Kuka valitsee komission – EU:n tulevaisuus vaatii vastauksia

 

Suomen EU-politiikassa on ihmetelty kyvyttömyyttä vaikuttaa päätöksiin etukäteen. Reaktiivisuus on silmiinpistävää. Tulee ikävä Paavo Lipposta.

Ongelmat korostuvat Euroopan komission työntäessä jatkuvasti uusia aloitteita. Ne on kuorrutettu hyvillä tavoitteilla, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen.

Kun mennään käytäntöön, kuva muuttuu. Aloitteiden sisältö tuskin vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita eikä lainkaan hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, komissio hylkää siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet, perinteisen ajattelun kestävän kehityksen kolmesta tukijalasta sekä valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuuttaa jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tällaiseen voi vastata, jos kannattaa luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjumista, mutta paremmin keinoin, niin kuin Suomen metsäsektori? Mitä tehdä, jos komissio puhuu elinkeinoista vain taktisessa mielessä ja systemaattisesti hylkää niiden mahdollisuudet edistää komission itse julkituomia tavoitteita?

Vastaukset voivat alkaa vain sanoilla ”tavoite on hyvä, mutta…”. Jokainen, joka ymmärtää viestintää, tietää heti, että tällä tavoin voi vain hävitä.

 

Nykyinen komissio jatkaa lokakuuhun 2024 asti. Nyt, housut kintuissa, pitäisi kysyä, miten voisi etukäteen vaikuttaa siihen, millaista poliittista linjaa seuraava komissio ajaa? Ottaen huomioon erilaisista EU-hankkeista käydyn keskustelun, eikö juuri tämän pitäisi olla nyt suomalaisen EU-keskustelun ytimessä?

Siis sen, miten saisimme unionille luottamusta nauttivan hallituksen – asia, jonka toteutumista unioni itse edellyttää jäsenmailtaan.

Poliitikkojen ja päättäjien pitäisi selvittää, sekä itselleen että meille EU-kansalaisille, miten komissio ja sen poliittinen linja todellisuudessa valitaan. Aika harva taitaa sen tietää.

Nykyisen komission johtajan nimi putkahti esiin jostain ja sitten jäsenmaat tekivät esityksiä komission jäseniksi, jotka joku hyväksyi tai hylkäsi. Lopputuloksen sentään hyväksyi, tosin komissaari kerrallaan, parlamentti.

Jos me oikeasti olemme eurokansalaisia, meille pitää ennen kaikkea kertoa, kuka valitsee komission poliittisen linjan. Tämä on tehtävä, jos Euroopan unioniin halutaan edes jossakin määrin demokraattista kontrollia.

Jos siis Euroopan unionista halutaan keskustella, mielestäni keskustelun aihe pitäisi ennen kaikkea olla tämä: kuka valitsee päättäjämme ja millä poliittisella perusteella.

Onko tämä kohtuuton vaatimus?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2022.

 

 

Luovummeko mistään, jos luovumme jostain?

Ystäväni Hanna Weselius kysyi taannoin Facebookissa jotain, johon en osannut vastata lainkaan, heti. Ehkä en osaa nytkään.

Hanna kysyi: jos luovumme jostakin (esimerkiksi ilmaston tai ympäristön hyväksi), mistä oikein luovumme, tai, luovummeko oikeastaan mistään.

Kysymys on hyvä. Kun miettii omia luopumisiaan, ovatko ne todellisia?

 

Jos sammutan turhat valot, mistä luovun? Jos lasken huoneiston lämpötilaa, missä vaiheessa alan luopua jostakin? Jos syön ruoat ennen kuin ne ovat pilaantumiskunnossa, onko se oikeasti luopumista? Jos en osta sellaista, mitä kuitenkaan en käytä, eikö se ole suorastaan helpotus?

Pitkään mietittyäni olen tullut tulokseen, että on yksi luopumisen kohde, joka kirpaisee, mutta joka on myös merkittävin likimain kaikkien ympäristöongelmien kannalta. Se on polttomoottorin käyttö.

Siitä jos pääsisi irti, kaikki olisi hoidettu. Mutta kun ei pääse.

 

Kahvinkeitin on turha, jos kahvi on turhaa, mutta kun jotain on syötävä ja juotava. Kas kummaa, viina tehdään keittämällä. Sen hiilijalanjäljestä puhuu harva.

Kaiken ylijääneen ruoan pakastan, koska olen pihi. Kun syön sen, sulatan sen jääkaapissa, koska näin se on parempaa.

Koska kävelen ja fillaroin, liikuntasyistä, en käytä kovinkaan paljon edes julkista paikallisliikennettä. Lokakuussa kävin lentämällä Espanjassa. Tavallaan se liittyy työntekoon.

Junassa matkustan mielelläni, kaikkialle kotimaahan ja myös Venäjälle, jos sinne pääsisi. Se olisi mukavaa.

Voisin myös kehua syöväni sikaa mieluummin kuin nautaa, mutta sillekin on vain makuperustelu. Lintua söisin, jos kaupasta saisi syömäkelpoista. Veden makuinen liha ei kiinnosta.

Mutta se polttomoottori. Minulla on puolikas auto. Jos luovun siitä, luovun monesta asiasta tai ainakin joudun järjestämään ne toisin. Kuten sieniretkistä ja osasta mökkimatkoja. Jopa joistakin sosiaalisista suhteista – joita tosin en ole pitänyt riittävästi yllä muutenkaan.

Ehkä joutuisin nojautumaan toisten hyväntahtoisuuteen kiusallisessa määrin, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo ottaa rahaa auton lainaamisesta, ainakaan kustannusten mukaan.

Saaressa olevalle mökille ajan perämoottorilla. Voisin soutaakin. Tosin aina sinne ei pääse soutamalla. Sitten en kaiketi menisi. Se olisi luopumista.

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mistä luovuimme, vaan siitä, millaista elämää haluamme. Kun kaikesta ei voi luopua, on ratkaistava, mitä haluamme.

Ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee. Eikö silloin pitäisi miettiä, mitä luonnonvaroja olisi viisainta käyttää, ja ennen kaikkea, mihin?

Ehkä uusiutuvia? Niiden ongelma on, että aurinkoa ja tuulta lukuun ottamatta niiden käyttö perustuu hengiltä ottamiseen. Ympäristöjärjestöt käyttävät tätä tietenkin hyväkseen median suosiollisella avustuksella.

Tällainen valinta ei kuitenkaan useimmiten ole tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Mikä on? No, esimerkiksi, lapsenteko.

Tilastomittareilla lapsenteko on kaikkein epäekologisinta. Mutta tilastot eivät mittaa sitä, mikä olisi lapsenteon vaihtoehto eivätkä sitä, mitä lapsi tuo – paitsi kansantalouteen.

Joku saattaisi kysyä, onko lapseton elämä elämää lainkaan.

Entä lemmikit? Onko lihaa syövästä koirasta hyötyä ja miten tilastot mittaavat sitä? Tiedän ihmisiä, jotka menisivät sekaisin ilman koiraa. Miten se auttaisi ilmastoa?

 

Osana ekologista ohjelmaansa Pentti Linkola halusi purkaa voimalinjat, mikä tietysti olisi ekologian kannalta täysin hyödytön ponnistus. Mutta kun ne olivat Linkolan mielestä rumia.

Hän halusi myös pitää kiinni joistakin äärimmäisen epäekologisista mukavuuksista, kuten kahvista, mitä ilmeisimmin koska piti siitä. Eikä siis suodatinkahvista ja kahvinkeittimestä, vaan energiaa tuhlaavasta, tulella kuumennettavasta pannukahvista.

Hän tiesi, millaista maailmaa – toisin sanoen kulutusta – hän halusi tavoitella.

 

Neuvostotutkinta tuo vääriä tuloksia

Neuvostoliitosta sanottiin, että esimerkiksi ympäristölainsäädäntö oli siellä tiukkaa, mutta asiaa helpotti, että sitä ei tarvinnut aina noudattaa. Olen joskus miettinyt, onko ajattelutapa meillä niin toisenlainen, että vitsillä kannattaisi ylpeillä.

Suomessa kaavoittaminen on tiukasti säädeltyä. Kaavoittajan tulisi arvioida valmisteltavan kaavan ympäristövaikutukset, millä tarkoitetaan paitsi ekologisia vaikutuksia, myös esimerkiksi vaikutuksia elinkeinoelämään ja virkistysmahdollisuuksiin.

Tapio selvitti taannoin Suomen Metsäsäätiön rahoituksella, miten kaavoitus vaikuttaa metsäelinkeinoon ja miten kaavoittajat näitä vaikutuksia arvioivat. Tulos oli, että vaikutuksia metsäalaan ei arvioida juuri koskaan kunnollisesti. Kaavoittaja ei aina edes ymmärrä, että metsäala on muutakin kuin metsätaloutta, jos sitäkään.

 

Jos kaavoitus rajoittaa hakkuita, se vaikuttaa paitsi metsänomistajaan, myös metsätalouteen ja -teollisuuteen. Luulisi olevan selvää, että kaavan vaikutukset vaikka nyt työllisyyteen pitäisi selvittää.

Elinkeinoista useinkin huolta kantavat kuntapäättäjät eivät tästä välitä. Saako esimerkiksi virkistysmahdollisuuksien lisäämisellä enemmän ääniä kuin muutaman työpaikan säilyttämisellä?

Kun asiasta puhuttiin Tapion selvityksen tiedotusseminaarissa, salissa kuului äänekäs, Lahden kaupungista tulleen kaavoitushenkilön puuskahdus: ”Eihän tuolla tavalla saa yhtään kaavaa kannattavaksi!”

Puuskahtaja oli ehkä oikeassa. Toisaalta, eihän laki edellytä kuin arviointia.

Arviointi ei estä kaavoittamista. Tarkoitus on, että päättäjät tietävät, mitkä ovat kaavan vaikutukset.

Jos virkistyskaava johtaa paikallisen sahan kaatumiseen, niin onpahan sentään työttömillä enemmän virkistysmetsää. Mikään ei estä kaavan hyväksymistä, jos päättäjät haluavat tätä.

 

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa metsän ulkopuolella kansantuotetta kymmenkertaisesti metsään nähden. Tätä ei haluta ottaa huomioon, kun metsiä poistetaan talouskäytöstä.

Ei esimerkiksi ekologisissa kompensaatioissa ja hiilikompensaatioissa. Näin ne saadaan näyttämään taloudellisesti järkeviltä.

Ilmastopaneeli on arvioinut, mitä maksaa, jos metsiin luodaan hiilivarastoja hakkuita vähentämällä. Vähänhän se maksaa, kun teollisuuden luomaa kansantuotetta ei oteta huomioon.

Onko siis ihme, jos yhteiskunnan veronmaksukyky ei riitä siihen, mitä poliitikot valtiolta haluavat?

Ehkä työnteon kautta tulevan lisäarvon ja veropohjan arvostus pitäisi tosissaan laskea osaksi kestävää kehitystä. Eikä vain juhlapuheissa.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.10.2022.

Kompensaatiomarkkinat meillä jo on, mutta säännöt puuttuvat

 

Suomalaismetsiin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Yksi esimerkki ovat kompensaatiot, joita on kahdenlaisia: ekologiset kompensaatiot ja hiilikompensaatiot.

 

Kompensaatio on yksi tapa ratkaista ympäristöongelmia markkinatalouden keinoin. Ajatus on, että jos joku aiheuttaa ekologisia menetyksiä tai hiilipäästöjä, hän voisi korvata ne kustantamalla vastaavan parannuksen jossakin muualla, usein metsissä.

Kompensaatioille on jo kehittynyt markkina. Silti siitä, millainen kompensaatio on hyvä, ei ole olemassa yhteistä käsitystä. Sääntöjä tehdään monella taholla ja esimerkiksi Luonnonvarakeskus on koonnut verkkosivun hiilikompensaatiosta ja sen periaatteista.

Hyvä kompensaatio on aina viimesijainen keino. Sitä ennen pitää tehdä kaikki voitava, jotta negatiivinen ympäristövaikutus vältetään. Toiseksi tärkeintä on vaikutuksen minimointi ja vasta jos se ei riitä, voidaan harkita kompensaatiota.

Kompensaation pitää olla ”lisäinen”. Sen pitää siis tuottaa todellinen, menetyksen korvaava parannus joko ekologian tai ilmaston tilaan, verrattuna siihen, miten tulevaisuudessa normaalisti toimittaisiin.

Esimerkiksi lannoituksen aiheuttama metsänkasvun lisäys ei ole lisäinen, jos lannoitus tehtäisiin muutenkin. Usein tehdään, onhan lannoitus taloudellisesti hyvin kannattava toimenpide.

Sekään ei ole lisäistä, että hävitetään hehtaari metsää ja korvauksena suojellaan toinen hehtaari, kuten Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijatohtori Joel Jalkanen sanoi Suomen ympäristökeskuksen seminaarissa syyskuun alussa.

Näin tehtäessä ympäristön tila nimittäin ei parane: tuloksena on yksi menetetty hehtaari. Suojelu voidaan hyväksyä korvaukseksi vain, jos kyetään varmasti osoittamaan, että metsä muuten olisi tuhottu. Esimerkiksi kohteen uhanalaisten lajien turvaaminen ei riitä, jos ne estäisivät hakkuun muutenkin.

 

Hiilikompensaatioon liittyy myös hiilivuodon välttäminen. Jos jokin metsäalue suojellaan hiilivarastoksi, ilmaston kannalta sillä ei ole merkitystä, jos hakkuu siirtyy muualle – naapurikuntaan tai jopa naapurivaltioon. Tällaisesta hiilivuodosta on selvää näyttöä.

Kompensaation pitää myös olla pysyvä. Ekologisen kompensaation suhteen jopa niin, että se alue, missä luontomenetyksiä korvataan esimerkiksi ennallistamalla, pitää suojella pysyvästi.

Hiilikompensaation pysyvyys on vaikeampi asia. Voiko esimerkiksi talousmetsän hiilivarastoa pitää koskaan pysyvänä?

Kansainvälisesti on edellytetty, että hiilivarasto säilyy vähintään sata vuotta. Suomessa on tyydytty jopa vain 15–20 vuoteen.

Pysyvyyteen liittyy myös metsätuhon riski. Jos kompensaatiometsä palaa, sen hiilivarasto karkaa kerralla ilmakehään. Tätä on tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tuhoon on varauduttu ylikompensaatiolla. Silloin tuotettava hiilivarasto saattaa olla yli kolminkertainen korvattavaan päästöön verrattuna.

Hiilikompensaatioon liittyy kaksoislaskennan välttäminen. Esimerkiksi metsien hiilinielut lasketaan nykyään aina valtion hiilitaseeseen. Jos ne sen lisäksi lasketaan vielä kompensaation hankkineen tahon hyväksi, puhutaan kaksoislaskennasta.

Kaksoislaskennan välttäminen vaatisi virallisen kompensaatiorekisterin, jota maa- ja metsätalousministeriöltä on odotettu jo pitkään. Jos sellainen joskus saadaan, rekisteriin hyväksytyt kompensaatiot poistetaan valtion hiilitaseesta. Samalla hankkeille saadaan hyvä laadunvalvonta.

 

Kompensaatio ei aina ole ongelmatonta, vaikka se täyttäisi laatukriteerit. Se saattaa esimerkiksi vaikuttaa markkinoille tulevan puun määrään, eikä sen vaikutuksia metsäteollisuuteen ole toistaiseksi otettu huomioon.

Jos puun määrä markkinoilla vähenee, vastaus yleensä on, että sitten siitä pitää vain maksaa enemmän. Teollisuuden on kuitenkin saatava tämä raha markkinoilta. Se ei ehkä ole mahdollista, ainakin jos käy niin kuin Arvometsä-yhtiön Aleksi Vihonen ennusti Luonnonvarakeskuksen Metsäthiilikompensaatiossa -seminaarissa syyskuun alussa: ”Jos raakapuun hinta ei kaksinkertaistu kymmenessä vuodessa, metsänomistajan kannattaa jatkossa myydä vain hiiltä.”

Menetys kansantaloudelle voi olla suuri. Kaadettu puu tuottaa jalostuksessa kymmenkertaisen arvonlisän metsätalouteen verrattuna.

Onneksi asia selvitetään Pellervon taloustutkimuksen tutkimuksessa. Otetaanko tulos huomioon kompensaatioiden kriteereissä, on eri asia.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2022. 

Maapallonkäytön pää on käsillä

Riikka Rajalahti arvioi kirjoituksessaan (Kanava 5/2022, ei saatavilla verkossa) monipuolisesti niin sanottua vihreää siirtymää erityisesti Suomen osalta. Yksi siirtymän tärkeistä rajoitteista jäi kuitenkin sivuhuomautuksen varaan. Rajalahden mukaan pelkästään tuulivoimalat ”vaativat valtavia määriä terästä ja harvinaisia metalleja, joista uhkaa tulla pula”.

Todellisuudessa sähköistys, jota tarjotaan pääratkaisuksi ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaatii mineraaleja selvästi enemmän kuin niitä voidaan hankkia.

Geologian tutkimuskeskuksen vain vähäistä julkisuutta (esimerkiksi tässä) saaneen tutkimuksen (Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels) mukaan suunniteltu sähköistäminen merkitsee, että esimerkiksi litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

 

Voiko maapallon rajojen vastaantulemista kuvata tämän konkreettisemmin? Kyllä voi.

Mineraalien louhimiseksi pitäisi perustaa kaivoksia, mutta kansalaisliikkeet vastustavat niitä. Esiintymät ovat usein niin köyhiä, että GTK:n mukaan normaalisti tuhatta esiintymää kohti voidaan avata vain yksi tai kaksi kaivosta.

Sanotaan, että ilmastonmuutoksen torjunnalla on kiire. Aalto-yliopiston hydrometallurgian professorin Mari Lundströmin mukaan kaivoksen perustaminen kuitenkin vie vähintään kymmenen vuotta, GTK:n mukaan jopa 20 vuotta. Avatuista kaivoksista 2–3 kymmenestä suljetaan ennen ehtymistään.

Lundström korosti Ylen Ykkösaamussa 8. kesäkuuta, että metallien kierrätys on ensiarvoisen tärkeää, mutta se ei tuo ratkaisua pulaan.

Jotkut uskovat uusiutuviin luonnonvaroihin, Suomessa erityisesti puuhun. ”Kaiken sen, minkä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta”, ilmoittaa esimerkiksi Stora Enso.

Totta olisi, että ”kaikkea sitä” voi tehdä puusta, mutta että ”kaiken”. Siihen mikään biomassa ei riitä.

Suuntaa antava vertailu riittänee: jos kaikki maailmassa hakattava puu poltettaisiin energiaksi, sillä voitaisiin korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Samanlainen suhde pätee materiaalikäytössä.

Puulla voidaan, kuten Stora Enson pilottihanke toivottavasti osoittaa, korvata myrkyllistä grafiittia akkujen anodimateriaalina, ehkä jotain muutakin. Mutta ei läheskään kaikkea.

Lundströmin mukaan metallien käyttäjät, esimerkiksi autoteollisuus, pyrkivät kiristyvässä kilpailussa yksinoikeussopimuksiin kaivosyhtiöiden kanssa. Se on luonnollista, mutta ei auta kokonaistilannetta.

 

Koska mineraalit eivät riitä, myöskään vihreää sähköä ei riitä kaikille. Se jää länsimaisen etuoikeuston käyttöön.

Mutta ei se heitä, tai meitä, pelasta. Ne, joille ei riitä vihreää, käyttävät fossiilista.

Heidän on pakko. koska ihminen ei voi elää ilman energiaa. Vähäisempi merkitys on sillä, että aina löytyy myös niitä, jotka eivät välitä.

Kun kaikki fossiiliset varannot pitäisi jättää maan alle, ilmastopolitiikka päinvastoin tukee uusien maakaasuvarantojen käyttöönottoa.

Maakaasun päästöt ovat pienemmät kuin öljyn ja kivihiilen. Kun politiikka tähtää vuotuisten päästöjen alentamiseen, öljyä ja hiiltä kannattaa korvata ottamalla käyttöön jopa uusia kaasuesiintymiä.

Näin myös tehdään. Varmuuden vuoksi EU vielä teki poliittisen päätöksen, että fossiilisuus ei estä maakaasun käyttöä.

Moni odottaa ydinvoimasta ratkaisua. Se ei kuitenkaan riitä pitkälle, koska uraani loppuu kesken. Tarvitaan uusia raaka-aineita, kuten toriumia, mikä saattaa olla jonkinlainen ratkaisu, mutta ei nopea.

 

Maapallon rajojen vastaantulosta ei juuri puhuta. Päinvastoin, poliitikot, Sitran kaltaiset ajatuspajat ja ympäristöjärjestöt väittävät, että ilmastonmuutos voidaan torjua taloustoimintaa kiihdyttämällä.

Sehän tuo meille työtä ja vaurautta!

Globaalin pulan oloissa tämä on vain yksi versio vapaamatkustamisesta. Viimeisellä rajalla kaikki eivät voi voittaa, eivät ainakaan markkinatalouden dynamiikalla.

Tilannetta ei helpota samanaikainen, osittain samoista syistä johtuva globaali ruokapula. Lisäuhkan tuo Venäjän mahdollisuus käyttää lannoitetuotantoaan aseena itse kiihdyttämässään kriisissä.

 

Kun ruokaa ja vihreää energiaa ei ole kaikille, kaikki kallistuu. Siitä huolimatta ilmastonmuutos kiihtyy.

Kaikki köyhtyvät. Ja kun kaikki köyhtyvät, kukaan ei voi korvata toisten menetyksiä. Kulutusta on pakko vähentää.

Asiasta olisi hyvä puhua, vaikka tuskin sekään mitään auttaa. Syyllisiä on jo ehditty etsiä innolla, vaikka kriisi ei ole edes silmillä. Vaatimattomatkin bensan hinnan korotukset ovat saaneet kaiken maailman keltaliivit ja convoijarit kaduille syyttämään vallanpitäjiä, mitä oppositiot halukkaasti ja lyhytnäköisesti hyödyntävät.

Yhteistä kaikille on vastuun ja totuuden kiertely.

Syyllisten löytämiseksi kannattaisi katsoa peiliin. Jos siellä käy esimerkiksi sähköhammasharja, on hyvä painaa näky mieleen lapsenlapsille kerrottavaksi. Koska kauaa se ei siellä käy.

 

Kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 6/2022.

Parempaan ympäristömainontaan – mutta ei ilman mainosalaa

Suomen ympäristökeskus julkaisi kesäkuun lopussa tiedotteen ympäristömainontaa koskevasta tutkimuksestaan. Sen tarkoitus oli kartoittaa, millaisia mainosten ympäristöväitteet ovat ja selvittää, miten mainoksista saisi parempia.

Aihe on tärkeä ja tulos merkittävä: yli puolessa mainoksista oli moitittavaa.

Jatkon kannalta olisi saatu parempaa, jos ohjausryhmässä olisi ollut esimerkiksi mainostoimistojen, eikä vain viranomaisten edustus. Kun ei ollut, jopa alalla kristallinkirkasta perusasiaa, kuka päättää mainoksen sisällön, jouduttiin pohtimaan.

Mainoksen sisällön päättää aina mainostaja, ei parjattu ”mainosmies”. Mainostoimisto on asiantuntija, mikä on tutkimuksessa tunnistettukin, kun siellä sanotaan, että toimistojen asiantuntemusta pitäisi lisätä.

Mutta tällä ei ole merkitystä, jos mainostaja kuitenkin päättää toisin. Ja sen se usein myös tekee – kokemusta on, pöydän molemmilta puolin.

Sitä, mitä mainoksessa sanotaan, pitäisi katsoa kampanjan kokonaisuuden ja tavoitteiden kautta. Usein vaaditaan, että ”olisi pitänyt kertoa myös tämä”, mutta lähes yhtä usein näin ei voi tehdä.

Mainoksen tarkoitus ei ole olla dokumentti, vaan lähettää tavoitteellinen viesti. Sille täytyy riittää, että se kertoo harhaanjohtamattoman väitteen, joka kuitenkin saa jäädä osatotuudeksi.

Yksi yleisimmistä ”luvattomista” väitteistä on sanoa tuotetta ekologiseksi. Kaikilla tuotteilla on kuitenkin myös negatiivisia vaikutuksia. Voi sanoa vain, että se on ekologinen verrattuna johonkin muuhun, jos sen pystyy osoittamaan.

 

Syken hankkeessa on noteerattu esimerkiksi Mainonnan eettinen neuvosto, joka rutiininomaisesti arvioi mainoksia kanteluiden pohjalta. Mutta sen mahdollisuuksia toimia osaratkaisuna ei ole havaittu.

Johtopäätöksissä sanotaan, että epäasiallisten ympäristöväittämien kitkemiseen on olemassa hyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän kuin kovista sanktioista.

Johtopäätöksiä riivaa asenteellisuus. Kysytään esimerkiksi, miten ”haitallisten tuotteiden” mainonnasta päästäisiin eroon, ikään kuin olisi selvää, mikä tuote on haitallinen.

Haitallisuuden arvioinnissa teksti ylistää EU:n komission ympäristöjalanjälkimetodia, joka kuulemma tarjoaa hyvän menetelmän tuotteiden ympäristövaikutusten arvioimiseksi.

Näin se ei tee, sillä se ottaa huomioon vain yhden tuotteen negatiiviset vaikutukset. Kuitenkin juuri positiiviset vaikutukset, vaikkapa toisen, haitallisemman tuotteen korvaaminen, ovat usein ympäristötyön tavoite.

Jos niitä ei oteta huomioon, mitä järkeä koko arvioinnissa edes on?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2022.

 

Erillisiä ajatuksia

 

Kun suomalaiset maaseutuelinkeinot yrittävät puolustautua, ne tietenkin tuovat esille hyviä puoliaan. Mutta näin ei saisi tehdä.

Meitä opetetaan, että Suomi voisi hyötyä ilmastonmuutoksesta myymällä muita parempaa teknologiaa. Sitä meillä kai sitten on, mutta toisaalta, samojen ihmisten mielestä tämä kuitenkaan ei päde maaseutuelinkeinoihin. Niiden suhteen on vain hölmöä väittää, että olisimme muita parempia.

Viimeksi havaitsin tätä Ulkopolitiikka-lehdessä (1/2022), missä Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön pääsihteeri Rosa Meriläinen oli sarkastinen ilmastonmuutoksen vastustamisessaan: ”…meillä on sekä ilmastoystävälliset erillislehmät että suojelua kaipaamattomat erillismetsät”.

 

Kun Suomen nautakarjasta väitetään jotakin perustuen Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa tehtyyn tutkimukseen, lukijan – esimerkiksi Ulkopolitiikka-lehden kolumnistin – kannattaisi ehkä perehtyä siihen, mitä eroja amerikkalaislehmän elossa ja vaikkapa ruokavaliossa on meikäläiseen nähden.

On fakta eikä retoriikkaa, että erot ovat olennaisia. Jos asiaa ei tunne, pitääkö tietämättömyyttään kaikille kuuluttaa?

Meriläisen teksti ”suojelua kaipaamattomista erillismetsistä” on erityisen typerää siksi, että juuri metsien suojelun suhde ilmastonmuutokseen on ainakin Suomen metsäalan viestinnän mukaan tasan sama, oltiin sitten missä vaan maailmassa. Kuvaavaa on, että Meriläinen pitää itsestään selvänä sitä, että ilmastonmuutos vaatii metsien suojelua, mikä ei ainakaan tutkimuksen valossa ole lainkaan selvä asia.

Sitä paitsi, jos meidän metsämme jossakin ovat erillisiä, niin kiistatta huippuunsa vedetyssä tiukan suojelun prosentissa.

 

Mutta ehkä kyse onkin erillisestä ajattelusta, eikä erillismetsistä. Siinä ajattelussa omaa maata kohdellaan johdonmukaisen kaltoin. Tästä erittäin hyvä esimerkki on Luonto-liiton sekä Euroopan parlamentin jäsenten Ville Niinistö, Sirpa Pietikäinen ja Silvia Modig vetämä Ei polteta tulevaisuutta -kampanja.

Täysin vastoin tosiasioita kampanja yrittää tuoda Suomen metsäalan osaksi joidenkin muiden maiden tapaa polttaa raakapuuta teollisesti. Kampanja tekee sen häpeämättä ja tietäen, että Suomessa näin ei tehdä; meillä puuenergia syntyy lähes kokonaan muun metsätuotannon sivuvirroista. Kaikki nämä sivuvirrat olisivat olemassa ilman puun polttoakin.

Jos niitä ei poltettaisi, ne lahoaisivat metsiin ja ilmastovaikutus olisi sama, mutta ilman talteen otettua energiaa. Myös niiden merkitys monimuotoisuudellekin on suhteellisen pieni.

Juuri tällaista ”energiapihiyttä” vihreät ovat vaatineet aina.

Kampanja väittää sumeilematta, että Suomessa valtio tukee puun polttoa. Näin ei tietenkään ole.

Suomessa kyllä maksetaan tukea esimerkiksi nuoren metsän hoidolle, mistä kertyy tavarantuotantoon kelpaamatonta pienpuuta, joka useimmiten poltetaan. Tuen maksamisen syy on kuitenkin metsänhoito ja puut kaadettaisiin, oli tukea tai ei.

 

Surullisesti kampanja juuttui jo alkumetreillään menneisyyteen. Uusin tutkimus nimittäin osoittaa, että puun energiakäyttö vähenee seuraavien vuosien aikana niin paljon, että sen korvaaminen vaatisi – esimerkiksi – 3–5 uutta Olkiluodon ydinvoimalaa.

Tämä johtuu siitä, että metsäteollisuuden tuotanto monipuolistuu juuri siten kuin vihreät ovat vaatineet. Polton sijaan puu ohjautuu yhä enemmän uusiin tuotteisiin, mutta ihan markkinatalouden keinoin, koska puun polttamisesta saatava arvonlisä on – tuki valtio sitä tai ei – todella pieni verrattuna tavarantuotantoon.

Tämänkin ongelmat hoitavat markkinat. Vihreät tempaukset vain vaikeuttavat toivottua muutosta.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 11.7.2022.