Vaikeneminen arktisista sodista on totta – ja perätön myytti

 Arktisista sodista on puhuttu paljon, mutta esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan taistelut ovat ne varsinaiset vaietut sodat.

 

Katsoin Ylen Vaietut arktiset sodat -sarjan suurella hämmennyksellä. Etenkin siihen nähden, miten vuolaasti sitä on ylistetty.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat arvioi (HS, 16.2.2022) sarjan sen ihmeemmin perustelematta ”laadukkaaksi”. Arvostelijan tehtävä on arvostella, mutta jotenkin niitä arvostelmia pitäisi kai myös perustella.

Kuitenkin sarja käsittelee vain osaa arktisista sodista, nimittäin toista maailmansotaa. Kun puhutaan vaietuista arktisista sodista, oikeasti ne liittyvät kyllä ensimmäiseen maailmansotaan ja esimerkiksi sellaiseen alueeseen kuin Muurmanni – oletteko kuulleet?

Jos ”uusi” tieto Muurmannin sodista kiinnostaa, esimerkiksi Martti Turtolan osuus hänen ja Tarja Lappalaisen kirjassa Stalinin tappamat (Docendo, 2019) kertoo paljon.

”Uusi” on tässä tarkoituksellisesti lainausmerkeissä. Syy on nykyjournalistien tavassa suhtautua maailmaan. Sen mukaan kaikki, mistä he itse eivät ole tienneet, on ainakin uutta ja usein myös vaiettua.

Niinpä Ylenkin sarja aloitetaan yhdellä historian tunnetuimmista sodista, talvisodasta, ja sen tunnetuimmalla taistelulla, Raatteen tien taistelulla.

Sinänsä Raatteen tien taistelut on sarjassa kuvattu asianmukaisesti, mitä nyt koko sarjan mittaan häiritsee grafiikan värivalinta.

Johtuneeko talvisota-lähtökohdista, että suomalaisten väri on sininen ja venäläisten punainen. Kun tästä halutaan pitää kiinni aina vuoteen 1945 asti, joudutaan ongelmiin, kun myös länsiliittoutuneille joudutaan antamaan väriksi punainen ja kaikille akselivalloille sininen, vaikka natsi-Saksa oli paljon enemmän punainen ja liittoutuneet sinisiä. Valinta ei tunnu yhtään loogiselta ja vaikeuttaa sinänsä hyvien graafien ymmärtämistä.

Sekään ei helpota, että graafeja näytetään niin vähän aikaa.

 

Sarja hyväksyy Neuvostoliiton lähtökohdat toisessa maailmansodassa jatkuvasti ja perustelematta. Se kertoo, miten Saksa kiersi ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhansopimuksen aserajoituksia esimerkiksi Ruotsin kanssa, mutta jättää huolella kertomatta jatkon kannalta täysin ratkaisevasta yhteistyöstä Saksan ja Neuvostoliiton välillä

Eihän Saksalla olisi ollut esimerkiksi ilma- eikä panssarivoimia lainkaan, jos niitä ei olisi voitu kehittää yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ja sen alueella.

Edinburghin yliopiston professori John Gilmour oikeuttaa sarjassa talvisodan ja Baltian miehityksen sillä, että Neuvostoliitolle oli tärkeää puolustaa rajojaan Saksaa vastaan. Näkemys on täysin perusteeton.

Mitä vastaan Neuvostoliitto olisi puolustautunut, ellei Saksaa? Jos Saksaa, mitä vaaraa Neuvostoliitolle olisi ollut siitä, että Neuvostoliiton ja Saksan välissä olisi ollut Suomesta, Baltian maista, Puolasta ja Bessarabiasta koostuva puskurivyöhyke? Eikö se olisi ollut pikemminkin turva?

Kun puskurivyöhyke Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä poistui, eikö Neuvostoliiton olisi kannattanut alkaa rakentaa vahvaa puolustuslinjaa länsirajalleen, jos Gilmour on oikeassa?

Tehtiin kuitenkin päinvastoin, purettiin puolustusasemat ja alettiin rakentaa hyökkäysasemia, kuten esimerkiksi Viktor Suvorov todistaa kirjassaan Jäänsärkijä (Icebreaker, Hamish Hamilton, Lontoo, 1990).

Sitäkään en ymmärrä, miten Gilmouren puhe Neuvostoliiton tarpeesta parantaa arktisten rajojensa puolustusta on kuvitettu muurmanskilaisella Aljoša-patsaalla, viralliselta nimeltään ”Neuvostoliiton arktiset puolustajat suuressa isänmaallisessa sodassa”: Sehän pystytettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

 

Venäläisen historioitsijan Juri Kilinin käyttöä sarjan asiantuntijana on arvosteltu. Aiemmin hän on tehnyt yhdessä suomalaisten sotahistorioitsijoiden kanssa asiallista tutkimusta, mutta sittemmin hän on todistellut esimerkiksi sitä, että Petroskoin lähettyvillä olleissa joukkohaudoissa ei olisikaan vain Stalinin, vaan myös suomalaisten miehittäjien uhreja.

Kilin sanoo Ylen sarjassa, että Neuvostoliitto oli jo 1920-luvulla ennustanut Suomen käyvän uhaksi ja että vuonna 1941 Suomen hyökätessä tämä uhka olisi tullut todistettua.

Tällainen puhe, ilman minkäänlaista kommentointia, on oikeastaan aika sietämätöntä Suomen Yleisradiolta. Ikään kuin sille, että Suomi ”kävi uhaksi” vuonna 1941, ei olisi ollut mitään syytä. Ikään kuin talvisotaa ei olisi ollutkaan.

Kiinnostavampaa olisi ollut kuulla, mitä sanottavaa Kilinillä olisi Suomen muodostamasta uhasta vuonna 1939, kun Neuvostoliitto oli liitossa Saksan kanssa.

 

Sarjassa on muutamia todella omituisia kohtia, jopa puutteita. Ensimmäisessä osassa on irrallinen ja täysin selityksiä vaille jätetty pätkä, missä Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler luettelee valtiopäivillä maiden nimiä: ”…Liettua, Viro, Norja, Ruotsi, Tanska, Irlanti, Alankomaat, Belgia, Iso-Britannia, Irlanti, Ranska, Espanja, Sveitsi, Liechtenstein, Luxemburg, Puola, Unkari, Romania, Jugoslavia…”

Kiinnostavasti, vaikkakaan ei ymmärrettävästi, puhe on leikattu niin, että Hitlerin listan alun kaksi maata, Suomi ja Latvia, on jätetty pois. Lopustakin on jätetty muutama maa ja tämä: ”Olisimmekohan voineet miehittää puoliakaan näistä Rooseveltin listan maista.”

Kyse on Hitlerin puheesta, jossa hän kommentoi Yhdysvaltain presidentiltä Franklin D. Rooseveltilta 15.4.1939 saamaansa kirjettä. Siinä oli lueteltu 31 maata ja vaadittu Hitleriä antamaan takaus, ettei se hyökkää niihin.

Hitlerin vastauspuheenvuoro pidettiin 28. huhtikuuta. Siinä hän pilkaten ja suosionosoitusten saattelemana kysyi, olisimmeko tosiaan kyenneet hyökkäämään kaikkiin näihin maihin. William L. Shirer on kirjassaan Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho arvioinut puheen yhdeksi Hitlerin parhaimmista ja myrkyllisimmistä.

Mutta miten se liittyy vaiettuihin arktisiin sotiin, sitä en ymmärrä.

 

Omituisuuksiin on luettava myös se, mitä sarjassa kerrotaan Norjan vastarintaliikkeen tukikohdasta nimeltään Kari. Tukikohta sijaitsi pohjoisessa Ruotsin ja Norjan rajan läheisyydessä.

Myös Kari on niin sanottu vaiettu asia, mutta sarjan laatua ei nosta, että eipä siitä puhuta nytkään juuri mitään. Sen sijaan sielläkin sarja tekee puuduttavia ja mahdollisen pääviestin kannalta ilmeisen hyödyttömiä arkeologisia tutkimuksia.

Saksalaisten on luonnollisesti täytynyt tietää tukikohdan olemassaolosta ja sijainnista. Ihan yhtä varmasti heidän on täytynyt vaatia, että puolueettomaksi ilmoittautunut Ruotsi ei voi sen toimintaa sallia.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan ei sarjassa kiinnitetä mitään huomiota. Onko asiaa edes yritetty selvittää ja jos on, miksi tuloksista ei ole voinut kertoa?

Toki sarja on monessa mielessä hyväkin ja tuo esiin paljon yleisemmin tuntematonta. Yksi sellainen on saksalaisten linnoitustyö Käsivarressa. Se ei ole uusi tieto, mutta linnoitustyön massiivisuus yllätti.

Se pani miettimään: mitä jos Suomi olisi hävinnyt sodat ja Neuvostoliitto olisi miehittänyt Käsivarren. Voi vain kuvitella, millainen sotilastukikohta siitä alueesta olisi tullut.

Sarjan lopussa annetaan vastaus hauskaan tietokilpailukysymykseen: missä tapahtui toisen maailmansodan viimeinen antautuminen Euroopassa.

Ja lopuksi: kannattaisikohan niitä venäläisvainajia siellä Raatteessa etsiä suonsilmäkkeistä, lammista ja järvistä. Esimerkiksi Kajaanin kaupungissa kampanjoitiin kesällä 1940 aivan erityisellä innolla, että luonnonvesiä ei nyt vaan kannattaisi juoda.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu kolumnina Lapin Kansassa 28.4.2022.

Venäjän Ukraina-suhde on tuhoisimman vihapuheen vuosisatainen laboratorio

 

Luin äskettäin hämmästyksellä Anne Applebaumin kirjan Punainen nälkä (Siltala, 2018, suomentanut Antero Helasvuo). Kirjan varsinainen aihe on holodomor, Stalinin ja neuvostobolševikkien aiheuttama nälänhätä ja joukkotuho Ukrainassa vuosina 1932–34. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018.

Olen toki aiemminkin lukenut holodomorista. Sen mieleenpainuva esimerkki oli saksalaisten Namibiassa (silloiselta nimeltään Saksan Lounais-Afrikka) järjestämä kahdenkin kansan –hererot ja namat – kansanmurha.

Kansanmurhiksi luokiteltavia tekoja tekivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muutkin, esimerkiksi espanjalaiset Kuubassa ja britit Etelä-Afrikassa, missä kohteina olivat valkoiset buurit.

Näistä kuitenkin saksalaisten toiminta Lounais-Afrikassa muistuttaa Stalinin ratkaisua eniten. Kaikki kansanmurhaajat ovat nimittäin havainneet, että ihmisten kiinni ottaminen ja murhaaminen on tavattoman työlästä, kallista ja epävarmaa. Ihmisiä ei välttämättä saa kiinni, he panevat hanttiin, karkailevat ja lisäksi toiminnasta jää jälkiä ja se aiheuttaa protesteja ulkomailla.

Espanjalaiset ja britit turvautuivat kalliisiin keskitysleireihin, mutta saksalaiset keksivät ratkaisun kansanmurhan kalleuteen: täytyy järjestää olot, joita ei voi paeta. Lounais-Afrikassa ratkaisu oli, että hererot ja namat ajettiin Kalaharin autiomaahan, missä he kuolivat nälkään. Tästä kertoo myös David Olusogan ja Casper W. Erichsenin kirja Kaiser’s holocaust (Faber & Faber, Lontoo, 2010).

Stalinin ratkaisu oli samanlainen. Nälkää ei voi paeta, se tavoittaa aikanaan jokaisen. Keino nälänhädän aikaansaamiseksi oli yksinkertainen: viedään ihmisiltä kaikki syömäkelpoinen pois.

Jokaista ukrainalaista ei näinkään saatu tapettua, niin kuin ei saatu tapettua hereroja ja namojakaan, mutta yritys oli kova. Ruoan ottokampanjat olivat julman väkivaltaisia, jatkuvia ja kaikenkattavia. Nälästä puolikuolleet ihmiset saattavat syödä mitä vain, mutta sekin vietiin, nahkaesineitä myöten. Luonnollisesti ruoan hallussapito oli rikollista.

Neuvostobolševikkien organisoimasta holodomorista on kiistelty, oliko se tarkoituksellinen ja oliko se kansanmurha. Bolševikit itse ovat myöntäneet ainoastaan ruokapulan, joka olisi johtunut sääoloista – jotka tosin eivät olleet mitenkään huonot ainakaan viljasadon kannalta.

YK:n määritelmän mukaan se ei ollut kansanmurha, mikä on luonnollista: bolševikit itse olivat muotoilemassa tuota määritelmää. He pitivät tarkkaan huolen siitä, että heidän tekonsa eivät määritelmän piiriin lankea.

Applebaumin kirja ei kerro vain vuosista 1932–34. Päinvastoin, se on suorastaan järisyttävä paketti siitä, kuinka venäläiset poliittisesta väristä riippumatta ovat aina pitäneet ukrainalaisia vähäpätöisenä veljeskansanaan. Ei oikeastaan edes kansana vaan vähäpoikana, jota isompi slaavilaisveli saa komentaa miten haluaa.

Järisyttävää tässä on, että yksikään niistä puheista, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin on viime vuosina ukrainalaisista viljellyt, ei ole hänen keksimäänsä. Kaikki on sanottu aiemmin, myös väite, että ukrainalaiset ovat natseja.

Tämähän tulee siitä, että holodomorista saattoi Ukrainassa puhua vapaasti ennen vuotta 1991 ainoastaan natsimiehityksen aikana. Kun kommunistivalta toisen maailmansodan lopuussa palasi, leimasta pidettiin tarkkaa huolta.

 

Applebaumin kirjassa on hieno loppuhuipennus, jota seuraavassa kommentoin.

Hänen mukaansa holodomor tuhosi Ukrainan kansan ja sen eliitin – parhaat oppineet, kirjailijat, poliittiset johtajat, tarmokkaimmat maanviljelijät ja esimerkiksi opettajat, luotettavimman arvion mukaan 3,9 miljoonaa ihmistä. Se näkyy tänäänkin.

”Vielä kolme sukupolvea myöhemmin monet nykyisen Ukrainan poliittiset ongelmat, kuten laajalle levinnyt epäluottamus valtiota kohtaan, heikot kansalliset instituutiot ja korruptoitunut poliittinen luokka, voidaan jäljittää suoraan tuohon… menetykseen.”

Jotta tämän ymmärtäisi, täytyy kertoa, että 1920-luku oli aikaa, jolloin Ukraina eli kansallisen olemassaolonsa vahvimpia vuosia. Applebaum kuvaa hyvin, kuinka bolševikit katsoivat sen olevan ainoa mahdollisuus säilyttää neuvostovalta maassa, mutta joka suunniteltiin vain väliaikaiseksi.

Holodomorin tainnuttama Ukraina kuitenkin nousi kuin Feeniks-lintu 1990-luvulla. Moni arvio sanoo, että lopullisesti Ukrainan kansan ja kansallistunteen hitsasi yhteen paradoksaalisesti Putinin hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022.

Mutta, kirjoittaa Applebaum, ”vuonna 1933 ne miehet ja naiset, jotka olisivat voineet johtaa maata, heidän mahdollisessa vaikutuspiirissään olleet ihmiset ja ne, joihin nämä vuorostaan olisivat voineet vaikuttaa, poistettiin yhtäkkiä näyttämöltä. Heidän tilalleen tulleet on säikytetty hiljaisiksi ja kuuliaisiksi, opetettu olemaan varuillaan, harkitsevia, huolissaan.”

”Valtiosta tuli pelättävä eikä ihailtava asia… Ukrainan poliittinen passiivisuus, korruption suvaitseminen ja yleinen epäluulo jopa demokraattisen valtion laitoksia kohtaan – koko nykyisen Ukrainan politiikan sairaalloinen tila juontaa juurensa vuodesta 1933.”

Tämä oli se perinne, minkä ukrainalaiset halusivat lopettaa Maidan-mielenosoituksillaan vuonna 2013.

 

Applebaum kirjoittaa: ”Jälkensä jätti myös nälänhätää seurannut venäläistäminen. Johtuen SNTL:n järjestelmällisestä Ukrainan kulttuurin ja muistin tuhoamisesta monet venäläiset eivät kohdelleet Ukrainaa erillisenä kansakuntana jolla oli erillinen historiansa. Monet eurooppalaiset ovat vain hämärästi”, siis ennen Putinin sotaa, ”tietoisia koko Ukrainan olemassaolosta.”

”Ukrainan tämänhetkiset kieliriidat ovat myös 1930-luvun peruja”, kirjoittaa Applebaum. ”Paradoksaalisesti Stalin lujitti ukrainan kielen ja Ukrainan kansallisen identiteetin välistä sidosta yrittäessään tuhota ne molemmat. Sen seurauksena kieliriidat heijastavat vielä nykyisinkin syvempiä identiteettikiistoja. Ukraina on läpeensä kaksikielinen maa.”

Kumpikin kieliryhmä valittaa säännöllisesti syrjinnästä. Kun venäjä tunnustettiin viralliseksi kieleksi useissa maakunnissa vuonna 2012, siitä seurasi mellakoita. Vuonna 2014 hallitus yritti kumota päätöksen, mutta vaikka hanke peruttiin nopeasti, yritystä käytettiin tekosyynä sodalle.

Venäjän painostus on kuitenkin lujittanut ukrainan asemaa. Vuonna 2005 alle puolet ukrainalaisista käytti sitä pääasiallisena kielenään, mutta kymmenen vuotta myöhemmin osuus oli jo kaksi kolmasosaa.

 

Paitsi äärimmäistä väkivaltaa, venäläiset alistivat Ukrainaa myös käyttämällä ”myrkyllisiä ja vihamielisiä propagandan muotoja”.

”Holodomoria edelsi vuosikymmenen ajan sellainen, mitä nykyisin sanottaisiin… ’vihapuheeksi’, kieli joka määritti jotkut ihmiset ’lojaaleiksi’ neuvostokansalaisiksi ja toiset ’vihollisiksi’, kulakeiksi, etuoikeutetuksi luokaksi, joka täytyi hävittää tien raivaamiseksi kansan vallankumoukselle.”

Kulakeilla tarkoitettiin aluksi paremmin toimeentulevia tilallisia. Mutta, kuten Applebaum osoittaa, hyvin nopeasti määritelmä laajeni kaikkiin tilallisiin, sitten muihinkin yrittäjiin ja lopulta kaikkiin, jotka ovat eri mieltä bolševikkien kanssa.

”Tuo ideologinen kieli antoi luvan niiden miesten ja naisten käyttäytymiselle, jotka… takavarikovat ruoan nälkiintyneiltä perheiltä… Se varusti heidät myös moraalisen ja poliittisen oikeutuksen tunteella. Hyvin harvat… tunsivat jälkeenpäin syyllisyyttä: heidät oli taivutettu uskomaan, että kuolevat talonpojat olivat ’kansanvihollisia’, vaarallisia rikollisia, jotka oli eliminoitava.”

Applebaum jatkaa: ”Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Venäjän FSB… jatkaa vastustajiensa demonisointia propagandan ja harhatiedon avulla. Vihapuheen luonne ja muoto Ukrainassa on muuttunut, mutta sen käyttäjien aikeet eivät. Kuten ennenkin, Kreml käyttää kieltä asettaakseen ihmiset toisiaan vastaan, luodakseen ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia, hajottaakseen ja eksyttääkseen.”

 

Putinin puheessa Applebaum kuulee kaiun samasta Ukrainan pelosta kuin Stalinillakin oli. ”Tai pikemminkin hänen pelostaan levottomuuksien leviämisestä Ukrainasta Venäjälle.”

”Stalin puhui pakonomaisesti otteen heltiämisestä Ukrainassa ja puolalaisten tai muiden ulkomaalaisten juonista kumota valta maassa. Hän tiesi, että… ukrainalainen nationalismi oli sähköistävä voima, joka kykeni haastamaan bolševismin ja jopa tuhoamaan sen. Suvereeni Ukraina voisi pilata neuvostohankkeen paitsi jättämällä SNTL:n ilman viljaa, myös riistämällä siltä oikeutuksen.”

Ja, päättelee Applebaum, vuonna 1991 Ukraina teki juuri sen, mitä Kremlissä pelättiin. Tie jatkui johdonmukaisesti, etappeinaan assosiaatiosopimus Euroopan unionin kanssa, Maidan ja lopulta Putinin sodat.

”Kuten vuonna 1932, kun Stalin kertoi Kaganovitšille, että Ukrainan ’menettäminen’ oli hänen huolistaan suurin, nykyinen Venäjän hallitus uskoo, että suvereeni, demokraattinen, vakaa Ukraina kulttuurin ja kaupan sitein muuhun Eurooppaan kiinnittyneenä, on uhka Venäjän johtajien eduille.”

Venäläiset saattaisivat kysyä, miksi ei meilläkin. Maidan vuonna 2014 oli Venäjän johdon pahin painajainen.

”Niin kuin vuonna 1932 myös alituinen puhe ’sodasta’ (siis ennen ’erityisoperaatiota’, HM) ja ’vihollisesta’ on edelleenkin käyttökelpoista Venäjän johtajille, jotka eivät pysty selittämään paikalleen jähmettynyttä elintasoa tai perustella omia etuoikeuksiaan, rikkauttaan ja valtaansa.”

Huolimatta Venäjän massiivisista iskuista Ukraina ei kuitenkaan ole kuollut. Stalin epäonnistui, vaikka yksi sukupolvi murhattiin ja toista yritetään. Edes muistia Stalin ei onnistunut tuhoamaan, sillä sitäkin alettiin koota 1990-luvulla, ennen kuin kaikki holodomorin kokeneet olivat kuolleet ja seuraavan tuhon uhrit siihen vielä pystyivät.

Odotan ratkaisuja, Ratkaisuja-blogi

 

”Lääkettä kestävyyden kipupisteeseen”, kirjoitti Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Jari Lyytimäki helmikuun lopussa ja kysyi: ”Miksi Suomi ei ole jo saavuttanut kestävää kehitystä, vaikka edellytykset siihen ovat maassamme maailman parhaat?”

Lyytimäki sanoi jälkeenjääneisyydeksi sitä, että kestävää kehitystä ei ole saavutettu. Leimaa on vaikea ymmärtää. Muista maista emme ole jäljessä, niin että lienemme sitä vain Lyytimäen odotusten suhteen.

Lyytimäki kysyi syitä jälkeenjääneisyydellemme ja luetteli niitä. Tosin ne eivät ole syitä, vaan pikemminkin todisteita mahdolliselle jälkeenjääneisyydelle: ”Kansantaloutemme rouskuttaa materiaaleja eniten EU:ssa henkilöä kohden, luontomme köyhtyy, vaikka elonkirjon hupeneminen piti pysäyttää jo vuonna 2010.”

Sitten Lyytimäki kavensi kestämättömän kehityksen luontoperustan rapautumiseksi ja paljasti, että mitään yksittäistä syytä jälkeenjääneisyyteen ei ole. Sitten hän kuitenkin ilmoitti sellaisen: kestävää kehitystä ei haluta. Ja sen jälkeen toisen, lähes päinvastaisen: ongelmilta suljetaan silmät, niitä ei tunnisteta eikä niitä pidetä vakavina.

Ei tämä ainakaan päättäjien tai julkisuuden näkemys ole.

 

Lyytimäen ajattelussa kestävä kehitys on kuin paketti voita, josta jokainen voi sanoa, että riittääkö vai ei. Siitä ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä, miten kestävyyden määrää pitäisi mitata. Se olisi oleellista, jos kysytään, ”miksi Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä”.

Mitä sitten on? On lukuisia mittareita kestävälle kehitykselle ja jokaista mittaria kohti on lukuisia käsityksiä siitä, mitä mittarin pitäisi osoittaa, jotta asiat olisivat niin sanotusti hyvin.

Kysyin taannoisessa maa- ja metsätalousministeriön tiedotustilaisuudessa, että jos kävisi niin onnellisesti, että metsien luontokato onnistuttaisiin pysäyttämään, mistä me tietäisimme sen. Paikalla olleiden ministeriön ja Luonnonvarakeskuksen asiantuntijoiden puheiden perusteella ainoa oikea vastaus on, että emme mistään. Kestävän kehityksen suhteen tilanne lienee sama.

Jos siis sanoo, että Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä, se on vain – mahdollisesti asiantuntemuksen kautta arvoa saava – mielipide, joka muuten on jotakuinkin sama kuin minunkin mielipiteeni, jos sillä nyt on mitään merkitystä.

 

Lyytimäki kirjoittaa Suomen ympäristökeskuksen Ratkaisuja-blogissa, mutta ei hän kyllä mitään ratkaisuja tarjoa. Luonnonvarakeskuksessa kestävyysmittausten ongelma ymmärrettiin aiemmin, kun tutkijat Annika Kangas, Raisa Mäkipää ja Tuula Packalen kirjoittivat asiasta jo helmikuussa 2020.

Siitä on syntynyt hanke, jolla yritetään arvioida metsien käytön kestävyyttä. Hankkeesta on julkaistu viime joulukuussa Panu Halmeen johdolla kirjoitettu artikkeli Metsätieteellisessä aikakauskirjassa.

Hankkeessa muun muassa on luovuttu käsitteestä ”ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys”. Sen sijaan yritetään etsiä konkreettisia, mitattavia mittareita, joista on dataa. Lisäksi pitää olla käsitys siitä, mihin suuntaan mittarin ”lukemien” pitäisi kehittyä, jotta kestävyys lisääntyisi.

Tällaisia mittareita löytyy kuvaamaan esimerkiksi vesien, ilmaston, puuntuotannon ja lajien uhanalaisuuden tilaa.

Mutta yhtä, kaikenkattavaa kestävyysmittaria ei tälläkään tavalla löydy. Syy siihen on yksinkertainen: perimmiltään kestävyyden arviointi perustuu siihen, mitä itse kukin pitää hyvänä. Kyse on siis politiikasta, eikä tiede voi ratkaista poliittisia ongelmia.

Silti, paljon on sekin, jos tiedetään, mihin suuntaan kestävyyden eri osa-alueet todella kehittyvät.

 

Kuka onkaan ahne ja kuka humaani?

 

Kanava julkaisi viime vuoden viimeisessä numerossaan (8/2021) Pekka Niemelän ja Leena Laihon artikkelin "Natsit panivat stopin Saksan tehometsätaloudelle – vertasivat keskenkasvuisen puun kaatamista lapsen surmaamiseen". Kanavaa ei julkaista verkossa, mutta kirjoitus julkaistiin 2.1.2022 myös Suomen Kuvalehden verkkosivuilla.

 

Kirjoitin artikkeliin yllä olevan otsikon mukaisen vastineen, joka julkaistiin äskettäin ilmestyneessä Kanavan numerossa 2/2022:

 

Emeritusprofessori Pekka Niemelä ja tohtori Leena Laiho käsittelivät mielenkiintoisella tavalla Suomessakin paljon puhutun luonnonläheisen metsänhoidon saksalaisia juuria. Kun kirjoitus muuten perustui varsin vakuuttavaan lähteistöön, olisi suonut, että näin olisi ollut myös suomalaisen metsänhoidon osalta.

Kirjoittajat samaistavat saksalaisen ”liberalistis-kapitalistisen” metsänhoidon johonkin, jota he kutsuvat ”’tehometsätaloudeksi’ puupeltoineen, monokulttuureineen ja avohakkuineen”. Toisaalta he samaistavat niin ikään saksalaisen ”ideaalis-kansallisen” metsänhoidon ”sekametsineen, poimintahakkuineen ja avohakkuun kieltämisineen” siihen, ”mitä nykyisin kutsutaan ’luonnonmukaiseksi metsänhoidoksi’”.

Sekamelska on melkoinen.

 

Nimenomaan pohjoismaista avohakkuumetsätaloutta on ollut tapana kutsua luonnonläheiseksi, koska se tavoittelee luonnonmetsän rakennepiirteitä, lisää systemaattisesti lahopuuta metsissä, jäljittelee luonnontuhoja avohakkuilla, viljelee vain kotoperäisiä puita tai käyttää luontaista uudistamista.

Luonnonmukaiseksi en ole kuullut sanottavan mitään metsänhoidon tapaa ainakaan asiateksteissä ja se olisikin aikamoinen väite. Eihän edes jatkuvan kasvatuksen menetelmissä tunnisteta juurikaan pohjoiseen metsään oleellisesti kuuluvia häiriöitä, mikä ehkä onkin menetelmän suurin heikkous.

Suomessa metsänhoidon tavoitteisiin on jo kauan kuulunut sekametsä, myös siksi, että se on havaittu taloudellisestikin kannattavimmaksi. Tavoitteen onnistumista voi tarkastella melkeinpä missä hyvänsä metsämaisemassa ruskan aikaan, kun eri puulajit loistavat kukin omassa värissään.

Sanan ”tehometsätalous” kirjoittajat sentään panevat lainausmerkkeihin, mutta eivät enää sanaa ”puupelto” ja ”monokulttuuri”. Syytä olisi, sillä kahdella ensimmäisellä ei ole muuta kuin demagogista sisältöä eikä kolmaskaan sovellu suomalaiseen metsään, hoidettiin sitä sitten miten hyvänsä.

Jos mikä hyvänsä yritys saisi silkkaa saamattomuuttaan myytyä tuotannostaan vuosi vuoden jälkeen vain neljä viidesosaa, kuka sanoisi sitä tehokkaaksi? Näin on kuitenkin metsätalouden laita.

 

Itse asiassa metsänhoidon taloudellisesta tuotosta puhuvatkin nykyään eniten jatkuvan kasvatuksen kannattajat, jotka ovat käyttäneet paljon energiaa todistaakseen menetelmän kaikissa oloissa avohakkuumetsätaloutta kannattavammaksi. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että eri metsänkasvatustapojen paremmuutta ei ole edes periaatteessa mahdollisuutta arvioida yleisesti, vaan vain metsikkökohtaisesti.

Sanaa ”puupelto” taas voisi kommentoida sillä Valtakunnan metsien inventoinneista saadulla tiedolla, että yli neljä viidestä Suomen metsissä kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt, joka hehtaarilla. Kun ihminen vielä pyrkii luomaan sekametsiä, täytyy kysyä, kuka niitä puupeltoja sitten tekee, jos niitä kerran on.

Monokulttuureja metsissä ei tietenkään ole nähty. Eihän metsistä viedä metsätalouden nimissä pois kuin puita eikä useimmiten niitäkään kaikkia. Eteläsuomalaisissa yksityismetsissä keskimääräinen hakkuuaukon koko on 1,2 hehtaaria, niin että jos luonto yhdellä hehtaarilla heikkeneekin, se kyllä myös palautuu ainakin yhtä hyvin kuin muissakin metsänhoitotavoissa – usein unohtuu, että jos metsästä haetaan sama määrä puuta, jatkuvassa kasvatuksessa hakkuupinta-ala on kolminkertainen avohakkuumetsätalouteen verrattuna.

 

Metsäalalla vastakkainasettelua ei hoitotapojen suhteen kuitenkaan ole. Kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että suurin piirtein koko metsäala alkaen metsänomistajista ja päätyen metsäteollisuuteen ja metsäviranomaisiin liputtaa nykyään niin sanotun vapaan metsänkasvatuksen puolesta. Tällä tarkoitetaan, että metsänhoitotoimet valitaan ilman ideologioita, kohteena olevan metsäalueen kasvuolosuhteiden, puuston ja metsänomistajan tarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi valtionmetsiä hoitava Metsähallitus käyttää talousmetsissään yli kymmentä erilaista hakkuutapaa, joista valtaosa perustuu jatkuvaan kasvatukseen.

Kirjoituksen lopussa kirjoittajat vertaavat – ilmeisen tosissaan – metsän kasvatustapoja Olavi Paavolaista siteeraten jopa niin, että siinä humanismi haastaa ahneuden.

Jos humaanisuudella tarkoitetaan ihmiskeskeisyyttä, eikö sitä ole nimenomaan metsänomistajan nostaminen keskiöön, eivätkä byrokraattinen kieltopolitiikka tai ulkoapäin tulevat metsäsertifointipakot?

Entä kumpi on ahneutta: sekö, että vuosikymmenten aikana tehtyjen metsäinvestointien hedelmistä viitsitään käyttää vain osa, vai siekailemattomaan yleistämiseen perustuva valikoiva tutkimusperustelu sen metsänkasvatuksen puolesta, mihin liittyviä palveluita tutkijan omistama yhtiö myy?

 

Messiaanista luonnonsuojelua

”Siitä ei ole niin pitkä aika, kun avohakkuu oli lainsäädännön edellyttämä hakkuutapa. Eikö näin?”

”Vajaa kymmenen vuotta sitten uusittiin metsälaki, missä jatkuva kasvatus tehtiin mahdolliseksi.”

”Eli tätä ennen se ei ollut edes mahdollista Suomen lainsäädännön nojalla.”

Sitaatit kuvastavat metsäkeskustelua. Tärkeää on puhua oikeansuuntaisesti, ei välttämättä niin totta. Vääränsuuntaista puhetta taas kuurnitaan millimetrimitalla.

Tosiasiassa laki ei ole koskaan edellyttänyt minkäänlaista hakkuuta eikä kieltänyt jatkuvaa kasvatusta. Vuoden 2014 metsälaki ei tehnyt jatkuvaa kasvatusta ”mahdolliseksi”, vaan määritteli, missä rajoissa sitä tulee harjoittaa.

Mutta kun ympäristöministeriön Ilmastokriisi- jaluontokatoinfossa näin sanottiin, se lienee parin kolumnirivin arvoinen asia.

 

1990-luvulla vihreissä keskusteltiin, että valtiovarainministeriön sijaan ympäristöministeriön pitäisi olla superministeriö, jolla on veto-oikeus muiden ministeriöiden asioihin. Luontokatoinfon YouTubesta löytyvän tallenteen perusteella on pakko kysyä, onko Luontopaneeli, joka käytännössä teki infossa kaikki linjaukset, uusi työkalu tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Luontopaneeliin on koottu etupäässä ekologian ja ympäristöalan osaamista. Se ei estä paneelin puheenjohtajaa Janne Kotiahoa ottamasta kantaa paneelin tuottaman tiedon edustajana lähes mihin tahansa. Hän on tuominnut jopa kestävän kehityksen – eli käytännössä YK:n Kestävän kehityksentavoitteet – vaatimalla, että ekologia asetetaan etusijalle, edes yrittämättä kommentoida kolmen tukipilarin kestävän kehityksen perusteita.

Siis sitä, että ekologia ei toteudu, jos ihmiset köyhtyvät. Jos elinkeinot viedään, teknologia ja taito jäävät eikä niitä jätetä käyttämättä, kun kylmä ja nälkä tulevat nurkista.

Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa suuret metsien suojelupäätökset 2000-luvun alussa johtivat huumeviljelyn räjähdysmäiseen kasvuun. Kreikan talouskriisin aikaan Akropoliin puut katosivat kaupunkilaisten uuneihin. Samoin kävi laajoilla alueilla Neuvostoliiton romahdettua.

 

Vihreiden vaalitappioiden syyksi on sanottu messiaanista ja oikeassa olevaa asennetta. Luontokatoinfoa katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, kuka on messias ja kuka apostoli.

Se vetoaa varmasti joihinkin. Epäilen silti, saako ympäristötoimille näillä keinoin sitä kansalaishyväksyntää, mitä Kotiaho on vaatinut.

Saattaapa joku vastata niinkin kuin Talvisota-elokuvan komppanianpäällikkö, että ”meiltä voi kyllä vaatia, mutta voi olla paha tulla mitään ottamahan”.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.2.2022.

 

Luontopaneelilta halutaan luonnontutkimuksen asiantuntemusta – politiikkasuositukset ovat sivuosassa

Luontopaneeliin ei haettu eikä saatu luonnonvarojen käytön asiantuntemusta, vaikka juuri kestävä käyttö nähdään yhä useammin välttämättömäksi keinoksi luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen eloonjäämisen kannalta.

 

Heti aloitettuaan ympäristö- ja ilmastoministerinä Emma Kari (vihr.) teki sen, mitä ympäristöliike Elokapina oli vaatinut: julisti ilmastokriisin. Se tehtiin aloittamalla säännölliset ”Ilmastokriisi- ja luontokatoinfot”.

15. joulukuuta pidetyn ensimmäisen infon aiheena oli Suomen metsien tila ja Euroopan unionin biodiversiteettistrategian toimeenpano.

Harvoin, jos koskaan, on ministeriön etätiedotustilaisuuden alussa ja myös tallenteessa näytetty ”odotuskuvana”, ennen tilaisuuden alkua, jotakin muuta kuin ministeriöön liittyvää kuvaa. Nyt ei muuta näytettykään.

Syntyi vaikutelma, että kyseessä ei ollutkaan ympäristöministeriön eikä Emma Karin, vaan Luontopaneelin tiedotustilaisuus, jonka esittelysivu näkyy ruudulla yli minuutin ajan.

 

Mikä on tämä Luontopaneeli? Vastausta voi etsiä ympäristöministeriön tiedotteesta 21.4.2020. Se kertoo ministeriön nimittäneen ”uuden luontopaneelin koostamaan, tarkastelemaan ja erittelemään luonnon monimuotoisuutta koskevaa tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi”.

”Uusi” viittaa tässä paitsi uusiin jäseniin, myös uusiin tehtäviin. Luontopaneelin pääsihteerin, ympäristöministeriön ympäristöneuvos Olli Ojalan mukaan tavoitteena oli samanlainen rakenne kuin ilmastoasioissakin.

Kun Luontopaneeli aiemmin oli toiselta nimeltään Suomen IBPES-paneeli, uudessa rakenteessa hallitustenväliseen luontopaneeliin (IBPES) liittyvät asiat siirrettiin uuteen IBPES-työryhmään. Se osallistuu työhön, kun Suomen näkemyksiä kootaan ja esitetään paneelin arviointiraportteihin. Se myös osallistuu paneelin täysistunnoissa käsiteltävien asioiden valmisteluun.

Luontopaneelin tehtäväksi määriteltiin kotimaisen luonnon monimuotoisuutta koskevan tieteellisen tiedon käsittely. Ilmastopaneelilla on vastaava tehtävä ilmastoasioissa, kun taas ilmastopuolella Kansainväliseen ilmastopaneeliin IPCC:hen liittyvistä asioista vastaa IPCC-työryhmä.

Luontopaneelille on myönnetty 355 000 euron vuotuinen rahoitus. Hallitusohjelman mukaisesti sen asema aiotaan sementoida säätämällä siitä valmisteilla olevassa Luonnonsuojelulaissa.

 

Huhtikuun 2020 tiedotteessaan ympäristöministeriö korostaa, että Luontopaneelissa on ”jäseniä monipuolisesti eri tieteenaloilta”. Mutta yksi puuttuu: luonnonvarojen käyttöön liittyvä tutkimus.

Ilmastopaneelissa, jonka Ojala esittää Luontopaneelin esimerkkinä, kuitenkin on ilmatieteen ja ilmastonmuutoksen lisäksi myös maatalous- ja metsätuotannon, energiantuotannon, lainsäädännön, kansanterveyden, käyttäytymistieteiden, rakentamisen, maantieteen, kulutuksen, liikenteen ja ympäristötalouden tutkimuksen edustus.

Jos monipuolisuudella tarkoitetaan samaa kuin YK Kestävän kehityksen tavoitteissaan, vaikutukset elinkeinoihin pitäisi ottaa huomioon. Mutta myös toisinpäin: elinkeinojen osallistumista monimuotoisuustyöhön pidetään yhä tärkeämpänä. Se katsotaan usein ainoaksi tavaksi saada suojelulle kansalaisten tuki.

Hyväksi esimerkiksi käy talousmetsien luonnonhoito, joka on oleellinen osa nykyaikaista metsänhoitoa. Maatalouden suurin monimuotoisuusongelma löytyy perinneympäristöistä, jotka eivät säily ilman hoitoa. Monimuotoisuus heikkenee nopeiten tunturipaljakoilla, mutta voidaanko ongelmaa korjata, jos porotalouden tuntijoilta ei kysytä mitään? Myös vesiekosysteemien monimuotoisuusongelmat liittyvät useimmiten luonnonvarojen käyttöön.

Luontopaneelissa tällainen ajattelu lienee hylätty, ainakin päätellen puheenjohtaja Janne Kotiahon lausunnosta Audiomedian haastattelussa 26. tammikuuta 2021, missä hän katsoo sen vanhentuneeksi.

 

Ojalan mukaan ajatus elinkeinotutkimuksen osallistamisesta on kaunis. ”Mutta reaalimaailmassa monimuotoisuustietoakin on jo niin paljon, että resurssien kannalta tehtävä voi olla mahdoton”.

Silti Luontopaneelissa on edustettuna myös ympäristökasvatuksen, oikeustieteen, kansantalouden ja yhteiskuntatieteiden tutkimusta. Luontopaneelin tehtäväksi on myös asetettu politiikkasuositusten antaminen.

”Kyllä, nekin ovat mahdollisia, mutta niitä ei edellytetä eivätkä ne ole tärkein tehtävä”, sanoo Ojala.

Silti ainakaan Luontopaneelin puheenjohtaja ei tässä roolissaan epäröi vaatia jopa YK:ssa hyväksyttyjen periaatteiden hylkäämistä ja ilmoittaa, paljonko Suomeen sopii metsäteollisuutta.

Ojala kuitenkin huomauttaa, että tuli Luontopaneelilta politiikkasuosituksia tai ei, päättäjien on joka tapauksessa itse arvioitava päätöstensä vaikutukset eikä sitä voi ulkoistaa millekään paneelille.

 

Luontopaneelin jäsenet valittiin pyytämällä ehdotuksia tutkijayhteisöistä. Edellytyksiä olivat esimerkiksi tohtorin tutkinto, aktiivinen tutkimustyö ja mahdollisuus osallistua paneelin työhön. Mitään tieteenaloja pyynnössä ei erikseen mainittu.

Ojalan mukaan täydentäviä pyyntöjä ei tarvittu. Valinnat tehtiin ympäristöministeriössä ja puheenjohtajan tieteelliset ansiot arvioi Suomen Akatemia.

Luontopaneelia täydennettäessä sen edustajat ovat ottaneet kantaa mukaan tarvittaviin tutkimusaloihin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.2.2022.

Nuoriso ei ole herkkusieniviljelmä

Siitä on nyt 25 vuotta, kun ilmoitin tyttäreni Luonto-liiton jäseneksi. Myös hänen, alle kouluikäisen tyttäreni mielestä se olisi voinut olla hyvä tapa tehdä tuttavuutta luonnon ja siitä kiinnostuneiden kavereiden kanssa.

Kotiimme alkoi tulla liiton Uudenmaan piirin monisteita. Mittani täyttyi, kun monisteen kannessa kerrottiin ihannoivaan sävyyn poliisia vastustaneesta mielenosoituksesta. Kannessa oli väkivaltaisehko kuva poliisiautosta ja aktivisteista.

Jälkeenpäin ärsytti erityisesti väärä tilannetiedotus. Poliisi oli kuulemma rajoittanut mielenosoitusoikeutta, jolla oli pyritty hakkuutyön keskeyttämiseen.

Sitä, mikä ristiriita edelliseen virkkeeseen sisältyy, on monille mahdoton ymmärtää. Mielenosoitusoikeus nimittäin ei ole oikeus muuhun kuin mielen osoittamiseen, ei esimerkiksi toisten töiden keskeyttämiseen.

 

Onko tilanne muuttunut? En sittemmin ole saanut näitä monisteita, mutta liiton Nuorten luonto -lehteä luen säännöllisesti.

Metsäalan nuorisotyö on järjestetty Metsäyhdistyksen kautta. Tiedän, millä huolellisuudella asiaan suhtaudutaan. Nuoria kunnioitetaan, heille annetaan tilaa, heidän annetaan itse päättää, mitä mieltä he ovat.

Väärää tai harhaanjohtavaa tietoa ei anneta. Jos sattuu vahinko, se korjataan ja pyydetään anteeksi. Linjaa valvovat ympäristöjärjestöt ja vastuuntuntoiset opettajat.

Mutta kuka valvoo ympäristöjärjestöjä, jotka myös tekevät nuorisotyötä?

 

Esimerkiksi WWF kirjoittaa nuorille suunnatussa ”metsävaikuttajaohjeessaan”, että vain murto-osa julkisessa omistuksessa olevista metsistä on suojeltu. Samaa tietoa levittävät Greenpeacen feissarit.

Mikä on murto-osa? Enimmillään se on puolet. Totta, vain 45 prosenttia valtionmetsistä on suojeltu.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen kertoi Luonto-liiton Nuorten luonto -lehdessä 20. elokuuta, että metsäsektori vastustaa Euroopan unionin metsästrategiaa. Millä oikeudella hän kertoo nuorille näin? Tosiasiassahan kyse on vain erimielisyydestä sen suhteen, millainen strategian pitäisi olla.

Hannonen väittää, että tutkimusten mukaan 75 prosenttia metsistä pitäisi olla jatkuvassa kasvatuksessa, jotta ”metsien monikäyttö voidaan turvata”. Väite on absurdi. Ihan tavallisen avohakkuumetsätalouden piirissä olevat talousmetsät ovat monikäytössä koko ajan, tässä ja nyt.

Hannonen perustelee väitettään tutkimusviitteellä ”Eydvindson ym. 2021”. Tutkimuksen tulos kuitenkin perustuu menetelmävirheeseen, mikä osoitettiin Metsätieteen aikakauskirjassa jo vuosi sitten. Jäämme odottamaan, milloin Hannonen oikaisee virheensä.

Nuorisoon voi suhtautua monin tavoin. Ei ole kiellettyä pitää heitä herkkusieninä, joiden päälle voi holvata mitä hyvänsä yhteyttämistuotetta. Kuinka kestävää se on, on eri asia.