Muovi on viaton, ihminen ei

Minulla oli kuluneella viikolla (tarkennus: 18.9.) tilaisuus kuunnella selostusta Muovitiekartasta, jota valmistellaan ympäristöministeriön vetovastuulla. Metsäteollisuuden uusilta tuotteilta kuulemma odotetaan suuria tiellä muovittomaan tulevaisuuteen.

Näihin odotuksiin on vaikea yhtyä. Ei siksi, etteikö meillä olisi puupohjaisia muoveja tai muovien korvikkeita – on ollut jo kauan ja lisää tulee. Ongelma ja myös ratkaisut kuitenkin ovat aivan muualla.

Itse asiassa muovi ei ole ollenkaan ongelma. Sen sijaan ongelma ovat muovia yltympäriinsä levittelevät ihmiset.

He esimerkiksi kuvittelevat, että kunhan vain saadaan biopohjaisia muoveja, kaikki järjestyy, koska ne maatuvat. Todellisuudessa ne maatuvat yhtä hyvin tai huonosti kuin fossiilisetkin muovit.

Biomuovin raaka-aine kuitenkin on uusiutuvaa, minkä takia sen voisi polttaa. Mutta ei siinäkään mitään järkeä ole, sillä sehän on käyttökelpoinen hiilivarasto.

Siitä, kuinka paljon muovia meillä ja maailmalla käytetään, ei ole kovin laajaa ymmärrystä. Eikä siitä, kuinka paljon biomassaa kasvaa ja kuinka paljon siitä voisi käyttää fossiilisten muovien korvaamiseen.

Todellisuudessa suhteet ovat sellaiset, että biomassa ei muovin korvaajana riitä edes alkuun.

Mutta fossiilisen muovin käytön lopettaminen se vasta ongelma olisikin. Se kun ei lopettaisi muovin raaka-aineen tuottamista.

Öljynjalostusprosessi on sellainen, että raakaöljystä tulevat ne jakeet mitkä tulevat, ja vain osa niistä soveltuu vain muovin tekemiseen.

Öljynjalostuksen ja samalla siis muoviraaka-aineen tuotannon määrän sanelee lentokerosiinin kysyntä. Ja kerosiinin käyttö ei näyttäisi olevan vähenemässä, jos lentoliikenteen kasvusta mitään voi päätellä.

Ympäristöministeriön mukaan Muovitiekartan tekijät tiedostavat tilanteen. Sille ei kuitenkaan kuulemma voi mitään, koska Suomi on niin pieni tekijä.

Selitys hämmästyttää. Useimmilta tuollainen leimattaisiin oikopäätä vastuun ja johtajuuden puutteeksi.

Sitä paitsi, miksi emme tekisi muovia, jos sen raaka-ainetta kumminkin öljynjalostuksessa syntyy? Eihän muovia parempaa materiaalia juurikaan ole, ennen muuta siksi, että se on ikuinen.

Mutta tämäkin on väännetty muovin ongelmaksi. Se kuitenkin merkitsee ikuista hiilivarastoa. Jälleen: ongelma onkin vain siinä, minne ihmiset sen hiilivaraston rakentavat. Onko se välttämättä tehtävä keskelle valtamerta?

Nyt kuulen vastauksen, että valtamerten muovilautat tulevat jokseenkin kokonaan viidestä joesta, jotka ovat maailman alikehittyneimmillä alueilla, eivät meillä.

Tiedetään. Juuri siksi hämmästyttää, että meillä pohditaan muovitonta Suomea. Eikö meidän pitäisi miettiä, miten saisimme maailman suomettumaan, tällä kertaa muovin suhteen.

Meillä homma on hoidettu – ja hoidetaan, työ lienee vielä hiukan kesken – teollisuuden, viranomaisten ja kansalaisten yhteistyöllä. En ole kuitenkaan kuullut, että tämän innovaation vienti olisi missään arvossa esimerkiksi Business Finlandin työlistalla.

Jos ei ole, miksi ei? Emmekö me halunneetkaan profiloitua nimenomaan ratkaisujen tuottajana?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2018.

Suomi-kaupunki vieroo vihreyttä

Metsäkaupunkeja on kyllä olemassa. Mutta ei niitä Suomessa ole.

Nyt kriittinen maakuntalukija terhentyy ja alkaa vastaväitteille: ainakin meidän maakuntapääkaupunkimme on. Mutta ei se ole.

Ei ole Joensuu, ei Jyväskylä, ei Kajaani eikä Oulu, eikä myöskään Rovaniemi. Päinvastoin, metsä on niistä pyritty viemään mahdollisimman kauas.

Ei ole Helsinkikään. Voisi kuvitella, että niin paljon kuin helsinkiläispoliitikot kurmoottavat muuta Suomea huonoista elintavoista, he sentään pitäisivät takapihansa kunnossa.

Voisi ajatella, että kun he haukkuvat metsäalaa haluttomuudesta rakentaa hiilivarastoja metsiin siten kuin kaupungin viisaat haluavat, he rakentaisivat, vilpittömyytensä osoittimena, omille takapihoilleen edes jotain hiilivarastoa muistuttavaa.

No, eivät he rakenna. Sen sijaan he sanovat, että sellaisen merkitys olisi kuitenkin olematon. Kummasti tämä argumentti kelpaa, jos vastuuta pakoilee oikealla tavalla ajatteleva ihminen.

Mutta metsäkaupunkeja on olemassa. Kannattaa vaikka googlata seuraavat sanat: World First Forest City ja pääsee tänne.

Löytyy kiinalainen kaupunki, joka tekee kaikkensa kasvattaakseen kasveja. Eikä pelkästään ilmastonmuutoksen takia, vaan myös siksi, että se lisää kaupungin viihtyisyyttä.

Meilläpäin tällaiseen ei ole havahduttu.

Esimerkiksi minun työmatkallani Mannerheimintiellä on katupinnoitteeseen jätetty kymmenittäin aukkoja puiden istuttamista varten. Voisi ajatella, että jos ilmastonmuutoksesta kannetaan Helsingissä pientäkään huolta, näissä paikoissa kasvaisi puu.

Mutta ainakaan kolmasosassa aukkoja ei kasva yhtään mitään.

Itse asiassa Helsingissä on suuret määrät pinta-alaa, jolla ei ole mitään käyttöä. Miksi niitä aareja ei panna kasvamaan? Siksi, että Helsinki ei ole kiinnostunut ilmastonmuutoksen torjunnasta – paitsi joillakin mediaseksikkäillä höpötavoilla.

Ja kasvien kasvattaminen taas, se ei ole kovinkaan seksikästä, vaan pitkäjänteistä ja vaativaa työtä.

Minun mielestäni Helsingissä – ja muissakin kaupungeissa – pitäisi olla viherkasvatusvastaava. Hänen tehtävänään olisi aktiivisesti etsiä kaupungista paikkoja, joissa voi lisätä kasvillisuutta.

Ja kaikkialta, ei vain julkisista tiloista. Minulle on esimerkiksi kerrottu, että Helsingin kerrostalokortteleiden sisäpihoista on asemakaavan vastaisesti rakennettu parkkipaikkoja. Eikö olisi paljon järkevämpää rakentaa sisäpihoista puutarhoja ja alkaa vasta sen jälkeen suunnitella niitä kerrostalojen katoille?

Ei, pihaa ei Helsinki viherrä, kun taas ne kerrostalojen viherkatot, niin hankalia ja riskialttiita kuin ovatkin rakentaa ja käyttää, ne ovat kaikkien edistyksellisten ihmisten lempilapsia. Ehkä auton kimppuun käyminen on liian vaativa hanke.

Entä pitääkö kaupunkipuistojen olla niin vähäpuisia? Katsokaa esimerkiksi Joensuun yliopistokampuksen ympäristöä, katsokaa Rovaniemeä melkein mistä kohtaa vaan, tai Oulua, joka on yhtälaista kasvitonta aavikkoa kuin mikä hyvänsä siperialainen kaupunki.

Ja kyllä löytyisi Jyväskylästäkin aika monta puun paikkaa siitä keskustan ja Jyväsjärven välistä, noin esimerkiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.8.2018.

Käistä ja metsänkäytöstä

Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta minun mielestäni ihmiset saavat ajatella aivan niin kuin tahtovat. Mistä hyvänsä asiasta.

Se vain nyppii, kun nämä ajatukset perustuvat toisinaan aivan kummalliseen huuhaahan. Niin kuin nyt nämä käkiajatukset.

Sain lahjaksi linnunpöntön. Aika hervottoman, yli metrisen. Sopii isokoskelolle, kuulemma. Selviää ensi kesänä.

Pönttömaakari oli kertonut ihmisistä, jota haluavat ostaa käenkestäviä pönttöjä. Näiden mielestä käki on ilkeä, kun se loisii ihanien pikkulintujen pesissä.

Käkiparka ei tästä keskustelusta varmaankaan paljoa ymmärrä.

Nämä ihmiset lienevät mielestään luonnonsuojelun asialla. Kuitenkin he katsovat oikeudekseen häiritä luonnon tapaa toimia – siis tapaa, jossa loisilla on oma roolinsa, jota ne toteuttavat kun eivät muutakaan osaa.

Tämän pitäminen ilkeytenä ei ole luonnonsuojelua, vaan ilveilyä – anteeksi vain.

Samalla tavalla minua hämmästyttävät nuo metsien käytön vastustajat. Takavuosina jopa amerikkalainen Worldwatch-instituutti kehotti lehdessään välttämään metsäpohjaisia sellukuituja ja käyttämään niiden sijaan peltokuituja.

Hyvänen aika!

Lähetin lehteen vastineen, jossa yritin kertoa, mitä se peltokuidun tekeminen edellyttää, verrattuna metsäpuiden kuituun.

Ihan aluksi meillä on metsä. Sitten peltokuidun viljelijä raivaa metsän. Se tarkoittaa, että hän vie metsästä pois kaikki puut, lopullisesti.

Hän vie myöskin kannot ja juurakot, niin perusteellisesti kuin vain suinkin voi. Paljon perusteellisemmin kuin metsätaloudessa, jossa joskus kerätään osa kuusen kannoista, mutta yleensä ei niitäkään, kun ei niistä kukaan edes maksa.

Sitten peltokuituviljelijä vie kaikki muutkin kasvit pois, maaperässä olevine siemenineen, sillä hän vie myös humuksen ja tuo omat mullat tilalle.

Sitten viljelijä kylvää entiseen metsään kasvilajeja, jotka tuskin ovat kotoperäisiä. Hän tekee kaikkensa, että muut kasvit, ns. rikkaruohot pysyvät viljelykseltä pois, jopa myrkkyjen avulla.

Lopuksi hän avohakkaa kerran vuodessa kaiken, mitä on saanut kasvatettua. Ei siis vaikkapa 80 vuoden välein, niin kuin metsätaloudessa.

Tälle toiminnalle on tehty kaikennäköisiä ekosertifikaattejakin. Vai onko?

Ei tietenkään. Sen sijaan niitä on tehty metsätaloudelle, joka kuitenkin käyttää alkuperäisiä puulajeja, ei pyri tuhoamaan mitään lajia vaan päinvastoin, ei juurikaan puutu humukseen eikä ainakaan vie sitä metsästä pois ja häiritsee luonnon kiertoa vain 20–30 vuoden välein.

Ruokamaataloutta en ole tässä moittinut. Se ei ole mikään käki, kun parempaakaan tapaa tehdä ruokaa ei ole keksitty. Mutta moni ymmärtää entistä vähemmän, miksi pellolla pitää tehdä muutakin kuin ruokaa.

Todellisuudessa meidän ei pitäisikään verrata vain yhtä metsätaloutta toiseen, vaan maankäyttömuotoja toisiinsa. Metsätaloutta on hyvää ja huonoa, mutta perimmältään kyse on siitä, mitä haluamme tehdä maalla.

Jos haluamme tukea luonnon prosesseja, käytämme mahdollisimman paljon metsiä. Tätä monen on vaikea ymmärtää.

Esimerkkinä Worldwatch-instituutti. Eivät ne tietenkään kirjoitustani julkaisseet.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.7.2018.

Bolševikit katosivat, sotapolitiikka jäi

Aika ajoin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa joutuu keskusteluun, jossa Venäjän bolševikkivallankumouksen myötä syntynyttä maata väitetään eri sanamuodoin rauhantahtoiseksi. Todellisuus lienee lähellä päinvastaista: bolševikkien rinnalla kaikki tsaarit olivat suorastaan rauhanruhtinaita, minkä jokainen Solženitsyninsä lukenut toki tietää.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jos jotakin, nyky-Venäjä on omaksunut bolševikeilta perusteellisimmin juuri tavan käyttää sotilaallista uhkaa ja myös voimaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Osa tätä on propaganda.

Se ei ole erityisen taitavaa, mutta se tuntuu vetoavan jatkuvasti ympäri maailmaa tai ainakin Suomessa, ilmeisesti koska siihen nimenomaan halutaan uskoa. Ehkä se on vain taitavaa liikkumista otollisessa maaastossa.

Kremlin toiveiden mukaisesti moni haluaa uskoa siihen, että tosiasiassa Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Tämähän on tavallaan tottakin. Nimenomaan Venäjällä tosiaankaan ei liene syytä hyökätä, mutta on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella, että Venäjällä hallitsijan, Kremlin, edut olisivat Venäjän kanssa millään vastaavalla tavalla samanlaiset kuin esimerkiksi Suomen hallituksen ja Suomen edut.

En tiedä, onko olemassa naiivimpaa journalistista tyyliä kuin aika ajoin Suomessakin nähtävä, missä osallistutaan vaikka nyt Nato-jäsenyyskeskusteluun kysymällä pietarilaiselta kaduntallaajalta, että haluaisitko juuri sinä Venäjän hyökkäävän Suomeen.

Yleensä suuri enemmistö, ellei peräti kaikki, ovat haluttomia, mutta oleellisempaa on, kysytäänkö heiltä sitä koskaan, paitsi tässä absurdissa journalismissa.

Juuri tässä näkyy demokratian ja harvainvallan ero.

Kreml todellakin on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin, ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä, tai jos sellaisia ei ole, ketä hyvänsä avuttomia – apuahan he pyytävät.

Eikä tämä ole minun keksintöni. Kannattaa lukea Osmo Jussilan kirja Terijoen hallitus 1939–40 (WSOY, 1985). Siinä hän osoittaa, että kyseinen hallitus ei ollut mikään oikku, vaan esimerkki bolševikkien tietoisesti käyttöön ottamasta metodista.

Hyökkäys naamioidaan avunannoksi avunpyyntöön – joko niin, että pyyntö oikeasti tulee joltakin bolševikkiklikiltä kohdemaassa, tai jos se ei onnistu, se voi tulla rajaseudulta jommalta kummalta puolen rajaa, tai rajan takaa sodan alkamisen jälkeen, kuten Terijoen hallituksen tapauksessa.

Tällaisten aggressioiden kohteina ovat olleet Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981.

Siellähän poikkeus vahvisti säännön siten, että Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

Se tosin on epäselvää, miten Stalin olisi hyökkäyksensä naamioinut. Venäjän arkistot ovat kiinni, eikä ole varmaa, oliko suunnitellun hyökkäyksen propagandavalmisteluja vielä edes aloitettu. Arvioiden mukaan se olisi voinut tapahtua aikaisintaan seuraavana syksynä.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Kaikissa niissä hyökkäys on naamioitu avunannoksi aivan bolševikkitapaan ja kaikissa niissä on oleellisinta, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tähän minulle on tietenkin viisaasti vastattu, että kuinkas monta kertaa sitten Neuvostoliitto-Venäjä taas on puolestaan joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni se on toinen asia ja osoittaa vain yritystä ohjata keskustelu – täysin Kremlille sopivaan tyyliin – pois keskustekun aiheesta.

En silti pane pahakseni, jos joku nämäkin kerrat laskisi. Jopa kannustan siihen.

Yhdessäkään niistä ei kuitenkaan ole käytetty tätä bolševikkien nerokasta strategiaa – ei valkoisten hyökkäyksessä bolševikkivallankumouksen aikaan tai sen jälkeen, ei Saksan eikä Japanin hyökkäyksissä toisen maailmansodan aikoihin.

Ja sen jälkeenhän niitä hyökkäyksiä on ollut vain Kremlin mielikuvituksessa tai keksityissä perusteluissa esimerkiksi värivallankumousten luoman uhkan suhteen.

Diktatuuri salli jatkuvan kasvatuksen

Viimeksi tehdyn metsälain uudistuksen on täytynyt olla ympäristöjärjestöille kauhea pettymys. Nehän ajoivat sitä siinä uskossa, että kun metsänomistajalle annetaan vapaus päättää, jatkuvasta kasvatuksesta tulee vallitseva metsänkasvatusmenetelmä ja kaikki metsien ympäristöongelmat ratkeavat.

Ihan totta. Lukemalla esimerkiksi Suomen Luontoa ei voi välttyä vaikutelmalta, että usko jatkuvan kasvatuksen autuuteen ja suosioon oli vahva.

Esimerkiksi Liisa Hulkko väitti otsikon Saanko jo luvan alla numerossa 10/2013 lukuisien virheiden ryydittämänä, kuinka jatkuva kasvatus on kaikin tavoin parempi menetelmä kuin jaksollinen, jota hän taas kuvasi todellisuudelle täysin vieraalla tavalla.

Nyt, kun jatkuva kasvatus ei olekaan saavuttanut odotettua suosiota eikä ratkaissut kaikkia ongelmia, on käynnistetty omituinen propagandamylly. Se osoittaa, että metsänomistajan valinnanvapaus on ympäristöjärjestöille vain taktinen väline.

Kun liian harva metsänomistaja haluaa siirtyä jatkuvaan, siihen halutaan pakottaa. Ensiksi lakialoitteen kautta valtionmetsissä, ja kuten Turun Sanomissa 5. huhtikuuta lausuttiin, sitten muissakin metsissä.

Tähän liittyy avohakkuumetsätalouden tosiasioihin perustumaton solvaaminen. Että olisi ollut oikein diktatuuri.

Jatkuvan kasvatuksen harjoittajat on muka haastettu oikeuteen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Tämä on tietenkin mahdotonta: koskaan ei ollut lakipykälää, jonka perusteella tämä olisi voitu tehdä.

Todellisuudessa oikeutta onkin käyty metsän hävittämisestä.

Näin se meni: ensiksi metsänomistaja teki hakkuun, joka metsäkeskuksen oli pakko tulkita avohakkuuksi, koska metsään ei oltu jätetty yhtään kunnon puuta. Tässä ei tietenkään ollut mitään laitonta, ellei metsää hakattu ennen sen varttumista uudistuskypsäksi.

Liian aikaisesta avohakkuusta on voinut joutua oikeuteen, mutta yleensä ei joutunut, koska sen katsottiin aiheuttavan tappiota metsänomistajalle. Vain jos teko oli toistuva, käräjille on voinut joutua.

Avohakkuusta kuitenkin syntyi ja syntyy edelleen velvoite perustaa uusi metsä. Siinä ei ole auttanut, että metsänomistaja on väittänyt tehneensä jatkuvan kasvatuksen hakkuun, jossa uusi metsä syntyy luontaisesti.

Sillä eihän se synny, jos metsässä ei ole puita. Tästä on sitten riidelty oikeudessa asti.

Todellakin, olen nähnyt näitä hakkuita: aukealla ei ollut yhtään edes 30-senttistä kuusta, ja nyt puhun pituudesta – olkoonkin että sitä pienemmissä, ilmeisen pitkään juroneissa kuusissa oli runsaasti käpyjä.

Mutta uusi metsälaki toi tähän muutoksen, ja hyvä niin. Metsänhoitomenetelmien vapauttamiseksi en sitä osaa käsittää.

Aiemmin jatkuvan kasvatuksen hakkuuta ei oltu määritelty, vaan ne tulkittiin joko harvennus- tai avohakkuiksi. Nyt on kirjattu, paljonko metsään pitää hakkuun jälkeen jäädä puuta, jotta se hyväksytään jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

On siis lisätty säädöksiä. Jos tätä kutsutaan vapauden kasvuksi, sama se minulle. Eipä ainakaan päästä enää sanomaan avohakkuuta jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.6.2018.

Tarkkakin tieto voi olla väärää

Äitienpäivänä ajelin taas Halikon tuulimyllyjen ohi matkalla kotiin. Kolmesta myllystä kaksi seisoi ja yksi liikkui laiskasti kuin lehmä laitumella.

Tosin tämä on vääryyttä lehmää kohtaan: lehmä sentään tekee työtä maatessaankin, toisin kuin tuulimylly.

Olin saanut olla hetken aikaa rauhassa siltä sosiaalisen median inttämiseltä, että pitäisikö metsien käyttöä rajoittaa, jotta metsiin saataisiin suurempi hiilinielu. Näin kuulemma pitäisi tehdä, koska on kiire: ilmakehän hiilitase pitäisi saada kuriin ennen vuotta 2050.

Todellisuudessa näin kuitenkin uhrattaisiin lyhyen aikavälin edun vuoksi myöhemmin syntyvä suurempi hiilinielu. Tätä uskalletaan sanoa kestävyydeksi, vaikka se ei onnistuessaankaan vaikuttaisi globaaliin ilmastotaseeseen havaittavissa määrin – eikä se sitä paitsi onnistu.

Helsingin yliopiston ympäristönsuojelun professori Pekka Kauppi esitteli huhtikuisessa tiedotustilaisuudessa tuloksia, joiden mukaan hakkuut vain siirtyisivät muualle, jos Suomi niitä rajoittaisi. Päälle päätteeksi ilmasto kärsisi, kun puunkorjuun tehottomuuden takia muualla jouduttaisiin hakkaamaan enemmän saman puumäärän saamiseksi käyttöpaikalle.

Mutta ei tämä kiinnostanut valtakunnan päämediaa, kuten Metsälehti huomautti. Yhtä vähän sitä on kiinnostanut kansainvälisen metsien käyttöön perehtyneen tutkijaryhmän kannanotto, jonka mukaan biotalouskritiikki on aivan liian kapea-alaista ollakseen uskottavaa.

Vaivalloisessa suomalaisessa keskustelussa mikä hyvänsä väite nollataan sillä, että aletaan vaatia täsmällisiä, tutkimukseen perustuvia lukuja. Tieto taas raportoidaan viimeisetkin desimaalit mukaan lukien, mutta sillä ei ole niin väliä, onko tieto oikeaa.

Hyvä esimerkki ovat kaikenlaiset mielipidetutkimukset. Niissä jopa virhe kerrotaan prosenttiyksikön osien tarkkuudella, vaikka kyseessä on vain tilastollisista syistä johtuva virhe. Vastausjakauma taas saattaa seuraavana hetkenä olla jo aivan toinen.

Myös metsien käyttöön liittyvistä hiilitaseista puhutaan millilleen. Silti kaikki tietävät, että ne eivät toteudu, kun jo huomisen kasvuluvut sekoittavat pakan.

Tekniikka&Talous-lehti julkaisi vastikään aukeaman kokoisen graafin, jossa oli kerrottu maailman tuulienergian kapasiteetti ja varsinkin sen kasvu mitä täsmällisimmin. Luvuilla on kuitenkin hyvin vähän merkitystä, ellei samalla kerrota, paljonko kapasiteetin rakentaminen on kuluttanut energiaa, miten se on tehty ja paljonko se on aiheuttanut kasvihuonepäästöjä.

Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan maailman tuuli- ja aurinkoenergiajärjestelmä saattaa vasta näinä vuosina päästä tilanteeseen, jossa se on tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on kuluttanut, ja siis tuottanut kasvihuonepäästöjä. Sellaisissa maissa kuin Suomi, missä on vähän niin aurinko- kuin tuulienergiaakin, tuo käännepiste on vielä kaukana.

Tuuli- ja aurinkoenergiafanit eivät ole tätä kysymystä kommentoineet mitenkään. Heitä eivät huoleta oman tuotteen hiilipäästöt, he haluavat vain rajoittaa metsien käyttöä.

Ja todellakin, Tekniikka&Talouden laskelmassa oli kyse kapasiteetista. Eihän tuulimylly tuota mitään edes valmiina, jos myllyt seisovat.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.5.2018.

Kuinka salata kritiikki Facebookissa – herra A ja Greenpeace

Näinä päivinä puhutaan Facebookista, mikä on hyvä. Olisi ollut jo paljon aiemminkin, mutta kun se on vaan niin ikävää katsella kriittisesti asioita, joista kaikki muut ovat vähintäänkin sekavan innostuneita.

Meille on kerrottu, että yritykset ovat voineet ostaa henkilötietoja massamitassa Facebookilta. Luovutukseen on sanottu liittyvän ehtoja käyttöoikeuksista. Etu- tai jälkikäteen on vaadittu, että luovutetut tiedot on tuhottava, mitä ei liene tehty.

Tämä on ollut epäilyttävää, vastenmielistäkin. Mutta luuletteko tosiaan, että Facebookissa vain niin sanottu suuri raha – tai no, mikä on suurta ja mikä on rahaa – harhauttaa. Esimerkiksi omia keskustelupalstoja voi manipuloida mitä ihmeellisimmin tavoin, jos vain on viitseliäisyyttä, rahaa tai molempia.

Ystäväni, herra A, osallistui kriittisesti Greenpeacen keskustelusivuun. A halusi keskustella Greenpeacen tukijoiden kanssa järjestön toimintatavoista.

Alku meni hyvin. A esitti mielipiteitä, niitä kommentoitiin. Sitten ilmeni ongelmia, kuten että A:n kommentit poistettiin. Perusteluksi esitettiin, että ne eivät olleet rakentavia.

Sen seurauksena A kirjoitti uusia kommentteja. Nekin poistettiin.

Ylläpitäjälle tämä oli kiusallinen ongelma. Kun kommentit todellisuudessa olivat asiallisia ja järkeviä, minkä jokainen niitä lukenut ymmärsi, tavallinen seuraaja ja järjestön kannattaja saattoi alkaa ihmetellä, miksi asiallinen kritiikki poistetaan järjestön sivuilta.

Piti keksiä parempia keinoja.

Piti päästä uimaan kastumatta. Piti keksiä menettely, jossa kritiikki sekä näkyy että ei näy. Facebookissa sekin toimii.

Jopa niin, että kukaan ei havainnut mitään – tai siis eivät ainakaan herra A eikä Greenpeacen Facebook-sivua seuraava kannattajajoukko.

Minä en tiedä, miten tämä tehtiin, mutta A pääsi tapahtuneen jäljille keskusteltuaan Facebook-keskusteluistaan muiden osallistujien kanssa kasvotusten, face-to-face.

Käsitykset siitä, mitä FB-keskustelussa oli ja ei oltu sanottu, kävivät mahdottomiksi ymmärtää. Niinpä herra A päätti tehdä kokeen.

Hän kirjautui keskusteluun toisena henkilönä ja toisella tietokoneella. Paljastui hämmästyttäviä asioita.

Kävi ilmi, että muille Greenpeasen Facebook-sivun seuraajille hänen käymästään keskustelusta ei näkynyt mitään. Yksikään herra A:n päivityksistä ei näkynyt yleisessä feedissä, eivätkä myöskään hänen saamansa vastaukset.

Mutta ne näkyivät herra A:n feedissä, ehkä myös niiden feedissä, jotka häntä olivat kommentoineet.

Sen sijaan yleisessä feedissä näkyivät kaikki muut päivitykset – tai mistä me senkään tiedämme. Sen me tiedämme, että se, mitä siellä näkyi, oli Greenpeacea kohtaan vähintäänkin kritiikitöntä, ellei kannattavaa.

Minun on vaikea käsittää, kuinka tämä on mahdollista, siis teknisesti. Mutta hyödyllistä tämä on ilman muuta, ainakin sille, jolla on intressiä manipuloida vapaata keskustelua omiin tarkoituksiinsa.

Menetelmä – mikä lieneekään – on mahtava väline sille, joka haluaa antaa itsestään kuvan vapaan tiedonvälityksen edustajana ja tukijana, mutta todellisuudessa ei sitä ole eikä kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.

Tällainen taho pystyy siis antamaan kannattajilleen vaikutelman, että keskustelu on vapaata, vaikka se todellisuudessa sensuroidaan täysin. Sama vaikutelma syntyy myös kriitikoille, joita todellisuudessa sensuroidaan heidän itse tajuamatta siitä mitään.

Hämmentävää.

Vasemmalla herra A:lle Facebookissa näkynyt keskustelu. Oikealla sama keskustelu siten kuin se näkyi yleisölle.