Biologiaa vai politiikkaa?

Opetetaanko biologian tunnilla biologiaa vai politiikkaa? Tämä kysymys kysyttiin minulta jokin aika sitten.

Ainakin biologian opettajan tulisi olla aktiivinen luonnonsuojelija, sanoo Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava biologian ja maantieteen opettajien Natura-lehdessä.

Ja ehkä hän sitä onkin: hämmästyttävän usein saa kuulla, että yliopistojen biologian opetuksen tavoite on löytää lisäperusteita suojelulle.

Sen mukaisesti Sulkavakin häpeämättä väittää, että luonnonsuojelujärjestöjen tuottama tieto on oikeampaa kuin muiden, koska nämä järjestöt ajavat kaikkien ihmisten yhteistä etua, jota ”ei aja yksikään muu taho”.

Olen eri mieltä. Meillä on eri käsitys siitä, mikä on minun ‒ tai ”kaikkien” ‒ etu.

Luonnonsuojelijoiden vastaus tällaiseen on, että minä joko en ymmärrä omaa etuani, tai en edes halua ymmärtää. Siihen voi olla useita syitä, kuten tyhmyys tai se että olen maksettu mies.

Ideologia on aukoton, niin kuin yli-ihmisideologiat aina.

Vuoden 1992 YK:n Rio de Janeiron ympäristökokouksen innoittamina ympäristöväki alkoi puhua kestävästä kehityksestä. Siitä piti tulla kattokäsite, joka pakottaa ekologian kaikkien tärkeiden päätösten reunaehdoksi.

Niinpä ympäristöministeriöstä haluttiin ja halutaan edelleen valtiovarainministeriön kaltainen superministeriö, jolla on oikeus viimeiseen sanaan kaikkien päätösten suhteen. Lailla ympäristövaikutusten arvioimiseksi piti voitaman estää ”huonot” päätökset.

Kaikki tämä meni pieleen, koska on olemassa muitakin ihmisiä. He kuvittelevat sitkeästi olevansa täysin kykeneviä ajamaan paitsi luonnon, myös ihmisten asiaa. Luonnonsuojelijat kutsuvat heitä luonnonsuojelun vastustajiksi.

Luonnonsuojelijoiden mielestä kestävä kehitys vesitettiin jo Riossa siten, että se jaettiin ekologiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Jotta kehitys olisi kestävää, kaikkien on toteuduttava. Se on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksi jalka katkeaa, tuoli kaatuu.

Luonnonsuojelijoiden mielestä kuitenkin ekologinen jalka riittää ja muut jalat ovat sitä vesitystä. He eivät ymmärrä, että jos ihmisten elinkeinot hävitetään, luonto menee mukana.

Esimerkiksi Kanadan Brittiläisen Kolumbian suuret metsiensuojelupäätökset, joita Greenpeace pitää saavutuksenaan, lisäsivät radikaalisti varastetulla sähköllä metsien keskellä toimivia marihuanaviljelmiä. Nykyään niiden tuotteet ovat ongelma pitkin Yhdysvaltain länttä.

Ateenalaiset alkoivat viime talvena hakea polttopuunsa kaupungin puistoista. Jopa 3000 vuotta vanha Platonin puuna tunnettu oliivipuu on mennyttä.

Olympoksen rinteiltä on salakaadettu 50 hehtaaria metsää. Valvovia viranomaisia piestään rautatangoilla.

Armeniassa hävitettiin metsiä polttopuuksi Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Maan metsäpinta-ala putosi 25:stä kahdeksaan prosenttiin.

Luonnonsuojelujärjestöjen mielestä taloudellisesta kestävyydestä huolehtiminen ei kuulu heille, vaikka he ovatkin ajavinaan kaikkien etua. Minua tällainen ei vakuuta edes ympäristövastuusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.8.2013.

Journalistin ohjeet lattiarättinä

Journalistit – ja varsinkin Journalistiliitto – ovat tottuneet pitämään itseään viimeisinä journalismin vartijoina. Sen merkkinä he useinkin korostavat, että kukaan tai mikään muu ei esimerkiksi aja niin johdonmukaisesti Journalistin ohjeiden ja Julkisen sana neuvoston asiaa kuin he.

Siihen nähden on aika erikoista, kuinka he samalla saattavat tulla viitanneeksi kintaalla mokomille ohjeille. Se tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa esimerkiksi ei ollut ympäristöongelmia, koska niin oli määritelty, mikä mahdollisti massiivisen ympäristötuhon.

Niinpä olikin oikein koomista, kun Journalistin ohjeisiin varsin usein vedonnut Tutkivan journalismin yhdistys antoi Lumilapio-palkintonsa Ryhmäteatterin Eduskunta II -näytelmälle. Yleisradion toimittaja Janne Zareff jopa kirjoitti Journalistissa (13.6.2013), että yhdistys tuli tässä esitelleeksi ”palan tulevaisuutta”.

Zareffin mukaan näytelmässä tehtiin asioita, joihin ”perinteinen journalismi ei kykene”. Siitä alkanut tie ”tarkoittaa journalismin ajattelemista uudelleen alusta saakka”. Zareffin mukaan ”journalistisella organisaatiolla tulisi olla myös valmiudet käyttää fiktion keinoja”.

En ota kantaa Eduskunta II -näytelmän laatuun sinänsä. En ole sitä edes nähnyt. Sen sijaan minua huolestuttaa journalistien ymmärrys ei vain maailmasta, vaan myös omasta ammattialastaan.

On kiintoisaa, että Zareff ja kumppanit eivät mieti hetkeäkään sitä, miksi ”perinteisillä” journalistisilla organisaatioilla ei ole varaa käyttää fiktion keinoja. On kiintoisaa, että Tutkivan journalismin yhdistys palkitsee tutkivan journalismin palkinnolla yhteisön, joka saa hyvää tulosta aikaan siksi, että sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta pysyä totuudessa.

Jos Tutkivan journalismin yhdistys – ja Janne Zareff – ei tässä pyyhi Journalistin ohjeilla lattiaa, niin mitä se sitten tekee?

Tätäkö todella on journalismin tulevaisuus? Ainakin minä sanon sille kiitos ei. Se ei vastaa esimerkiksi laisinkaan sitä journalismia, mitä minä teen.

Zareffin kirjoitus kyseenalaistaa sen, yritetäänkö ”journalistisissa organisaatioissa” varsinaisesti enää tehdä journalismia, ja yrittävätkö siellä töissä olevat journalistitkaan. Se suorastaan velvoittaa kysymään, missä mielessä esimerkiksi Helsingin Sanomat tai Yleisradio tekee sen journalistisempaa journalismia kuin vaikkapa minun työnantajani, metsäviestintään keskittynyt Suomen Metsäyhdistys?

Miksi Helsingin Sanomat? Siksi, että nämä samat asiat tulivat vastaani viestinnän ammattilaisten Procomin järjestämässä tilaisuudessa viime viikolla. Kyseessä oli väittelytilaisuus, jossa vastapuolina olivat HS:n toimittajana tunnettu Tampereen yliopiston vieraileva professori Tuomo Pietiläinen ja viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.

Ja jälleen: nimenomaan Pietiläinen pyyhki koko ajan lattia suurin piirtein kaikilla journalistisilla ihanteilla.

Hän ensinnä toisti sen ainoan viestintäohjeen, mitä olen kuunaan journalisteilta kuullut: kertokaa kaikki. Pietiläisen mukaan se olisi ”kaikkien” kannalta parasta.

Saatuani puheenvuoron kerroin ymmärtäväni, että neuvo on varmaankin journalistien kannalta hyvä, koska se palvelee journalismi-nimistä bisnestä, mutta sen sijaan kysyin, millä perusteella se on viestinnän ammattilaisille hyvä neuvo.

Pietiläinen ei vastannut, vaan kysyi: mitä itse olet salannut. Ylipäätään, Pietiläinen ei vastannut oikeastaan yhteenkään kysymykseen koko tilaisuuden aikana, vaikka hänen itsensä mukaan aina kannattaa kertoa kaikki.

Häneltä – ja Saukkomaalta – kysyttiin esimerkiksi sitä, mitkä voisivat olla esimerkkejä onnistuneista viestintäteoista viime aikoina. Saukkomaa mainitsi kaksi hyvää ja yhden huonon, kun taas Pietiläinen oli kriittisessä sarkasmissaan mainitsevinaan yhden hyvän.

Tämä yksi niin sanotusti hyvä oli Talvivaaran viestintä, jonka Procom oli palkinnut hyvänä, kun taas Tutkivien journalistien yhdistys oli palkinnut Suomen luonnon toimittajan Juha Kauppisen Talvivaara-jutut, Eduskunta II -näytelmän ohella.

Palaamme Pietiläisen minulle esittämään kysymykseen: mitä itse olet salannut. Tässä vastauksen korvikkeena esitetyssä kysymyksessä tiivistyy moni asia.

Ensinnä, niin avoimuuteen kuin vannovatkin, toimittajat välttelevät viimeiseen asti vastaamista omaa ammattiaan koskeviin kysymyksiin. Toiseksi, toimittajien näkemyksen mukaan viestintä on sen miettimistä, mitä salataan ja mitä ei – mikä on tietenkin aivan naurettava kuvitelma.

Pietiläiselle ja kumppaneille tiedoksi: viestintä on tavoitteellista toimintaa, niin kuin kaikki järkevä ihmistoiminta. Vaikeinta viestinnässä on jättää puhumatta niistä positiivisista asioista, jotka eivät tue viestinnän tavoitetta.

Pietiläisen typerä ohje – kertokaa kaikki – ei sovi edes journalismiin. Vai oletteko milloinkaan nähneet lehtijuttua, jossa kerrottaisiin ”kaikki”?

Ette tietenkään. Journalismi on valikoimista, siis sen valikoimista, mitä julkistetaan ja mitä ei. Mutta journalistin, tai Pietiläisen mukaan tällaista valikointia ei saisi tehdä kukaan muu kuin journalisti. Kaikkien muiden pitää kertoa ”kaikki”.

Tosin journalisti ymmärtää yskän heti, jos häneltä kysyy, pitäisikö esimerkiksi journalistisen työyhteisön – siis toimituksen – sisäisistä asioista kertoa maailmalle ”kaikki”. Hän ymmärtää heti, että ei pidä, minkä jälkeen saamme kuulla lukuisia tekosyitä, täsmälleen niitä samoja, mistä journalistit syyttävät kaikkia muita.

Otamme esimerkin. Viime kevättalven aikana saimme kuulla, että journalistien ammattilehti Journalistissa oli työsuhteisiin ja johtamiseen liittyviä, oikeuteen asti johtaneita riitoja. Ne olisivat olleet erittäin kiinnostavia paitsi Journalistiliiton jäsenten, myös meidän muiden kannalta.

Mutta luuletteko, että Journalisti tässä yhteydessä kertoi ”kaikki”?

Ei tietenkään. Se ei kertonut mitään.

Procomin keskustelun ehkä mielenkiintoisimmassa osassa Pietiläinen ilmoitti, että hän ei ole vallankäyttäjä. Tämä herätti yleisössä yleistä hämmennystä.

Saukkomaa sanoi, että hän on kuullut tämän ennenkin ja ihmetteli: ”Miksi tämä on niin vaikeaa. Jospa nyt vain muodostaisit huulillasi nämä sanat, edes yhden kerran, toisella kertaa se on jo helpompaa: ’Minä olen vallankäyttäjä’”.

Pietiläinen oli oikeasti hämmästyneen näköinen. Hän aivan selvästi ei käsitä, missä mielessä hän olisi vallankäyttäjä.

Mutta ei sitä ymmärrä moni muukaan. Muistammehan, että jopa Kalevi Sorsa sanoi pääministeriaikoinaan näin: ”Valta. Se on ihmeellinen asia. Ei sitä ole täällä näkynyt.”

Sorsan tapauksessa tämä saattoi olla siinä mielessä ymmärrettävää, että poliitikko ei ehkä ole kovin usein aidossa valintatilanteessa. Sen sijaan kuukausipalkkaa nauttiva journalisti tekee valintoja lukuisia kertoja päivässä.

Ja se ei muka ole vallankäyttöä.

Nylén teki tyypilliset kehnot

Eniten vihreässä liikkeessä hämmästyttää sen kyky löytää keinot, miten ympäristöä suojellaan ympäristölle mahdollisimman tuhoisalla tavalla. Liikkeessä esimerkiksi elää sitkeä harhaluulo, että jos kaikki alkaisivat kasvissyöjiksi, luonto olisi pelastettu.

Näkemys perustuu olemattomaan ymmärrykseen luonnon toiminnasta. Se syyllistyy ympäristönsuojelijan kuolemansyntiin, kun se ottaa arvioitavasta kokonaisuudesta, ruokataloudesta, vain itselleen sopivan osan ja väittää sen edustavan koko kokonaisuutta.

Tässä se osa on selvä. He sanovat – aivan oikein – että kasvispohjainen valkuaisainekilo saadaan tuotettua eläintuotantoa pienemmällä pinta-alalla. Tällä perusteella kasvinviljely olisi siis tehokasta, eli ympäristöystävällistä.

Toisaalta, kasvinviljely perustuu aina yhden lajin viljelyyn samalla hehtaarilla. Tätä kutsutaan monokulttuuriksi, ja se on täsmälleen päinvastainen asia kuin biodiversiteetti, eli luonnon monimuotoisuus.

Biodiversiteetti on luonnon selviämisen perusedellytys. Kasvinviljelyn tehokkuus taas perustuu nimenomaan biodiversiteetin tuhoamiseen. Ja tämän tuhon korjaaminen on kaiken ekologisen, eli onnistuneen maatalouden edellytys.

Keinoja biodiversiteettituhon korjaamiseen on useita, mutta vain yksi niistä on ylivoimainen: eläintuotanto. Eläinten tuottama lanta on se, millä biodiversiteetti palautetaan peltoon kaikkein ekologisimmin.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa niiden eläinten kasvattamisesta. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole löytynyt, kuin lihaa syövä ihminen.

Toki luontokin voidaan panna maksamaan. Se voidaan tehdä käyttämällä uusiutumattomista luonnonvaroista tehtyjä lannoitteita. Esimerkiksi tätä tarkoitetaan tehomaataloudella.

Ekologisessa maataloudessa taas lihansyöjä korjaa sen biodiversiteettituhon, minkä kasvissyönti aiheuttaa.

Mutta on vihreillä tässä asiassa toinenkin kuolemansynti. Siihen syyllistyi esseisti Antti Nylén Suomen luonto -lehdessä 5. huhtikuuta.

Nylén oli lukenut New York Times -lehden keräämiä lihansyöjien puolustuskirjoituksia ja havainnut, että lihansyöjät eivät suostu puhumaan lainkaan tehotuotannosta, vaan perustelevat lihansyöntiä juuri siten kuin minä yllä, luonnonmukaisella tuotannolla.

Nylénin mukaan pitäisi puhua todellisuudesta, siis tehotuotannosta. Tämä tietenkin käy, kunhan se koskee myös kasvissyöntiä. Sen taakka ei tässä suhteessa olekaan pieni.

Siihen kuuluvat esimerkiksi geenimuuntelu ja jopa eläinrääkkäys: Yhdysvalloissa tehdään maissista sellaistenkin eläinten rehu, jotka eivät sitä voi syödä, mikä vaatii mittavat teolliset prosessit.

Mutta eihän tällainen Nylénille käy. Lihan suhteen hän haluaa puhua tehotuotannosta, kasvisten suhteen luomusta. Tämä on se toinen kuolemansynti: verrata yhden huonoa toisen hyvään. Näin voi osoittaa mitä haluaa.

Kuuluneeko esseistin ammattipätevyyteen ajattelun selkeys tai jonkinlainen toisten kunnioitus? Kummassakaan Nylén ei ansioidu.
Sinänsä ehkä tarpeellinen kasvissyönnin lisääminen ansaitsisi puolustajakseen parempaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 17.5.2013.

Hyvinvointivaltion on tuotettava

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä puhui äskettäisillä Bioenergiapäivillä biotalouden roolista Suomessa. Hän puuttui myös historiaan ja ilmoitti olevansa eräässä kohtaa eri mieltä Pekka Himasen ”oikein hyvien raporttien” kanssa: kun Himanen haluaa perustaa hyvinvointivaltio 2.0:n, Penttilä sanoi sen menneen ja vaati hyvinvointivaltio 3.0:aa.

Kummankin käsityksen mukaan hyvinvointivaltio perustettiin sodan jälkeen ja ennen kaikkea 1960- ja -70-luvuilla. Himasen mukaan se kuitenkin eli näihin päiviin asti, kun taas Penttilän mukaan se kaatui 1990-luvun alun lamassa, minkä jälkeen meillä oli Nokia-vetoinen hyvinvointivaltio 2.0.

Kumpaakin käsitystä leimaa tietämättömyys ‒ toivottavasti se on sitä eikä pimittämistä ‒ sen ensimmäisen hyvinvointivaltion luomisesta. Kumpikin näkee asian niin, että hyvinvointivaltio on jotakin, jolle pitää löytyä ”ulkopuolinen” maksaja.

Ensimmäinen hyvinvointivaltio kuitenkin onnistui niin hyvin, koska se maksoi itse itsensä. Esimerkiksi Pekka Kuusen kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka selviää oikein hyvin, että hyvinvointivaltion tarkoitus oli luoda uutta kysyntää lisäämällä tasa-arvoa ja rakentamalla turvaverkkoja.

Tämä myös onnistui, mistä seurasi arvaamaton määrä taloudellista toimeliaisuutta, eli hyvinvointia.

Hyvinvointivaltion tarkoitus ei siis ollut kakun jakaminen, vaan sen kasvattaminen. Tämän on unohtanut ennen muuta elinkeinoelämä, joka kuitenkin hyötyi siitä eniten suhteessa antamiinsa panostuksiin.

Tämä taas johtunee siitä, että meillä ei ole perinteistä länsieurooppalaista konservatiivista ymmärrystä ‒ tai puoluetta tai liikettä ‒ siitä, että yrittäjän menestys ei voi koskaan olla yhteiskunnan tavoite, vaan keino. Eikä siitä, että sana elinkeinoelämä pitäisi ottaa kirjaimellisesti: kyse on ihmisten elinkeinoista, ei tavasta haalia lisää mammonaa yrityksille ja niiden omistajille.

Suomalaisen oikeiston keskenkasvuinen näkemys yhteiskunnasta ei ollut vaarallista niin kauan kuin yrittäjän ahneuden aatteeksi korottanut kokoomus ei ollut vallassa. Mutta nyt kun se on, ideologinen alastomuus on käymässä ilmeiseksi.

Palvomalla yksien ahneutta ei rakenneta yhteiskuntaa vaan tuhotaan se. Korkeintaan sillä rakennetaan lyhyen aikavälin kannatusta.

Vai mistä luulette johtuvan, että iso osa kansalaisista ei enää ymmärrä, että yritykset tekevät tuotteita ja palveluita meille kaikille, eivätkä vain voittoa omistajilleen. Jopa toimittajille saa nykyään selittää, että puita kaadetaan, jotta saataisiin niitä taloja, sitä paperia ja niitä pahvipakkauksia, mitä sinä ja minä tarvitsemme, eikä siksi, että yritykset vain haluavat kaataa puuta.

Ongelma ei ole yksin kokoomuksen. En ole useinkaan kuullut niin raskasta yrittäjiin kohdistunutta pilkkaa, mitä harrasti Perheyritysten liiton toiminnanjohtaja Matti Vanhanen, kun hän taannoin TV1:n A-Studiossa väitti yritysten investoivan halukkaammin, jos investoinnin tuloksena syntynyt voitto… ei, ei voitto, vaan sijoitusmarkkinoiden voitosta perittävä vero olisi yrityksestä nostettavan osingon veroa pari prosenttiyksikköä suurempi.

Jos suomalaiset yrittäjät ajattelevat näin, jos he investoivat parin prosenttiyksikön verosäästö mielessään ‒ mitä en usko ‒ ei todellakaan ole ihme, jos yrittämistä ei saada tässä maassa kannattamaan.

Hyvinvointivaltiota ei voi pelastaa, koska kukaan ei mietikään, miten sen saisi maksamaan itse itsensä. Ongelma ei siis ole, kuinka saamme sille rahaa jaettavaksi, vaan kuinka saamme sen tuottamaan.

Toistaiseksi en ole nähnyt tästä visioita, saati vanhanaikaisia ehdotuksia.

Joosef ‒ kaikkien aikojen vappuisä

Lapinlahtelainen rehtori Petri Järveläinen piti tänä aamuna Aamuhartauden Yleisradion Radio ykkösessä. Hän puhui Jumalan kasvoista, jotka ”ovat niin kirkkaat, ettei ihminen voi niitä nähdä”.

Siksi tarvitaan naamari. Kun Jumala esimerkiksi Herran siunauksen toivomalla tavalla kääntää kasvonsa ihmisen puoleen ja lupaa hänelle Rauhan (iso R, HM) ‒ mikä on yksi maailman innostavimmista lupauksista, Jumala lupaa syvän mielenrauhan maailman melskeissä ‒ hän ei voi kääntää kasvojaan ihmistä kohti ilman naamaria, muuten ihminen tuhoutuisi.

Järveläinen muisteli isänsä roolia vappuhulinoissa, mikä tuntui tutulta, eikä vain vapun suhteen. Isälle oli annettu vappunaamari, jonka takaa hän katsoi etäältä vaimonsa ja lastensa kevätiloa vähän vaivautunein, mutta siis peitetyin ilmein.

Isä katselee elämää kuin Joosef. Mitäpä muuta Joosef oli omassa perheessään kuin ulkopuolinen?

Me emme tiedä Joosefista paljoakaan, mutta sentään sen, että hän oli puuseppä, eräänlainen esiteekkari. Myöhemmin Joosef korotettiin työläisten ja asunnottomien suojeluspyhimykseksi ja katolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä. Kappas vain, ensimmäisenä toukokuuta.

Me emme tiedä, mikä oli Joosefin näkemys ikääntyneen vaimonsa Marian lapsentekomahdollisuuksista. Sen tiedämme, että Maria itse ei niihin uskonut.

Marian siskon, Elisabetin hedelmällisyyteen taas ei uskonut edes hänen miehensä, pappi Sakarias. Liioin ei siihen uskonut enkeli Gabriel, joka ilmestyi Sakariakselle ja sanoi, että kaikesta huolimatta Elisabet synnyttää pojan, jolle on annettava nimeksi Johannes ‒ myöhemmin Kastajana tunnettu.

Epäuskonsa johdosta Sakarias sai kärsiä mykkyyttä Johanneksen syntymään asti.

Vasta kuusi kuukautta tämän jälkeen tuli Marian vuoro. Siis Marian. Toisin kuin papille, puusepälle ei kerrottu mitään.

Nyt pojan nimeksi piti antaa Jeesus. Gabrielin mukaan pojasta tulisi ”suuri, ja hänet pitää kutsuttaman Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman”.

Kuten tunnettua, Maria epäili. Mutta epäilikö Joosef?

Arvata saattaa. Gabrielilta saadun ilmoituksen perusteella Marialla lienee ollut hyvä syy hyysätä poikaa kotona kolmikymppiseksi asti ‒ varsinainen peräkamarin poika, josta Gabriel ei luvannut edes sitä mitä Johanneksesta, että hän ei käyttäisi alkoholijuomia.

Jos Joosef napisikin, meille sitä ei ole kerrottu. Joosef varmasti tunsi Sakariaan ja Elisabetin tapauksen. On jälkiviisautta sanoa muuta kuin että jäljet pelottivat.

Ryhdyttyään kutsumukseensa, jota hänelle välitti joko äiti, Pyhä Henki tai molemmat, Jeesus viimein, noin 30-vuotiaana lähti maailmalle. Jos se helpotti Joosefia, se oli väliaikaista.

Melko pian Jeesus mellakoi mukaansa joukon opetuslapsia, hankki itselleen maineen liuhupartaisena vallankumouksellisena ja tuomittiin kuolemaan jotakuinkin terroristina. Mitä mieltä Joosef ‒ tai edes Maria ‒ oli kaikesta tästä, sitä meille ei ole katsottu arvolliseksi kertoa.

Järveläisen sanoin, Jumalan ensimmäiset edustajat lapsen elämässä ovat vanhemmat. Me tiedämme, että tämänkin perheen isä hoiti velvollisuutensa tinkimättä niin perhettään kuin valtiota vastaan.

Edes veropakolaiseksi Joosefia ei voi syyttää, sillä hänhän nimenomaan hakeutui toiselle paikkakunnalle veronmaksuun ‒ aikana, jolloin toiminnalla ei ollut vielä minkäänlaista traditiota.

Kuollessaan Jeesus puhui isästään, joka hylkäsi hänet, mutta jonka käsiin hän kuitenkin antoi henkensä. Puhuiko Jeesus siitä isästä, jota olemme kuvitelleet, siis Jumalasta, vai Joosefista? Ehkä molemmista.

Vappuna, Joosefin muistopäivänä me isät ja miehet saamme kuitenkin olla Jumalan vappunaamareita. Järveläisen sanoin, se on meille suuri kunnia.

Petri Järveläisen Aamuhartaus on kuunneltavissa Ylen Areenassa 30 vuorokauden ajan.

Terveisiä ruokahelvetistä

Hevosgate se vasta onkin gate. Minäkin jouduin tunnustamaan, että olin väärässä.

Ihmettelin kovin, miksi kukaan sekoittaa kalliimpaa hevosenlihaa halvempaan naudanlihaan – mikä ansaintalogiikka? Kunnes kuulin, että ei se hevosenliha mitään kallista ole.

Se oli vain yksi hevosgaten tyrmistyksistä: miksi ei ole, onhan se sentään paljon parempaa kuin naudanliha.

Kysymys on tietenkin markkinoiden logiikasta. Jotkut sanovat, että se johtaa laadukkaampien tuotteiden voittoon.

Suomalaisessa ruokakaupassa se kuitenkin johtaa vain halvempaan. Siihen on monta syytä. Onneton ruokajournalismi, kirjaimiin K ja S tiivistyvä ruokahelvetti, kaiken kruununa vähään tyytyvä, tietämätön kuluttaja.

Valtakunnan päälehdestä olemme saaneet lukea sellaisenkin hulluuden, että nykyään kalasta ja lihasta halutaan käyttää vain puhtaat lihat, ”koska maku on tärkein”. Lehdessä ei siis tiedetä, että ruoan maku tulee aina nimenomaan kaikkien syötävien eliöiden sivuosista: kylkirimpsusta, sivulihoista, päästä, pyrstölihoista, maksasta, munuaisista, aivoista, kamarasta, rapuvoista.

Katsokaa leijonalaumaa. Minkä etuoikeutetut urokset syövät ensimmäisenä? Sisäelimet.

K ja S ovat painaneet suomalaisen ruokakulttuurin niin alas kuin se on tarjonnalla mahdollista painaa. Kunnollisia leikkeleitä etsiessään löytää vaikkapa kymmenittäin erilaisia keittokinkkuja, jotka maistuvat kaikki samalle eivätkä edes niin hyvälle kuin perinteinen lauantaimakkara.

Miten selvitä tästä viidakosta?

Etnisissä kaupoissa kaikki ruoka on hyvää ja edullista. Niistä saa maistuvimmat vihannekset, tuoreena pakastetut kanat, kalkkunat, naudat ja lampaat, niistä tehdyt makkarat ja muut. Vain sikaa ei ole, sattuneista syistä.

Sitä taas löytyy Virosta. Pelkästään hintaa koskeva suomalainen joulukinkkukeskustelu voitaisiin unohtaa ja ostaa Virosta kinkut, koska ne maistuvat kinkulle.

Tallinnassa ei tarvitse mennä Stockmannille asti. Esimerkiksi sataman Rimin, joka on muuten K-kauppa, kalavalikoima hakkaa jokaisen suomalaisen Citymarketin.

Tämä pätee niin tuoreeseen kuin säilykkeeseenkin. Yksin sillivalikoima on metrikaupalla pidempi kuin Cittarissa, josta ei saa edes kuivattua kalaa.

Erikoisuuksia löytyy Sataman Torilta. Kuten savustettuja viiriäisiä ja sesongin aikaan monenlaisia verimakkaroita.
Suomessa verimakkaroista tunnetaan vain musta makkara, joka on oikeastaan ryynimakkara. Silti verimakkaroiden kirjo on Suomessakin perinteisesti laaja.

Torilla on jopa savustettuja kalanruotoja. Voiko kuvitella, että suomalainen ruokamafia tarjoaisi savustettuja kalanruotoja? Asiakkaatkin saattaisivat loukkaantua.

Niin, ne asiakkaat. Suomalaiselle kuluttajalle kelpaa vain kaikkein halvin tarjouslihapulla, minkä päälle hän veisaa kaupan opettamana virttä, että se juuri on sitä laaturuokaa.

Lyhyessä ajassa kuluttaja on – kaupan ja onnettoman ruokajournalismin tukemana – unohtanut, mitä savustetuista kalanruodoista voi tehdä. Eikä ruokamafia halua sitä kertoa, koska sittenhän se ei saakaan myytyä sitä euron pakasteseitipakettia.

Suurin syyllinen suomalaiseen ruokakulttuuriin onkin suomalainen kuluttaja, tuo vähään tyytyvä ja vähän tietävä paimenpoika.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.3.2013.

Halvalla – hinnalla millä hyvänsä

Joskus aikaan iisalmelaiset ylpeilivät sillä, että kaupunki on viimeinen, jonne tehdään ohitustie. Jos tämä on totta, Iisalmen olemassa oleva ohitustie osoittaa kaupungin mielipiteen merkityksen.

Ohikulkutien vastustaminen on meillä outoa. Merkitseehän ohikulkutie edistystä. Merkitseehän?

Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi, että ohikulkutie ottaisi huomaansa ensiksi nuorison, sitten kaupan ja lopulta koko kylän. Mutta vaikka tämä kaikki on tiedossa, ohitusteitä tehdään edelleen?

Mikä suomalaisten geeneistä on se, mikä haluaa tuhota lähiympäristön?

Niitä on kaksi: K ja S. Näistä S on osuuskunta, jossa on lukuisia hallintoneuvostoja. Yhtäkään näihin hallintoneuvostoihin valittua ei kiinnosta, millaisia hirviöitä osuuskunta ympäristöömme rakentaa.

Neuvostot on kuitenkin valittu vapailla vaaleilla. Eivät sitä tee siis he, vaan me.

Siis sinä ja minä, K ja S – me emme välitä, miltä asuinympäristömme näyttää. Meille tärkeintä on halpa hinta, hinnalla millä hyvänsä.

Matkailin viime kesänä pohjoiskalotilla. Ja hämmästyin.

Ajoimme Uumajasta Mo i Ranaan, sieltä Narvikiin ja takaisin Suomeen. Emme nähneet yhtäkään ohitustietä. Siis emme yhtäkään.
Liikenne ”jyräsi” kaikessa sovussa aivan kaikkien keskustojen – Uumaja, Lycksele, Storuman, Mo i Rana, Fauske, Narvik – läpi. Jos oli ongelmia, autot ajoivat hitaammin.

Suomalainen liikenneinsinööri viisastelee tähän, että esimerkiksi Norjan vuoristossa ei vaan voi rakentaa ohitustietä. Ehkä, mutta miksi jouduimme ajamaan myös Uumajan, Lyckselen ja Storumanin keskustojen läpi? Ja kyllähän tilaa on Norjassakin, insinööri osaa kyllä mennä kallion läpi.

Sitten Suomi-insinööri sanoo, että ohitustietä pääsee nopeammin perille. Muiden insinöörien arvioiden mukaan jopa jokusen minuutin aiemmin.

Mutta onko kukaan kysynyt, mitä ihminen tekee näillä minuuteilla? Tarvitseeko hän niitä? Ovatko ne sopiva hinta elinympäristömme tuhoamisesta?

Suomessa tätä ei ole mietitty, enkä tiedä, onko mietitty muuallakaan Pohjoiskalotilla. Silti vain me olemme pilanneet kotiseutumme ohitusteillä.

Edellä kirjoitettuun on kaksi poikkeusta, jotka todellakin vahvistavat säännön.

Ensin on Rovaniemi, jonka ohitustie ei itse asiassa ohita, vaan menee läpi. Olkaa onnellisia, rovaniemeläiset, kuilun päälle tullaan rakentamaan enemmänkin.

Toinen on Haaparanta.

Muistan, kun opiskeluaikoina liftasimme Haaparantaan rasvareissulle. Silloin kaupungin keskusta oli vilkas ja kukoistava.
Sitten tulivat suomalaiset typerine ideoineen. Nyt Haapatornio on yhtä kuin rajan ylittävät Ikeat ja Citymarketit.

Haaparannan vanha keskusta on kuollut. Kannattiko tämä yhteispohjoismainen itsemurha?

Kuvaavinta on lähteä Torniosta etelään. Moottoritie on yhtä leveä kuin pitkäkin. On todella helppoa ohittaa Kemi.

Toki vain fyysisesti. Mieleni palaa aina Lappiin, vaikka tämä onkin tällä tietoa viimeinen kolumnini Lapin Kansassa, maakuntieni ykköslehdessä.

Jos pääsit tänne asti, kiitän sinua sietämisestä. Se on rehellisempi nimitys suvaitsevaisuudelle.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 3.12.2012.