Metsä – sama tulevaisuus jo 30 vuotta

  

Olen käynyt seminaareissa. Niissä on käsitelty metsäalan tulevaisuutta.

Kuten tavallista, metsätalous ja metsäpolitiikka ovat niissä olleet lähes hermeettisesti eristetty saareke muusta maailmasta. Markkinat on mainittu, jos on pakko, metsäteollisuutta ei.

 

Metsäpolitiikan vaikuttavuus 2030 -tutkimushanke esitteli näkymän, jota varten oli haastateltu valtakunnallisen metsäneuvoston ja sen työvaliokuntien 2010-luvun jäsenet, Metsäyhdistyksen hallitus ja alueellisten metsäohjelmien vastuuhenkilöitä.

Lopputiivistelmä oli jokseenkin sama kuin viime 30 vuoden aikana nähdyissä esitelmissä. Siitä tuskin voi syyttää tutkijoita, ellei sitten toimittu samoin kuin taannoinen Metsäalan Tulevaisuusfoorumi.

 

Sehän tiivisti kaikista tulevaisuusarvioista keskiarvoja, mikä varmisti, että jos joku sattuikin ilmaisemaan niin sanotun heikon signaalin, se varmasti katosi keskiarvomassaan.

 

Heikko signaali kun on jo määritelmänkin mukaan epäuskottava, siis epämukava.

 

Metsätalouden kohtalo riippuu markkinoista, joiden vaikutus tulee metsäteollisuuden kautta. Useimmiten se on kohdattu housut kintuissa.

 

Kun Venäjä rajoitti puunvientiä, Suomen tilastoista löydettiin heti korvaavaa puuta. Markkinoilta sitä ei löytynyt. Metsäyhtiöiden koivua käyttäviä linjoja oli pakko korvata havulla.

 

Ilmastonmuutoksen piti olla metsäalalle hyvä juttu, koska kasvaessaan puu sitoo hiiltä. Kun huomautti, että puun käyttö johtaa päinvastaiseen, se vaiettiin. Vasta markkinat tulevat pakottamaan siirtymän pitkäikäisempiin puutuotteisiin.

 

Kun metsäkeskuksen digitieto ilmoittaa metsänomistajalle harvennustarpeesta ja konekuski sitten tulee metsänomistajan metsikölle, vain huomatakseen, ettei puuta olekaan luvattua määrää, ne ovat markkinat, jotka pakottavat hänet siitä huolimatta hakkaamaan.

 

Ja hakkaamaan tarpeeksi (lue: liikaa), ettei urakka kuse.

 

Kävin tutustumassa Stora Enson hankkeeseen tehdä sellutehtaan sivutuote ligniinistä akkumateriaalia. Selvisi, että sen tuotanto saattaa ohittaa arvossa jopa sellun.

 

Sellusta tulisikin sivutuote. Samoin tekstiilikuitu voi syrjäyttää arvossa jopa sahatavaran.

Jos teollisuuden päätuote vaihtuu, mitä metsässä kannattaa kasvattaa ja milloin kaataa? Signaali ei ole edes heikko, mutta metsäalan tulevaisuustyö ei sitä havaitse.

 

Kun metsätalous esitetään saarekkeena, eniten siitä hyötyvät he, jotka haluavat poistaa metsiä talouskäytöstä, mitä hyvänsä metsiä, keinolla millä hyvänsä. Ilmastopaneeli esitti sen jopa edullisimpana tapana varastoida hiiltä.

 

Laskelma perustui siihen, että metsätalous on erillään muusta yhteiskunnasta – arvonlisä-, työpaikka- ja veromenetyksiä metsäteollisuuden kautta koko yhteiskunnassa ei laskettu. Ei, vaikka ne ovat moninkertaiset metsätalouteen verrattuna.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.2.2023.

 

Partisaanit eivät tuhonneet Lokkaa – esitän bolšu-ajatuspajan valehtelu-ABC:n

 

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Tälle, lähinnä kansakoululaisten ojentamiseen tarkoitetulle viisaudelle on varmaankin naurettu laajalti bolševikkien ajatuspajoissa – ja myöhemmin ehkä myös Pietarin trollitehtaassa.

 

Bolševikit, nuo Neuvostoliiton perustajat, toivat poliittiseen viestintään aivan uuden ulottuvuuden, silmittömän valehtelun. Tällä en tarkoita, etteikö ennenkin olisi osattu valehdella, mutta bolševikit veivät valehtelun uudelle tasolle sekä systemaattisuudessa että ajallisessa kestossa.

Esimerkiksi natsien valeet eivät ole kestäneet aikaa lainkaan samassa määrin. Siihen osasyynä tietenkin on, että natsit hävisivät sotansa paljon bolševikkeja aikaisemmin. Voi olla, että bolševikit eivät ole hävinneet vieläkään.

Luulisin silti, että natsit olivat vain huonompia valehtelijoita. Eikä natsien asema nyky-yhteiskunnassa valeiden luojana ole niin vahva kuin bolševikkien. Natseja ei uskota, bolševikkeja uskotaan, syystä tai toisesta.

Vladimir Putin ei ole bolševikki. Hän on vakooja. Muun ohella hänen antinsa maailmalle on, että hän on jatkanut bolševikkien viestintätekniikoita, ilmeisen onnistuneesti, mutta ilman bolševikkien ideologisia rajoitteita.

Ihmisen halu uskoa valeita on suunnaton. Noin vuosi sitten länsieurooppalaiset johtajat, kuten Saksan liittokansleri Olaf Scholtz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, neuvottelivat kiivaasti Putinin kanssa tavoitteenaan estää Venäjän uudet hyökkäykset Ukrainaan.

Nyt tiedämme, että Putin piti heitä pilkkanaan. Suunnitelmat hyökkäyksestä oli lyöty lukkoon jo aikaa sitten.

Tämä ei ole estänyt Macronia edelleenkin, sodan pauhatessa täysillä, peräänkuuluttamasta neuvotteluita juuri sen kanssa, jolta hän vain hetkistä aikaisemmin sai märkää rättiä naamalleen niin paljon kuin kansainvälisessä diplomatiassa suinkin on mahdollista.

Jos joku sanoo, että kristinuskon periaatteet eivät ole enää kunniassa, katsokaan Macronia: saatuaan yhdelle poskelle, ja sen jälkeen toiselle niin että luulisi tuntuvan, hän on, ihan vaan rauhoituttuaan, valmis ottaman vastaan kolmannelle ja neljännellekin.

Vaikka eihän hän sitä omalla kustannuksellaan tee.

 

Eräs esimerkki siitä, miten Putin on vienyt bolševikkien tavan valehdella laadullisesti täysin uudelle tasolle, on, no, valehtelu.

Bolševikkien kanssa päti, että neuvotteluissa, kun ns. mediaa ei ollut paikalla, asioista puhuttiin avoimesti ja suoraan, normaalin diplomatian tapaan, vaikka julkisuudessa olisikin puhuttu tarkoituksenmukaisesti, ehkä roskaakin. Kun taas Putinin kanssa neuvottelut kävivät kuitenkin mahdottomiksi siksi, että hän jatkoi valehtelua ja roskanpuhumista myös kabineteissa.

Tilanne oli absurdi: vastapuoli tiesi, että Putin valehtelee, mutta myös Putin tiesi, että vastapuoli tiesi, hänen valehtelevan, mutta valehtelu jatkui silti.

Sovipa siinä sitten.

 

Merkittävimmät bolševikkien valeet liittyvät toiseen maailmansotaan. Tuon niistä tässä nyt esille joitakin.

Yhden nimi on Elämän tie, Doroga žizni. Se oli Laatokan yli järjestetty kulkureitti Leningradiin piirityksen aikana.

Neuvostopropaganda valehtelee, että Elämän tien kautta piiritettyyn Leningradiin vietiin ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Todellisuudessa sinne vietiin aseita.

En ole tässä nyt moittimassa ketään, paitsi niitä, jotka valehtelevat. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saattoi hyvinkin olla sotilaallisesti ja muutenkin järkevää viedä Elämän tien kautta enemmän aseita kuin ruokaa ja lääkkeitä.

En ole mikään ottamaan tässä asiassa ns. moraalista kantaa, mutta partisaaneihin otan.

Mielestäni on käsittämätöntä, millä innolla suomalaiset ovat hyväksyneet bolševikkien valeen siitä, että Suomen itärajan maalaiskuntia jatkosodan aikana terrorisoineet venäläiset joukot olivat partisaaneja.

Normaalisti partisaanilla tarkoitetaan miehitetyssä maassa miehityshallintoa vastustavia taistelijoita, joita oli esimerkiksi Saksan valtaamilla alueilla itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikaan. Yleensä he hakivat ja saivat tukea paikallisilta asukkailta, mikä oli jopa toiminnan edellytys.

Suomessa riehuneet tappajat olivat toista maata. He olivat ulkomaalaisia, heillä ei ollut mitään yhteyksiä paikallisiin – paitsi sotilaskomennon käsky tappaa ja valehdella, että kyseessä oli sotilaskohde.

Silti kaikki näitä terroristeja ja murhaajia tutkinut tutkimus ja kirjallisuus, siis suomalainen (onko muuta olemassakaan), kutsuu heitä kaunistelevasti partisaaneiksi – vielä nytkin, kun ei olisi tarvetta.

Miksi, sitä on mahdoton ymmärtää. Terroristeja he olivat, eivät muuta.

 

Bolševikkien historian valeissa kiinnostavaa on niiden elinvoima.

Sergo Ordžonikidze ja Josif Džugašvili, myöhemmin Stalin, olivat pankkiryöstäjiä, mutta heitä pidetään vapaustaistelijoina. Bolševikkivallankumousta ei käynnistetty risteilijä Auroralta ammutuilla laukauksilla. Mitään laukauksia ei edes ollut eikä olemattomista laukauksista seurannut massiivista kansanvyöryä Talvipalatsiin, vaikka Sergei Eisenstein elokuvassaan Lokakuu (valmistunut vuonna 1928, neuvostohallituksen tilaustyönä) kovasti on muuta väittävinään.

Kuuluisia kutsukortteja Leningradin hotelli Astoriassa pidettävään kaupungin valloituksen voitonjuhlaan ei painattanut Hitler vaan bolševikit. Eikä Suuren isänmaallisen sodan satavuotisvoitonjuhlia ole vielä vietetty, vaikka Stalingradissa, nykyisin Volgogradissa, onkin kyltti, joka raportoi juhlien viettämisestä – olen nähnyt sen itse.

 

Harva uskoo enää suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset, vaikka bolševikkien seuraajat ovat sellaistakin alkaneet väittää. "Kyllä se kai niin oli", väitettiin myös Väinö Linnan myönnelleen taannoin TV-keskustelussa Kustaa Vilkunan kanssa.

Mutta kuka aloitti jatkosodan?

Tosiasiassa Neuvostoliitto hyökkäsi ensin. Se ryhtyi pommittamaan suomalaisia kaupunkeja, perustelunaan, että Saksa oli käyttänyt suomalaisia lentokenttiä hyökkäyksessään Neuvostoliittoon – mikä olikin totta.

Siviilikohteita Neuvostoliitto ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoa, eihän Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuvassakaan ole kohtausta, jossa Neuvostoliitto tuhoaa Punaisen ristin merkillä varustetun sairaskuljetusauton.

Ei ole, koska Neuvostoliiton lähetystö vaati sen poistettavaksi. Neuvostoliitto kun ei tuhoa siviilikohteita, sellaisia kuin Lokka.

 

Sosialistisen työn sankari Aleksei Stahanov on saattanut olla olemassa, mutta hänen urotyönsä ovat valitettavan mahdottomia. Sen sijaan tarkka-ampuja Vasili Zaitsev on ollut olemassa, olen jopa nähnyt hänen hautakivensä Volgogradissa, jos sillä nyt on näissä kekkereissä mitään merkitystä, tai niin kuin mieluummin sanoisin, Stalingradissa, koska Stalinia se kaupunki on täynnä.

(Mieluiten puhuisin Tsaritsynistä. Halusin käydä kaupungissa, koska olin lukenut historiankirjoista, kuinka Venäjän tsaarit olivat halunneet perustaa tämän mahtavan, valkokerrostaloisen uhkean kaupungin Volgan rannalle osoittamaan etelästä tuleville musulmaaneille tsaarin mahtavuutta. Tässä suhteessa petyin, ei ollut valkoista, ei järin korkeaakaan, mutta enhän tullut etelästä).

Zaitsevin sotilaskuntoa korostaakseen bolševikit kehittivät hänelle kaksintaistelijan, erityisesti Stalingradissa taistelleen saksalaisen tarkka-ampujan Erwin Königin – joka sattumoisin oli Zaitsevia huonompi.

Saksalainen sotahistoria ei mainittua Königiä tunne.

Onnettomimmat ovat puolustelleet Neuvostoliittoa sillä, että osasi se sentään tehdä aseita, ja mainitsevat usein esimerkiksi Kalašnikov-rynnäkkökiväärin, joka lieneekin monella tapaa käyttökelpoinen kapistus, jos haluaa tappaa ihmisiä – muuhunhan siitä ei juuri ole.

Valitettavasti kuitenkin se koneisto, mikä tekee Kalašnikovista Kalašnikovin, on saksalainen keksintö.

 

Bolševikkien valeiden ohella kiinnostavia ovat myös heidän hännystelijöidensä valeet. Niitä löytyy Suomesta, mutta löytyykö enemmän kuin muualta, sitä en tiedä. Muualtakin löytyy, se on varma.

Täsmentääkseni: en tarkoita, että Urho Kekkonen olisi hännystellyt bolševikkeja, mutta sen sijaan luulen, että oli ja on paljon niitä, jotka hännystelivät sekä Kekkosta että bolševikkeja.

Otetaan nyt vaikka tämä ulkopoliittisen linjan nimitys, Paasikiven-Kekkosen linja. Sen keksivät Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkuna, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tosiasiassa Paasikiven ja Kekkosen linjat, ennen kaikkea Neuvostoliiton suuntaan, siitä kai tässä on kyse, olivat aivan erilaiset. Paasikivi ei halunnut myötäillä bolsevikkeja yhtään enemmän kuin oli pakko, kun taas Kekkonen näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Enkä nyt sano, mitä olisi pitänyt tehdä, mikä olisi ollut viisaampaa, sanon vain, että linjat olivat täysin erilaiset.

Puhumattakaan YYA-sopimuksesta – jossa ei ollut yhteistyötä ensinkään, ja vielä vähemmän merkillepantavaa ystävyyttä, kun taas avunantoa nimenomaan ei haluttu, siis Suomi ei halunnut – Neuvostoliitto tuskin kaipasikaan.

 

Vielä on yksi, vuoden 1918 sota, joka käsittämättömällä tavalla edelleenkin raskauttaa ihmisten mieliä. Voisi toivoa, että viimeinkin annettaisiin anteeksi, mutta se näyttää olevan vaikeaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäisyyden ikoneiksi on nostettu ja nostetaan aina ja uudelleen talvisota, ja sen lisäksi jatkosota, lähinnä Väinö Linnan ansiosta, mutta ei vuoden 1918 sotaa.

Sitä en voi ymmärtää.

Vuoden 1918 sotaa väitetään johdonmukaisesti yhteiskunnallisten vääryyksien synnyttämäksi vallankumoukseksi, tai sen yritykseksi. Tosi on, että maassa oli nälänhätä, koska Venäjältä ei saatu viljaa. Punaiset lisäsivät ruokapulaa estämällä maatalouden työnväen pääsyn työpaikoilleen. Oli kuulemma lakko.

Väinö Linnan tulkinta sorron alla eläneen köyhälistön oikeutetusta kapinasta on jäänyt elämään. Kuitenkin, ennen punaisten vallankumousta nämä itse olivat murhanneet 40 ihmistä, valkoiset eivät yhtään.

Vastaamme tulee taas yksi bolševikkien vale, jolla tällä kertaa huiputettiin omia, mitä se sitten tarkoittaakaan: punaiset rivimiehet luulivat taistelevansa itsenäisen sosialistisen Suomen puolesta, kun taas bolševikkijohtajat olivat liittämässä Suomea Venäjään.

 

Lopuksi, 1920-luku oli Suomessa sovinnon aikaa. Silti nykyään ajatellaan, että 1920-luvun yritykset saada rajantakainen Karjala osaksi Suomea olivat kauhistuttavaa ääriajattelua ja ääritoimintaa Tuossa ajassa ne kuitenkin olivat pelkästään kohtuullisia ja ymmärrettäviä.

Myös Suomen valtio etsi itseään suhtautumisessaan näihin hankkeisiin, mutta rivit kyllä koottiin ja kaikenlainen hurmahenkinen sotilaallisuus lopetettiin hämmästyttävän nopeasti.

Veriseen kapinaan syyllistynyt osapuoli otettiin tasapuolisesti demokraattiseen hallintoon mukaan noin viiden vuoden kuluessa, mikä lienee poikkeuksellista koko maailmassa. Jotkut viisaat historioitsijat kuitenkin väittävät, että 1920- ja -30-luvulla harjoitettiin saksalaissuuntausta, jopa merkityksessä Hitlerin ihailu.

Ne, jotka näin väittävät, eivät tiedä mitään tuonaikaisten poliittisten vaikuttajien ajattelusta, eivät aikakauden tapahtumista eivätkä myöskään siitä historiasta, mikä vei Suomen toiseen maailmansotaan.

Sen alussa Saksa oli Suomen vastapuolella, kun taas Suomen puolella oli – niin, vain Suomi.

Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö luo demokratiaa

”Resurssikirous on monille öljymaille tuttu ilmiö. Öljytulojen myötä korruptio kasvaa, valtaapitävät takertuvat asemiinsa ja heillä on resursseja sekä lahjoa äänestäjiä että ahdistella toisinajattelijoita”, kirjoitti Esa Salminen Ulkopolitiikka-lehdessä viime syyskuussa.

Salminen kertoi kirjoituksessaan yhdysvaltalaisen Centre for Global Development -ajatuspajan tutkimuksesta, jonka mukaan demokratian tila paranee, kun öljyntuotanto vähenee. Hän tarkkaili maailmaa samasta näkökulmasta kuin Juha Kuisma kirjassaan Tuli leivän antaa (Gummerus, 1997). Se on parhaita populaaritekstejä suomalaisten tavasta käyttää luonnonvarojaan.

 

Kuisma kysyy, miksi pohjoismaat ovat demokratioita, ja vastaa: koska ne käyttävät uusiutuvia luonnonvaroja. Se vaatii ennen muuta yhteistyötä, kun taas uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö vaatii pääomia, siis rahaa.

Kuin olisin pudonnut peura-ansaan: tuottoisa hirven-, kauriin- ja peuranmetsästys sekä ammattimainen kalastus on aina perustunut yhteistyöhön. Se on myös saanut juridisia muotoja.

Metsästysoikeudet ovat rajattuja, mutta kun ne on saatu, ne ovat oikeuksia ja jopa velvollisuuksia. Kalastusoikeuksiin on sidottu vastuu kalavesien kunnosta. Demokratian kannalta on oleellista, että maanomistus on jakautunut laajalti ja omistus merkitsee todellista päätösvaltaa.

 

Huimaavin esimerkki luonnonvarayhteistyöstä on nykyaikainen metsätalous ja puunkorjuu. Se on kehittynyt vähitellen ja keskeisessä osassa on ollut suomalainen teknologiapolitiikka.

Metsäalalle on ollut siunaus, että sitä ei ole ulkoapäin opetettu teknologian käytössä. Tutkitusti metsäala onkin edistynein teollisuudenala mobiiliteknologian käytössä.

Puuta ostavat metsäteollisuusyhtiöt, hakkuutyön tekevät hakkuukoneet ja puutavaran kaukokuljetuksen hoitavat kuljetusyhtiöt ovat jo vuosikaudet olleet saumattomassa mobiiliyhteydessä toisiinsa.

Turhaa ajamista, eli energiaa säästyy, hakkuukoneelle tuleva karttatieto varmistaa hakkuukohteen ja estää luontokohteiden tuhoamisen ja puun ostaja tietää reaaliajassa, mitä puulajia, kuinka järeää ja kuinka pitkänä tien varressa on.

Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun puu pitää kerätä erittäin monilta, hyvin pieniltä, Etelä-Suomessa keskimäärin vain runsaan hehtaarin suuruisilta hakkuualueilta.

Kokonaisuutta ei ole aina helppo uskoa tai ymmärtää. Eräillekin briteille kuvailtiin maastoretkien kautta koko puunkorjuun ketju pienistä hakkuualoista alkaen, minkä jälkeen he äimistelivät tehtaan suuria puupinoja: ”Where the HELL do these trees then come from?”

 

Youal Noah Hararin mukaan ihmisen menestyksen salaisuus on kyky tehdä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Juuri näin toimii nykyaikainen uusiutuvien luonnonvarojen käyttö.

Yhdysvaltalaisen ajatuspajan mukaan näyttää siltä, että kun maailma siirtyy yhä enemmän uusiutuvaan energiaan, öljyvaltioista saattaa tulla demokraattisempia. ”Kun öljytulot ovat vähentyneet kymmenisen vuotta, sortokoneistot tapaavat höllentää otetaan”, kirjoittaa Salminen.

Salmisen siteeraamassa tutkimuksessa kohteena oli 36 valtiota, joissa öljytuotanto vähentyi vuosien 1960 ja 2019 välillä. Niistä 33:ssa demokratia oli selvästi parantunut, kun tuotanto oli vähentynyt 15 vuoden ajan.

 

Kolmannen asteen Lufthössel-kuulustelussa

Kuten tunnettua, saksalaisen lentoyhtiön Lufthansan pääkonttori pitää majaansa samassa osoitteessa Berliinissä, missä myös Saksan ilmailuministeriö bunkkasi jotakuinkin päivämäärään 9.5.1945 asti. Pitkään on mietitty, onko tällä ollut jokin vaikutus Luftwaff.. öö -hansaan. Nyt tiedämme, että on.

Tämä Luftjotain on nimittäin siitä erikoinen firma, että kun se lentää akselivallasta toiseen ja välilasku on yhdellä sen päälentokentistä, se säännönmukaisesti hukkaa vaihtomatkustajien matkatavarat. Näin kävi meillekin matkallamme Helsingistä Frankfurtin kautta Malagaan.

No, eihän siinä mitään. Joku sanoisi, että se on nykyaikaa. Sen sijaan siinä, miten Lufthaffe pyrkii korjaamaan tekemänsä virheen, on kaikuja menneiltä ajoilta.

Hansastadt Lufthösellyksen uhrille tulee sähköposti, jossa on linkki. Saadakseen Lufthöseltäjien haltuunsa ottamat matkatavarat takaisin itselleen uhrin on täytettävä linkin takaa avautuva lomake.

Lomake on mielenkiintoinen sekoitus turhien tietojen kysymistä, kolmannen asteen kuulustelua ja äärimmäisiä teknisiä hankaluuksia.

Matkatoverini yritti täyttää lomakkeen matkapuhelimella. Hän lähetti lomakkeen puolen tunnin kiroilun jälkeen, turhaan. Se vain ei onnistunut, mutta kuka kuvittelee, että se olisi kerrottu. Asia selvisi vasta kun kysyin, että tuliko sinulle ilmoitusta onnistuneesta lähetyksestä. Ei tullut.

Lomakkeessa kysytään kaikenlaista sellaista, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi olla Lufthaffen tiedossa, kuten matkustajan täydellinen nimi, matkareitti, syntymäaika, ties mitä.

Osan näistä lomake osaa tarjota itsekin, mutta ehei, niitä ei pidä mennä hyväksymään, sillä niihin on piilotettu pirullinen kompastus, erikoismerkkejä, esimerkiksi risti (siis tavallinen +) etunimien väliin. Jos sen sinne jätät, ohjelma huutaa loppupäässä naama punaisena, että EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA.

Siis ristit pois, kaikenlaiset.

Täytät lomakkeen uudestaan, kokonaan. Tulee sama vastaus, EI ERIKOISMERKKEJÄ ja niin edelleen.

Ilmenee, että ääkköset on korvattava aakkosilla, olkoonkin että ensin vaadittiin nimen kirjoittamista siten kuin se on passissa, minkä kirjoitustavan Lufthanse siis tiesi jo entuudestaankin mutta mitä se kuitenkaan ei lomakkeessa tarjonnut vaan tarjosi vaihtoehtoa, jota se ei itsekään hyväksy.

Sitten kysytään osoitteita. Vaaditaan osoite määränpäässä, mikä on luonnollista, mutta sitten vaaditaan kotiosoite ja vakinainen osoite määränpäässä, siis mikä ihme sekin on? Ja sitten vielä kysytään, että mihin näistä kolmesta osoitteesta matkalaukku pitäisi toimittaa.

Miksiköhän ei voisi kysyä vain tuota viimeistä, että minne toimitamme laukun. On hirveä arvonta, että mitä vastaisi kohtaan ”vakinainen osoite määränpäässä”, kun sitä ei ole, mutta kohta on täytettävä, koska ohjelma ilmoittaa, että KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

No, laitan siihen se

n väliaikaisen osoitteen, jolloin syyllistyn valehteluun, mikä on autoritäärisen kulttuurin (sanoinko riittävän kauniisti) keino hallita ihmisiä: kun ihminen pakotetaan valehtelemaan, hänet saadaan tarvittaessa aina kiinni.

Sitten kysytään, kauanko aiot viipyä osoitteessa, jonne laukku pitäisi toimittaa. Jostain syystä ei kysytä, mikä on matkasuunnitelma sen jälkeen (sitähän voisi perustellakin), kenen kanssa matkustat, millaisessa suhteessa olet matkakumppaneihisi, oletko aviossa, onko matkakumppanisi puolisosi ja jos ei ole niin miksei ja kuka hän sitten on ja niin edelleen. Lufthössöllä on vielä kehittämisen varaa.

Ja aina kun on täyttänyt väärin, pitää palata alkuun ja täyttää aivan kaikki kohdat kokonaan uudestaan. Ja taas kerran, EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA ja KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

Lomaketta täyttäessä tulee todella syyllinen olo, mikä lienee tarkoitus. Kuten tunnettua, syyllisiä voi olla vain yksi, ja jos minä tunnen syyllisyyttä, en varmaankaan syyllistä Lufthassaajaa.

 

Mihin olisin syyllinen? Tietenkin siihen, että matkustin Lufthussella, Tai ehkä se olisi vielä ollut hyväksyttävissä, mutta että matkatavaroiden kanssa.

Mainittakoon, että paluumatkalla matkatavaroita ei hukattu. Se luultavimmin johtui myötätuulesta, jonka turvin pääsimme Frankfurtiin ennen aikojamme, ja jostakin teknisestä kommelluksesta (en uskalla edes kuvitella), joka viivästytti lähtöämme Frankfurtista Helsinkiin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Varsinkin kun tietää, minkä lentoyhtiön koneeseen en enää kuunaan astu. Mahdollisuus tulla syylliseksi jo ennen tutkintaa, kun syyllinen on tutkija, ei kiinnosta. Mieluummin otan vaikka muutaman tunnin pidemmän vaihtoehdon.

Eräs näkymä Lufthöseltäjien lentokoneesta.

Poltossa vapautuvaa hiiltä vastaava määrä sitoutuu metsään jopa ennen polttoa

Helsingin Sanomat julkaisi perjantaina 4. marraskuuta artikkelin Kylmää faktaa takkatulesta. Artikkeli kertoi takkatulen polttamisen ympäristövaikutuksista. Lähetin artikkelin johdosta lehteen tiistaina 8. marraskuuta alla olevan kommentin, jota lehti ei tietääkseni ole julkaissut.

 Artikkelissanne Kylmää faktaa takkatulesta (HS, 4.11.) kirjoitettiin näin: ”Usein puun polttoa perustellaan sillä, että päästetty hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään. Niin sitoutuu, mutta siinä menee helposti sata vuotta.”

Ei mene, jos ”hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään”. Väite perustuukin siihen kummalliseen oletukseen, että puun poltossa vapautuvan hiilen tulisi hakeutua juuri sinne poltetun puun kannolle odottamaan, että siihen kasvaa uusi puu, johon se sitten voi sitoutua. Jos olisi näin, siihen voisikin kulua se sata vuotta.

Todellisuudessa hiilidioksidimolekyyli voi sitoutua mihin vain kasvavaan kasviin, vaikka takkahuoneen ruukkukukkaan. Se voi sitoutua heti, ylihuomenna, sadan vuoden kuluttua tai ei koskaan.

Metsä on ekosysteemi eikä kokoelma yksittäisiä puita. Metsien ilmastonmuutosvaikutuksen kannalta yksittäisen hiiliatomin, hiilidioksidimolekyylin, puun tai muun kasvin kohtalolla ei ole mitään merkitystä.

Tärkeää on vain se, että Suomen metsät sitovat joka vuosi hiiltä enemmän kuin niistä poistuu, myös kun mukaan otetaan kaikki hakkuut. Niinpä poltettua klapia vastaava hiilimäärä sitoutuu metsään heti – tai jopa ennen kuin se poltetaan.

Kuka valitsee komission – EU:n tulevaisuus vaatii vastauksia

 

Suomen EU-politiikassa on ihmetelty kyvyttömyyttä vaikuttaa päätöksiin etukäteen. Reaktiivisuus on silmiinpistävää. Tulee ikävä Paavo Lipposta.

Ongelmat korostuvat Euroopan komission työntäessä jatkuvasti uusia aloitteita. Ne on kuorrutettu hyvillä tavoitteilla, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen.

Kun mennään käytäntöön, kuva muuttuu. Aloitteiden sisältö tuskin vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita eikä lainkaan hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, komissio hylkää siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet, perinteisen ajattelun kestävän kehityksen kolmesta tukijalasta sekä valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuuttaa jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tällaiseen voi vastata, jos kannattaa luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjumista, mutta paremmin keinoin, niin kuin Suomen metsäsektori? Mitä tehdä, jos komissio puhuu elinkeinoista vain taktisessa mielessä ja systemaattisesti hylkää niiden mahdollisuudet edistää komission itse julkituomia tavoitteita?

Vastaukset voivat alkaa vain sanoilla ”tavoite on hyvä, mutta…”. Jokainen, joka ymmärtää viestintää, tietää heti, että tällä tavoin voi vain hävitä.

 

Nykyinen komissio jatkaa lokakuuhun 2024 asti. Nyt, housut kintuissa, pitäisi kysyä, miten voisi etukäteen vaikuttaa siihen, millaista poliittista linjaa seuraava komissio ajaa? Ottaen huomioon erilaisista EU-hankkeista käydyn keskustelun, eikö juuri tämän pitäisi olla nyt suomalaisen EU-keskustelun ytimessä?

Siis sen, miten saisimme unionille luottamusta nauttivan hallituksen – asia, jonka toteutumista unioni itse edellyttää jäsenmailtaan.

Poliitikkojen ja päättäjien pitäisi selvittää, sekä itselleen että meille EU-kansalaisille, miten komissio ja sen poliittinen linja todellisuudessa valitaan. Aika harva taitaa sen tietää.

Nykyisen komission johtajan nimi putkahti esiin jostain ja sitten jäsenmaat tekivät esityksiä komission jäseniksi, jotka joku hyväksyi tai hylkäsi. Lopputuloksen sentään hyväksyi, tosin komissaari kerrallaan, parlamentti.

Jos me oikeasti olemme eurokansalaisia, meille pitää ennen kaikkea kertoa, kuka valitsee komission poliittisen linjan. Tämä on tehtävä, jos Euroopan unioniin halutaan edes jossakin määrin demokraattista kontrollia.

Jos siis Euroopan unionista halutaan keskustella, mielestäni keskustelun aihe pitäisi ennen kaikkea olla tämä: kuka valitsee päättäjämme ja millä poliittisella perusteella.

Onko tämä kohtuuton vaatimus?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2022.

 

 

Luovummeko mistään, jos luovumme jostain?

Ystäväni Hanna Weselius kysyi taannoin Facebookissa jotain, johon en osannut vastata lainkaan, heti. Ehkä en osaa nytkään.

Hanna kysyi: jos luovumme jostakin (esimerkiksi ilmaston tai ympäristön hyväksi), mistä oikein luovumme, tai, luovummeko oikeastaan mistään.

Kysymys on hyvä. Kun miettii omia luopumisiaan, ovatko ne todellisia?

 

Jos sammutan turhat valot, mistä luovun? Jos lasken huoneiston lämpötilaa, missä vaiheessa alan luopua jostakin? Jos syön ruoat ennen kuin ne ovat pilaantumiskunnossa, onko se oikeasti luopumista? Jos en osta sellaista, mitä kuitenkaan en käytä, eikö se ole suorastaan helpotus?

Pitkään mietittyäni olen tullut tulokseen, että on yksi luopumisen kohde, joka kirpaisee, mutta joka on myös merkittävin likimain kaikkien ympäristöongelmien kannalta. Se on polttomoottorin käyttö.

Siitä jos pääsisi irti, kaikki olisi hoidettu. Mutta kun ei pääse.

 

Kahvinkeitin on turha, jos kahvi on turhaa, mutta kun jotain on syötävä ja juotava. Kas kummaa, viina tehdään keittämällä. Sen hiilijalanjäljestä puhuu harva.

Kaiken ylijääneen ruoan pakastan, koska olen pihi. Kun syön sen, sulatan sen jääkaapissa, koska näin se on parempaa.

Koska kävelen ja fillaroin, liikuntasyistä, en käytä kovinkaan paljon edes julkista paikallisliikennettä. Lokakuussa kävin lentämällä Espanjassa. Tavallaan se liittyy työntekoon.

Junassa matkustan mielelläni, kaikkialle kotimaahan ja myös Venäjälle, jos sinne pääsisi. Se olisi mukavaa.

Voisin myös kehua syöväni sikaa mieluummin kuin nautaa, mutta sillekin on vain makuperustelu. Lintua söisin, jos kaupasta saisi syömäkelpoista. Veden makuinen liha ei kiinnosta.

Mutta se polttomoottori. Minulla on puolikas auto. Jos luovun siitä, luovun monesta asiasta tai ainakin joudun järjestämään ne toisin. Kuten sieniretkistä ja osasta mökkimatkoja. Jopa joistakin sosiaalisista suhteista – joita tosin en ole pitänyt riittävästi yllä muutenkaan.

Ehkä joutuisin nojautumaan toisten hyväntahtoisuuteen kiusallisessa määrin, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo ottaa rahaa auton lainaamisesta, ainakaan kustannusten mukaan.

Saaressa olevalle mökille ajan perämoottorilla. Voisin soutaakin. Tosin aina sinne ei pääse soutamalla. Sitten en kaiketi menisi. Se olisi luopumista.

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mistä luovuimme, vaan siitä, millaista elämää haluamme. Kun kaikesta ei voi luopua, on ratkaistava, mitä haluamme.

Ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee. Eikö silloin pitäisi miettiä, mitä luonnonvaroja olisi viisainta käyttää, ja ennen kaikkea, mihin?

Ehkä uusiutuvia? Niiden ongelma on, että aurinkoa ja tuulta lukuun ottamatta niiden käyttö perustuu hengiltä ottamiseen. Ympäristöjärjestöt käyttävät tätä tietenkin hyväkseen median suosiollisella avustuksella.

Tällainen valinta ei kuitenkaan useimmiten ole tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Mikä on? No, esimerkiksi, lapsenteko.

Tilastomittareilla lapsenteko on kaikkein epäekologisinta. Mutta tilastot eivät mittaa sitä, mikä olisi lapsenteon vaihtoehto eivätkä sitä, mitä lapsi tuo – paitsi kansantalouteen.

Joku saattaisi kysyä, onko lapseton elämä elämää lainkaan.

Entä lemmikit? Onko lihaa syövästä koirasta hyötyä ja miten tilastot mittaavat sitä? Tiedän ihmisiä, jotka menisivät sekaisin ilman koiraa. Miten se auttaisi ilmastoa?

 

Osana ekologista ohjelmaansa Pentti Linkola halusi purkaa voimalinjat, mikä tietysti olisi ekologian kannalta täysin hyödytön ponnistus. Mutta kun ne olivat Linkolan mielestä rumia.

Hän halusi myös pitää kiinni joistakin äärimmäisen epäekologisista mukavuuksista, kuten kahvista, mitä ilmeisimmin koska piti siitä. Eikä siis suodatinkahvista ja kahvinkeittimestä, vaan energiaa tuhlaavasta, tulella kuumennettavasta pannukahvista.

Hän tiesi, millaista maailmaa – toisin sanoen kulutusta – hän halusi tavoitella.