Paavo Väyrynen ja lestantit

Paavo Väyrysen lausunto hallitusta johtavasta epäpyhästä vanhoillislestadiolaisten ja liberaalien epäpyhästä allianssista on herättänyt suurta huomiota. Vaikka toki aika omituista.

Viimeksi katselin Pressiklubia tänään, missä asiaa viisaasti kommentoivat oletettavasti valtauskonnon edustajat Staffan Bruun, Piia Elonen ja Tommi Parkkonen sekä ohjelman juutalainen juontaja Ruben Stiller.

Parkkonen vaikutti fiksulta. Ehkä hänkään ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta ymmärsi sentään puhua vähemmin äänenpainoin. Kun taas Staffan Bruun, tuo suuri lestadiolaisuuden asiantuntija ihmetteli, että miten voi olla liberaali ja lestantti yhtaikaa.

No kuulepa Staffan, voin sen sinulle kertoa.

Ihan niin kuin kaikissa muissakin asioissa on vanhoillisuutta ja sitten sitä jotakin muuta. Sanottakoon sitä tässä vaikka tavallislestadiolaisuudeksi.

Hämmästyttävin on tämä tulkinta, että kaikki lestantit olisivat näitä vanhoillisia ei pikkareita narulle kuivumaan eikä ikkunallisia vaatteenpesukoneita -tyyppejä.

Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että ohjelmassa esiintyneet ihmiset eivät tunnista tavallislestadiolaisia, mikä taas johtunee siitä, että nämä tavallislestadiolaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Että kun ei niitä näe niin sitten niitä ei ole.

Hämmentävää sinänsä, että Väyrysen lestanttilausunnon poliittista ulottuvuutta ei ole analysoitu ollenkaan. Tässäkin ohjelmassa oli maan suuriman lehden poliittisen toimituksen esimies, mutta eipä tullut mieleen keskustella lausunnon poliittisesta sisällöstä.

Jos Väyrysen veto kertoo jostakin, niin epätoivosta. Huomionarvoisia asioita on ainakin kolme.

Ensinnä Väyrynen otti lyömäaseekseen lestadiolaisuuden, mikä on erityisen niljakasta siksi, että hän tietää kyseisen uskonlahkon huonon maineen niin sanotussa etelässä – olkoonkin että maine on hyvä hänen takamaillaan.

En olisi uskonut, että tämäkin asia on kaupan.

Toiseksi hän tätä kautta tuli arvostelleeksi omia kannattajiaan, mikä ei liene politiikassa erityisen viisasta. Ja kolmanneksi hän kävi puheenjohtajan kimppuun julkisesti. En muista, että keskustapuolueessa olisi nähty tällaista.

Jälkikirjoituksena sanottakoon vielä sekin, kuinka kauhistuttavan naiivi on maan suurimman lehden politiikan toimituksen johtajan näkemys Venäjästä. Selvästi hän ei ymmärrä laisinkaan Suomen merkitystä Venäjän globaalin politiikan kannalta.

Jos hän on käynyt maanpuolustuskurssin, olen todella huolissani. Eikö se lisää ymmärrystä yhtään.

Energiapuhe on ihmeitä täynnä

Alkaa tuntua siltä, että aina kun kuulee sanan energia, kannattaa poistaa varmistin. Niin paljon siitä puhutaan roskaa.

Vastikään useissakin lehdissä näkyi otsikko, jonka mukaan biohiilipelletit voivat korvata kivihiilen. Noinkohan?

Yleensä nämä jutut eivät selviä edes alkeellisesta testistä, joka koskee rahaa. Ratkaisevaa kaikessa tuotannossa nimittäin on kannattavuus.

Siksi esimerkiksi hallituksen näkemys, että bioenergia voisi olla joku biotalouden kärkihanke, on aika hölmö. Milloin talousvaikeuksista on selvitty keskittymällä tuotantoon, joka ei tule hetkeäkään toimeen ilman valtion tukea?

Näin on biohiilenkin kanssa. Jutut sanovat kainosti, että sen valmistaminen pitäisi saada kannattavammaksi.

Tämä asettaa hehkutuksen outoon valoon: huonosti kannattava tuote tuskin voi saada aikaan suurimittaista energiantuotantoa, vientiä Eurooppaan tai merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia koko maan metsäenergia-alalle, niin kuin jutut lupaavat.

Sitä paitsi, jos biohiilellä yritettäisiin korvata kivihiiltä hiukankaan merkittävässä määrin, loppuisi puu alta aikayksikön.

Siksi pitääkin kysyä, minkä takia puusta pitäisi tehdä mahdollisimman alhaisen jalostusasteen tuotteita, mitä energia on? Ainakin metsäbiotalouden juhlapuheiden mukaan alhaisesta jalostusasteesta nimenomaan piti päästä irti.

Hallitus perustelee hankettaan sillä, että Euroopan unioni vaatii bioenergian käyttöä. Perustelu ontuu: ei kai siitä tällä perusteella tarvitse kuitenkaan kärkihanketta tehdä.

Ettäkö metsä olisi hidas?
Jotkut tutkijat ovat myös keksineet, että metsistä ei ole saatavilla nopeita ilmastohyötyjä. Väite hämmentää: näinkö vapaasti juuri tutkijat saavat heittää väitteitä, jotka eivät perustu tutkimukseen.

Kannattaa katsoa esimerkiksi kuvio Havaijin Mauna Loan ilman vuotuisesta hiilidioksidivaihtelusta. Se löytyy Suomen Metsäyhdistyksen Hakata vai säästää –pamfletin sivulta 20.

Kuviosta näkee, että jokainen kasvukausi vähentää ilmakehän hiilen määrää radikaalisti. Jos siitä osakin voitaisiin pitää pois ilmakehästä myös kasvukauden jälkeen, vaikutus olisi nopea.

Ja kas: juuri tätä metsäsektori tekee, kun se poistaa puuta metsästä tuotteisiin, joissa hiili kestää kauemmin kuin vajaan kasvukauden.

Metsä nimenomaan sitoo hiiltä nopeasti. Tätä jotkut eivät halua uskoa vaan väittävät, että puun energiakäyttö vapauttaa hiiltä lyhyellä aikavälillä.

Tältä se saadaan näyttämään, kun katsotaan niin läheltä, että näköala katoaa – siis yksittäistä puuta kerrallaan. Tosiasiassa kuitenkin Suomen metsäsektorin sodanjälkeinen historia on taloudellisesti kannattavaa metsien hiilivaraston kasvattamista ja fossiilisten polttoaineiden korvaamista. Sitä ei pidä vähentää vaan lisätä.

Toisin on metsän vaihtoehdoksi esitettyjen aurinko- ja tuulivoimaloiden kanssa. Niiden rakentaminen on aiheuttanut valtaisasti fossiilisia hiilipäästöjä jo ennen kuin energiaa on tuotettu yhtään. Jostakin syystä tämä ei kiinnosta metsätalouden arvostelijoita lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.12.2015.

Älä huku aseisiisi, punavihreä suvakki!

Koska olen typerä optimisti, teen taas yrityksen ymmärtää niitä, joita ei saisi sanoa punavihreiksi suvakeiksi. Teen tämän siksi, että olen kasvanut heidän kanssaan, tunnen heitä niin paljon ja monia heistä jopa arvostan – kaikesta huolimatta.

Tekee vain niin hemmetin huonoa katsoa, kuinka alas he ovat menneet nykymuotoisen persuista, hallituspolitiikasta ja pakolaisista käytävän keskustelun myötä.

Tällä kertaa kimmokkeeni oli HS:n juttu Ville Rannasta, valtakunnan ykkössuvakista, ainakin mitä sarjakuvapiirtäjiin tulee.

Sarjakuvasta en tietenkään mitään ymmärrä, ja siksi uskallankin sanoa, että en ole koskaan oikein käsittänyt Rannan mainetta millään muulla perusteella kuin sillä, että hän on saanut aikaan kohuja.

Mielestäni Ranta ei ole erityisen hyvä käyttämään sarjakuvan keinoja. Pikemminkin sarjakuva on hänelle tapa laittaa omia mielipiteitään eri tavoin formuloituina peräkkäisiin kuviin.

Minkäänlaisia oivalluksia en ole Rannan sarjakuvien äärellä kokenut, ennemminkin jo kuullun poliittisen agendan uudelleenjankkaamista.

Se on toki nykyään muodinmukaista: mielipiteet, ei niinkään ajattelu.

Tämä HS:n jutussa kuvattu sarjakuva, siis se, että ”Ville Rannan alter ego yrittää käydä rakentavaa keskustelua natsin kanssa”, pakotti liikkeelle. Kyseessähän ei ole edes navanalitus, vaan oikeasti Rannan ja valtakunnan päälehden kulttuuriosaston äärimmäisen vastenmielinen isku vyön alle – mutta kenen vyön?

Kaikkien niiden, jota oikeasti haluavat keskustelua. Esimerkiksi minun.

Korneimmalla mahdollisella tavalla HS julistaa Rannan ”ylevän” aikeen, jonka Ranta kuvittaa ja sanoittaa tietenkin täysin itse. Siihen nähden odotin, että hän käyttäisi suvereenia valtaansa kohtuudella ja antaisi vastustajalleenkin mahdollisuuden.

Mutta ei. Ranta ei voi sanoittaa ystäväänsä natsia – jollaista tuskin on edes olemassa mutta jollaisen olemassaoloa HS yrittää jostakin käsittämättömästä syystä kovasti manifestoida – muuten kuin niin, että hänen ja hänen alter egonsa keskustelu päätyy umpikujaan nimenoman natsin typeryyden vuoksi. Edes umpikujassa ei ole mitään oivaltavaa, on vain tympeä osoittelu.

Tätäkö te luulette, että me teiltä haluamme lukea? Pidättekö te meitä aivan oikeasti täysin pönttöinä?

Ilmeisesti pidätte. Pelottavinta on, että olette ehkä oikeassa – ainakin jos katsoo sarjakuvan verkossa saamaa palautetta.

Minusta tämä on vastenmielistä.

En todellakaan pidä fiksuna sitä porukkaa, joka mölyää Suomen Sisun, persujen ja Laura Huhtasaaren ympärillä – jopa maan haukutuin mies Teuvo Hakkarainen on einstein heidän rinnallaan.

Mutta mitä inhoan kaikkein eniten ja mihin olen pettynyt kaikkein syvimmin on tämä punavihreän suvakkikuplan systemaattinen pyrkimys päästä yhtä alhaiselle tasolle kuin ne, joita he pitävät vastustajinaan. Se on jotakin niin kammottavaa, vastuutonta ja hullua, että en voi sitä käsittää millään tavoin.

Tosiasiassa he valitsevat juuri ne aseet, joiden käytöstä he arvostelevat oletettuja vastustajiaan, mutta joita he eivät kuitenkaan osaa kunnolla käyttää. Siksi he tulevat hukkumaan niihin.

Kun tämä tapahtuu, saa taas kysyä, eikö mitään ole opittu. Nolointa on, että tätä pitää kysyä niistä, jotka ovat eniten lukeneet historiaa – ja saamme kysyä, miksi.

Ei vaikuta siltä, että oppiakseen.

Helsinkiä johtanee Disney

Lasteni ikä alkaa kakkosella. Kun he aloittelivat koulua, lauantaiaamupäivien televisio opetti Disney-tyyppisillä piirretyillä maailman ilmiöitä. Niissä esiteltiin myös työtä.

Elokuvien maailmankuva oli käsittämätön: harhaanjohtava, typerällä tavalla lapsellinen ja ihmisvihamielinen. Tuotannosta – siis teollisuudesta – kerrottiin, että sen ainoa tarkoitus on tuottaa saasteita. Yhtään oikeaa ihmisen käyttämää tuotetta niissä ei tehty.

Saastetta tehtiin tuhoamalla luontoa. Ihmisiä näissä laitoksissa oli töissä kolmea tyyppiä: äärettömän lihavia sikarimiehiä, heidän viisaita autonkuljettajiaan sekä simpsakan tyhmiä naissihteereitä.

En ymmärrä, miksi tällaiseen ei puututa. Missä ovat feministit tai ammattiyhdistysliike, joiden kannattajia suorastaan ivattiin. Miksi teollisuus ei huomauta, että kyllä kai se sentään tuottaa esimerkiksi ne telkkarit, mistä ne lapset sitä roskafilmiä katsoivat.

Menkää vaikka Lopelle
Puutunko lillukanvarsiin? Jos puutun, älkää ihmetelkö, jos ihmiset eivät tiedä, mistä ruoka, vaatteet, huonekalut, paperi ja kynät tulevat.

Ja nyt tarkoitan aikuisia, entisiä lapsia.

Ajatellaan, että onhan koulu, joka opettaa. Miettimättä, että eihän ole edes oppiainetta, missä tällaisia voisi opettaa.

Taannoin jouduin inttämään erään helsinkiläisen vihreän kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä Roihupellon teollisuusalueelle. Kun sanoin, että hänen suunnitelmansa tekee teollisuustoiminnan mahdottomaksi tuolla alueella, hän vastasi: ”Mitä siitä, teollisuus voi mennä vaikka Lopelle.”

Jatko tyrmistytti vieläkin enemmän: kun Roihupeltoon vaan rakennetaan tarpeeksi asuntoja, sinne kyllä tulee työpaikkojakin, kuten kahviloihin ja ruokakauppoihin, ja tarvitaanhan talonmiehiäkin.

Tukinajo helpottaa Helsinkiä
Luulin, että tällainen typeryys on vähemmistössä. Kunnes kuulin Helsingin vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Otso Kivekästä Yleisradiolla:

”Maan hallitus ei ymmärrä… Helsingin seudun ongelmia. Se satsaa metsäautoteiden parantamiseen pääkaupunkiseudun raideliikenteen sijaan. Toki tukkien ajo on tärkeää puuhaa, mutta ei se nosta jalostusastetta, kasvata vientiä tai kansantuotetta.”

Tämän lausunnon edessä ei voi kuin nöyrtyä.

Disney-tuote ei ymmärrä, että tukkeja ajetaan tehtaille, joiden tarkoitus on nostaa niiden jalostusastetta ja nimenomaan vientiin – siis tuotteissa, joiden vienti näinä päivinä kasvaa jopa kymmentä prosenttia vuodessa.

Tukkeja ajetaan siksi, että Disney voisi julkaista sarjakuviaan ja maaseudulla olisi töitä, niin ettei kaikkien tarvitse tunkea Helsingin kiskoja kuluttamaan. Metsäautotien rakentaminen – josta muuten metsäala itse maksaa valtaosan – siis tukee Helsinkiä.

Ehkä Kivekäs luulee, että tehtaat tuottavat vain saastetta ja tukkeja kuljetellaan huvin vuoksi – eikä ole luulossaan yksin. Jouduttiinhan tässä taannoin selvittämään jopa Suomen Kuvalehden toimittajalle, että ei niitä puita siellä Lapissa ihan vaan piruuttaan kaadeta, ne menevät tehtaalle.

Tämä oli toimittajalle ennen ajattelematon asia. Niistähän tehdään esimerkiksi paperia, vaikka nyt Suomen Kuvalehdelle.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.11.2015.

Tieto ei kelpaa luonnonsuojeluliitolle

Metsäasiat kiinnostavat monia ja ilmiselvästi niistä on liian vähän tietoa. Tästä syystä metsäala pyrkii hankkimaan sitä aktiivisesti.

Voisi kuvitella, että kun tätä tietoa saadaan, se kuluisi käsissä. Mutta ei, kyllä se on pikemminkin päinvastoin: tieto kelpaa vain jos se tukee omia näkemyksiä. Ja jos se ei tue, väärää tietoa levitetään, vaikka se tiedetään vääräksi.

Tällainen on jossakin mielessä ymmärrettävää niin sanotun rahvaan osalta, mutta ei esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton, eikä ainakaan sen puheenjohtajan osalta.

Hän, Risto Sulkava, kirjoitti Keskisuomalaisessa 2. marraskuuta (lue täältä) muun muassa, että avohakkuuttomat metsänhoitomenetelmät – mitä lienevätkään – on tutkimuksin todettu toimiviksi ja tuottaviksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuutta, jos sellainen kiinnostaa, selvitti taannoin Pellervon taloustutkimus PTT Suomen Metsäsäätiön rahoituksella. Siis sitä, millä tavalla eri metsänkasvatusmenetelmien kannattavuutta tulisi verrata ja voiko niiden paremmuudesta tässä suhteessa sanoa jotakin.

Lisätietoja tutkimuksesta löytyy täältä ja täältä.

Päätulos oli, että yleistä vastausta metsänkasvatusmenetelmien paremmuuteen ei oikeastaan voi ollakaan. Tulos riippuu aina metsikkökuvion ominaisuuksista ja metsänomistajan tarpeista.

Selvityksessä käytiin läpi kymmenittäin asiasta tehtyjä tutkimuksia. Niistä yli 40 antoi jonkinlaisen kuvan jommankumman kasvatustavan paremmuudesta. Kokonaisuutena tutkimus ei kallistu kummankaan kannalle.

Syitä voi etsiä itse tutkimuksista: niiden tavoitteet, lähestymistavat ja lähtökohdat vaihtelevat, niistä osa vertaili kirjallisuutta, osa tilastoja ja osa kenttäkokeita, osa taas perustui seurantatutkimuksiin ja osa simulointiin. Myös taloudellisen tulos laskettiin kovin monin tavoin.

Oleellisempaa kuitenkin on, onko asiasta edes mahdollista saada kaikkialla pätevää tulosta.

Todennäköisimmin kasvatusvaihtoehtoja vertaillaan tilanteessa, jossa metsänomistaja harkitsee siirtymistä ”avohakkuumetsätaloudesta”, kuten Sulkava sen haluaa määritellä, jatkuvaan. Harkintaa tehdään todennäköisesti metsikkökuvio kerrallaan eikä esimerkiksi koko metsänomistajan metsäomaisuuden osalta.

Erityisen paljon kasvatustavan valintaan vaikuttaa alueella oleva puusto. Jos kuviolla kasvaa valmiiksi paljon erikokoisia puita, siirtyminen on järkevämpää kuin jos puut ovat saman ikäisiä tai niitä on vain vähän. Tämä vaikuttaa myös siirtymäajan pituuteen, joka tutkimuksissa yleensä sivuutetaan täysin.

Jatkuvaan kasvatukseen ei nimittäin voi siirtyä yhdessä yössä. Siirtymäaika voi olla pitkäkin, jopa 25‒30 vuotta – siis yhtä paljon kuin metsätilan keskimääräinen omistusaika.

Metsästä voi saada hakkuutuloja siirtymäaikanakin. Se pitäisi ottaa huomioon kannattavuutta arvioitaessa mutta siitä tutkimukset eivät sano mitään.

Kannattavuutta tutkimukset pohtivat teoreettisesti. Luultavasti harva mittaa sitä muuntamalla tulevaisuuden nettotulot nykyarvoon. Todennäköisemmin arvioidaan sitä, saako metsästä rahaa silloin kun sitä tarvitaan.

Eikä rahantarve tule yksin metsätaloudesta, niin kuin tutkimukset olettavat. Metsänomistajan talouteen kuuluu muutakin: usein maataloutta, hyvin varmasti kotitaloutta, ehkä muuta yritys- tai sijoitustoimintaa, joskus myös jälkeläisten tai vanhempien taloutta.

Suurin osa metsänomistajista haluaa metsiltään muita kuin puuntuotannollisia arvoja. Moni esimerkiksi tavoittelee jatkuvalla kasvatuksella puustoista metsää.

Jos haluaa puustoista metsää, hakkuita on vähennettävä, oli kasvatustapa mikä hyvänsä. Se vähentää kannattavuutta. Hakkuiden lisääminen taas vähentää puustoisuutta, mutta jatkuvan kasvatuksen tapauksessa myös taimettumista, mihin metsän uudistuminen tällä kasvatustavalla perustuu.

Jatkuvan kasvatuksen metsä ei välttämättä olekaan erityisen puustoinen, jos puuntuotannon kannattavuus on metsänomistajan ensisijainen tavoite.

”Avohakkuumetsätalouden” riskit tunnetaan melko hyvin. Niitä on myös jatkuvassa kasvatuksessa, ennen muuta juurikäävän suhteen, minkä johdosta kuusikoiden hakkuut pitäisi tehdä muutenkin lyhenevän talvisesongin aikana.

Sulkava väheksyi jatkuvan kasvatuksen riskejä, mikä esimerkiksi juurikäävän osalta hämmästyttää. Jos talvihakkuusesonki lyhenee edelleen, nämä yhdessä voivat laskea jatkuvan kasvatuksen puun hintaa.

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksista tiedämme myös, että jatkuva kasvatus kuusikoissa, minne sitä etupäässä tarjotaan, lisää tukin ja sahatavaran laatuvaihtelua niin paljon, että se vaikuttaa sahauksen kannattavuuteen ja sitä kautta puun hintaan.

Kirjoituksesta on julkaistu lyhennetty versio Keskisuomalaisessa 14.11.2015, luettavissa täältä.

Ruokasektori sössii yöttömän yön maut

Osuin Elma-messuilla Elintarviketieteiden seuran osastolle. Siellä oli kysely ruoan laatuasioista.

Minä innokkaana siihen vastaamaan. Ja järkyttymään.

Kaavakkeessa kysyttiin lukuisia ruoan laatuun liittyviä kysymyksiä. Yksikään niistä ei liittynyt makuun.

Närkästelin tästä osastolla päivystävälle nuorellemiehelle. Hän veti pohjat: ”Makuhan on perusoletus.”

Olin että mitä ihmettä. Kun kurkku oli minuutin kakistelun jälkeen selvä, sanoin jyrkän vastalauseeni: jos joku on perusoletus, niin se, että maku on täydellinen sivuseikka.

Se oli tietenkin typerästi sanottu. Totta kai maku on tärkeä asia.

Se on niin kuin ympäristönsuojelu Neuvostoliitossa: koska se on perustuslain mukaan kunnossa, siihen ei tarvitse puuttua.

Nuorimies tyrkytti mukaan seuran julkaisemaa Kehittyvä Elintarvike -lehteä. Otin yhden numeron.

Nyt olen lukenut sen ja voin vakuuttaa: nuorimies oli väärässä ja minä oikeassa. Maku todellakin on vain jonkinlainen sivustakatsottujen kuluttajien naturalistinen kuvitelma.

Luin kyseisen lehden numeron 5/2015. 60-sivuisessa lehdessä maku mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 17.

Sitä ennen on käsitelty kuluttajalle annettavaa tietoa, jonka pitäisi olla mahdollisimman oikeaa, elintarvikeketjua mylläävää digitalisaatiota, elintarvikkeiden laatua ja vastuullisuutta, elintarvikeketjun hävikkiä, Japaniin vietävää suomalaista leivontakulttuuria, alan opiskelijoille annettavaa oluttietoa, hygieniapassia, hyväntekeväisyyttä, kiertotaloutta, luomun vetovoimaa, vuoden 2015 ravitsemustekoa, sommelierien MM-kisaa, Fazerin puuropakkauksen vastuullisuutta, kauravientiä, lähdevesisampanjaa, vuoden luomutuotetta, juustojen suolapitoisuuden ohjaamista, elintarviketurvallisuuden hallintajärjestelmien standardisoimista, ympäristöterveydenhuoltoa, laatusertifikaattien merkitystä elintarvikevalvonnassa, Luomuinstituutin ”jalkautumista”, ruokatrendejä ja elintarvikekaupan vastuullisuutta.

Olemme sivulla 15.

Likimain jokaisessa edellä kuvatussa jutussa olisi voitu käsitellä myös makua. Mutta ei käsitelty.

Sivulta 16 alkaa juttu otsikolla ”Digitalisaatio muuttaa jakelukanavat, valikoimat ja asiakassuhteen”. Sen kuvateksti huomauttaa, että ”ruuan maku ja nautinto ovat tärkeitä, myös silmänruoka”, mutta ei muu sisältö.

Viereisellä palstalla todetaan kehuvaan sävyyn, että ”Suomi on harvoja maita, joissa ensimmäisenä puhutaan ruuan terveellisyydestä. Jo Ruotsissa tulevat ensimmäisenä maku ja nautinto. Meillä neuvominen on päällimmäisenä.”

Että terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Seuraavan jutun otsikko kuuluu näin: ”Suomalainen ruoka ansaitsee arvonsa”. Ei kertaakaan sanaa maku.

Kirjoitus ”Totuus luomusta” muistaa mainita – aivan oikein – että kuluttajat mieltävät luomun tavanomaista paremman makuiseksi, mutta näyttöä ei ole. Sitä johtopäätöstä ei tehdä, että maulla olisi merkitystä.

Kahden sivun juttu pohjoisen marjoista tehtävistä trendikkäistä terveysöljyistä ei mainitse makua. Sosiaalista mediaa arvosteleva juttu mainitsee, kun se sanoo, että kuluttajat pitävät asiallista linjaa vouhotuksena ja puhuisivat mieluummin mausta. Samoin mainitaan, että lounaspaikan valinnan ratkaisee usein ruoan maku.

Tulee tunne, että tällaisista kuluttajista pitäisi kyllä päästä eroon.

Kahden sivun juttu suolasta ei mainitse tärkeintä syytä suolan käyttöön, siis makua. Paitsi teollisuuden edustajan kainalojuttu, jonka mukaan suola kuuluu leipään myös rakenteen takia.

Kahden sivun juttu ruokatrendeistä sanoo, että nykyään pyritään ”kokonaisvaltaisemmin terveelliseen ruokavalioon, joka sallii hetkittäisen herkuttelun”.

Hetkittäisen herkuttelun!

Miksi kaikki ruoka ei saisi maistua hyvältä? Terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Kirjoitus ruokamarkkinoiden hallitusta kaaoksesta ei mainitse makua. Ei myöskään se, mikä kertoo karjalanpiirakan yhä jatkuvasta matkasta trendien aalloille.

Arkikielen vastuullisuudesta kertova juttu ei mainitse makua, eikä Hyvää Suomesta -juttu, joka kuitenkin sanoo suomalaisen ruoka-alan vastuullisuutta ylivoimaiseksi. Ja onhan se, syöttää kuluttajalle ruokaa, jossa maku on täydellinen sivuseikka.

Olemme sivulla 34. Nyt kirjoitetaan lapsille järjestettävästä Ruokakoulusta. Täällä todetaan ensimmäisen kerran, että ”hyvä ruoka maistuu hyvältä”, siinä missä puhutaan lapsille ja lapsista.

Mutta kun puhutaan siitä, miten lapset saadaan arvostamaan hyvää ruokaa, merkitykselliseksi sanotaan, että syö säännöllisesti, monipuolisesti ja riittävästi.

Kylmäjärjestelmien modernisoinnin syyksi lehti ei kerro makua eivätkä siihen liity kylmälaitekeksinnöt muutenkaan, eikä F-kaasutusasetus tai ilmastonmuutoksen torjunta.

Varsin hauska on juttu siitä, miten suomalaista kauraa pyritään myymään espanjalaisllle. Makua ei mainita kertaakaan. Näkisinpä päivän, että espanjalainen ostaa ruokaa, joka maistuu puulta.

Pakkauksia käsittelevässä jutussa maku todetaan, mutta väheksyen: ”Kuluttajan ostopäätös perustuu usein hintaan sekä mielikuvaan tuotteen tuoreudesta ja mausta.”

Surullisinta on, että elintarvikesektori hukkaa sen ainoan edun, mikä suomalaisella ruoantuotannolla on, vaikka me suomalaiset sössisimme asiamme kuinka pahasti. Ja se on tietenkin meidän pitkä yötön yömme, mikä todistetusti tuottaa täällä kasvaviin ruokakasveihin syvää, luonnollista ja voimakasta makua.

Tämä on tärkein syy esimerkiksi siihen, että Suomi on maailman johtavia kuminan tuottajamaita – se maku, minkä yötön yö tuottaa kuminaan, on ylivoimainen.

Tämän luulisi olevan keskeinen osa Suomen elintarvikesektorin laatulupausta. Totta kai molekyylihöpötyskin on tärkeää, mutta jos se tulee ennen makua ja ruoasta saatavia elämyksiä, mikään ei tule onnistumaan.

Nyt joku voi sanoa, että maku on makuasia, eikä siitä voi sanoa mitään luotettava. Eikä voisi olla enempää väärässä.

Kysykää vaikka Pauligin kahvipaahtimon maistajilta. Aivan varmasti makua voi jopa säätää täsmälleen siihen suuntaan kuin kuluttajat haluavat.

Mutta tämä lehti, se määrittelee laatua näin:

”Laajalti katsoen laboratoriomittauksien laatuparametrit voisivat soveltua sellaisenaan myös elintarvikeketjuun”. ”Laadukkaan toiminnan… kriteeri onkin, että mahdollisten virheiden muodostuminen pyritään… estämään.”

Luomun laatu määrittyy ravintoaineiden, torjunta-aineiden ja ympäristömyrkkyjen määrinä. Pohjoisten marjojen osalta on hienoa, että ne onnistutaan, maailman uudenaikaisimmalla menetelmällä, uuttamaan lisäravinnekapseleiksi.

Lihantuotannon suhteen lehti rohkaistuu väittämään, että suhteessa hyönteisten syöntiin, ”kuluttajanäkökulmasta helpommin lähestyttävä, joskin teknologisesti haastava ratkaisu voisi olla… lihan tuottaminen laboratorioissa soluviljelmillä…”.

Lehdessä mietitään sitäkin, miten varmistaa, että vanhus syö kotonaan tulostetun ruoan. ”Kun hän avaa pakkauksen, etävalvonta piippaa, ja kun hän tarttuu haarukkaan, etävalvonta kertoo, että ruoka tulee myös syödyksi.”

Luoja minua varjelkoon tällaiselta elintarviketieteeltä.

Rasvamontulta kuultua

Oli Volkswagen Golf dieselin huolto. Samalla oli näppärää kysyä rasvamontun suunnasta, että onkos tässä nyt semmoinen huijausmoottori.

Vastaus oli pitkä, mutta ennen kaikkea tyrmistyttävä – ja todennäköisesti ainakin osittain väärä. Rasvamontun mukaan päästönormit ovat niin tiukat, että niitä ei vaan voi dieselillä huijaamatta täyttää, minkä kuulemma tajuaa jokainen joka käsittää moottoreista jotakin.

Kysyin toista mielipidettä. VTT:stä kerrottiin, että kyllä normin täyttävä diesel on mahdollinen rakentaa, mutta se näyttäisi tekevän autosta myyntikelvottoman – kukaan ei halua niin tehotonta kärryä. Saman näyttävät havainneen myös Mercedes-Benz, Honda, Mazda ja Mitsubishi.

Rasvamonttu pani miettimään, että millaista Ekologistania me olemme tänne oikein rakentamassa. Kuinka ympäristönsuojelun voidaan kuvitella saavan kannatusta, jos se edellyttää, että asiat lakkaavat toimimasta?

Toivomattomia tuloksia
Useita ympäristönsuojelusäädöksiä voisi kuvata englannin kielen sanalla counterproductive, mikä tarkoittaa, että ne tuottavat tavoitteeseen nähden päinvastaisia tuloksia. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisenä tulevat mieleen omakotitalojen energiatodistukset, jotka ovat muuten hyviä, mutta kun ne eivät kerro omakotitalojen energiankulutuksesta. Sen sijaan ne antavat moraalisia ohjeita siitä, mitä lämmitysmuotoja on hyvä käyttää: suora sähkö on paha, kaukolämpö hyvä.

Entäpä sähkölamput? Kokonainen Euroopan unionillinen kuluttajia on pantu aivan sekaisin sillä, että hehkulamput kiellettiin ilman että tilalle oli pitkään aikaan mitään kunnollista vaihtoehtoa.

Sellaiseksi tarjottiin energiansäästölamppuja, jotka lunastavat vain kaksi lupausta: ne ovat kalliita ja ongelmajätettä. Huono puoli on, että ne kestävät paljon lyhemmän ajan kuin on luvattu ja sen aikanakin himmenevät niin ettei valotehoa lopussa ole nimeksikään.

Vasta nyt olemme saamassa lupaukset täyttäviä LED-lamppuja käyttöömme.

Uhanalaisuus on huono mittari
Ekologistan on levinnyt metsäalallekin. Siellä se näkyy täysin käsittämättömänä puheena luonnon monimuotoisuudesta.

Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa määritelmän mukaan kolmea asiaa: geneettistä, lajistollista ja maisematason monimuotoisuutta. Sitä kuitenkin mitataan lajien uhanalaisuudella, jolla on vain etäinen yhteys monimuotoisuuteen.

Monimuotoisuuden turvaamiseksi taas sanotaan uhanalaisten lajien esiintymien turvaamista, mitä se ei ole. Kaikki asianosaiset tietävät ja ymmärtävät tämän: ajatus, että uhanalaisen lajin löytyminen osoittaa, että löytöpaikka pitäisi suojella, on vailla perusteita.

Todellisuudessa uhanalaisia lajeja voi löytyä ihan mistä vaan, minkä merkkinä jopa kadonneeksi luultuja vanhan metsän lajeja on löytynyt järvenpääläiseltä kadulta.

Lajit voivat myös olla uhanalaisia ihan luonnollisistakin syistä. Esimerkiksi muutamaa kuukkeliesiintymää vaadittiin taannoin suojeltavaksi, koska ne olivat lajin esiintymisalueen äärirajalla ja siksi uhanalaisia.

Niinpä. Missä muualla laji voisikaan olla uhanalainen kuin esiintymisalueensa äärirajalla?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.10.2015.