Jos se kaakattaa kuin ankka, se voi olla ankka

Minulla on mökillä tällainen kirja:

Kuten kuvasta näkyy, kirja on pieni ja punainen. Sen nimi onkin Maon Pieni punainen kirja. Tai virallisesti, ”Sitaatteja puhemies Mao Tse-Tungilta”.

Tämä on juuri se taskupuhelin, joka jokaisella kiinalaiskommunistilla oli 1960-luvun lopun kulttuurivallankumouksen pyörteissä mukanaan. Kulttuurivallankumouksella Mao Tse-Tung halusi tuhota vanhat aatteet, tavat, tottumukset ja kulttuurin.

Väitetään, että vain taatakseen oman, henkilökohtaisen valtansa.

Tukenaan Maolla olivat räyhäävät nuorisojoukot, joita kaunistelevasti kutsuttiin – ja kutsutaan edelleenkin – punakaarteiksi. Tämä roskajoukko tuhosi käskystä temppeleitä, hautoja, kirjoja ja kulttuurimuistomerkkejä, tuhatkertaisella innolla verrattuna meidän aikamme ISISiin Irakissa.

Yksin Pekingissä tuhottiin lähes viisituhatta historiallisesti merkittävää kohdetta, jopa filosofi Kungfutsen 2500 vuotta vanha koti.

Olen aikani lapsi. Synnyin maailmaan, joka tällä haavaa on entinen. Siihen oli helppo sopeutua, koska teimme sen itse.

Mutta maailma muuttuu ja sitä muuttavat ne, jotka ovat syntyneet nykyiseen maailmaan. Vaikka se on hyvä, en voi mitään sille, että mielleyhtymäni Helsingin yliopiston tiedotteesta olivat selvät:

 

”Vanhat rakenteet on tuhottava - kestävyystieteen suurtapahtuma Sustainability Science Days korostaa radikaalien muutosten tarvetta”.

10. toukokuuta päivätty tiedote jatkaa: ”Saako talouskasvuun oikeasti kajota? Entä yksilön ostoksiin, syömiseen tai liikkumiseen? Millaiselta hyvä elämä näyttää kestävässä tulevaisuudessa?”

Todella toivon, ettei kukaan keksi mitään konkreettista toteutustapaa yliopiston paasaukselle: ”Konferenssin teemaksi on valittu tuho ja luovuus, koska kestävyyshaasteita ei ratkaista ilman radikaaleja muutoksia ihmisen toiminnassa ja yhteiskunnan rakenteissa.”

”Nykyisen systeemin hienosäätö ei enää riitä, vaan vanhoja rakenteita on tuhottava, jotta voimme tehdä tilaa uusille ratkaisuille. Tähän työhön tarvitaan yhteiskunnan kaikkia toimijoita.”

Epäselväksi jää vain se, mikä on se konkreettinen, mikä halutaan tuhota. Ehkä se on hyvä.

Helsingin yliopisto eroaa Kiinan kommunistipuolueesta ainakin siinä, että yliopiston mielestä on arvokasta saada tilaisuuteen puhumaan maailman huiput. Kiinassa ei ajateltu tällaisia.

Toisin kuin Helsingin yliopistossa, Kiinassa ei liene järjestetty sessioita, ellei sitten yhden miehen voimin. Niissä hän saattoi pohtia samoja asioita kuin Helsingin yliopistokin:

”Kiertotalouden teemat, alkuperäiskansojen oikeudet, oikeudenmukainen kestävyysmurros, puurakentaminen, tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestäminen sekä yksityisen kulutuksen muutos, ekohyvinvointivaltion mahdollisuudet.”

Katsotaanpa.

Kiertotalouden teemat: Kiihdyttääkseen metalliteollisuutta kiinalaiset luovuttivat astiansa metallivalimoille.

Alkuperäiskansojen oikeudet: Tähän ei valitettavasti ehditty puuttua. Edelleenkin Kiinassa on muita kiireitä.

Oikeudenmukainen kestävyysmurros: Luova suunnittelu sallitaan, valtiontuesta riippumattomat maaseutuelinkeinot kielletään.

Varmaankaan ei pohdittu ”yksityisautoilun”, mutta aivan varmasti pohdittiin ”lihan syömisen” vähentämistä. Tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestämisestä parhaan kuvauksen on antanut Kari Hotakainen kirjassaan Tarina (Siltala 2020).

Konkreettisinta kuitenkin ehkä on, että myös Kiinan kulttuurivallankumouksessa tavoitteena oli saada opiskeleva nuoriso liikkeelle. Se on saatu, mutta kuinka pitkälle, sitä emme tiedä.

Google vaímentaa metsäalankin uuskieltä

Metsäalalla a-sana on ruma. Heti metsäurani alussa minua viisaammat opettivat, että tällaisista metsäalalle negatiivisista termeistä pitäisi päästä eroon.

Ihmettelin huonoa itsetuntoa. Niin paljon kuin omaa erinomaisuutta olikin minulle korostettu, sitten puututtiin tällaisiin lillukanvarsiin.

Ei kuulemma saisi sanoa edes että päätehakkuu, koska se ei päätä metsää. Ei tietenkään, sehän päättää kiertoajan.

Toisaalta tilalle vaadittu uudistushakkuu ei uudista mitään, vaan sen tekee vasta uuden taimikon perustaminen. Ja kun molempia, hakkuuta ja perustamista sanotaan uudistamiseksi, maallikko on jo pudonnut kärryiltä, eikä se taatusti ole hänen vikansa.

Nykyään ihmiset hakevat tietoa hakukoneilla. Jos he haluavat tietoa avohakkuusta, he kirjoittavat hakusanaksi ”avohakkuu”. Aivan varmasti maallikon hakusanaksi ei valikoidu ”uudistushakkuu”.

Näin hän päätyy niiden sivuille, joilla ei ole hienohelmaisia estoja käyttää oikeita sanoja. Löytymättä jäävät metsäalan rumia sanoja välttelevät mutta muuten asialliset artikkelit.

Sitä paitsi avohakkuu on yksinkertaisesti eri asia kuin päätehakkuu ja uudistushakkuu. Metsäammattilaisen luulisi ymmärtävän, että avohakkuu on vain yksi tapa tehdä päätehakkuu.

Metsäala haluaisi eroon muistakin yleisön hyvin tuntemista sanoista. Esimerkiksi Metsähallituksen pyrkimys sanoa talousmetsiään monikäyttömetsiksi on ymmärrettävä ja perusteltu. Talousmetsät, ja etenkin valtion talousmetsät ovat kaikkialla Suomessa paljon laajemmassa käytössä kuin vaikkapa suojelumetsät.

Pidän silti epätodennäköisenä, että Metsähallituksen talousmetsäkäytännöistä kiinnostunut kirjoittaisi hakukenttään että ”monikäyttömetsä”.

Myös sille, että sana ”sellutehdas” halutaan korvata ”biotuotetehtaalla” on erittäin hyvät perustelut. Oikeastaan juuri sellutehdas on huono ja harhaanjohtava nimi, koska kyseiset laitokset ovat aina tuottaneet muutakin kuin sellua ja tulevaisuudessa siihen pyritään entistä enemmän rakentamalla jopa ihan rakenteellisestikin uudenlaisia laitoksia.

Silti luulen, että näistä laitoksista tai niiden tuotteista kiinnostunut ei kirjoita hakukoneeseen, että ”biotuote”. Sekamelskaa korostaa, että joku voi kirjoittaa jopa eräiden toimittajien suosiman sanan ”biosellu” – ikään kuin olisi muunkinlaista sellua kuin biosellua.

Sanat ovat tärkeitä. Kukaan ei voi kuitenkaan valita kuin omat sanansa.

Keneltäkään ei voi viedä oikeutta käyttää hänen omaa äidinkieltään oikein, täsmällisesti ja ymmärrettävästi. Juuri sitä kieltä ovat avohakkuu ja päätehakkuu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.5.2021. Kirjoituksesta on käyty keskustelua Twitterissä. Siitä olen oppinut muun muassa seuraavaa:

• metsäalalla todellakin ajatellaan, että avohakkuu säästöpuilla ei ole avohakkuu, mutta mikä se on, se ei ole minulle selvinnyt 
• myös harvennus- tai kasvatushakkuuta voi pitää uudistushakkuuna, riippuen siitä, mitä ”uudistamisella” tarkoitetaan
  

Vanha metsä on puoskaroinnin uhri

 

Metsäkeskustelussa huvittaa tieteellä mäiskiminen. Voiko huomentakaan sanoa ilman että joku vaatii lähdeviitettä?

 

Tutkimuksen luonteeseen tämä sopii huonosti. Se ei anna lopullisia tuloksia, vaan lähestyy totuutta, toivottavasti, harvoin edes suoraan kohti. Mäiskintä taas vaatii, että tulokset on hyödynnettävä heti, ennen kuin tulee uutta, toiseen suuntaan johtavaa tietoa. 

 

Tutkimus etenee hitaasti. Hyvä esimerkki on Amsterdamin vapaan yliopiston Sebastiaan Luyssaertin vetämään tutkimukseen Vanhat metsän globaalina hiilinielu tullut vastine. Se tuli maaliskuussa 2021, kun Luyssaertin tutkimus julkaistiin lokakuussa 2008.

 

Vastineen kirjoitti Kööpenhaminan yliopiston Per Gundersenin ryhmä. Se laski Luyssaertin aineiston perusteella kolmasosan pienemmän hiilinielun yli 200-vuotiaille metsille verrattuna Luyssaertin tutkimukseen. Tai pienemmänkin.

 

Kun Luyssaertin hehtaarikohtainen nielu kerrotaan lauhkeiden ja pohjoisten metsien pinta-alalla, tuloksena pitäisi olla tämän alueen metsien kokonaisnielu. Tulos on kuitenkin kaksi kertaa niin suuri kuin se nielu, minkä Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC laski koko maapallolle.

 

Se on myös melkein kaksi kertaa metsäninventointien perusteella laskettu maapallon kaikkien metsien hiilinielu. Luyssaertin laskelmat siis näyttäisivät liioittelevan vanhojen metsien hiilinielua merkittävästi.

 

Luyssaert vastaa, että hänen tutkimuksensa ei ottanut huomioon metsätuhoja.

 

Bingo!

 

Juuri tämä on useimmiten niiden tutkimusten heikkous, jotka väittävät vanhaa metsää suureksi hiilinieluksi. Juuri tästä näitä ”vanha-metsä-on-hiilinielu” -väitteitä on kritisoitu.

 

Näin olen tehnyt minäkin, esimerkiksi täällä.

 

Nyt kritiikin osoittaa oikeaksi juuri hän, keneen vanhan metsän hiilinieluväittäjät ovat vedonneet. Luyssaertin tutkimus ei edes hänen itsensä mielestä anna oikeaa kuvaan vanhan metsän hiilinielusta.

 

Tutkimuksessaan Luyssaert myös arvioi, että vanhan metsän puiden juuret ja maaperä sitoisivat 1,3 tonnia hiiltä hehtaaria kohti vuodessa. Gundersenin mukaan tämä tarkoittaisi, että maaperän hiilimäärän pitäisi kaksinkertaistua seuraavan sadan vuoden aikana. 

 

Gundersenin mukaan tämä kuulostaa epäuskottavalta, koska nykyisen hiilimäärän saavuttaminen on vienyt satakertaisen ajan. Tällainen hiilen sitoutumismäärä myös edellyttäisi, Gundersenin mukaan, viisinkertaista typpilaskeumaa todelliseen nähden.

 

Luyssaert ei vastaa kommentissaan tähän Gundersenin väitteeseen, toteaapahan vain, että ei heidän tarkoituskaan ollut arvioida hiilen kertymistä vuosisatojen ajalle, ei tulevaisuuteen eikä menneisyyteen.

 

Ei siis edes sille 200 vuodelle, jonka Luyssaert ryhmineen itse oli valinnut tutkimuksensa aikaväliksi?

Hakkuurajoitukset olisivat viherpesua

Kun öljyn maailmanmarkkinahinta viisinkertaistui ensimmäisen öljykriisin aikaan, Kekkosen perässähiihtäjät ryhtyivät todistamaan, kuinka hyvä asia se on Suomelle. Logiikka meni näin: kauppa perustui tavaranvaihtoon, ja kun tuontitavaran hinta nousi ja vientitavaran arvo pysyi ennallaan, piti nostaa viennin määrää.

Siis lisätä tuotantoa, mikä tuotti lisää työpaikkoja.

Jotkut epäilivät, että kannattavuus voisi kärsiä. He olivat oikeassa, vaikka olivatkin väärässä, nimittäin poliittisesti.

Tämä tuli mieleeni, kun Sitran johtaja Mari Pantsar kommentoi brittiraporttia Growth-positive zero-emission pathways to 2050. Sen mukaan tiukat ilmastotoimet eivät estä talouskasvua.

Pantsar sanoi Yleisradiossa, että ilmastonmuutoksen vaatimat investoinnit ovat joka tapauksessa niin suuria, että ne yksin johtavat talouskasvuun. Varmaan, eivätkä väsyneet puheet kannattavuudesta tätä paljon hetkauta.

Vuonna 2014 julkaisimme ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kaupin kanssa Hakata vai säästää -pamfletin. Esitimme, että ihmiskunta voisi kestävän metsätalouden keinoin selättää neljänneksen tarvittavista ilmastotoimista. Veronmaksajalle tämä ei maksaisi mitään, vaan päinvastoin, toisi suuret määrät hyvinvointia, työpaikkoja ja verotuloja.

Esitys sai odotetun vastaanoton. Ne, jotka ovat – Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen sanoin – löytäneet ilmastonmuutoksesta keppihevosen metsien käytön vähentämiseksi, eivät perusteluitamme kommentoineet.

Sittemmin hiilinieluista on taitettu peistä väkevästi. Samaan aikaan metsien puusto on, puheista piittaamatta, sitonut joka vuosi noin 45 prosenttia Suomen hiilipäästöistä.

Enemmänkin olisi sidottu, ennen kaikkea muualla maailmassa. Luulisi, että Sitra, suomalaisena ”tulevaisuustalona”, toisi esiin tätä vahvaa suomalaisia osaamista, vaikka vientituotteena.

Sen sijaan on esitetty viherpesua, eli hakkuurajoituksia metsille. Niillä saisi kyllä Suomen ilmastotilastot hetkellisesti kuntoon, mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut vain siirtyisivät muualle.

Tosiasiassa ilmastoaktivistin kannattaisi vaatia päinvastaista, metsien kestävän käytön maksimointia. Se pakottaisi muun yhteiskunnan päästövähennyksiin, jotka olisivat pysyviä, toisin kuin vaihtelevat hiilinielut.

Samalla torjuttaisiin ympäristöliikkeen vielä 15 vuotta sitten näkemä ja nyt toteutuva riski, että hiilinieluilla aletaan korvata päästövähennyksiä.

Eikä hiilinielujen mahdollisuus tästä katoaisi. Nekin voitaisiin ottaa käyttöön, jos muu ei auta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.4.2021.

Tuottavaa työtä ei enää tunnisteta

 

Heikki Ailisto ym. kysyivät Kanavassa 2/2021, miksi digitalisaatio ei ole nostanut tuottavuutta. Kirjoittajat kommentoivat asiaa selvittänyttä professori Matti Pohjolaa, mutta eivät tyydy vastauksiin.

Kirjoittajien esimerkissä konepajan duunarityön tuottavuus on 1960-luvulta kasvanut jopa nelinkertaisesti, mutta yrityksen tuotto vain kaksinkertaiseksi. Näin siksi, että konttoriväen määrä on kasvanut viisinkertaiseksi. Myynti, lainsäädäntö, yritysvastuu ja viestintä vaativat kallispalkkaista väkeä, jota 1960-luvulla ei juuri tarvittu.

Ennustin 1990-luvulla, että ilmastonmuutos on se tekijä, joka pakottaa kaikki ympäristövastuuseen. Olin väärässä, koska unohdin toisen ennustukseni: tietoyhteiskunta ei merkitse vain tiedon vaan myös epätiedon arvonnousua, ja sitä enemmän, mitä enemmän epätieto muistuttaa tietoa.

Maailman täyttää puhe tiedosta. Ei välitetä edes siitä, onko tietona tarjottu totta, kunhan se on tarkkaa ja täsmällistä, hyvänä esimerkkinä mielipidetiedustelut.

Yritysvastuuvastaavat ja konsultit ajavat ilmastonmuutostyötä, ei vain liike-elämässä vaan nyt jo hallinnossakin. Huolipuhe ja sen tuottamat ”ratkaisut” tuovat joillekin selvää rahaa. Rakenne toimii ja laajenee aivan omillaan.

Huolipuhujat ovat alkaneet kuvitella, että juuri he edustavat tuottavaa työtä. Uusimpana esimerkkinä Luontopaneeli esitti EU:n elvytysrahaa soidensuojeluun, mikä elvyttänee luontoa mutta ei kyllä kansantaloutta.

Käy yhä vaikeammaksi erottaa lillukanvarret merkityksellisestä, optimointi osaoptimoinnista, toivotut seuraukset todellisista. Ei vain siksi, että se todella on vaikeaa, vaan myös siksi, että kysymistä ylipäätään pidetään ikävänä, pilkunviilaamisena, epärakentavana, vaarallisenakin.

Tosissaan kuvitellaan, että ilmastonmuutos torjutaan sähköautoilla (osaoptimointi) tai korvaamalla jauheliha soijarouheella (lillukanvarsi).

Tärkeäksi hyväksyttyjä kysymyksiä on vain yksi ja se esitetään aina, kun vanhahtava ajanviete, keskustelu, on menossa: uskotko, että ilmastonmuutos on totta ja ihmisen aiheuttama. Tämä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kaikkein epäolennaisin ja epäkiinnostavin uskontunnustus tulee jossakin vaiheessa jokaisen eteen.

Jos vastaat kyllä, sinulta hyväksytään mitä hyvänsä älytöntä, kuten puunpolton kielto, kun taas niitä muita ei kuunnella, vaikka ratkaisut olisivat kuinka hyviä, kuten ydinvoima.

Tuottamattoman työn varaan syntyy kuitenkin vain korttitaloja. Ne kaatuvat joko omaan mahdottomuuteensa tai sitten joku uskoa jakamaton yksinkertaisesti tönäisee.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.4.2021.

Luonnonhoidon tulos on laatua tärkeämpi

 

Mikä on kansanopiston tarkoitus, kysyi kirjailija Erno Paasilinna taannoin itseltään ja vastasi: kansanopiston tarkoitus on tehdä ihmisistä kansanopiston käyneitä. Tämä tuli mieleeni, kun Metsäpäivillä puhuttiin luonnonhoidon laadun seurannasta.

On hyvä, että luonnonhoidon laatua seurataan. Se kuitenkin tarkoittaa luonnonhoitotöiden tekemisen ja sen laadun seurantaa.

 

Täytyy kysyä, mikä on luonnonhoidon tarkoitus. Sekö, että luonnonhoidon työt tehdään?

 

Luultavasti talousmetsien luonnonhoidon tarkoitus kuitenkin on kohentaa metsäluonnon monimuotoisuutta. Sen osalta metsäala pitää jokseenkin yksimielisesti ja hyvästä syystä luonnonhoitoa tehokkaimpana keinona.

 

Sitäkin käsittämättömämpää on, että kukaan ei ole katsonut aiheelliseksi lähteä hakemaan tälle arviolle tutkimusperusteita.

 

Vanha viisaus sanoo, että sitä saa, mitä mittaa. Kun mitataan töiden tekemistä mutta ei tuloksia, eli sitä monimuotoisuutta, metsäala on täysin neuvoton mitä hölmöimpienkin syytösten edessä.

 

Etenkin kun tiedämme, että useimmat monimuotoisuudesta kertovat rakennepiireet ovat parantuneet selvästi etenkin Etelä-Suomessa.

 

Yleisradio uutisoi 18. marraskuuta 2020, että Metsähallitus aikoo hakata uhanalaisten lajien esiintymiä. Tätä pidettiin huonona, vaikka olisi voinut tulkita niinkin, että oli onnistuttu.

 

Nimittäin, jos luonnonhoito onnistuu, siitä tietenkin seuraa, että uhanalaisten lajien esiintymiä on talousmetsissä ja siis myös hakkuualueilla yhä enemmän.

 

Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori Erkki Annila laski jo kymmenen vuotta sitten, että talousmetsistä löytyy elinympäristöjä jopa 90 prosentille metsien uhanalaisista lajeista: vajaalle puolelle lahopuulta ja runsaalle 40 prosentille metsälain määrittelemiltä erityisen tärkeiltä elinympäristöiltä.

 

Molempia on luonnonhoidon keinoin systemaattisesti lisätty ja parannettu ainakin 25 vuoden ajan.

 

Paljon oleellisempaa olisi ollut kysyä, miten niille uhanalaisille käy hakkuissa. Siihen voi vaikuttaa ja joillekin voi käydä hyvinkin.

 

Jo kauan on tiedetty, että esimerkiksi kovakuoriaislajien ja -yksilöiden, niin uhanalaisten kuin elinvoimaistenkin määrä suorastaan räjähtää säästöpuilla tehdyn avohakkuun jälkeen. Korkeampi taso myös säilyy vuosikausia.

 

Tällaisesta Yleisradio ei kertonut. Sen sijaan se väitti, tutkimustiedon vastaisesti, että metsien uhanalaistilanne pahenee kaiken aikaa. Näin ei ole, mutta miksi, sitä voimme vain valistuneesti arvailla.

 

Jokin metsissä toteuttaa luonnonhoidossa tavoitetta, mutta varman päälle ei voi sanoa, mikä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.2.2021. Sittemmin on selvinnyt, että luonnonhoidon tuloksia toki on selvitetty, mutta tulokset ovat hajallaan pitkin tietomaailmaa. Selvitämme asiaa.