Kiitos, Guzenina-Richardson

Kun tiedotusvälineet ovat parhaiden viranomaisperinteiden mukaan lapsikiistan yhteydessä ensin vaienneet kymmenen vuotta Suomen mustamaalauksesta, ne ovat nyt menneet toiseen äärimmäisyyteen. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti on katsonut asiakseen sanoa kampanjointia ei vain perättömäksi, vaan myös niljakkaaksi puheeksi, jota syöttävät Venäjälle ”viemärirotat”.

Sananviljelyn rohkeutta kuvastaa, että vaikka kohde ”on tiedossa”, sen nimeä ei uskalleta sanoa. Journalismia tämä ei muistuta, sillä siinä vältetään kahta asiaa: omien mielipiteiden esittelyä ja turhia adjektiiveja.

Täydellisimmin on kuitenkin epäonnistunut valtiovallan viestintä. Yhteisrintamassa olevat lehdet ovat sen luonnollisesti vaienneet.

Aloitetaan hulluimmasta.

Ilta-Sanomien mukaan Suomen suurlähettiläs Moskovassa päätti ryhtyä kontakteihin lehdistön kanssa vasta sitten, kun löytyi riittävän kunnianarvoisa vastapuoli, maan johtava uutistoimisto. En tiedä, voiko tällainen ylimielisyys tuottaa tuloksia millään elämänalueella, mutta ainakin journalistien suhteen se voi tuottaa vain tappioita.

Ajatus on ollut, että vaietaan koko juttu. Tämä olisi järkevää, jos olisi yksin tunkiolla. Mutta kun ei ole, pitäisi olla selvää, että äänessä oleva saa tällä taktiikalla kaiken julkisuuden.

Linjaus on niin pöljä, että se ei voi olla viestinnän ammattilaisen keksimä.

Ministeriön päättäjille on vuorenvarmasti kerrottu, miten nykyaikainen journalismi toimii, mutta yhtä varmaa on, että nämä viestinnästä mitään ymmärtämättömät pomot ovat taas olleet viisaampia kuin ne, joille viestinnästä palkkaa maksetaan.

Ihan perusasia on, että jos toimittaja lähtee tekemään juttua, hän viis veisaa suurlähettilään arvostamista tietotoimistoista. Hän hankkii tietonsa itse.

Jos korkea-arvoinen suurlähettiläs viittaa vaivaislehden haastattelupyynnölle kintaalla, lausunnot haetaan muualta, mutta ei tietotoimistosta, koska ei siitä toimittajalle palkkaa makseta.

Ei – tiedoksi sinne ulkoministeriön johtajille: edes Suomen ulkoministeriö ole sillä tavalla auktorisoitu, että kun se antaa lausunnon, kaikki toistavat sen. Vaikka toverinne päätoimittajat ovat ehkä voineet estää asiasta kirjoittamisen Suomessa, he eivät voi estää sitä Venäjällä.

Ihmeellisintä on, että tämä pitää kirjoittaa, vielä vuonna 2012.

Tässä kiistassa on ollut vain kaksi henkilöä, jotka ymmärtävät viestinnästä jotakin. Ensimmäinen heistä on Johan Bäckman.

Häntäkin suurempaan arvoon pitää nostaa lukuisien suomalaisten politiikan toimittajien – esimerkiksi juuri Suomen Kuvalehdessä – parjaama peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Hän päätti ensimmäisenä alkaa tiedottaa asiasta, ja toiseksi hän osasi tehdä sen kielellä, jota venäläisetkin ymmärtävät.

Kuten Guzenina-Richardson sanoi, hän itse on elävä esimerkki siitä, kuinka hyvin venäläiset voivat tässä maassa pärjätä.

Ohjelmanomaisesti häntä pilkkaaville toimittajille voi sanoa vain: olisitteko te pystyneet samaan edes Suomessa, saati Venäjällä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.10.2012.

Surullisen hahmon ritari

Niin sanotut isänmaalliset piirit ovat olleet lievästi sanottuna näreissään Yleisradion Mannerheim-hankkeesta. Elokuva tiedettiin huonoksi jo ennen kuin siitä oli nähty sekuntiakaan.

Nyt kun se on nähty kokonaankin, on oltu hiljempaa. Eikä ihme – aika monen luulisi häpeävän.

Sen sijaan se toinen, muun muassa Renny Harlinin nimeen kytketty hanke, osattiin ylistää jo ennen kuin sekuntiakaan oli edes filmattu. Ajateltiin, että Harlin antaisi totuudenmukaisen kuvan Mannerheimista – siitä huolimatta, että Harlinin Mannerheim-puheet olivat aivan käsittämättömiä.

Muun muassa eräässä vuoden 2008 joulukuussa lähetetyssä radio Suomen Taustapeilissä Harlin sanoi Mannerheimista näin: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Todellisuudessa Mannerheim alkoi saada laajempaa ihailua vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan häntä eivät ihailleet kaikki. 1920-luvulla Mannerheimistä piti todella harva.

Jääkärit pitivät häntä ryssän kenraalina, suomenmieliset hienostelevana ruotsalaisena. Punaiset pitivät häntä mahtilahtarina ja aktivistit luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen.

Ruotsinruotsalaiset syyttivät häntä sotarikoksista, bolševikeille hän oli yksi valkokenraaleista. Nämä taas pitivät häntä luopiona, koska hän pani Pietarin-hyökkäyksen ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle. Sosiaalidemokraatit pilkkasivat Mannerheimia eduskunnassa vielä 1960-luvullakin.

Iso kirja sanoo, että totuudenpuhujilla ei ole yösijaa. Sen sijaan Harlin kutsuttiin puolustusministerin vuoden 2009 uudenvuoden vastaanotolle juhlistamaan Mannerheim-teemaa.

Sopii epäillä, saako Ylen Mannerheim-elokuvan vetäjä, tuottaja Erkko Lyytinen vastaavan kohtelun. Silti Lyytisen hanke kertoo suomalaisista ja Mannerheimista enemmän kuin Harlinin ja hänen kumppaneidensa ponnistukset yhteensä.

En ymmärrä, mitä vikaa on elokuvassa, jossa afrikkalainen isoisä kertoo lapsenlapsilleen iltanuotiolla Suomen marsalkasta. Entä olisiko elokuvan todella pitänyt antaa mielikuva, että afrikkalaiset lapset – elokuvahan kertoo niistä kuvista, joita tarina heidän mieleensä loi – osaisivat kuvitella Mannerheimin valkoiseksi ja Pohjois-Euroopan olosuhteet ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin ne ovat tai ovat olleet.

Johan mokomalle nauraisivat aidanseipäätkin.

Voi olla, että Ylen Mannerheim-elokuva ei ole suurta taidetta. Sen idea on kuitenkin upea, ja lisäksi se antaa uudenlaisen, inhimillisen ja liikuttavan kuvan Mannerheimista, jonka se onnistuu myös perustelemaan.

Mannerheim uhrasi yksityiselämänsä uralleen. Hänen kohtalonsa oli surullinen, mutta se saattoi olla hinta, joka hänen oli maksettava, jotta hänen olisi ollut mahdollista tehdä se mitä hän teki.

Sitäkin surullisempi hahmo ovat suomalaiset, jotka tarvitsivat näin monta afrikkalaista kertomaan jotain oleellista Mannerheimista. Eikö meidän pitäisi arvostaa tätä?

Ainakin minua vaivaa huono omatunto. Ihailemalla pelkästään myyttistä ikonia on ryöstöviljelty ihmistä sen takana. Se on osa sitä hintaa, minkä hän on hyväksemme joutunut maksamaan.

”Kauneusarvoilla” suojellaan vielä metsiäkin

Ympäristöministeriö suunnittelee kirjaavansa ympäristönsuojelulakiin uudenlaisia perusteita suojelulle. Lakiin sisältyvät määräykset esimerkiksi yritysten ympäristölupien ehdoista. Ministeriö haluaisi muuttaa näitä ehtoja niin, että luvan myöntämisessä tulisi ottaa huomioon myös ”erittäin merkittävät kauneus- ja maisema-arvot”.

Voitaisiinko siis esimerkiksi tuulivoimala torpata sillä perusteella, että se on ruma? Kuka määrittelisi maiseman kauneuden? Millaisia missikisoja ministeriö oikein haluaa?

Uudistuksen pelätään myös aiheuttavan valtavan valitusvyöryn, jos hankkeet voi kyseenalaistaa pelkän kauneusarvon perusteella.

Ympäristöministeri Ville Niinistö perusteli suunnitelmaa lokakuun ensimmäisenä päivänä TV1:n A-Studiossa. Hän onnistui aika heikosti.

Niinistön mukaan lupaehtojen tulkinta perustuisi aina tutkimukseen, mutta tässä yhteydessä hän puhui vain luontoarvoista. Kauneusarvojen taas tulee Niinistön mukaan olla erittäin tärkeitä alueellisesti tai valtakunnallisesti.

Esimerkkinä kauneusarvoiltaan erityisen merkittävästä alueesta Niinistö mainitsi Aurajokilaakson. Se on tunnetusti kulttuurimaisemaa ja sellaiseen kuuluu muutos. Haluaako Niinistö siis jähmettää sen, ja jos, niin mille vuosisadalle?

Olisiko nykymaisema se, mikä säilytetään? Miksi juuri se olisi historian arvokkain? Kuinka itsekäs nykyihminen oikein voi olla?

Niinistö ei vastannut siihen, kuka kauneusarvon määrittää, eikä pelkoihin valitusrumbasta. Jos kyse kuitenkin on ”kauneudesta”, miksi sitten kuka hyvänsä, jonka kauneusarvoja on loukattu, ei voisi valittaa?

Vai uskooko joku, että vihreät haluavat rajata valitusoikeutta tässäkään?

Suunnitelma on merkittävä myös metsäalan kannalta. Niinistön mukaan kauneusarvoja lähdettäisiin ratkomaan yleiskaavoituksen kautta. Ja yleiskaavoitus vaikuttaa myös metsätalouteen.

Toisaalla metsiensuojelussa on tultu tilanteeseen, jossa kaikki ekologisesti arvokas alkaa varsinkin valtionmetsissä olla suojeltu. Silti esimerkiksi ympäristöjärjestöjen suojelulistalla on vielä paljon suuria valtion metsäalueita.

Järjestöjen ongelma on, että näiden alueiden suojelua on hankala perustella ekologialla. Esimerkiksi Hämeenlinnassa sijaitsevassa Evon kruununpuistossa, jota järjestöt ovat vaatineet suojeltavaksi, on harjoitettu intensiivistä metsätaloutta kaukaa 1800-luvulta asti.

Edes virkistyskäytön tarpeet eivät oikein käy perusteeksi. Evollakin suojelu todennäköisesti enemmänkin heikentäisi virkistyskäytön mahdollisuuksia.

Ministeriön suunnitelma on kuin taivaan lahja ympäristöjärjestöille. En yhtään ihmettelisi, jos saisimme lähiaikoina eteemme yleiskaavaesityksen, jossa Evon alue – samoin kuin lukuisat muut, ekologisesti jokseenkin arvottomat metsäalueet ympäri Suomen – olisi merkitty ”kauneusarvoiltaan erityisen merkittäväksi alueeksi”.

Näin ympäristöjärjestöjen ongelma olisi hoidettu. Sen sijaan muiden ongelmat vasta alkaisivat siitä.

Niiden suhteen ympäristöministeriön avustushalukkuus on tunnetusti ollut nollatasolla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.10.2012.

Lappiin tullaan kiiltävissä saappaissa

Loman jälkeen meidät saavutti suruviesti: Harri Dahlström on kuollut.

Suuri yleisö tunsi Dahlströmin ennen muuta Luontoillasta, mihin hän otti osaa kalatalouden asiantuntijana. Mutta minä tunsin hänet muutenkin.

Dahlström valmistui vuonna 1961. Hetimiten hänet palkattiin Kalataloussäätiön kalastusbiologiksi ja vuoden 1963 alusta kalantutkimusosaston johtajaksi. Vuonna 1968 hän siirtyi Kalamiesten keskusliittoon ja vuonna 1979 maa- ja metsätalousministeriöön ylitarkastajaksi, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1999.

Jolloinkin 1960-luvulla hän tuli ensimmäisen kerran meille, Ketolan kalalaitokselle Kemijärvelle. Vuotta en voi muistaa, kun olin itsekin alle kymmenen.

Iso ja ystävällinen mies teki meihin mukuloihin lähtemättömän vaikutuksen. Pikkusiskoni piti häntä taikurina, koska hän osasi muuttaa veden, ei nyt sentään viiniksi, mutta punaiseksi ainakin.

Sitä hän teki autotallissamme usein. Kyse oli vesinäytteiden happamuuden määrittelystä, joka tuolloin tehtiin titraamalla; siinä veteen pannaan tiettyä kemikaalia pienissä erissä, ja happamuus voidaan määrittää siitä, kuinka monen erän jälkeen vesi muuttaa väriään.

Minulla taas oli ongelma: en osannut sanoa miehen sukunimeä. Kerrankin halusin tietää, että ”milloin se taas tulee, se daalstssts… se mies, jolla on kiiltävät saappaat”.

Muistikuva kiiltävistä saappaista kertoo paljon. Ne oli ostettu tarpeeseen. Nykyään näkee enemmän niitä, jotka vetäisevät ensimmäisen Napapiirin yläpuolisen pitkäripaisen pihalla käyttämättömän tuppipuukon vyön alta erähenkisyyttä korostamaan.

Kalalaitoksella kävijöitä oli paljon, varmasti tutkimuksen, mutta todennäköisesti myös eksotiikan takia. Mieleen jäivät lukuisat harjoittelijat, joita oli myös Lapista ja kotikylältäkin.

Varsinaisesta etelästä tulleet toivat mukanaan omituisia juttuja. Kerrankin isä sanoi ruokapöydässä hiljakseen, että ”se syö tyroksia”. Siis pop cornia.

Spagettia taas kuviteltiin ensi kerralla madoiksi. Mutta ihmeellisin oli hän, joka meni putoukselle, ja otti sieltä leivänpäälliset.

Kalalaitoksen vesihuolto oli järjestetty patoamalla Sarriojoki. Padon keskellä oli putous, ja sinne tämä etelän mies työnsi tiuhasilmäisen haavin.

Ja kas, ei aikaakaan kun haavi oli täynnä planktonia. Sitä hän laittoi leivän päälle ja sanoi vielä hyväksi, ”kuin lohta”.

Minulle tämä kaikki oli tärkeää. Kerrankin pihalle oli viritetty paunetti – eräänlainen rysä – jota esittelin vieraille asiantuntevaan sävyyn.

”No, mitäs tällä sitten kalastetaan”, eräs vieraista kysyi. ”Pääasiallisesti kalaa”, olin vastannut.

Harri Dahlströmin tapasin myöhemminkin, toimittaja-aikoinani Helsingissä, useimmiten Suomen luonnonsuojeluliiton tilaisuuksissa. Silloinkin mieleeni on jäänyt mies, joka aina osasi keskittää mielenkiintonsa juuri siihen, kenen kanssa keskusteli.

Harri Dahlström oli mainio mies. Ilman häntä me kaikki olisimme paljon pienempiä ihmisiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.9.2012.

On muovissakin puolensa

”Muotoilun asiantuntija” Kaj Kalin esitti Radio Suomen Taustapeilissä 11.9.2012 huolen: kaupallisen koulutuksen saaneilla ei ole minkäänlaista muotoilun koulutusta. Havainto on varmaankin tosi, mutta onko huoli aiheellinen?

Voi kysyä myös, ovatko muotoilun asiantuntijat saaneet kaupallista koulutusta. Tai ylipäätään mitään muuta kuin muotoilun koulutusta.

Jos eivät ole, olisiko se tarpeen? Ehkä, mutta muunlaisen koulutuksen puute ei onneksi ainakaan estä muotoilun asiantuntija Kalinia ottamasta kantaa mihin hyvänsä muuhunkin kuin muotoiluun.

Koska olin kuvitellut Kalinin ajattelevan omilla aivoillaan, minua hämmästytti hänen massa-ajattelunomainen kantansa muoviin – mikä on yllättävää jo sinänsä: en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, joilla on poliittinen kanta milloin mihinkin tekniseen yksityiskohtaan, kuten juuri muoviin, tai ydinvoimaan.

Kalinin mukaan muovit pitäisi kieltää kaikkialta muualta paitsi lääketeollisuudesta. Kanta on mahdottomuudessaan lähes humoristinen.

Ehkä muotoilun asiantuntijan pitäisi opiskella prosessitekniikkaa, onhan siinä kyse muotoiltavien tuotteiden raaka-aineiden valmistamisesta.

Miten muovi tehdään? Yksinkertaisimmin selitettynä niin, että raakaöljyä tungetaan kuumennettuun pystysuoraan, kolonniksi nimitettyyn putkeen, jonka seinässä on reikiä eri korkeuksilla. Näistä rei’istä tulee sitten erilaisia jakeita riippuen siitä, kuinka kevyitä ne ovat; raskaimmat tulevat ulos alemmista rei’istä, kevyimmät ylemmistä.

Näin tehdään kaikki se, mikä raakaöljystä tehdään. Oleellista on, että jos halutaan jotakin kolonnista tulevaa tuotetta, saadaan samalla kaikkea muutakin.

Eniten haluamme liikennepolttonesteitä. Niitä tehdään, ja sivutuotteena syntyy muovien raaka-aineita. Sitä ei voi estää muuten kuin lopettamalla liikennepolttonesteiden teon.

Sama pätee, jos haluamme lääketeollisuuden tarvitsemia muoveja. Joka reiästä vaan tulee tavaraa ja jotakin sillekin kai pitäisi tehdä.

Kalinin mukaan muovit ovat huono juttu esimerkiksi siksi, että kaikki toisen maailmansodan jälkeen tehdyt muovit ovat yhä edelleenkin keskuudessamme. Hänen mukaansa muovit eivät hajoa, vaan säilyvät ikuisesti.

Jos Kalin olisi tässä oikeassa, olisiko se hyvä asia? Eikö esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ole vain hyvä, että merkittävä osa fossiilisesta öljystä säilyy muovituotteissa eikä siis karkaa ilmakehään?

Kalin ei kuitenkaan ole oikeassa. Todellisuudessa iso osa muoveista voidaan kierrättää uudeksi raaka-aineeksi ja myös käyttää energiantuotannossa, eli siis polttaa. Näin Kalinin inhoamat muovit poistuvat silmistä ja päätyvät ilmakehään ilmastonmuutosta kiihdyttämään.

Kalinin mukaan esimerkiksi Ikean pitäisi muovin sijaan käyttää puuta, koska se on ekologisempaa. Tässä hän on oikeassa, vaikka hän on myös väärässä.

Minusta puuta pitää käyttää siellä missä sen ominaisuudet ovat eniten hyödyksi. Missä taas muovi on parempaa, käytettäköön sitä siellä. Kummassakin tapauksessa ilmasto hyötyy, jos tuote on niin hyvä, että sitä ei haluta hävittää.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 21.9.2012.

Perinnepilkkaa Nikkaluoktassa

Maailmassa ei ole monia aatteita, joiden vuoksi kannattaisi intoilla. Mutta yksi on: Slow Food.

Alun perin kyse oli pikaruoan vastustamisesta, hitaasta ruoanlaitosta. Mikä voisi olla sen parempaa?

Mutta sitten tuli tämä yleisvihreä yhteiskunta, joka vesitti aatteen. Vesitti niin, että kun on hyvä asia, totta kai sen pitää kannattaa kaikkia muitakin vihreitä asioita.

Kuten luomua, lähiruokaa, paikallista kulttuuria, ties mitä. Niinpä Slow Food on nykyään vain jotakin epämääräistä. Käytännössä ei mitään.

Törmäsin tähän kesälomallani Ruotsin Abiskossa ja Nikkaluoktassa. Jo Abiskon turistikeskuksen ”ekologinen”, Krav-sertifioitu luomuaamiainen ällötti: jos täällä halutaan tarjota luomuruokaa, kaikki on tuotu todella kaukaa, takuulla tehokkaasti organisoidun teollisuusyhteiskunnan voimin.

Ruotsalaisautojen täyttämällä parkkipaikalla joka toinen auto käytti ”biobränsleä” ja loput olivat muuten vaan ”miljövänlig”. Yhteishenki oli lämmin.

Slow Foodista taas puhui esitteessään Nikkaluoktan ravintola. Ravintoloista se on lähimpänä Ruotsin korkeinta tunturia, Kebnekaisea.

Hitaaseen ruoanlaittoon sitä ei liitetty mitenkään. Sen sijaan ravintola remelsi Slow Foodin merkeissä kannattavansa ”saamelaisten perinteistä ruokakulttuuria”.

Ruokalista puhui toista. Ja tämä on tyypillistä koko Pohjoiskalotille, myös Suomelle.

Kyllä, paikallisia raaka-aineita on käytetty. Mutta sekö se on sitä kulttuuria?

Todellisuudessa Nikkaluokta tarjosi pelkästään ranskalaisen keittiön mukaista ruokaa. Paikallinen ruokakulttuuri, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin ruokareseptejä ja ruoanlaittopaikkoja, oli unohdettu kokonaan.

Juuri tällainen ruokakulttuurimuistaminen ärsyttää eniten.

Puhumattakaan siitä, että juuri perinteiset ruokareseptit olisivat sitä Slow Foodia, millä Nikkaluoktan ravintola ensimmäisenä asiakkaansa päälle kävi.

Jos ravintola haluaisi oikeasti kunnioittaa Slow Foodia ja perinteistä ruokaa, se voisi lyödä nämä molemmat kärpäset tekemällä esimerkiksi poron koparakeittoa, kampsuja tai kuivalihavelliä, sillä niitä voi tehdä vain hitaasti. Ja se Abiskon turistikeskus tarjoaisi retkievääksi kirkasta viinaa ja poron kuivalihaa.

Mutta eihän tällaista voi tehdä; kukaan ravintolayrittäjä ei riskeeraisi tulevaisuuttaan tarjoamalla kaupunkilaiselle ekokuluttajalle koparakeittoa – raja se on ekologisuudellakin. Viina ja kuivaliha menisivät muuten, mutta kun oikeasti ekologinen kuluttaja ei voi juoda juuri muuta kuin luomuviiniä, jonka sisältämän alkoholinkin hän kuvittelee terveelliseksi.

Paljon helpompaa on vain puhua yleishyvästä vihreydestä.

Aivan toista oli tulla teeskentelemättömälle Kukkolankoskelle Tornionjoella. Ilman mitään Krav-sertifikaattia jo vastaanotossa oli savustettua siikaa – perhanan kallista, mutta ylpeätä itsestään.

Jos maalla haluaa olla luonnonmukainen, se pitää tehdä juuri näin. Otetaan kala joesta, savustetaan ja annetaan syötäväksi.

Luomumerkkejä tarvitaan vain kaupungeissa. Maalla mokoma on silkkaa teeskentelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.8.2012.

Uskomatonta röyhkeyttä

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti äskettäin, että poliisi ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa Helsingin Jokereiden Semir Ben-Amor taklasi jääkiekko-ottelussa Helsingin IFK:n Ville Peltosen. Paatero päätteli, että kyseessä saattoi olla pahoinpitely.

SM-liigan toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuorinen taas sanoi toivoneensa, että poliisitutkinnan sijasta asia olisi voitu käsitellä jääkiekkoväen sisäisin kurinpitotoimin. Toive osoittaa uskomatonta röyhkeyttä, semminkin kun Vuorinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Vuorisen mielestä pitäisi siis hyväksyä, että jääkiekkoväen kurinpitosäännöt ohittavat lain. Jääkiekkoilijan pitäisi siis olla lainsuojaton.

Jos tällainen oikeus annettaisiin jääkiekkoväelle, kenelle muulle se pitäisi antaa?

Jospa minä, mahdollisesti pomon toiveesta, ottaisin ja pieksäisin työtoverini sairaalakuntoon. Toivoisiko Vuorinen, että asia voitaisiin käsitellä työpaikan sisäisenä asiana?

Rangaistuksena minut määrättäisiin pois työstä jokuseksi päiväksi, mutta kuitenkin niin että palkka juoksisi koko ajan. Eikö tämä kuulosta pikemminkin kannusteelta?

Toki sisäisiä kurinpito-oikeuksia ovat ottaneet esimerkiksi eräät moottoripyöräkerhot. Mutta ne ovat jääkiekkoväkeä fiksumpia ainakin siinä suhteessa, että eivät ala nillittää, kun poliisi tekee sitä työtään, mistä sille palkkaa maksetaan.

Mitä Vuorinen oikeastaan haluaa? Millaisia rikkomuksia pitäisi käsitellä jääkiekkoväen kesken?

Peltosen tiedetään olleen Ben-Amorin käsittelyn jälkeen monta päivää aivan muissa maailmoissa. Mitä jos hän olisi kuollut? Olisiko sekin pitänyt käsitellä jääkiekkoväen sisäisenä asiana?

Entä koskeeko Vuorisen toive vain kaukalon tapahtumia, vai pitäisikö pelaajien lainsuojattomuus ulottaa kauemmaskin, esimerkiksi jääkiekkoväen pikkujouluihin?

Koskeeko toive vain SM-tason kiekkoa? Vai pitäisikö jääkiekkoilijan olla, vaikkapa ikään katsomatta, lainsuojaton siitä lähtien, kun hän rekisteröitynä pelaajana saapuu pukukoppiin? Pitäisikö tämä kertoa juniorikiekkoilijoiden vanhemmille?

Lisäksi Vuorinen on toiveensa suhteen korviaan myöten jäävi.

Ensiksi, Vuorisen toiveessa on kyse Vuorisen vallasta. Sillä mitä muuta jääkiekkoväen kurinpitotoiminta on kuin jääkiekkojohtajien mielivaltaa yli pelaajien?

Nimenomaan mielivaltaa, sillä missään ei liene julkistettu minkäänlaista jääkiekkoväen kurinpitosäännöstöä ja esimerkiksi rangaistusasteikkoa. Päättäjät vain päättävät tapaus kerrallaan mitä päättävät.

Toiseksi, jääkiekkojohtajien halu poistaa jääkiekkoväkivalta ei kuulosta uskottavalta. Näin siksi, että merkittävä osa jääkiekkoyleisöstä nimenomaan haluaa nähdä väkivaltaa.

Väkivalta siis tuo lipputuloja. On vain sopivaa, että muutaman ottelun pelikiellot muka kovana rangaistuksena eivät vaikuta mihinkään.

Kannattaa muistaa Jokereiden valmentaja Tomi Lämsän vastaus Helsingin Sanomien kysymykseen, toimiko Ben-Amor hänen käskystään. Se ei ollut tämä: ”Ei toiminut”, vaan täysin epäuskottava ”en osaa lähestyä asiaa tuota kautta”.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10.9.2012.