia, joka on varsinkin autoilijoille mahdoton ratkaista. Lisäksi sillä ei ole väistämissääntöjen kannalta mitään merkitystä.

Miksi edes puhutaan pyöräilijän suojatiestä, kun se ei tuo missään tilanteessa minkäänlaista suojaa?

Tilanteet ovat kummallisia. Jos esimerkiksi jalankulkija ja pyöräilijä ovat suojatien päässä ja risteykseen tulee auto, jalankulkija saa mennä, pyöräilijä ei.

Kun auto tulee oikealta ja on ajamassa suoraan, sillä on etuajo-oikeus, mutta jos se kääntyy oikealle, sen pitänee väistää. Pyöräilijä taas ei tätä voi tietää, sillä auton vilkku on sillä puolen autoa, mikä ei näy pyöräilijälle.

Nykyään on tapana siirtää suojatiet etäämmälle risteyksestä. Ajaakseen suoraan, tien oikeaa reunaa ajava pyöräilijä joutuu siis kääntymään ensin oikealle ja vasta sitten vasemmalle suojatielle.

Kumpi siis kääntyy, kun pyöräilijä ajaa tässä tilanteessa suojatielle? Kumpi se onkaan, toisen pitäisi tietää mahdoton: mistä suunnasta toinen on tullut takana olevaan risteykseen.

Entäpä kiertoliittymää ympäröivät suojatiet? Kuka niissä ajaa suoraan ja kuka kääntyy?

Asiaa ei helpota se, että pyöräilyn määrä kasvaa kaiken aikaa. Jatkuva epäröinti joka toisessa risteyksessä tukkii liikenteen yhä pahemmin. Näillä väistämissäännöillä ei selvitä enää.