Seisovan pöydän diktatuuri

En tiedä miksi minut kutsuttiin seuraamaan ruoka-aiheista paneelikeskustelua helmikuisena perjantaina Helsingin keskustaan. Ehkä he halusivat minun kirjoittavan.

Tilaisuuden julkituotuna aiheena oli suomalaisten suhde ruokaan. Todellinen aihe oli kuitenkin päällekäyvä korruptio, joka omalla tavallaan paljasti syitä suomalaisen ruokajournalismin ylimielisyyteen, koketeeraukseen ja todellisuudentajun puutteeseen.

Tapahtumapaikan nurkkauksessa oli esillä molekyyligastronomisia ruokia. Pikkupaloja, jotka oli tehty omituisilla kikka kolmosilla, muun muassa jäädyttämällä kastiketta tarkka sekuntimäärä – olisiko ollut yhdeksän sekuntia – nestemäisessä typessä. Tuloksena oli aivan tavallista pikkupalaa niin maultaan kuin rakenteeltaankin.

Mieleen tuli kotoa saatu oppi: ruoalla ei saa leikkiä. Se on tietenkin tarkoituksenmukaista unohtaa, jos on riittävän hyvätuloinen ja ruokaa on sen takia varaa pitää jonkinlaisena – niin, koketeerauksen kohteena.

Ruoalla siis leikittiin, ja lopuksi sitä jaettiin. En usko, että Pelastusarmeijan jonossa on sellaista kiihkoa, millä me kahmimme mukaan uutuuskahveja, rypsiporsasta, kivoja keksejä homejuuston alle laitettavaksi, ohraryynejä ja -helmiä, ruukkuyrttejä.

Ruotsalainen pöytä! Kiitos siitä.

Vaikka keskustelu oli pääosin hyväosaisten vieraantunutta valitusta siitä kuinka ”kansa” on tyhmää, järkipuheenvuorojakin pidettiin.

Ylimielisimmästä päästä oli se kysymys, jonka keskustelua vetänyt Maku-lehden päätoimittaja Marita Joutjärvi esitti panelisteille keskustelun päätteeksi: ”Mitä sanoa sellaiselle suomalaiselle juntille, joka kysymykseen suomalaisesta ruokakulttuurista rehvakkaasti ilmoittaa, että ’täällä mitään ruokakulttuuria ole’?”

Kysymys osoitti vain kysyjän junttiuden. Sanoa junteiksi niitä, joille kirjoittaa, ja siksi, että he eivät ole kirjoituksista mitään ymmärtäneet, ja etsiä vikaa kaikista muista paitsi itsestä – no, se on tyypillistä nykyjournalismia.

Tosiasiassahan nykyjuntti on päinvastaista mieltä. Hän ajattelee, että Suomessa nimenomaan on ruokakulttuuria, joka hakkaa kevyesti kaikkien muiden maiden ruokakulttuurit niin maussa, terveellisyydessä kuin ympäristöystävällisyydessäkin.

Mielipide on tietenkin pöyristyttävän tyhmä. Ikään kuin ylipäätään olisi järkeä laittaa kulttuureita paremmuusjärjestykseen. Nehän syntyvät kaikki ajan, paikan ja ihmisten omintakeisen toiminnan tuloksena. Se mikä on yhtä täällä, on toista tuolla.

Esimerkiksi se Suomessa usein kuultu väite, että suomalaiset makkarat ovat maailman parhaita, on täysin mieletön. Mutta tällaisia ovat Berlusconi-ruokakeskustelun mielipiteet, puolesta ja vastaan.

Tilaisuus paljasti myös synkällä tavalla sen, että mikään suomalaista ruokakulttuuria koskeva keskustelu ei ole tolkullinen, jos mukana ei ole elintarvikesektorin pahimman mafian, vähittäiskaupan edustajia.

Juuri vähittäiskauppa pitää sekä kuluttajaa että teollisuutta pihdeissään. Teollisuutta tuhoisassa pakossa kutistaa kaikkia katteita. Kuluttajaa pimennossa kaiken oleellisen ruokaan liittyvän suhteen.

Jakomielisenä kumppanina kaupalla on elintarviketeollisuus, joka haluaa pilkkoa keskustelun hyvästä ruoasta yksittäisiin tuotteisiin, kun pitäisi puhua ruokavaliosta. Niinpä meille tuodaan jatkuvasti myyntiin erilaisia purnukoita, mikä mihinkin vaivaan.

Samana päivänä kuin keskustelu pidettiin, Valio lanseerasi Olo-jogurtin, joka kuulemma ”parantaa ruoansulatusta”. Että parantaako varmasti, on jotakuinkin ainoa ruokatoimittajan esittämä kriittinen kysymys.

Sen sijaan pitäisi kysyä, miksi syödä niin, että ruoansulatus ei toimi. Mutta tätä kysymystä ei voi esittää, sillä vastaus löytyy vähittäiskauppiaan katteista.

Elintarviketeollisuuden jakomielisyyttä todisti HK-Ruokatalon luova johtaja, keittiömestari Jyrki Sukula. Hän kertoi firman neljän vuoden panostuksesta vähäkolesteroliseen porsaanlihaan, joka on vaatinut paljon tutkimusta ja esimerkiksi sopimusviljelijöiden verkoston.

Siinä on taas tuote, joka ratkaisee ongelmat periaatteella ”osta tätä niin paranet vaivatta”.

Toisaalta Sukulaa selvästi ahdistivat paneelissa esitetyt näkemykset, joiden mukaan ihmisillä on enemmän rahaa ja siksi myös resursseja panostaa hyvään ruokaan. Hän totesi karusti:

”Kaupassa hinta on ainoa merkityksellinen tekijä. Esimerkiksi kotimaisuus ei paina mitään.”

Edelleen: ”Saksasta alkoi tulla tällä viikolla porsaan ulkofilettä hintaan 1,90 euroa kilo. Hinnalla kilpailu on täysin mahdotonta. Sanotaan mitä sanotaan, mutta hyllystä lähtee aina ensimmäisenä se lihapulla, missä on vähiten lihaa.”

Markkinointijohtaja Arto Arhipoff Electroluxilta ryhtyi mainostamaan: ruoan säilytys on tärkeää. Jälleen lahtipenkki huusi vähittäiskauppaa, joka väkipakolla kasvattaa myymäläkokoa, jolloin kauppamatkat kasvavat ja kaupassa käydään harvemmin.

Se merkitsee, että kauppa siirtää ruoan säilytysvelvollisuuden koteihin ja luo markkinoita paitsi autoille, myös Electroluxin kodinkoneille, joita vähittäiskauppa sattumoisin myy.

Toisaalla kauppa myy pitkään säilyvää, eli marinointiliemillä pilattua, tuoretuotteeksi mainittua roskaa. Ja ostoskärry täyttyy.

Arhipoffin mukaan tämä osoittaa, että suomalaiset osaavat nauttia ruoasta. Siihen voi vain sanoa, että jos haluaa hankkia kodinkoneen voidakseen tehdä maistuvaa ruokaa, sitä konetta ei tee Electrolux, vaan minä.

Yläkuvassa näette kodinkoneen, joka todella parantaa ruoan makua ja laatua. Sitä kutsutaan moderniksi heinälaatikoksi, ja Electrolux ei kykene tekemään sitä kilpailukykyiseen hintaan, laadusta nyt puhumattakaan.

Kyseessä on tyroksissa haudutettava kattila (entisaikaan, kun ei ollut tyroksia, kattila haudutettiin heinissä), jolla lähes kaikki suomalaiset, uunissa valmistettavat ja muutkin perinneruoat valmistuvat paremmin kuin missään, ja lisäksi energiaa säästäen. Kiehautat vain kattilan sisällön ja laitat heinälaatikkoon. Kattila on vielä aamullakin niin kuuma, että sormia polttaa.

Ja se maku!

Esimerkiksi läskisoosi maistuu aivan toiselle, kun sen tekee näin. Hernekeitto, kaikenlaiset puurot, kaalipohjaiset ja muutkin laatikot, karjalanpaisti, särä (tosin savun makua on saatava jostain).

Alakuvassa heinälaatikko on suljettuna. Jos sisällä on kahden, kolmen litran kattila, se säilyy tosi kuumana helposti 12 tuntia. Jos sisällä olevassa ruoassa on isompia möhkäleitä, sitä kannattaa kiehauttaa pari kertaa ennen kuin sen jättää pidemmäksi ajaksi hautumaan.

Raportti surullisesta keskustelusta on hyvä päättää surulliseen kommenttiin ja sen saamaan hyvään vastaukseen. Keittiömestari Pekka Terävä nimittäin äityi syyttämään suomalaista ruokakulttuuria uskonnon pilaamaksi, ja sillä täysin absurdilla perusteella, että ”tammikuussa syödään huonosti”.

Tosiasiassa suomalaisessa ruokakulttuurissa ei tarvitse syödä huonosti koskaan. Sen sijaan hyvään syömiseen ja hyvään ruokakulttuuriin kuuluu kaikkialla, että arkena – kuten tammikuussa – syödään arkisesti.

Se on eri asia kuin syödä huonosti. Aivan kuten Sukula sanoi: ”Kohtuus nautinnon ja arjen välillä on olennaista.”

Suomalainen ruokakulttuuri kärsiikin eniten kohtuuden puutteesta. Se ihannoi sellaista syömistä, mitä voi jatkaa niin pitkään kuin napa kestää. Suomalainen ruokakulttuuri on kiihkoista ilmaisen ruoan keräämistä.

Siksi suomalainen sanoo aina parhaaksi ravintolaksi sitä, missä on seisova pöytä – mutta ei tietenkään koskaan tällä perusteella.

Suomalainen ruokakulttuuri on seisovan pöydän diktatuuri.

Väärä uhanalaishälytys

Niin moni on kommentoinut joulukuun alussa julkaistua Suomen eliölajien uhanalaisuusraporttia. Ehkä siis minäkin.

Suomen Luonto -lehti otsikoi siitä sanoilla ”hälyttävä raportti uhanalaisuudesta”. Tiivistys on ehdoton vääristelmä. Ainoa rehellinen kolmen sanan tiivistelmä koko raportista on tässä: Uhanalaisuudessa osataan enemmän.

Raportti on merkittävä. Sen nimeen on vannottu koko 2000-luku, kun on arvioitu, saavuttaako Suomi tavoitteen pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2010 mennessä. Erityisesti siihen ovat vannoneet ne ympäristöaktivistit, -journalistit ja -tutkijat, jotka ovat kaiken aikaa olleet varmoja, että tavoitetta ei saavuteta.

Juuri he ovat halunneet puhua asiasta yhdellä otsikolla ja yhdellä mittarilla.

Jos luonnon monimuotoisuuden muutoksia halutaan mitata yhdellä mittarilla, mikä se voisi olla? He ovat tarjonneet vain tätä: uhanalaisten lajien määrä.

Näin Suomen Luontokin perustelee otsikkoaan. Pääkirjoitus muistaa sanoa, että uhanalaisten lajien määrä on noussut, mutta unohtaa mainita, että myös arvioitujen lajien määrä on noussut.

Kun arvioitujen lajien määrä on noussut, ainoa oikea yksi mittari voi olla vain uhanalaisten lajien osuus arvioidusta määrästä. Se taas on sama kymmenen prosenttia kuin kymmenen vuotta sitten.

Tilanne ei siis näyttäisi pahentuneen. Mutta katsotaanpa asiaa tarkemmin.
Joka ikinen ympäristöaktivisti, -journalisti ja -tutkija vannoi 2000-luvun alussa, että luonnon monimuotoisuus oli köyhtymään päin. Jos se siis nyt on – tällä ainoalla oikealla yhdellä mittarilla – sama kuin kymmenen vuotta sitten, eikö väistämätön johtopäätös ole, että suunta on tällä hetkellä parempaan päin?

Eikö ole siis niin, että emme ole pelkästään saavuttaneet tavoitetta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen, vaan olemme jopa onnistuneet kääntämään suunnan parempaan päin?

Tietenkin moni elinympäristö voi nyt huonommin kuin kymmenen vuotta sitten. Toisaalta Suomen suurimmassa ekosysteemissä, metsässä edistystä on tapahtunut varmasti. Tutkimuksen vetäjä, ympäristöneuvos Pertti Rassi sanoi sen tiedotustilaisuudessa: ”Jos metsätaloudessa tehdyt suuret ponnistukset eivät olisi tuottaneet tulosta, me varmaan emme voisi muuta kuin nostaa kädet pystyyn.”

Mitään tällaista ei ole voitu julkaista Suomen ”riippumattomissa” tiedotusvälineissä, vaikka kaikki on selvästi luettavissa esimerkiksi tiedotteista.

Surullisinta tässä on ympäristöaktivistien, -journalistien ja -tutkijoiden – Rassi poikkeuksena – holhoava ja alentuva asenne, mikä välittyi uhanalaistutkimuksen tiedotustilaisuudessa. Sen mukaan hyviä uutisia ei voi julkistaa, koska siitä seuraisi vain, että ympäristövaatimuksista alettaisiin lipsua.

Esimerkiksi metsäalalla tunnetaan suurta ylpeyttä käytännöllisestä, jokapäiväisestä ja arkisesta ympäristötyöstä. Ikävä kyllä, asioista huolta kantavat ympäristöaktivistit, -journalistit ja -tutkijat eivät ole tunnistaneet tästä hitustakaan.

Kuitenkin tunnustus silloin, kun on aihetta, saattaisi kannustaa vieläkin parempaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 15.2.2011.

Biodiesel on hyvää bulkkia

Keskustelu bioenergiasta on äärimmäisen turhauttavaa. Yksi ajattelee, että bioenergia ratkaisee kaikki ympäristöongelmat, toinen katsoo kokonaisuutta tutkimalla pelkkien kantojen polttoa. Kolmas sekoittaa pakkaa sanomalla, että kyllä puun poltostakin tulee hiilidioksidia ja neljäs tinkaa siitä, onko turve bioenergiaa vai ei.

Turve on tietenkin bioenergiaa. Kysymys on siitä, onko se uusiutuvaa. Uusiutuvaa ovat myös tuuli- ja suora aurinkoenergia, vaikka ne eivät olekaan bioenergiaa.

Oli turve uusiutuvaa tai ei, monille puuenergian ”kannattajille” on myös täysin tuntematon seikka, että turvetta ja puuta poltetaan yleensä yhtaikaa, koska se on polttoteknisesti edullista. Turpeen käytön lopettaminen heikentäisi siis väistämättä myös puun asemaa polttoaineena.

Puuenergiaan suhtaudutaan aivan kuin siinä olisi jotakin uutta. Tosiasiassa Suomi on jo pitkään ollut Euroopan johtava bioenergian tuottaja ja käyttäjä nimenomaan metsäteollisuuden puuenergiantuotannon takia.

Teollisuus on tuottanut sähköä ja lämpöä äärimmäisen tehokkaasti ja esimerkiksi lämmittänyt sivutoimenaan ympäröivät asutuskeskittymät – jo kauan ennen kuin kasvihuoneilmiöstä puhuttiin julkisuudessa.

Nyt mietitään metsien hakkuutähteiden lisäkäyttöä. Odotukset ovat yltiöpäisiä.

Teoriassa metsäenergiaa voisi kerätä enimmillään 14 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Se on ehkä kolminkertainen määrä viime vuosikymmeneen verrattuna. Valtakunnan energiataseesta se kattaisi jokusen prosentin.

Sen saa siis teoriassa. Kannattavaa se ei ole vielä pitkään aikaan. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan metsäenergian tuotanto on lähes täysin tukien varassa.

Kannattavinta metsäenergiaa saa kuusikoiden päätehakkuusta. Kannattavinta se on siksi, että metsäteollisuus onnistuu tekemään kuusitukista maailmanmarkkinoille kelpaavaa tuotetta – ja energiapuu kerätään siinä siivellä.

Jotkut ovat sitä mieltä, että biodiesel on metsäteollisuuden pelastus. Paperiin verrattuna diesel on kuitenkin melko vähäarvoinen tuote.

Samasta määrästä puuta saa riisin paperia ja litran dieseliä. Papeririisistä saa kuitenkin kolminkertaisen hinnan.

Mutta biodiesel ei ole turha tuote. Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, poliitikot ovat luoneet sille markkinat jo ennen kuin sitä on edes olemassa. Sillä saa siis tuloja, mutta parasta on se, mihin nämä tulot voidaan käyttää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystäkin – ja lisäksi paljon muuta. Tavoite onkin tässä muussa, ja biodieselin tuotanto on se teknologinen ja taloudellinen tie, millä tämä muu saavutetaan.

Tavoitteena on tehdä puusta muovia – ja lääkkeitä, kemikaaleja, ties mitä. Siis useita eri tuotteita samasta tukista. Tuotannossa puumuovi on kymmenessä vuodessa.

Biojalostamo on vain yksi suunta uusien puupohjaisten materiaalien kehittämisessä. Kun osaamme tehdä keveästä ja uusiutuvasta puusta kaikilta ominaisuuksiltaan yhtä hyvää tai parempaa materiaalia kuin muovit ja metallit, ei metsäraaka-aineiden kysynnälle ole ylärajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.1.2011.

Me emme tahdo aitoa ruokaa

Syksyllä ilmestynyt kohukirja Aitoa ruokaa väittää, että elintarviketeollisuus ”vedättää” kuluttajaa tekemällä esimerkiksi eineksiä kaikesta muusta, mutta ei siitä, mitä se antaa ymmärtää. Kauhuesimerkkinä kerrotaan, kuinka broilerinlihapullissa saattaa olla jopa nahkaa ja jauhelihapihvissä silavaa ja jännettä.

Kauas on tultu omavaraisen elintarviketalouden parista, missä pyrkimyksenä oli, että raaka-aineet, kuten eläimet, käytettiin mahdollisimman tarkkaan ravinnoksi ja ruokalajeja kehitettiin tavoitteena saada tämä kaikki maittavaksi ruoaksi.

Elintarviketeollisuutta on hyvä syyttää monesta asiasta, mutta ei kyllä kuluttajan typeryydestä. Jos joku on sitä mieltä, että on kauhea rikos jauhaa jauhelihan, tai mikä vielä hämmästyttävämpää, makkaran joukkoon vaikka nyt nahkaa tai jänteitä, ei ole ymmärtänyt näistä ruokalajeista yhtikäs mitään.

Ruokaa olisi hyvä joskus tehdä myös itse. Kannattaa tehdä vaikka makkaraa, ensin paistista ja sitten vähäarvoisemmista ruhon osista. Havaitsee aika äkkiä, että paistista ei saa hyvää makkaraa.

Se on siis kuluttaja itse, joka ei ymmärrä: jos makkara tehdään jänteisestä ja rasvaisesta, halvasta lihasta ja sisäelimistä ja se pakataan suoleen, siitä tulee hyvää ihan ilman lisäaineitakin. Rasvaistakaan siitä ei tule, sillä ylimääräinen rasva valuu paistamisen aikana suolikuoren läpi pannulle.

Mutta tätä herkkähipiäinen kuluttaja nimenomaan ei halua, siis sitä, mikä on tehty verestä ja suolenpätkistä. Kun ruoassa ei saa olla rasvaa, sokeria eikä mitään rumalta kuulostavia sanoja, mutta kun sen kumminkin pitäisi olla hyvää, mitä muuta keinoja on käytössä kuin lisäaineet?

Teollisuus ei tietenkään ole syytön. Ei tällaiseen olisi tarvinnut mennä mukaan, mutta onhan se halvempaa näin.

Ja vaikka kuluttaja kuinka narisee laadusta, niin hintahan se meidän ruokakaupassamme jyrää. Sen näkee jokaisena lauantaina jokaisessa marketissa vain katsomalla ostoskärryihin.

Laatuna meillä pidetään sitä, että keittoliha on luutonta, mikä todellisuudessa kuitenkin takaa nimenomaan laadun puutteen. Valinnanvarana meillä pidetään sitä, että hyllyssä on täsmälleen samanlaista keittokinkkua 70 erilaisessa pakkauksessa, ja silti niistä yksikään ei pärjää edes lauantaimakkaralle.

Jopa pääministerin mielestä suurin valintaongelma on se, kenen tuottamaa maitoa meille tarjotaan, vaikka joka ikisessä purkissa on pakkaajasta riippumatta täsmälleen samanlaista maitoa.

Syypäät tällaiseen tiedetään, mutta siitä ei puhuta. Sen sijaan esimerkiksi Taloussanomat paljasti lokakuisessa jutussaan ne, jotka ovat syypäitä ruoan – kalleuteen.

Lehden mukaan esimerkiksi S-ryhmän johtaja Risto Pyykönen, Ruokakeskon johtaja Minna Kurunsaari, Tukon johtaja Markku Kettinen ja Inex Partnersin johtaja Hannu Pellinen päättävät ruoan hinnan.

Yhtä tärkeää on, että he päättävät myös ruoan laadun. Siksi nimenomaan heidän vastuulleen kuuluu myös se, että kuluttajien tietoisuus hyvästä ruoasta on ajettu tässä maassa niin alas kuin sen vain voi kauppaa käymällä ajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.12.2010.

Pyhä Maa ehti Rooman-junaan ‒ sittenkin

Daavidilla oli kaksi poikaa, Hoosianna ja Harley. Harley oli vanhempi, rokonarpinen, julma ja siivoton. Hoosiannalla taas oli pianonsoittajan sormet, ja siinä missä Harley pukeutui mustiin nahkavaatteisiin, Hoosianna käytti valkeaa toogaa.

Molemmilla oli tietenkin pitkä parta, elettiinhän Pyhällä Maalla, mutta vain Hoosiannan parta liehui.

Niillä seuduilla oli myös paimenia kedolla paimentamassa laumaansa. Harley elättikin itsensä, laajahkon kamelijenginsä sekä eräitä peitehenkilöitä keräämällä suojelurahaa näiltä maatalousyrittäjiltä.

Daavid ei tästä suorastaan pitänyt, mutta ei voinut sitä lopettaakaan, olihan Harley sentään hänen esikoisensa ja hän itsekin oli yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lisäksi Harley tuotti toimillaan sievoiset tulot Pyhän Maan valtiovarainministeriölle, jota johti hurskaana miehenä tunnettu Saul Weinstein.

Sitä paitsi, olihan Harley järjestänyt toiminnalleen myös hienon ulkokuoren, jota edusti Jerusalemin yliopistossa juristikoulutuksen hankkinut Hoosianna.

Silti Harleyn toimet törmäsivät toisinaan rajustikin lakiin, joka oli kehittynyt pitkälle Hammurabin ajoista. Jopa Taivaalliset Sotajoukot arkkienkeli Gabrielin johdolla jouduttiin lähettämään muutamaan kertaan Harleytä kurittamaan, eikä tätä vastustanut kukaan muu kuin mainittu Weinstein.

Mutta aina onnistui Hoosianna viime tingassa löytämään jonkun elinkeinonvapauspykälän, johon vetoamalla hän sai Gabrielin perääntymään.

Jo tuolloin oman kansan kimppuun käymistä sotilasvoimin osattiin kavahtaa, vaikka meno muuten olikin kuin Augiaan tallissa.

Esimerkiksi Jerusalemin yliopistossa ei tunnettu kansainvälisen oikeuden käsitettä, jonka turvin ulkomailla Pahana Axelina tunnettu Harley olisikin saatu helposti pommitettua ajallisesti aika lähellä olleeseen kivikauteen.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta nämä olivat onnellisia aikoja Harleylle, mistä syystä myös Weinstein ja Hoosianna olivat kohtuullisen tyytyväisiä. Harleytä kismitti vain yksi asia: arvostuksen puute ulkomailla. Eihän hän päässyt käymään edes Rooman keisarikunnassa, jonka rajapoliisit ilmoittivat Harleylle muitta mutkitta, että ”meillä on omatkin sisilialaisemme”.

Tummia pilviä kerääntyi kuitenkin Pyhän Maan, ja erityisesti sen pääelinkeinon ylle. Rooma oli maan lammastuotteiden suurin kuluttaja, ja se oli alkanut tukea omaa lammastalouttaan maksamalla paimenilleen sestertiusmääräistä, eläinkohtaista tukea.

Pyhän Maan paimenet juoksivat yhtenään presidentti Goljatin luona valittamassa, että vientihinnat eikun laskevat ja Harleykin painaa jatkuvasti päälle.

Lammaspaimenten keskuudessa nostettiin vaatimus Pyhän Maan liittämiseksi Roomaan, ja tässä heillä oli apunaan maan paras mainostoimisto, jonka nimi oli Taivas.

Goljat kuitenkin vastusti liittymistä, sillä Rooma asetti Pyhälle Maalle kovat ehdot. Olisi pitänyt kuulemma luopua järjestäytyneestä rikollisuudesta – mistä he puhuvat? – ja sotajoukkojen käyttämisestä siviilihallinnan välineenä.

Lisäksi kaikki kansa piti verolle pantaman ja hoitaa valtiontalous sitä kautta kuntoon.

Goljat tajusi oikein hyvin, että siitä ei selvittäisi ilman Liitonarkin kassavaroja, ja niiden käyttö taas saisi raivoihin paitsi kansan, myös Weinsteinin, jonka kotona kyseistä arkkia käytännöllisyyssyistä säilytettiin.

Mutta pikku hiljaa Goljatin aivoissa kehkeytyi suunnitelma, johon hän tarvitsi juristin ja kirjurin, siis Hoosiannan ja Weinsteinin taitoja. Tarkoituksena oli siis liittää Pyhä Maa Roomaan, mutta sitä varten Harley oli saatava luopumaan esikoisoikeuksistaan.

Neuvottelu pidettiin Harleyn teltassa, jonne DHL oli jo viikon ajan kantanut amforakaupalla korsikalaisia viinejä. Mukana olivat Goljat, Daavid, Harley, Gabriel, paimenten pääluottamusmies Johannes Kastaja sekä tietenkin Weinstein ja Hoosianna.

Goljat esitti, että jos Harley luopuisi esikoisoikeudestaan, hänelle voitaisiin puhua vapaa liikkumisoikeus Rooman alueella. Harley suostui oitis, koska kaiken muun luvattiin pysyvän ennallaan.

Niin koitti päivä, jolloin Pyhä Maa liittyi Roomaan. Samana päivänä Pyhällä Maalla astui voimaan siihen asti salainen, liittymisneuvotteluissa sovittu uusi lainsäädäntö.

Pyhän Maan paimenet saivat Rooman kassasta samanlaisen pysyvien vaikeuksien tuen kuin roomalaisetkin. Goljatin määräyksestä Taivaalliset Sotajoukot riisui Harleyn jengin aseista ja heidän kamelinsa takavarikoitiin, mutta he saivat pitää tunnuksensa.

Harleyn liiketoiminta organisoitiin sittemmin turvafirmana tunnettuun muotoon ja siitä tuli Taivaallisten Sotajoukkojen merkittävä alihankkija Lähi-idän operaatioissa. Kansa piti sitä Taivaallisten Sotajoukkojen nopean toiminnan osastona – mitä se olikin – ja antoi sille osuvan nimen: Helvetin Enkelit.

Seuraavana yönä Goljat löydettiin Jerusalemista kuolleena, vieressään verinen, pieni kivi. Asian johdosta Harley pidätettiin Haifan satamassa, ja häneltä löytyikin taskustaan linko.

Tapahtuneen johdosta Daavid julisti itsenä maan johtajaksi, peruutti kaikki tutkimukset liittyen Goljatin murhaan ja kääntyi Taivaan puoleen, joka laatikin tapahtuneesta hyvin levinneen tiedotteen.

Tiedote kirjasi tapahtumat ylös tavalla, jota myöhemmin on alettu pitää varoittavana esimerkkinä siitä, miten vähäisin myönnytyksin jotkut myyvät pysyviä oikeuksiaan. Tosin Taivas runteli tarinan Daavidin kannalta lempeämmäksi. Totta siinä oli – ja on – siteen lisäksi sen verran, että Hoosiannan kädessä olivat lammasnahkakinttaat, olihan kylmä vuodenaika.

Hoosianna ja Weinstein muuttivat pikaisesti Roomaan. Liitonarkista ei kuultu sen koommin mitään.

Miehet tapasivat seitsemän vuoden kuluttua sattumoisin korsikalaisen viinintuottajan aitiossa Circvs Maximvksella gladiaattorikisan merkeissä. Alkupalat oli juuri syöty, kun Hoosianna havahtui hämmentyneenä: onko tuon nuubialaisen kaleeriorjan vastustaja tosiaankin Harley!

Hoosianna olisi ehkä ehtinyt pelastaa Harleyn, ellei keisarin lähetti olisi häirinnyt häntä juuri samalla hetkellä kun nuubialaisen karttu heilahti. Lähetin sanoma oli selvä: Pyhän Maan lammasfarmareiden pysyvien vaikeuksien tuki oli juuri lopetettu.

Hoosianna ja Weinstein nostivat maljat: sen pituinen se.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Metsäyhdistyksen Lehtikuusi-lehdessä 17.12.2007.

Kielemme raiskaajat

Maanmainiossa Radio Suomen Kielipuolen päiväkirjassa pohdittiin kesällä, miksi nuoriso ei osaa enää kirjoittaa yhdyssanoja. Selitykset olivat niin huonoja, että yksikään ei jäänyt mieleen. Ehkä siksi, että varsinainen syyllinen, jota tietenkään ei mainittu, on niin ilmeinen.

Se on Nokian puhelimissa käytössä oleva ennakoiva tekstinsyöttö. Siinähän puhelin tarjoaa tekstin kirjoittajalle valmista sanaa parin alkukirjaimen perusteella.

Koska puhelimen muisti on rajallinen, se ei jaksa muistaa kaikkia yhdyssanoja. Siksi se tarjoaa yhdyssanan tapauksessa ensinnä sanan alkuosaa, minkä malttamaton nuori hyväksyy ja mitä myös puhelimen manuaali suosittelee.

Kun yhdyssanan ensimmäinen osa on kirjoitettu, seuraava osa kirjoitetaan samalla periaatteella. Manuaali tietenkin kehottaa jälkikäteen yhdistämään yhdyssanan osat jälkikäteen, mutta kuka sitä nyt jaksaisi tehdä, varsinkaan kun ei ole lukenut manuaalia.

Vielä joskus aikaan yrityselämässäkin arvostettiin oppineisuutta, sivistystä ja hyvää kielitaitoa. Nyt taas kansantaloutemme lippulaiva suorastaan tyrkyttäytyy opettamaan kansalle huonoa kieltä.

Se, että Kielipuolen päiväkirjan tekijät eivät ole tätä havainneet, osoittaa ikävällä tavalla kulttuuri-ihmisten surkean pientä uteliaisuutta, mikä useinkin ilmenee lauseina tyyliin ”en lue mainoksia”, ”en mene Facebookiin” ja ”en käytä Nokian ennakoivaa tekstinsyöttöä”.

Surullista. Pikemminkin pitäisi hakeutua taisteluun kaikilla näillä areenoilla. Mutta ei, tästä valittamiseen suhtaudutaan yleensä joko pitämällä valittajia nipottajina tai puhumalla sekavasti ”kielen kehityksestä”.

Kielen kehitystä ei kuitenkaan ole se, että sanojen merkitystä muutetaan mielivaltaisesti, tai hylätään osuvat ja iskevät ilmaisut epämääräisillä ja harhaanjohtavilla sinne päin -ilmaisuilla. Semmoinen johtaa vain tilanteeseen, missä punaista palloa sanotaan siniseksi, ja jopa edellytetään, että ihmiset ymmärtävät pallon olevan punainen juuri siksi, että sitä sanotaan siniseksi.

Esimerkiksi toimittajien keskuudessa on aivan tavanomaista sanoa, että joku oli kymmenyksen suurempi kuin joku toinen. Tällöin toimittaja luulee sanovansa, että joku on kymmenesosan suurempi, vaikka ei sanokaan.

Jokainen Raamattuun perehtynyt tietenkin tietää, että kymmenys tarkoittaa ensinnäkin veroluonteista maksua. Toki se on usein ollut kymmenesosan suuruinen, mutta kuitenkin luontoisvero.

Toiseksi, kymmenys tarkoittaa desimaalia. Olla kymmenyksen suurempi tarkoittaa siis kymmenkertaista. Jos taas haluaa tiivistää kymmenesosan samalla tavalla kuin viidesosa tiivistyy viidennekseen, on sanottava kymmenennes.

Miksi tämä virhe tehdään? Ehkä siksi, että kun etsii oikeaa muotoa kirjoittamalla vaikkapa ”kymmenes” maan ehkä käytetyimpään tekstinkäsittelyohjelmaan, Microsoftin Wordiin, se ei sitä yleensä hyväksy, ja tarjoaa tilalle juuri muotoa ”kymmenys”.

Kieltämme ei siis tuhoa vain suomalainen Nokia, vaan myös suomalaista teeskentelevä Microsoft.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 15.12.2010.

Luonto suojelee ‒ itseään

Ympäristöpolitiikassa saattaa nähdä trendin, joka ei ole koskaan päässyt valtaan mutta yrittää sinne jatkuvasti. Tämän tieteellisen ajattelun diktatuurin mieli kulkee niin, että luonto, jota tiede tulkitsee, määrittelee ihmistoiminnan rajat.

Edeltäjiensä lailla ajatus houkuttelee. Se poistaisi poliittiset ristiriidat ja siirtäisi vallan tiedettä tekevälle ja tulkitsevalle etujoukolle.

Mutta se ei voi onnistua, sillä poliittisia ristiriitoja ei voi poistaa eikä tiede ole virheetöntä. Ja vaikka olisikin, sitä tekevät ja tulkitsevat vajavaiset ihmiset.

Kun maahan saatiin laki ympäristövaikutusten arvioinnista, niin sanottu yva-laki, linjan kannattajat pettyivät, kun se ei kieltänytkään ympäristön kannalta huonoja hankkeita. Samaa tavoitellaan ilmastolailla: jos ilmaston pilaaminen kielletään, tarvitsee vain päättää, kuka valitsee kiellettävät asiat.

Kieltäjä olisi ympäristöministeriö, josta on haluttu tehdä uusi superministeriö. Sille piti antaa valtuudet ”yvata” kaikki tärkeät asiat – siis ne, jotka se itse haluaa yvata.

Ilmastonmuutos näytti vievän asiat tähän suuntaan. Oireellinen muutos oli, kun viime hallitusneuvotteluissa ministeriötä ei enää haluttukaan antaa vihreille, vaikka ne sitä halusivat.

Edelliskerralla oli päinvastoin: vihreät eivät olisi ympäristöministeriötä halunneet, mutta joutuivat sen ottamaan.

Hyvä tiedediktatuurin keino ovat kansainväliset sopimukset. Uusin niistä tehtiin Japanin Nagoyassa lokakuussa.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliitto tulkitsee sopimusta niin, että Suomen on lisättävä suojellun tai rajoitetussa käytössä olevan maapinta-alan osuus 17 prosenttiin, kun se nyt on 15. Tätä sopimus ei kuitenkaan edellytä.

Suojeluprosentit sovittiin sopimuksen johdantotekstin perusteella. Siinä toivotaan, että maat määrittelevät tavoitteensa itse, kansallisen tilanteensa ja tarpeidensa mukaan.

Ympäristöministeriön mukaan prosenttiin voidaan laskea myös pehmeämmän metsänkäsittelyn ja virkistyskäytön alueita. Suomen tilannetta edustaa myös huomattavasti muita maita laajempi tiukan suojelun osuus aivan etelärannikkoa myöten.

Luonnonsuojeluliiton linja veisi Suomen useita vuosia taaksepäin. Suojeluprosenttien sijaan asioita katsotaan kaikkialla paljon laajemmasta kulmasta.

Ympäristöongelmia ei voi ratkaista vain siirtämällä luontoa talouskäytön ulkopuolelle. Voidakseen jatkaa elämäänsä ihmiskunnan on pakko käyttää luonnonvaroja, ja voidakseen tehdä sitä kestävästi, sen on käytettävä nimenomaan uusiutuvia luonnonvaroja.

Ratkaisu on siis uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Sen avulla voimme turvata paitsi luonnon, myös ihmisen elinmahdollisuudet.

Mitä metsiin tulee, metsätalouden aiheuttamat monimuotoisuusongelmat on tunnustettu ja niiden parissa tehdään jatkuvasti työtä. Metsäsektori on Metso-ohjelman puitteissa sitoutunut tähän työhön.

Nagoyan sopimus tuo siihen uutta, mutta ei suojelun määrän, vaan esimerkiksi geenivarojen suojelun, vieraslajien ja ilmastonmuutoksen suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.11.2010.