Viktor Suvorov kertoo, kuinka saksalainen panssarieversti Heinz Guderian ihmetteli Harkovan Kominternin veturitehtaan tuotantoa vuonna 1933: tehdas tuotti sivutuotteenaan 22 panssarivaunua päivässä.
Päivässä!
Voi toki olla niinkin, että Guderianin saama tieto oli neuvostopropagandan tuotosta. Silti tiedetään, että esimerkiksi vuonna 1933 Harkovan tuotanto oli 1081 ja koko Neuvostoliiton tuotanto oli 3819 panssarivaunua.
Esimerkiksi kapteeni Juhani Länsiön opinnäytetyössä Puna-armeijan operatiivisen ajattelun kehittyminen 1917‒1941 (Maanpuolustuskorkeakoulu, 2001) Neuvostoliiton vuotuisen panssarituotannon määräksi 1930-luvulla arvioidaan 3000, paitsi paria suuren puhdistuksen vuotta, jolloin määrä oli "vain" 1500 vuodessa.
Samaan aikaan Saksa ei valmistanut ainuttakaan. Erään tilaston mukaan Saksalla oli 3472 panssaria sen hyökätessä Puolaan syyskuun alussa vuonna 1939.
Määrää voi verrata siihenkin, että esimerkiksi Yhdysvalloilla oli 400 panssarivaunua vuonna 1940, kun toista maailmansotaa jo käytiin.
Panssarit, joiden tuotantoa Guderian katseli, olivat kopioita. Niiden mallina oli yhdysvaltalaisen Walter Christien kehittämä panssarivaunu.
Puna-armeija ymmärsi vaunun edut: sen tarpeisiin Christie sopi jousituksensa takia. Se mahdollisti suuren nopeuden myös maastossa.
Vuonna 1931 Neuvostoliitto osti kaksi Christien prototyyppiä valmistuslisensseineen (ks. esim.
täältä). Niistä kehitettiin Mark BT -sarjan panssarit. BT tulee venäjän sanoista ”nopea tankki”.
BT:n panssarointi ja aseistus oli kevyt. Se oli suunniteltu toimintaan vihollisen selustassa, missä ei ole varsinaisia asevoimia, mutta on kaupunkeja, siltoja, tehtaita, lentokenttiä, satamia, tietoliikennettä.
Mark BT saattoi käyttää telaketjuja. Mutta kun se pääsi maantien päähän, sen telaketjut voitiin irrottaa ja viikata lokasuojalle, minkä jälkeen se saattoi jatkaa matkaa renkailla.
Missä tällaisia panssareita olisi voinut käyttää? Niille sopivimpia moottoriteitä ei ollut Neuvostoliitossa, mutta ei sen naapurimaissakaan. Sen sijaan niitä oli Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa.
Se oli hyökkäysase.
Ensimmäisten Mark BT -panssareiden huippunopeus oli yli 50 kilometriä tunnissa teloilla ja 72 pyörillä. Sitä kadehtisivat monet nykyisetkin panssariarmeijat.
Mark BT -vaunusarjaa kehitettiin jatkuvasti. Toimintasäde tiellä yhdellä tankkauksella nostettiin 160 kilometristä yli 600 kilometriin, mikä oli monelle panssariarmeijalle haave vielä 50 vuotta myöhemminkin. Huonommin palamaan syttyvien dieselmoottoreiden asennus aloitettiin vuonna 1939, mihin muualla ryhdyttiin vasta 10–20 vuotta myöhemmin.
Mark BT -panssareita tehtiin lähes 8000 kappaletta, enemmän kuin mitään muuta panssaria tuossa vaiheessa.
Yksi Mark-panssareiden seuraajista oli nimeltään A-20. A niin kuin autostrada, kertoivat tehtaan numero 183 työntekijät Suvoroville.
On sanottu, että Stalinin panssarit eivät olleet valmiita sotaan. Mutta kyllä ne olivat. Ne olivat valmiita hyökkäyssotaan ja sotaan vihollisen selustassa.
Yksi esimerkki Stalinin BT-moottoritiepanssareista. Kuva: Icebreaker
Neuvostoliiton varustautuminen alkoi vuonna 1927, kun Stalin tuli tulokseen, että toinen maailmansota on väistämätön. Silloin aloitettiin ensimmäinen viisivuotissuunnitelma.
Kaksi ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa tähtäsi teollisen perustan luomiseen eikä aseiden tuotanto ollut niin tärkeää. Kolmannen viisivuotissuunnitelman piti loppua vuonna 1942. Vasta sen aikana piti keskittyä aseiden tuotantoon.
Silti jo kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana puna-armeijalle tuotettiin esimerkiksi 24 708 lentokonetta.
Kustannus oli suuri. Kansan elintaso laski. Esimerkiksi Robert Conquestin Harvest of Sorrow -kirjan kuvaukset pärjäävät hyvin viime vuosikymmenien kuville Pol Potin Kambodžasta. Kun venäläisiä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa 2,3 miljoonaa, Stalin onnistui rauhan aikana tappamaan heitä 5–7 kertaisen määrän.
Kultaa, platinaa ja timantteja myytiin ulkomaille. Kirkot, luostarit, tsaarien rikkaudet, museoiden arvotavarat, ikonit, arvokkaat kirjat, renessanssin suurten mestareiden maalaukset, hiottujen timanttien kokoelmat, puutavaraa, hiiltä, nikkeliä, mangaania, öljyä, puuvillaa, kaviaaria, turkiksia, viljaa – kaikki pantiin myyntiin.
Kommunistihistoria myöntää tämän, mutta väittää, että se tehtiin maanpuolustuksen tarpeisiin. Mutta mitä maanpuolustusta on sellainen, mille uhrataan omat lapsetkin: edes pieni määrä siitä viljasta, mikä myytiin ulkomaille, olisi pelastanut heidät.
Puolustusaseiden tuotanto lopetettiin heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen. Esimerkiksi useiden panssarintorjunta-aseiden, kuten panssarintorjuntakivääreiden tuotanto lopetettiin ja ne jopa poistettiin neuvostoarmeijan aseistuksesta.
Panssareiden lisäksi hyökkäys tarvitsi ilma-aseen. Sitäkin on arvosteltu keskeneräiseksi.
Brittiläinen lentäjä ja ilmailualan kirjailija
Alfred Price todisti vuonna 1975, että Neuvostoliiton Polikarpov I-16 oli maailman vahvin kone syyskuussa 1939. Sen ensimmäiset versiot saatiin palvelukseen vuonna 1934 Espanjan sisällissotaan. Koneessa oli ensimmäisenä maailmassa säädettävät potkurit ja laskutelineet.
Tyypeissä I-16 ja I-17 vuodelta 1938 oli kaksi synkronisoitua 7,62 millimetrin ŠKAS konekivääriä ja kaksi 20 millimetrin ŠVAK-konetykkiä siivissä, aikansa järeimmät, nopeimmat ja luotettavimmat konetykit.
Koneita valmistettiin kaikkiaan yli 8600 kappaletta.
Suvorovin mukaan neuvostoilmavoimilla oli ensimmäisenä maailmassa käytössä myös ohjukset taistelutilanteissa ja niillä myös varustettiin taistelukoneen runko ensimmäisenä maailmassa. Tähän tietoon on kuitenkin suhtauduttava varauksella.
Neuvostoilmavoimat ei valmistautunut ilmataisteluihin ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 konkreettiseksi ongelmaksi kävi, että neuvostolentäjiä ei oltu koulutettu puolustustaisteluun. Strategisena tavoitteena oli vain ja ainoastaan tuhota ylläköllä vihollisen ilmavoimat maahan.
Esimerkiksi Sergei Iljušin suunnitteli ensimmäisen version Iljušin Il-2 Šturmovik -hävittäjästä kahdella istumapaikalla. Toisessa piti olla lentäjä ja toisessa konekiväärimies.
Stalin kuitenkin ihan itse soitti Iljušinille ja käski poistamaan takimmaisen istumapaikan ja konekiväärin.
Mutta sen jälkeen kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin soitti Iljušinille uudestaan ja käski rakentaa konekiväärimiehelle paikan koneeseen. Tämä Il-2M-malli saatiin käyttöön vuonna 1942. Kaikkiaan Šturmovikeja valmistettiin 36 136 kappaletta.
Neuvostoliiton hyökkäysstrategiaan kuului joukkojen, aseiden ja muun materiaalin kuljettaminen viikkojen tai jopa kuukausien ajan yötä päivää yli rintaman. Tämä saattoi onnistua vain, jos ilmaherruus oli täydellinen. Se piti saavuttaa tuhoamalla viholliskoneet yllätyshyökkäyksellä lentokentille, minkä puna-armeijan lehti Zvezda totesi suorasukaisesti 27. syyskuuta 1940.
1930-luvulla Neuvostoliitossa vallitsi suoranainen laskuvarjohuuma, mitä todistaa myös tämä Georgi Nisskin ja Vladimir Odintsovin luonnos jossakin määrin harhaanjohtavasti nimetystä maalauksesta Laskuvarjourheilua vuodelta 1938. Kuva on kirjasta Sosialistinen realismi – Suuri utopia, joka esitteli samannimistä taidenäyttelyä Valkoisessa salissa Helsingissä vuonna 2002.
Ennen toista maailmansotaa maailmassa oli harvoja maita, joilla oli laskuvarjojoukkoja. Neuvostoliiton ja Saksan lisäksi voidaan mainita Japani.
Jo 1920-luvun lopulla Neuvostoliitossa tehtiin kokeiluja, joilla tavoiteltiin kokonaisten sotilasyksiköiden maahanlaskua ajoneuvoineen. Laskuvarjojoukkoja Neuvostoliitto perusti ensimmäisenä maailmassa, vuonna 1930, kun Moskovan sotilaspiirissä ilmavoimien harjoituksessa laskettiin maahan laskuvarjoilla 12 sotilasta.
Ympäri Neuvostoliittoa perustettiin laskuvarjokerhoja, joissa koulutettiin hyppääjiä. Heitä voitiin tarvittaessa siirtää armeijaan.
Jo vuonna 1936 suuria pudotuksia esiteltiin ulkomaisille tarkkailijoille. Yksi kiinnostunut tarkkailija oli Saksa.
Kun Hitler pääsi valtaan, Neuvostoliitolla oli jo useita laskuvarjoprikaateja. Vuonna 1939 Neuvostoliiton laskuvarjojoukkojen vahvuus oli Suvorovin mukaan yli miljoona miestä. Wikipedia antaa maltillisemman luvun: 10 000. Ero saattaa ainakin osittain selittyä sillä, lasketaanko laskuvarjokerhojen jäsenet mukaan vai ei.
Toisaalta Tim Lynchin kirjassa Silent Skies: Gliders at War, 1939–1945 sanotaan, että vuonna 1941 Neuvostoliitolla oli viisi laskuvarjojoukkojen armeijakuntaa ja 50 000 miestä ”saatavilla” palvelukseen. Saksan maahanlaskujoukoissa oli samaan aikaan 4000 sotilasta.
Neuvostoliiton länsiosissa järjestettiin Suvorovin mukaan koko 1930-luvun säännöllisesti suuria, länteen suuntautuvia laskuvarjoharjoituksia. Ne alkoivat aina ilma-aseen massiivisella yllätysiskulla vihollisen lentokentille, minkä jälkeen lentokentät miehitettiin laskuvarjojoukoilla.
Toisessa aallossa tuli sekä laskuvarjoilla että lentokoneilla raskasta aseistusta, mukaan lukien tykistöä, panssaroituja autoja ja panssarivaunuja.
Huhtikuussa 1941 Neuvostoliiton länsirajalle perustettiin Suvorovin mukaan viisi laskuvarjojoukkojen armeijakuntaa. Tiettävästi vielä tänäänkään maailmassa ei ole muuta laskuvarjojoukkoa, jota voisi kutsua armeijakunnaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki: 12.6.1941 perustettiin laskuvarjojoukkojen esikunta Moskovaan ja elokuussa sen alaisuuteen perustettiin taas viisi uutta armeijakuntaa.
Joukot eivät kuitenkaan taistelleet Saksan kesäkuussa 1941 alkanutta hyökkäystä vastaan, koska laskuvarjojoukoilla ei tee mitään puolustussodassa. Saksaa vastaan käydyssä sodassa käytettiin vain yhtä laskuvarjoarmeijakuntaa, vastahyökkäyksessä Moskovan edustalla.
Kaksipaikkainen R-3-lentokone saattoi oikein varusteltuna viedä siipiensä alla 16 laskuvarjosotilasta rintaman taakse. Kuva: Icebreaker
Laskuvarjoilla oli tarkoitus viedä rintaman taakse myös raskasta aseistusta, mutta siihen etsittiin muitakin keinoja. Yksi oli siivekäs panssarivaunu, jota esitti sittemmin maailman suurimman sotilaskuljetuskoneen Antonovin kehittäjä Oleg Antonov.
Antonov esitti, että tavallinen, sarjatuotannossa oleva T-60 panssarivaunu varustettaisiin siivillä ja peräsimellä. Kone sai tyyppinimen Antonov A-40 Krylja Tanka (siivekäs panssarivaunu). Sen siipiä olisi ohjattu samalla koneistolla kuin panssarivaunun tykkiä. Miehistö olisi ohjannut konetta sisältä liikuttelemalla tykkitornia ja tykin putkea.
A-40 lensi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1942. Tim Lynchin Silent Skies -kirjan mukaan edes väkivahva Tupolev TN B-3 pommikone ei kyennyt vetämään konetta taivaalle tarpeellisella 160 kilometrin tuntinopeudella, vaikka panssarivaunua kevennettiin äärimmilleen.
Myös laskeutuminen osoittautui riskiksi. Se oli määrä tehdä niin, että juuri ennen maakontaktia koneet käynnistettiin ja telaketjut kiihdytettiin huippunopeuteen, minkä jälkeen vain toivottiin parasta. Laskeutumisen jälkeen siivet ja pyrstö piti irrottaa ja jatkaa matkaa tavallisena panssarivaununa.
Siivillä varustettu Antonov A-40 KT-panssarivaunu, ylempänä lennossa ja alempana havainnekuvassa. Havainnekuvan on piirtänyt John W. Wood. Valokuvan lähde: Icebreaker ja Steven J. Saloga, James Grandsen: Soviet Tanks and Combat Vehicles of World War Two, Arms and Armour Press. Lontoo, 1984. Havainnekuvan lähde: B. T. White: Tanks and other Armoured Fighting Vehicles, Blandford Press, Dorset, 1973
Paremmaksi keinoksi raskaan aseistuksen ilmakuljetuksiin osoittautuivat kuitenkin purjekoneet. Niitä kehittämään kutsuttiin Neuvostoliiton parhaat lentokonesuunnittelijat.
Jo vuonna 1939 Neuvostoliitolla oli Suvorovin mukaan kaiken aikaa koulutuksessa 30 000 purjekonelentäjää. Tammikuussa 1940 maahan perustettiin direktoraatti ilmahyökkäyksiä tekevien purjekoneiden rakentamiseksi.
Purjekoneiden massatuotanto alkoi kevättalvella 1941. Koneita tehtiin niin paljon, että niille ei riittänyt suojia, vaan ne piti säilyttää taivasalla.
Lentokonesuunnittelija Boris Urlapov oli jo 18-vuotiaaana suunnitellut maailman ensimmäisen rahtipurjekoneen nimeltään Grohovski G-63, suunnittelutoimisto OKB:n johtajan Pavel Grohovski idean pohjalta. 28 metrin siipien kärkivälillä kone pystyi kuljettamaan 16–18 laskuvarjohyppääjää siipiensä alla. Se ei kuitenkaan päässyt sarjatuotantoon ennen Saksan hyökkäystä.
Pavel Grohovski kehitti jopa kumisen, puhallettavan rahtipurjekoneen. Ajatus oli, että se voitaisiin rintaman takana tyhjentää ja palauttaa kotimaahan uudelleen käytettäväksi.
Kun sota syttyi, Neuvostoliitolla oli purjekoneita käytössään monta kertaa enemmän kuin muulla maailmalla yhteensä. Eivätkä ne olleet mitään yksipaikkaisia urheilukoneita, vaan niissä oli tilaa useille sotilaille.
Mutta oli Stalinilla konventionaalisiakin aseita. Neuvostoliitto osti Douglas DC-3:n sotilasversio C-47 Dakota -tyypin lentokoneen valmistuslisenssin Yhdysvalloilta heinäkuussa 1936.
Amerikkalaisarvioiden mukaan Neuvostoliitolla oli näitä koneita sodan aikana enemmän kuin Yhdysvalloilla. Vuodesta 1942 kone tunnettiin nimellä Lisunov Li-2.
Lisäksi Neuvostoliitolla oli satoja kuljetuskoneiksi muunnettuja TB-3-pommikoneita, joilla maa teki kaikki suurimmat maahanlaskut 1930-luvulla. Niillä pystyttiin samanaikaisesti kuljettamaan laskuvarjomiehiä, raskasta aseistusta, kuten kevyitä panssarivaunuja, panssaroituja autoja ja tykistöä.
Kenraali Georgi Žukovin muistelmissa on kartta, johon on merkitty Neuvostoliiton laivastotukikohdat vuoden 1941 alussa. Yksi niistä on keskellä Valko-Venäjää, Pinskissä, ainakin 300 kilometrin päässä lähimmästä merestä, käytännössä keskellä suota.
Mikä oli tämän laivaston takana?
Heinäkuussa 1931 Neuvostoliitto perusti Dneprin laivaston. Suvorovin mukaan siinä oli Molotov-Ribbentrop-sopimuksen aikaan 120 alusta, joukossa kahdeksan 2000 tonnin panssaroitua alusta 100 millin paksuisella panssarilla ja 152 millin tykeillä. Laivastolla oli oma ilma-ase sekä rannikko- ja ilmatorjuntatykistö.
Satojakin metrejä leveä Dnepr miinoitettuine siltoineen oli paha este hyökkääjälle. Kuitenkin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen heinäkuussa 1940 Stalin määräsi miinoitukset Dneprin silloista poistettaviksi ja hajotti Dneprin laivaston.
Tilalle tuli kaksi uutta laivastoa, Pinskin ja Tonavan laivastot. Siis Tonavan – vaikka metriäkään tuosta joesta ei kuulunut Neuvostoliitolle.
Tonavan laivasto perustettiin jopa ennen Molotov-Ribbentrop-sopimusta, jonka perusteella Neuvostoliitto otti haltuunsa Tonavaan rajoittuvat Bukovinan ja Bessarabian. Laivasto siirtyi uudelle, Romanian vastaiselle rajalle heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen täytäntöönpanon jälkeen.
Suvorovin mukaan laivastoon kuului 70 alusta, ilma-ase ja rannikkotykistö ”puolustustehtäviin”. Sillä oli kaksi komppaniaa maavoimia, mutta niitä ei luokiteltu merijalkaväeksi. Silti on tiedossa, että Tonavalle sijoitetut Tšapajevin ja Perekopin 25. ja 51. jalkaväkidivisioonat oli koulutettu merijalkaväen toimintaan.
Jokilaivastojen lisäksi Neuvostoliitolla oli 1930-luvun lopussa myös kaksi valtamerilaivastoa, toinen Jäämerellä ja toinen Tyynellä merellä. Myös Itämerellä oli laivasto, jossa oli prikaatin verran merijalkaväkeä.
Se oli sijoitettu Liepajaan vailla minkäänlaisia puolustusrakennelmia. Neuvostoliiton laivaston historia myöntää avoimesti, että se oli hyökkäystehtävissä.
K
ommunistihistorian mukaan Tonavan laivasto perustettiin puolustustarkoituksiin. Se kuitenkin asettui paikkaan, jota on mahdoton puolustaa, ainakin jos hyökkäys olisi tullut Romanian suunnasta.
Se oli avoin ja autio ranta, laituria tai ankkuripaikkaa ei ollut ja Romanian joukot olivat jopa vain 300 metrin päässä. Pelkkä konekivääri olisi voinut estää alusten irtaantumisen.
Puolustustehtävä oli muutenkin järjetön: kuka olisi hyökännyt Neuvostoliittoon Tonavan suiston satojen järvien, läpikäymättömien vesilämpäreitä täynnä olevien, satojen neliökilometrien kaislikoiden kautta?
Romanialle Tonavan laivasto oli kuolettava uhka. Se oli 130 kilometrin päässä Thernavadan sillasta, mitä kautta Saksan tarvitsema öljy virtasi. Eteneminen siitä vielä 200 kilometriä olisi katkaissut Saksan öljyn saannin ja sitä kautta sodankäynnin kokonaan.
Siihen nähden on mielenkiintoista, että Tonavan laivastolla oli liikuteltavia rannikkotykistöpattereita 130 ja 152 millin tykeillä. Puolustus olisi vaatinut niiden bunkkerointia, mutta sitä ei tehty.
Hitler oli käynyt tiiviit neuvottelut kenraaliensa kanssa Romanian puolustamisesta. Tehtävä todettiin mahdottomaksi, koska huolto vuoristoalueiden yli olisi vaatinut niin paljon joukkoja, että Neuvostoliitolle olisi käytännössä jäänyt avoin tie Puolan kautta Berliiniin.
Ja siltikin Romanian öljykentät olisi voitu tuhota pommituksin ja polttamalla.
Hitler sanoikin liittolaiselleen Molotoville 12.11.1940, että Saksan on pakko pitää joukkojaan Romaniassa. Se, että Neuvostoliitto ei tämänkään jälkeen vähentänyt painetta Romaniaa kohtaan, oli merkittävä syy siihen, että Hitler päätti joulukuussa 1940 jatkaa suunnitelmiaan hyökätä Neuvostoliittoon.
Kun Dneprin laivasto hajotettiin vuonna 1939, siitä osa siirrettiin Dneprin yläjuoksulle. Tukikohta rakennettiin paikkaan, missä Pripjat-joki kapeni 50 metrin leveyteen.
Tänne sijoitettiin Pinskin laivasto, jossa oli neljä suurempaa alusta ja pari tusinaa muuta alusta, pieni ilma-ase ja muutama merijalkaväen komppania.
Kiintoisaa on, että Pinskin laivaston alukset olivat Pripjat-jokeen nähden niin suuria, etteivät ne voineet kääntyä, eli siis perääntyä. Mutta koska ne eivät voineet mennä eteenpäinkään, niille alettiin kunnostaa
Dneprin-Bugin-kanavaa kohti Bug-jokea.
Pioneerit ja Gulag-vangit kaivoivat 127 kilometriä pitkää kanavaa yötä päivää. Minkäänlaisia koneita ei voinut käyttää, koska kanavaa kaivettiin suolle, minne koneet upposivat.
Kun Saksa hyökkäsi, kanava tuhottiin. Mutta Pinskin laivasto perustettiin uudelleen vuonna 1943. Pioneerit kunnostivat kanavan ja laivaston komentaja, amiraali V. Grigorjev muisteli keskusteluaan kenraali Georgi Žukovin kanssa.
Grigorjev sanoi, että Pripjatin kautta pääsee Saksan jokiverkostoon, ehkä jopa Berliiniin saakka. Molemmat pääsivätkin Berliiniin, minkä merkkinä neuvostolaivaston lippu liehui Berliinin valtiopäivätalon huipulla vuonna 1945.
Kun Saksa sitten hyökkäsi, Tonavan laivasto ja 14. jalkaväen armeijakunta eivät osanneet puolustautua, vaan vain hyökätä. Ne lähettivät 25. kesäkuuta 1941 rannikkotykistön suojatulessa tiedustelu- ja sabotaasijoukkoja Romanian puolelle.
Seuraavaksi muutamat 51:nnen divisioonan rykmentit hyökkäsivät. Laivasto, ilma-ase, kenttä-, rannikko- ja laivastotykistö sekä puna-armeijan ja NKVD:n erikoisyksiköt toimivat moitteettomassa ja kellontarkassa yhteistyössä. Seuraavana aamuna punalippu liehui romanialaiskaupunki Kilijan kirkontornissa.
Romanian puolelle perustettiin voimakas, 70 kilometriä leveä sillanpääasema. Tonavan laivasto valmistautui hyökkäämään sinne, minne nimi velvoitti, Tonavalle.
Vastarintaa ei juuri ollut. 3. laskuvarjoarmeijakunta Odessassa odotti lähtölupaa.
Eteneminen olisi ollut helppoa, verrattuna vuoteen 1944, jolloin uudelleen perustettu mutta selvästi huonommin varustettu Tonavan laivasto eteni voimakasta vihollista vastaan 2000 kilometriä ylävirtaan Wieniin asti.
Mutta vuonna 1941 se olisi johtanut vain eristyksiin päävoimista, minkä takia hyökkäys keskeytettiin ja aloitettiin perääntyminen.
Lue muutkin osat:
Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä
Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa
Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa
Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa
){kind=link}