Journalismi kulkee kohti populismia

Heräsin 6. lokakuuta puoli seitsemän aikaan Yleisradion paikallisuutisten ääneen, joka sanoi, että ”Jutta Urpilainen selittelee” suuria kokouspalkkioitaan Neste Oilista.

Tosiasiassa Urpilainen ihan järkeenkäyvästi selitti, että palkkiot koostuvat paitsi kokouksista, myös yhtiön seuraamisesta muutenkin. Kun toimittajat pitkin päivää itsepäisesti puhuivat vain kokouspalkkioista, täytyy kysyä: eikö 14 000 euroa ole heistä tarpeeksi suuri summa kauhisteltavaksi, pitääkö sitä vielä tuolla tavoin liioitella.

Eikö kuulijaan voi luottaa sen vertaa, että hän osaisi arvioida edes tätä asiaa itse?

Tähän ei ollut kiva herätä, kun oli juuri edellisiltana katsellut Suomen populistisinta TV-ohjelmaa, Ajankohtaista Kakkosta. Siinä oli löydetty kansan edustaja, joka oli saanut 70 000 nimeä verkkoadressiinsa kansanedustajien 8,1 prosentin palkankorotuksia vastaan.

Kansan edustajaa haastateltiin ties kuinka kauan, ilman ensimmäistäkään kriittistä kysymystä. Silti kaksi oli aivan ilmeisiä: onko 8,1 prosenttia neljälle vuodelle todellakin liikaa, ja uskooko kansan edustaja, että kaikki 70 000 todella alkaisivat adressin vaatimaan yleislakkoon?

Mitä vielä, kansan edustajan kanssa mentiin haastattelemaan myös kansanedustajia, ja heistä pahimpia kansankosiskelijoita ‒ siis pahempia kuin yksikään perussuomalainen ‒ nimittäin Jukka Gustafssonia (sd.) ja Risto Autiota (kesk). He eivät tietenkään moista korotusta kannata.

Toimittaja Timo Seppänen otti esimerkiksi täysin naurettavan yleislakkouhkauksen tosissaan ja sanoi, että ”adressi osoittaa Internetin voiman”. Tässä kohtaa hän oli oikeassa, kirjaimellisesti, mutta ehkä ymmärtämättään.

Verkkoadressien voimaa, eli sen puutetta, ei osoita allekirjoittajien määrä, vaan aiheen loputon populistisuus. Vain populismi ja löysä journalismi saavat voimaa verkon massoista, sillä se on helppoa voimaa, tarvitsee vain klikata.

Sen sijaan oikeaa poliittista työtä vaativat uudistukset eivät verkkoklikkaajia kiinnosta, paitsi jos joku muu jättää sen työn tekemättä. Useimmiten se ei kiinnosta myöskään toimittajia.

Helsingin Sanomien Antero Mukka kirjoitti samana päivänä Näkökulman otsikolla ”Hyväuskoisuuden aika on ohi”. Ehkä ei aiheetta, mutta Mukan käsitys omasta lehdestään oli kyllä tyrmäävä.

Mukka lopetti kirjoituksensa sanoihin ”virkamieslähdekin on syytä kyseenalaistaa”. Myöntääkö Mukka tässä, että HS ei ole sitä aiemmin tehnyt?

Jos myöntää, kuinka naiiveja siellä toimituksessa oikein ollaan? Mistä siellä on maksettu palkkaa kaikki nämä vuodet?

Mielestäni Helsingin Sanomien tilanne ei ole näin synkkä, vaan synkempi. Siellä kun on aina osattu kyseenalaistaa virkamiesten, mutta vain valikoitujen virkamiesten sana.

Metsävirkamiehet ovat hyvä esimerkki. Heidän kyseenalaistaminen on Helsingin Sanomissa suorastaan ohjelmallista. Lehti ei ole epäröinyt edes väärentää metsäviranomaisen lausuntoa, kun tämä on virkavastuunsa takia joutunut kieltäytymään haastattelusta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.10.2010.

Heinämiesten historiaa

Jotkut sanovat, että perheomisteinen maa- ja metsätalous ovat aina toimineet tässä maassa symbioosissa. Siitä tuskin on kuitenkaan ollut kysymys.

Esimerkiksi puut ja sienet elävät symbioosissa. Sienirihmasto toimii puun hienojuuristona ja kerää puulle ravinteita. Puu taas antaa sienelle energian, jota se tarvitsee kasvamiseen.

Molemmat siis hyötyvät. Ilman toistaan toinenkin kuolisi.

Maalla taas metsätaloudella on perinteisesti tehty sitä, mikä sittemmin siirrettiin veronmaksajille ja nyttemmin ei paljon kenellekään: kustannettu kuluttajan vaatima halpa ruoka. Maatalous ei ole tuottanut metsätaloudelle mitään, ei edes työvoimaa, sillä metsätaloudessa riittää hyvin töitä ympäri vuodenkin, jos vaan hehtaareita on tarpeeksi.

Voisi kuvitella, että kun maa- ja metsätalousministeriölle kirjoitetaan historia, tätä yhteyttä pyrittäisiin tuomaan jotenkin ilmi. Ministeriön neuvotteleva virkamies Antero Tuomisen kirjoittama Katovuosista biotalouteen ei sitä kuitenkaan tee.

Kirja onnistuu vaikenemaan metsätaloudesta hämmästyttävän perusteellisesti. Puolen virkkeen mittaisia heittoja lukuun ottamatta kirjaa täytyy lukea selvästi yli puolen välin ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen metsätaloudelle omistettu kappale. Se perustelee Metsähallituksen sodanjälkeisiä laajoja hakkuita.

Esimerkiksi yksi maailman ensimmäisistä metsälaeista, maailmassa ensimmäisenä aloitetut kattavat metsäinventoinnit, metsien rooli torpparinvapautuksessa tai sodanjälkeisessä asutustoiminnassa eivät ansaitse mainintaa.

Seuraavan kerran metsätaloudesta mainitaan, kun tullaan 1970-luvulle. Tässä vaiheessa puututaan ympäristöongelmiin.

Vasta sivulla 39 vastaan tulee käsite ”yksityismetsien neuvonta- ja valvontaorganisaatiot”, kun kirjassa on kaikkiaan 47 tekstisivua. Niitä käsitellään yhden virkkeen verran.

Sen jälkeen metsään ei palata. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan esipuheessa metsää ei mainita sanallakaan.

Syntyy vaikutelma, että metsätalous on tässä maassa jonkinmoinen kuriositeetti – samanarvoinen toimiala kuin kalastus ja metsästys. Kirjan perusteella veronmaksajilta kerättyjen rahojen jakaminen maatalouteen on selvästi merkityksellisempää kuin ainoa maailmanmarkkinoiden ehdoilla koko maassa kannattava tuotannonala.

Tämä tuotannonala, metsätalous, ei olisi mitään ilman metsäteollisuutta, eikä metsäteollisuuskaan olisi mitään ilman metsätaloutta. Metsäteollisuus kirjassa mainitaan siinä kohtaa, missä on kuva Veitsiluotoon 1920- ja -30-luvuilla perustetuista sahasta ja sellutehtaasta, olivathan ne ministeriön alaisuudessa.

Todella toimiva symbioosi, laajaa Suomen maaseutua ylläpitänyt metsätalouden ja -teollisuuden liitto, jota ilman maatalouskin olisi ollut huomattavasti vaatimattomampaa, jää täysin vaille mainintoja.

Vanha pilkkatapa puuta heinää -ministeriöstä ei sen virallisen historian mukaan enää käy, jos se on koskaan ministeriön itseymmärrystä kuvannutkaan. Jäljellä on vain heinämiesten historia, jonka kustantajista hienotunteisesti vaietaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

Pieni on kaunista metsänomistuksessakin

Metsätilojen pirstoutumista on pidetty lähes pahimpana alan ongelmana sitten torpparinvapautuksen. Niin olen pitänyt minäkin.

Olen ajatellut, että kun tilakoko pienenee, halukkuus kannattavaan metsätalouteen vähenee. Olen ajatellut saavani tälle tukea siitä, että metsätilojen koko todella pienenee.

Tässä ei tietenkään ole paljon logiikkaa. Eihän tilakoon pieneneminen tietenkään voi todistaa sitä, että metsätalousinnostus vähenee, vaikka se voisikin olla syy innokkuuden vähenemiseen.

Väitteen vähäinenkin logiikka katoaa siitä tiedosta, että itse asiassa metsätilojen keskikoon pieneneminen on Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Paula Hornen mukaan pysähtynyt ja keskikoko on pysynyt jokseenkin samana 2000-luvulla.

Jos ongelmaa sitten on, sekin on Hornen mukaan katoava. Perustelu on yksinkertainen: nykyajan vanhemmilla on aika vähän lapsia.

Mutta onko pieni metsätila ongelma muutenkaan? Ja millainen se on?

Jos pienmetsälö määritellään Etelä-Suomessa alle neljän ja Pohjois-Suomessa alle 12 hehtaarin kokoiseksi, niiden omistajia on noin
127 000. Metsänomistajista se on noin 40 prosenttia.

Talousmetsien pinta-alasta he omistavat yhteensä vain 2,5 prosenttia. Heidän käyttäytymisellään ei siis mitenkään voi olla suurta merkitystä sille, liikkuuko puu valtakunnassa vai ei.

Silti he ovat tärkeitä metsäalalle. Ei siksi, että pienimmät metsänomistajat myyvät puukaupoissaan enemmän puuta hehtaaria kohti kuin isommat, vaan siksi, että pienmetsänomistus tuo metsäalalle yhteyden tavalliseen kansaan.

Heitä ilman metsäala olisi pelkkää kuorta. He ovat olennaisen tärkeitä metsäalan hyväksyttävyyden kannalta.

Tähän vastataan usein, että pienet metsätilat lisäävät korjuukustannuksia. Hakkuualueita ei kuitenkaan meillä suunnitella tilakoon mukaan.

Järkevämpää olisi puhua siitä, kuinka kallista on korjata puuta pieniltä hakkuualueilta. Silti sekään ei ole oikein perusteltua, koska nykykäsityksen mukaan metsänhoito on järkevää tehdä metsätyypin mukaan. Metsätyypin reuna on siis myös luonnollinen hakkuualueen reuna.

Metsäalalla on tullut tavaksi sanoa, että me tunnemme kyllä metsät, mutta emme metsänomistajia. Väitettä voi kyseenalaistaa esimerkiksi sen perusteella, että metsätilojen keskikokokin on saatu selville vasta tänä vuonna valmistuneessa Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksessa. Aiemmat tiedot toki tiedettiin virheellisiksi, mutta siitä ei välitetty.

Metsänomistajista meillä taas on tapana sanoa esimerkiksi niin, että heidän asenteensa ovat muuttuneet. Kuitenkin heidän metsäasenteensa ovat olleet jokseenkin samat koko sinä aikana, kun niitä on tutkittu. Sen sijaan ‒ ennen kuin asiaa oli tutkittu ‒ metsäammattilaisten kuvitelmat metsänomistajien asenteista olivat toisenlaiset kuin ne, mistä tutkimus sittemmin kertoi.

Myöskään naisten ja kaupunkilaisten osuus metsänomistajista ei ole suuri tai merkittävässä kasvussa, vaikka metsäalallakin usein niin kuvitellaan.

Niin että paljon opittavaa olisi jo tilastoistakin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.10.2010

Vihreät ja maanpuolustus

Vihreä liitto järjesti kesän alussa maanpuolustusta käsittelevän Nuijasota-seminaarin eduskunnassa. Perinteen mukaan tiedustelijani oli paikalla.

Seminaarista odotettiin vihreiden puolustuspoliittista linjanvetoa. Sitä ei saatu, ainakaan suoranaisesti. Ehkä seminaarin tarkoitus oli kuitenkin saada meidät ajattelemaan, että vihreät suhtautuvat myönteisesti maanpuolustukseen – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Aihe ei ole merkityksetön. Vihreillä on paljon kannattajia, ja puolueen todennäköinen presidenttiehdokas Pekka Haavisto on tosissaan.

Haavisto haluaa tuekseen kansanliikkeen, mikä tarkoittaa, että hän haluaa muidenkin kuin vihreiden ääniä. Esimerkiksi Elisabeth Rehnin taannoista menestystä presidentinvaalissa ei etukäteen pidetty mahdollisena, ja juuri niillä samoilla perusteilla, millä Haavistonkaan ei pitäisi pärjätä.

Haavistolla on selkeitä puolustuspolitiikkaan liittyviä kannanottoja, mitä Rehnillä ei ollut. Ne ovat monessa mielessä linjakkaampia kuin kärkipoliitikkojen kannat.

Kuka esimerkiksi on esittänyt sukellusveneiden hankkimista Suomelle, ja vielä perustellut esityksensä järkeenkäyvästi? Se ei ole Jyri Häkämies eikä Eero Heinäluoma – vaan Pekka Haavisto.

Haavisto myös tuntee naapurit ja ennen kaikkea Venäjän – jopa tiedustelupalveluita kiusaavassa määrin.

Miksi seminaarin nimi oli Nuijasota? Eduskunnassa oli kuulemma sanottu, että maa tarvitsee 500 000 miestä puolustukseen, ja aseiksi riittävät pelkät nuijat.

Sosiaalidemokraattien Eero Heinäluoma arveli seminaarissa, että nuijat eivät riitä: hänen mukaansa Georgian sotaponnistus Venäjää vastaan elokuussa 2008 osoitti, että maan valitsema linja – pieni, mutta tehokas ammattiarmeija – ei auta pitkälle. Maanpuolustuskorkeakoulun majuri Juha Mäkelä esimerkiksi kertoi, että Venäjä valmisteli hyökkäystä Georgiaan jopa rakentamalla rautateitä rajan suuntaan.

Mäkelän mukaan Venäjä luottaa massa-armeijaan, ja kun Suomen puolustus on suunniteltu ennen kaikkea itäsuuntaan, myös meillä yleinen asevelvollisuus ja valmius nopeaan liikekannallepanoon takaavat puolustuskyvyn.

Tärkeintä Mäkelän lausunnoissa on ehkä kuitenkin tämä: Venäjän mielestä turvallisuus on nollasummapeliä. Se tarkoittaa, että mitä vahvempi Suomi on, sitä heikompi on Venäjä – tai, mikä merkityksellisempää, päinvastoin.

Puheenjohtaja Anni Sinnemäen mukaan vihreät suhtautuvat kielteisesti NATO-jäsenyyteen. Tämä on päätetty useaankin kertaan. Kysymys on tärkeä, koska jäsenyys vaikuttaisi oleellisesti resurssien suuntaamiseen – joskaan ei ehkä niiden määrään.

Siteerataanpa siis lopuksi pääesikunnan insinöörieversti Olli-Pauli Sarvarantaa. Hänen mukaansa raskaille aseille ei ole Suomessa riittävästi ampumatarvikkeita. Helsingin ohjuspuolustus ei ole kunnossa.

Vähät rahat ja heikko politiikka vähentävät Sarvarannan mukaan uskoa Suomen puolustustahtoon. Hankinnat ovat keskittyneet lähinnä halpaan materiaaliin.

Vihollisen todennäköisin kohde on sähköverkko ja tietoliikenne. Puolustetaanko niitä panssarein vai Hornetein?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.8.2010.

Askelmerkit hukassa

”Askelmerkit kohti vähähiilistä maailmaa ovat vielä niin pahasti hukassa, että kattavan ilmastosopimuksen syntyminen Meksikossa joulukuussa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 13.6.2010. Väite on todellakin totta, niin kirkkaalla tavalla se todistaa itse itsensä.

Vähähiilisestä maailmasta puhuvat muutkin. Jossakin on vaadittu jopa vähähiilisten kaupunginosien rakentamista. Miksi, jos saan kysyä?

Eikö pitäisi rakentaa nimenomaan runsashiilisiä kaupunkeja? Ilmastonmuutoshan syntyy – jos syntyy – siitä, että hiiltä on liikaa ilmakehässä. Ilmastonmuutoksen torjunta taas tarkoittaa sitä, että hiiltä pitää ottaa pois ilmakehästä ja varastoida jonnekin, esimerkiksi puutaloihin.

Siis: mitä runsashiilisempiä asuinalueet ovat, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä ja sitä vähemmän meillä on ilmastonmuutosta.

Mutta mitä tarkoittaa vähähiilinen maailma? Joka sellaista vaatii, ei taida ymmärtää luonnontieteestä tuon taivaallista.

Ihan peruskoulussakin meille opetetaan aineen häviämättömyyden laki. Se tarkoittaa, että hiiltäkään ei voi maailmasta hävittää muuten kuin atomitason muutoksilla. Sitä tapahtuu esimerkiksi ydinvoimaloissa, mutta Helsingin Sanomien lisäksi kukaan täysjärkinen ei liene suunnitellut hiilen vähentämistä sinänsä.

Miksi tämä on tärkeää? Eikö tärkeintä ole, että kaikki kuitenkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Näinhän se on, jos kaikki vain ymmärtävät. Mutta kun eivät ymmärrä. Eikä sitä voi vaatiakaan, jos valtakunnan päälehteä myöten puhutaan löysiä.

Otanpa muutaman esimerkin ymmärtämisvaikeuksista. Geenitekniikkaa on vastustettu muun muassa iskulauseella ”geenejä sisältävän ruoan valmistaminen on kiellettävä”. Vaatimus on järjettömyydessään mahdoton: kaikki ruoka sisältää geenejä vaikka kuinka paljon.

Takavuosien Kuusamon metsäkiistojen yksi osapuoli oli Kuusamon yhteismetsä. Mielenosoituksissa nähtiin sellainenkin banderolli, että ”yhteismetsähakkuut on kiellettävä”. Harvempi tuli ajatelleeksi, miksi osuuskuntamuotoiset yhteismetsät eivät saisi tehdä sitä, mitä varten ne on perustettu.

Viime itsenäisyyspäivän aikaan eräät mielenosoittajat syyttivät banderolleissaan Suomea Brasilian, Indonesian ja eräiden Afrikan maiden metsätuhoista. En ole löytänyt ketään, joka ymmärtäisi syytösten logiikan.

Ilmastonmuutos kaiken kaikkiaan on saanut tässä maassa osakseen lähinnä sekavaa ymmärrystä. Harva tietää, mistä on kyse.

Kasvihuoneilmiötä, esimerkiksi, pidetään haitallisena, vaikka ilman sitä me kuolisimme kaikki ja heti. Ihmistoiminnan ilmastovaikutukset on suorastaan vaarallisella tavalla alettu samaistaa ympäristövaikutukseen, vaikka esimerkiksi luonnon monimuotoisuus on aivan muuta. Jos esimerkiksi metsänhoidossa otettaisiin huomioon vain ilmastovaikutus, olisi se luonnon monimuotoisuudelle perin tuhoisaa.

Tai on: esimerkiksi kantojen poltto on ilmastonmuutoksen kannalta itsestään selvästi hyvä, mutta ei välttämättä lainkaan metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2010.

On vapautta, onko vastuuta?

Suomessa on sellainen vapaus, että asuinkuntansa saa valita vapaasti. Muutenkin saa asua melkein missä haluaa, kunhan paikan omistaja sen sallii. Suomessa on myös sellainen vapaus, että lapsia saa tehdä.

Kumpaankin vapauteen kuuluu vastuu. Kullekin kuuluu kustantaa asumisestaan aiheutuneet kulut, lapsen tehneelle kuuluu vastuu lapsen kasvattamisesta.

Tämä ei kuitenkaan koske Katariina Souria. Sourin asumisen ja lapsenteon kustannukset kuuluvat yhteiskunnalle.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että en ole koskaan kuulunut niihin, jotka ovat katsoneet asiakseen ivata Souria (ent. Kata Kärkkäinen) milloin mistäkin – ulkonäöstä, kirjailijana esiintymisestä, julkisuushakuisuudesta, ties mistä. Mielestäni Souri ei ole noihin liian kanssa syyllistynyt.

Mutta nyt on toisin. Semmoista ylimielisyyttä, mitä Souri kuulutti kolumnissaan Sunnuntaisuomalaisessa elokuun lopussa, en ole kuunaan kuullut.

Souri tilittää, kuinka hänen maallemuuttohankkeensa on mennyt pieleen. Hän kertoo muuttaneensa hoitamattoman, tuskin kulkukelpoisen, kokonaista kaksi kilometriä pitkän tien päähän, jopa peräti kilometrin päähän lähimmästä naapurista.

Sourin mukaan on liikaa, että yhteiskunta kieltäytyy järjestämästä hänen lapselleen ilmaista koulukuljetusta tälle matkalle. Kyse on kuulemma turhasta byrokratiasta.

Näin lapsi pakotetaan ”konkreettiseen vaaraan”, mikä on siinä määrin itsestään selvä, että Sourin ei tarvitse koko kolumnissaan nimetä yhden yhtäkään vaaraa, mihin lapsi tällä kulkukelvottomalla – siis ilmeisesti autoille kulkukelvottomalla? – tiellä joutuu.

En niitä keksi minäkään.

Voi sanoa – ja täytyy sanoa – että jos asuinpaikka on näin kamala, miksi sinne pöpelikköön sitten piti muuttaa? Tietenkin siksi, että pääsee kehumaan. Kuulostaa hyvältä idealta muuttaa alkuperäisen luonnon keskelle ja teeskennellä sillä itselleen julkisuutta.

Mutta kun selviää, että maalaisuus ei olekaan pelkkää onnea ja vaikkapa lähin bussipysäkki, josta menee kaksi bussia päivässä, saattaa olla kahdenkin kilometrin päässä eli kotiovelta avautuvan näköpiirin ulkopuolella, aletaan huutaa äitiä apuun.

Tai siis yhteiskuntaa, joka on joillekin eräänlainen toukokuun toisesta sunnuntaista tutun äitihahmon aina palvelualtis korvike.

Eikö Souri ymmärrä, miksi koulukuljetuksilla on vähimmäispituus? Vai ymmärtääkö hän?

Onko hän siis sitä mieltä, että sääntöjen noudattaminen on aina turhaa byrokratiaa? Vai onko se sitä vain hänen kohdallaan?

On siis tullut tehtyä virhe, mutta sitä ei voi myöntää. On pakko syyttää muita, ja mikäpä olisikaan otollisempi kohde kuin kunnan byrokraatti.

Kaikkein korneinta Sourin vuodatus on kuitenkin siksi, että hän on itse valinnut osansa. Maassa on kuitenkin paljon myös niitä, jotka haluaisivat asua kannon nokassa siksi että ovat syntyneet siellä, eikä heidän asumistaan tueta sen vertaa.

Heihin verrattuna Sourin osa on paratiisi. Mutta niinhän se on, että ne joilla on, niille annetaan lisää – ja jos ei anneta, he voivat alkaa rahastaa silläkin, eikä koskaan ääneti.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

Ruotsi-viha osuu omaan nilkkaan

Paavo Lipponen jyrähti Helsingin Sanomissa 17.6. kaksikielisen Suomen puolesta. Suomi-friikit ryhtyivät vastustamaan pohjoismaista yhteyttä mitä moninaisimmin perustein.

Eläkeläinen Reino Karhu Ruokolahdelta kirjoitti, että ajalla ennen 1800-lukua Ruotsi alisti Suomea. ”Aina kun Ruotsilla oli napit vastakkain jonkin maan kanssa, Suomesta haettiin sotaväki eturintamaan.” Karhun mukaan jopa 1990-luvun alun pankkifuusiot todistivat ruotsalaisten ylivaltapyrkimyksiä.

Voisi ajatella toisinkin. Voisi ajatella, että suomalaiset olivat ja ovat hyviä sotilaita. Voisi ajatella, että yritysfuusioissa ruotsalaiset jäivät järjestään toiseksi, mitä tulee asioiden hoitoon käytännössä – Telia-Soneraa ehkä lukuun ottamatta.

Mutta tämä ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että alistavaksi mainittu 1700-luvun Ruotsi elää nykyaikana Suomessa, ei Ruotsissa.

Yhtä tärkeä reunahuomautus on, että 1700-luvulla ei edes ollut mitään Suomea, mitä alistaa. ”Suomi” keksittiin myöhemmin, eikä sitä ollut olemassa sen kummemmin sorron kuin muunkaan kohteena sitä ennen.

Mitä 1800-luvun alussa todella tapahtui? Suomi tuli Venäjän tsaarin alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi. Suomea ei siis liitetty Venäjään.

Tsaari halusi kuuliaisia alamaisia, ja viisaalla tavalla. Niinpä hän päätti, että Suomessa saavat olla voimassa mahdollisimman monet Ruotsin-aikaiset lait.

Näin myös tapahtui. Luvuton määrä käytännön suomalaista nykyoikeutta maanmittauksesta oikeudenkäyntikaareen asti periytyy 1700-luvun Ruotsista.

Mutta mitä tapahtui Ruotsissa? Siellä tehtiin asiallisesti ottaen vallankumous. Miltei kaikki lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö muutettiin.

On siis täysin oikein sanoa, että 1700-luvun Ruotsi elää Suomessa, ei Ruotsissa.

On myös sanottu, että Suomi oli 1700-luvun Ruotsissa takapajulaa. Väite on äärimmäisen väärä. Erityisesti Suomen rannikko Vaasan ja Porvoon välillä oli tuolloisen Ruotsin ydinaluetta.

Otan kuvaavan esimerkin. Se kertoo, miten taannoisen MTK:n puheenjohtajan ja ministerin Heikki Haaviston tila, Hintsa, perustettiin.

Mies, jonka nimeä en tiedä, lähti Pohjois-Ruotsista rahatukun kanssa maksamaan sovittua kauppaa tilasta, joka sijaitsi lähellä Tukholmaa. Mutta tila olikin myyty toiselle.

Mies päätti katsoa, josko löytyisi muuta ostettavaa. Lopulta hän päätyi Raisioon (på svenska: Reso) ja osti Hintsan.

Viesti lähtöpaikkakunnalle saapui aikanaan, eikä sitä pidetty huonona, koska muutto alkoi heti. Näin tuskin olisi käynyt, jos Varsinais-Suomea olisi pidetty Ruotsin syrjäseutuna.

Itse asiassa syrjäseutu oli aivan muualla. Eräs Helsingissä töissä oleva Ruotsin edustaja kertoi olevansa kotoisin Hallandista, joka on jotakuinkin Göteborgin pohjoispuolella.

”Ette voi kuvitella, kuinka vaikeaa sieltä oli päästä valtakunnan pääpaikoille Tukholmaan. Hevosvedossakin päiväkausien matka huonoja teitä pitkin. Se oli verrattomasti hankalampaa kuin vaikkapa vesitie Porvoosta Tukholmaan”, hän kertoi.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2010.