Totuus tekee kipeää

”Tuo on kyllä jotain parapsykologiaa”, vastasi muuan ympäristöaktivisti minulle, kun väitin, että kasvit kasvaessaan ottavat suurimmat osat rakennusaineistaan ilmasta. Siis yhteyttämällä, muuttamalla ilmakehässä olevan hiilidioksidin kasvimateriaaliksi.

Hän väitti, että kasvit saavat kaiken maasta.

Tähän voi suhtautua ylenkatseella; näin vähän ympäristöaktivistit ymmärtävät. Toisaalta voi kysyä, ymmärtääkö moni muukaan.

Kysykääpä työkaveriltanne: mitä oikeastaan tapahtuu, kun kasvi kasvaa. Luulenpa, että suurin osa ei osaa vastata.

Yliopistossa biologiaa opiskellut ihminen saattaa kuvitella puiden vuosiluston tumman osan kasvaneen talvella. Hän saattaa perääntyä, kun häntä muistuttaa, että talvella on pakkanen ja puut ovat jäässä. Samalla tavalla siteeraamani ympäristöaktivisti alkoi epäröidä, kun sanoin, että hänen logiikallaan peltojen pitäisi vähitellen vaipua syvään kuoppaan.

Tähän suuntaan kuitenkin mennään. Opetuksessa tietoaineita vähennetään ja taitoaineita lisätään. Tavoitteena on kansalainen, jonka ei tarvitse tietää mitään mutta joka osaa kaiken. Riittää katsoa Googlesta.

Mutta miten voi googlata vaikkapa kasvien kasvusta, jos ei tiedä, mitä on yhteyttäminen? Kerro minulle, opetusministeri.

Tietämättömän varmuudella on helppo julistaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola julisti 4. elokuuta, että Totuus ruoasta tekee kipeää: ”Jos halutaan olla rehellisiä… meidän kaikkien olisi syytä olla vegaaneja.”

Vasantola perusteli tätä Oxfordin yliopiston tutkimuksella, jonka mukaan ruoantuotannon kasvihuonepäästöt vähenisivät 70 prosenttia, jos kaikki siirtyisivät vegaaniruokaan. Yllättävää tässä on vain se, kuinka ihan fiksutkin ihmiset edelleen kuvittelevat, että tuotannon ympäristöystävällisyys on yhtä kuin sen ilmastovaikutus.

Turhaan saa toistaa – ilmeisesti, koska totuus tekee kipeää – että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin. Se siis tuottaa tuloksia sitä paremmin, mitä tehokkaammin biodiversiteetti tuhotaan, vaikka ihan yhtä selvää on, että tuho on myös korjattava, jos kasvinviljelyä on mieli jatkaa.

Korjaustyötä voi tehdä monin keinoin, mutta ylivoimaisesti luonnonmukaisin menetelmä on eläintuotanto – siis se menetelmä, millä suomalaisetkin pellot on perinteisesti perustettu: on pantu lehmät hakamaille syömään ja näin tuotettu lanta on sitten levitetty paljon pienemmälle alueelle kuin mistä se on kerätty.

Tällaista aluetta kutsutaan pelloksi.

Näin on tehty kaikkialla maailmassa – vain lajit vaihtelevat nautaeläimistä kaloihin – mutta se ei onnistu, ellei joku maksa lystiä. Toistaiseksi halukkaita maksajia on ollut vain yksi: eläintuotteita syövä ihminen.

En halua kiistää keneltäkään veganismin autuutta. Mutta jos haluamme tasapainoista maataloutta, kannattaa muistaa, että mitä enemmän on vegaaneja, sitä enemmän tarvitaan eläintuotantoa kasvinviljelyn haittoja korjaamaan ja sitä enemmän tarvitaan lystin maksavia lihansyöjiä.

Jos siis haluamme olla luonnonmukaisia. Jos emme halua, asia on tietenkin kokonaan toinen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2016.

Kaikkein kivointa on kampittaa toista

Voisi kuvitella, että kun Helsingin keskustaan rakennetaan yksityisellä rahalla näyttävä, ulkomaisia turisteja houkutteleva, suomalaisia perinteitä kuvastava puurakennus, koko metsäala olisi riemuissaan.

Vaan ei ole. Niin Löyly-saunan rakentajat kuin sivusta seuranneet ovat saaneet suustaan vain kummallista nokittelua.

Viime joulukuussa Löylyn puuhamiehet Jasper Pääkkönen ja Antero Vartia kaatoivat itse puuta saunan rakennusaineiksi. Lupaus oli, että nyt käytetään suomalaista pienpuuta, joka muuten menisi polttoon – olkoonkin että Savon Sanomien kuvissa makasi vähintään paperi-, ellei tukkipuuta.

Luvattiin FSC-sertifioitua saunaa. Siis ympäristöjärjestöjen hyväksymää.

Metsäalalla ei sanottu mitään. Siinä porukassa on toteutettu jo pitkään ainoaa oikea markkinoinnin perussääntöä: älä koskaan hauku kilpailijaa, älä ainakaan julkisesti.

Jos FSC:ssä noudatettaisiin samaa, se olisi selvinnyt tästä kärhämästä paljon kuivemmin jaloin.

Paitsi että eihän FSC ole arvostellut PEFCiä. Sen sijaan sen tukijat ovat.

Kävi ilmi, että saunaan käytetty puu olikin venäläistä. Kun FSC-puuta ei saatu Suomesta, sitä oli hankittu Venäjältä.

Tämän ei pitäisi yllättää. Metsäsertifikaatti ei ole kotimaisuus- vaan laatumerkki. Jos haluaa kotimaisuutta, siitä on huolehdittava erikseen. Ehkä myös maksettava.

Sopasta olisi ehkä selvinnyt myöntämällä virheet ja jättämällä asia siihen. Ei maltettu.

WWF katsoi asiakseen ilmoittaa, mikä hankkeessa on oleellista – hankkeessa, joka ei liene WWF:n, ellei se sitten halua sanoa, että se omistaa FSC:n.

WWF:n mukaan lupaukset kotimaisesta puusta eivät ole oleellisia, kun käytössä on FSC. Tämä hämmästyttää erikseen: salliiko WWF tällaisen kaikille?

Vartian mukaan venäläinen puu jouduttiin valitsemaan hankkeen loppuvaiheessa aikataulusyistä. Siis kuinka – puutavara valitaan vasta rakennushankkeen loppuvaiheessa?

Maaseudun Tulevaisuuden mukaan Vartia sanoi, että FSC valittiin, koska kilpailevassa metsäsertifioinnin PEFC-järjestelmässä ei tiedetä, mistä sertifioitu puu tulee. Tällainen olisi tietenkin perätön väite.

Mutta minulle on kerrottu, että ei Vartia näin sanonut, vaan hän sanoi niin, että PEFCissä ei tiedetä, mistä sertifioituun tuotteeseen käytetty pieni, ei-sertifioidun puun osuus tulee.

Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut.

Vahinko ei liene suuren suuri, sillä Vartia on väärässä myös korjatussa väitteessään.

Pitäisi hävetä. Minäkin olen syyllistynyt vahingoniloon, en FSC:tä vaan ympäristöasioilla remeltäviä helsinkiläisvihreitä kohtaan. Sanoihan Vartia Iltalehden mukaan niinkin, että Venäjältä tullut puu on kaikesta huolimatta kasvatettu ”suomalaisista kävyistä”.

Mitä ihmettä? Mistä alkaen puut ovat kasvaneet kävyistä? Entä luuleeko Vartia, että Kostamus on joskus ollut Suomen aluetta?

Ei ole ollut. Vartia on heikommalla kuin kuusamolaisen Pölkyn omistavat Virranniemet, jotka taannoin vastasivat itäpuun tuontia kritisoiville, että ”itehän me ollaan ne istutettukin”.

Se on nimittäin totta. Pölkyn puut tulivatkin entisestä Kuusamosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.7.2016. Kirjoitus ei vastaa lehdessä julkaistua siltä osin, mikä koskee lehteen tulleita vastineita ja muutettu kohta on tämä: "Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut."

Pyöräilysäännöt tukkivat risteykset

Pyöräilijöiden väistämissäännöt ovat käsittämättömät. Niitä ei ymmärrä kukaan eivätkä niistä hyödy kuin säännöistä piittaamattomat tienkäyttäjät, kulkutavastaan riippumatta.

Verkossa kiertävän Itä-Uudenmaan poliisin lausunnon (Iltalehti, 27.5.2014) mukaan pyöräilijän tarvitsee muistaa vain tämä: väistä aina, paitsi jos autoilija kääntyy tai kun etuajo-oikeus liikennemerkein erikseen näytetään.

Poliisikaan ei siis ymmärrä, että tienkäyttäjän on tunnettava paitsi omansa, myös toisten väistämissäännöt. Kun niitä on kahdet täysin erilaiset, nopeita liikennetilanteita on mahdoton hallita.

Kukaan ei oikein tiedä, miten pitäisi ajaa. Omalla työmatkallani on useita tällaisia risteyksiä. Esimerkiksi Mäntymäentien ja Paavo Nurmen polun risteyksessä tuskin yksikään autoilija uskaltaa käyttää etuajo-oikeuttaan, vaikka se on heillä lähes kaikissa tilanteissa ja vaikka suojatien päässä pysähtyneenä odotan heidän ajavan.

Päät sekoitetaan omituisella viestinnällä. Meitä opetetaan piirretyillä malliristeyksillä, jollaisia ei kuitenkaan ole missään muualla kuin piirustuslaudalla. Todelliset risteykset ovat sekavan ja puutteellisen katurakentamisen johdosta aivan toista.

Siitä puhutaan, onko suojatie pyörätien jatke vai ei – asia, joka on varsinkin autoilijoille mahdoton ratkaista. Lisäksi sillä ei ole väistämissääntöjen kannalta mitään merkitystä.

Miksi edes puhutaan pyöräilijän suojatiestä, kun se ei tuo missään tilanteessa minkäänlaista suojaa?

Tilanteet ovat kummallisia. Jos esimerkiksi jalankulkija ja pyöräilijä ovat suojatien päässä ja risteykseen tulee auto, jalankulkija saa mennä, pyöräilijä ei.

Kun auto tulee oikealta ja on ajamassa suoraan, sillä on etuajo-oikeus, mutta jos se kääntyy oikealle, sen pitänee väistää. Pyöräilijä taas ei tätä voi tietää, sillä auton vilkku on sillä puolen autoa, mikä ei näy pyöräilijälle.

Nykyään on tapana siirtää suojatiet etäämmälle risteyksestä. Ajaakseen suoraan, tien oikeaa reunaa ajava pyöräilijä joutuu siis kääntymään ensin oikealle ja vasta sitten vasemmalle suojatielle.

Kumpi siis kääntyy, kun pyöräilijä ajaa tässä tilanteessa suojatielle? Kumpi se onkaan, toisen pitäisi tietää mahdoton: mistä suunnasta toinen on tullut takana olevaan risteykseen.

Entäpä kiertoliittymää ympäröivät suojatiet? Kuka niissä ajaa suoraan ja kuka kääntyy?

Asiaa ei helpota se, että pyöräilyn määrä kasvaa kaiken aikaa. Jatkuva epäröinti joka toisessa risteyksessä tukkii liikenteen yhä pahemmin. Näillä väistämissäännöillä ei selvitä enää.

WWF:n ohjeet kelpaavat kyllä

WWF:n julkaisema metsänhoito-opas on tervetullut kädenojennus metsäalalle. Kuten järjestön metsävastaava Annukka Valkeapää sanoi TV-uutisissa 10.5. ja muuallakin, se osoittaa, että metsänhoidon ja monimuotoisuuden yhdistäminen on mahdollista.

Erityisen yksinkertaista tämä on siksi, että opas ei oikeastaan esitä mitään sen enempää kuin Suomen metsissä tehdään jo nyt.

Tästä on hyvä jatkaa, esimerkiksi niin, että kysyy mielipiteitä myös niiden tahojen edustajilta, jotka sitä työtä metsissä oikeasti tekevät – kuten metsänomistajat, metsäammattilaiset ja metsäteollisuus.

Heitä ei kuitenkaan liene osallistettu WWF:n oppaan suunnitteluun millään tavoin, vaikka osallistava suunnittelu toki kuuluu WWF:n vaatimuksiin, ainakin jos suunnittelua tekevät jotkut muut.

Opas lähestyy suomalaista metsänhoitoa olettamiensa myyttien kautta. Niistä ensimmäisessä se haluaa monipuulajista sekametsää.

Oppaan olettaman myytin mukaan ”raidat, haavat, lepät ja pihlajat… on raivattava pois…” Tällaista raivaamista ei kuitenkaan ole tehty suomalaisissa metsissä enää pitkään aikaan, jos koskaan. Päinvastoin, metsäpolitiikan tavoite on monipuulajinen, monikerroksellinen metsä.

Toiseksi WWF ohjaa, että vanhoja puita ei pitäisi viedä pois metsistä. Tällä WWF ei näytä tarkoittavan hakkuukypsään ikään ehtineitä, vaan vieläkin vanhempia puita. Opas puhuu säästöpuista.

Samoin kuin WWF, myös Suomen metsissä vallitseva PEFC-metsäsertifiointi neuvoo jo nyt jättämään päätehakkuun yhteydessä kaatamatta nimenomaan vanhat, isot ja järeät lehtipuut, joiden taloudellinen arvo on usein mitätön.

Niistä terveetkin voivat olla niin isoja, ettei saha tai edes mahdollisesti tarjolla oleva puuseppä suostu niitä ottamaan vastaan.

Varsinkin eteläsuomalaiset metsät sekä vanhenevat että järeytyvät kaiken aikaa. Suurten säästöpuiden takia metsäluonnon monimuotoisuus on jo nyt paljon paremmalla tolalla kuin muissa suomalaisissa ekosysteemeissä. Kuten uhanalaisuustutkijat ovat sanoneet, säästöpuiden jättäminen on suurin yksittäinen syy sille, että metsien uhanalaisuus ei enää heikkene.

Ihmeellisin WWF:n väittämistä, metsäalalla vallitsevista myyteistä on kuitenkin tämä: ”Metsä pitää raivata siistiksi pensaista ja alikasvoksista.”

Siis yleensä ja kaikkiallako? Kummallisempaa myyttiä en ole kohdannut.

Väitettä ei kytketä millään tavoin mihinkään metsänhoidon toimenpiteeseen, esimerkiksi päätehakkuuseen.

Voi sanoa, että jos tämä pitää lopettaa, se on todella helppoa. Nyt siellä Päijät-Savon metsänhoitoyhdistyksessä – voitte myydä ruohonleikkurinne vaikka Postille.

Opas myös neuvoo, millä keinoin sen ilmoittamiin tavoitteisiin voisi päästä. Yksi on jo pitkään toteutettu metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso, toinen tietenkin WWF:lle tärkeä, järjestön oma perintömetsäohjelma.

Mutta kun opas esittää FSC-sertifiointia, on pakko sanoa, että oppaassa ei ole yhtäkään sellaista ohjetta, mitä kilpailevassa PEFC-sertifioinnissa ja Suomen metsissä ylipäätään ei olisi tehty jo pitkään.

Ihmeellinen on myös oppaan ohje jatkuvaan kasvatukseen. Opas ensinnä väittää, että nykymuotoista metsänhoitoa olisi noudatettu sata vuotta, mikä on käsittämätön väite.

Eikä siinä nykymuotoisessa metsänhoidossakaan ole pitkiin aikoihin ajateltu oppaan tavoin, että yhden metsikkökuvion puuston pitäisi olla saman ikäistä ja samanlajista.

Oppaan mukaan metsä säilyy jatkuvassa kasvatuksessa peitteisenä. Se voi olla totta, jos metsän kasvatukselta ei haluta suurta tuottoa. Jos tuottoa taas halutaan, voi käydä, että peitteistä metsää ei ole laisinkaan.

Opas myös väittää, että jatkuva metsän kasvatus olisi perinteistä parempi luonnon monimuotoisuudelle. Siitä ei kuitenkaan ole erityisen luotettavaa näyttöä.

WWF:llä olisi opittavaa myös Seiska-lehdeltä. Sen sensaatiot nimittäin yleensä pitävät paikkansa.

Seiskamaisesti oppaan kansi ilmoittaa, että töyhtötiaisen kanta on pienentynyt 2000-luvulla 50 prosenttia!!! Se on totta, mutta WWF:n mainitsema syy, ”lahopuun ja vanhojen metsien väheneminen laajamittaisen metsänkäsittely myötä” on pelkkää arvausta.

Seiska ei koskaan riskeeraisi olemassaoloaan näin perustelemattomilla väitteillä.

Lahopuusta kertoessaan opas väittää, että ”yksikään kuollut puu ei ole riski” metsän terveydelle.

Kun opas on suunnattu metsänomistajalle, olisiko ollut syytä kertoa, että pitkään metsässä makaava lahopuu kuitenkin on riski, tosin vain metsänomistajan tuloille.

Hyväksyttävyys ei huoleta

Euroopan metsäinstituutin Suomi-Ruotsi-henkisessä biotaloustilaisuudessa viime viikolla (tarkalleen: 7.6.2016) puheet olivat kiinnostavalla tavalla kaksijakoisia.

Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson piti lyhyen puheen. Siinä oli oikeastaan vain yksi viesti: metsien käytön hyväksyttävyydestä on pidettävä huolta.

Viesti oli todella voimakas. Mutta koko salissa tämä viesti tuli vain Perssonilta.

Tilaisuudesta kirjoitettiin myös tiedotusvälineissä. Niissä siteerattiin Perssoniakin, mutta ei sanallakaan hänen pääviestiään.

Syntyi vaikutelma, että suomalaisten mielestä metsätalouden hyväksyttävyys ei ole tärkeää. On pakko kysyä, eivätkö biotalouden asianajajat seuraa julkisuutta ollenkaan?

Suomi on jakautunut tässäkin kahtia.

Yksien mielestä biotalous on pelkästään hyvä asia eikä siltä tarvitse edellyttää oikeastaan mitään muuta kuin että käytetään puuta. Toiset pitävät biotaloutta keskustavetoisen hallituksen kikka kolmosena, jolla tuhotaan luonto ja saadaan rahaa Puolueen kannattajille.

Jälkimmäinen kanta saa yhä enemmän jalansijaa. Biotalouskuplassa tätä ei ole huomattu.

Suuret lupaukset eivät auta asiaa. Jos esimerkiksi aiomme saada 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen vuoteen 2025 mennessä, niitä pitäisi tasaisen vauhdin taulukolla olla nyt, kun lupauksesta on vuosi, 10 000.

Missähän ne ovat?

Biotalousinvestoinnit eivät ole vielä lisänneet hakkuita. Mutta hakkuutoiveiden innoittamat luonnon monimuotoisuustoimet etenevät konkreettisesti: ministeriötasolla valmistellaan hanketta, jossa valtio lupaa suojella omia maitaan aina kun yksityinen metsänomistaja tekee saman, yhtä suurin hehtaarimäärin.

Uusia puun käyttöpaikkoja etsitään kiivaasti. Esimerkiksi keskieurooppalaiset puujobbarit ovat tulleet Suomeen: Keski-Suomessa toivotaan, että klapikauppa Saksaan, Ranskaan, Hollantiin ja muualle Eurooppaan käynnistyy pian.

Joutuuko metsäteollisuuden puuhuolto vielä kiittämään niitä, jotka estävät puun käytön bioenergiaksi väittämällä sitä kestämättömäksi?

Miten hyväksyttävyys turvataan? Vastaus on tuttu: tehdään asiat kunnolla ja kerrotaan se kaikille.

Perinteisesti meillä on ajateltu, että kunnolla tekeminen riittää: asiat puhuvat puolestaan. Mutta on myös opittu, että asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Vain ihmiset puhuvat.

Viestintään tarvitaan strategista näkemystä. Tämä vaatisi yksituumaisuutta, joka on eri asia kuin yksimielisyys.

Ei riitä, että tiedotetaan tarvittaessa. On rakennettava todenmukaista ja kestävää kuvaa myös silloin, kun sen tarve ei ole kaatumassa päälle.

Jatkuvan kertomisen merkitystä ei kuitenkaan aina ymmärretä. Esimerkiksi metsäinstituutin tilaisuudessa toinen entinen pääministeri, Esko Aho, lohkaisi muodikkaasti, että metsäalan on kirjoitettava itselleen tarina.

Voiko epäonnistumistamme paremmin todistaa: vaikka näitä tarinoita on kirjoitettu kuinka paljon ja kuinka hyviä, edes Esko Aho ei tunne niitä.

Imagon rakentamista ei voi ulkoistaa, jokaisen on tehtävä se itse. Eikä sitä voi rakentaa silloin, kun sitä tarvitaan. Silloin sen on jo oltava käytössä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.6.2016.

Kun ei fosforikaivos kelpaa

Kiitos ja anteeksi. Sain pyynnön.

Maa- ja metsätalousministeriö halusi ideoita ravinteiden kierrätyksestä käytäntöön. Vai haluttiinko enemmän – olisiko pitänyt alkaa yrittäjäksi?

Minusta ei siihen ole. Ajattelin vain tarjota innovaation.

Innovaatiohan ei ole keksintö. Se on idea, joka tuottaa uutta toimintaa vanhan pohjalle, uudenlaisella ajattelulla. Minulla olisi sitä tässä.

Innovaationi lähti liikkeelle mökkirannasta. Siellä oli levää.

Levää on, koska järvessä on ravinteita. Jos ne saa pois, leväkin lähtee.

Miten? En keksi muuta keinoa kuin kalastus. Eivät ole keksineet minua viisaammatkaan.

Mutta jos kalastaa, mitä tehdä kalalle? Jotenkin se pitäisi saada myytyä, että homma kannattaisi myös rahallisesti.

Kuulemani mukaan suuri osa suomalaisesta kalasta menee rehuksi. Hyvä niin.

Minne siis? Turkistarhalle.

Turkistarha on avain. Jos se kannattaa, saamme siivottua järvet. Vai kuinka?

Mutta kannattaako turkistarha? Mitä se myy ja millä katteella?

Turkista, ja näyttää kannattavan. Mutta olisiko mahdollisuus parempaan?

Mitä muuta se voisi myydä? Eikö ketusta voisi tehdä vaikka filettä? Eikö kiinalainen muka söisi sitä – syöhän korealainenkin koiraa.

Entäpä loppu? Mitä turkiseläimestä tuleekaan, eikös siinä ole sitä fosforia?

Ja eikös vaan olekin niin, että fosforista on odotettavissa aivan suunnaton pula tässä maailmassa? Eikös vaan olekin niin, että turkistarhaus on ainoa keino kustantaa vesistöihin hajakuormittuneen fosforin kokoaminen yhteen paikkaan?

Toistan: kalastus on ainoa keino kerätä villien vesistöjen ravinnekuormitus maalle yhteen paikkaan, ja turkistarhaus on markkinaehtoinen keino kustantaa se, vieläpä ulkomaalaisten rahoillla.

Turkistarha on fosforikaivos, joka kannattaa jo nyt, ennen kuin fosforin tuotantoa on edes aloitettu. Globaalien trendien perusteella siitä saisi uuden tulonlähteen Suomen maaseudulle.

Mielestäni tämä on hyvä idea, mutta luulen, että ei tämä voi onnistua. Syitä varmasti löytyy. Ainakaan minulla ei ole osaamista eikä rahaa.

Vesien puhdistaminen vaatii toimivan verkoston. Sen laajentaminen kannattavalla tavalla kaikille Suomen rehevöityneille vesistöille saattaisi tarvita valtion kannustusta ja tukea, toivottavasti kuitenkin vain rakentamisvaiheessa. Juuri tällaisia verkostoja uusiutuvien luonnonvarojen kannattava ja laaja käyttö vaatii aina, niin kuin Juha Kuisma todistaa mainiossa Suomen ekohistoriassaan kirjassaan Tuli leivän antaa.

En kuitenkaan usko, että valtionhallinnon biotalousohjelmat venyisivät tällaiseen. Syy on yksinkertainen: koska turkistarhaus.

On näitä ennakkoluuloja muuallakin. Esimerkiksi metsäalalla on paljon niitä, jotka eivät halua pitää turkistarhausta biotaloutena, eikä heillä ole muuta perustelua asialle kuin sama: koska turkistarhaus.

Niin että kiitos, ja anteeksi. Luulen, että turkistarhauksen on edelleenkin ihan omin voimin kerättävä maailmanmarkkinoilta rahat Suomen vesien puhdistamiseen.

Hyvä puoli tässä on, että siihenhän se on tottunut.

Kirjoitus on julkaistu Maaseduun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2016.

Straniuksen silmänkääntötemput

Euroopan unioni haluaisi taata, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käytettävien uusiutuvien energioiden käyttö ei haittaa luonnon monimuotoisuutta. Ympäristöjärjestöjen mukaan Suomi vastustaa tätä.

Väite on kummallinen. Ei edes ole mitään ehdotusta, mitä vastustaa: Suomi, niin kuin muutkin jäsenmaat, vasta valmistelee kantaansa.

Vahvoilla on linjaus, jonka mukaan nykyiset takeet metsätalouden kestävyydestä tulisi arvioida jäsenmaittain. Jos ne katsotaan riittäviksi, maa luokiteltaisiin riskittömäksi. Muussa tapauksessa pitäisi arvioida yksittäisiä puutavaraeriä.

Suomen luonnonsuojeluliiton Leo Stranius väittää blogissaan, että hallituksen tavoitteena olisi varmistaa ”bioenergian hyväksyttävyys uusiutuvana energiamuotona sekä sen laskennallinen nollapäästöisyys”.

Sitaatti on väärennös: Stranius jättää kertomatta, että tätä tavoitellaan vain ”kestävän” bioenergian osalta.

Niinpä Stranius pääsee viisastelemaan, että ”tiede ei tue näkemystä, että kaikella bioenergialla olisi sama ilmastovaikutus”. Tämä onkin juuri se syy, miksi tätä halutaan vain kestävälle bioenergialle.

Stranius vaatii unionilta kriteereitä, jotka estävät luonnon monimuotoisuuden heikentymisen – ikään kuin metsätalouden ekologisuutta ei säädeltäisi nyt lainkaan. Ongelma ei olekaan metsätalouden, vaan vain luonnonsuojeluliiton, joka ei halua ottaa osaa tähän työhön.

Jos se haluaisi, se liittyisi mukaan PEFC-sertifiointiin, mikä kattavuutensa takia käytännössä määrittelee sen, miten Suomen metsiä hoidetaan. Kutsuista huolimatta liitto haluaa vain huudella sivusta.

Liitto vaatii kokonaan uutta kriteeristöä. Tällöin metsänomistajan pitäisi valita, minkä kriteeristön mukaan metsää kasvattaa.

On selvää, että hän valitsisi tuottavan metsätalouden kriteeristön, eikä täysin valtion tuen varassa olevan bioenergian tuotannon kriteeristöä. Seurauksena energiapuuta kyllä saataisiin, mutta unioni ei sitä hyväksyisi.

Näin sitä ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun katsotaan, miten Suomi täyttää unionin uusiutuvan energian vaatimukset. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Metsäenergian ”nollapäästöisyyttä” järjestöt epäilevät perusteella, joka on puhdas silmänkääntötemppu: ne tarkastelevat luontoa yhden puun tasolla ja laskevat, että kun tämä puu kaadetaan, sen tilalle kasvavalta puulta kestää 70 vuotta sitoa menetetty hiilivarasto takaisin.

Tarkastelutapa on ennenkuulumattoman näköalaton. Näin piilotetaan se tosiasia, että metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, kaiken aikaa, ja voisi kasvaa enemmänkin, jos haluaisimme metsiämme siihen käyttää.

Lopuksi Stranius toistaa, että Suomen metsätalous ei olisi kestävää kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tätä mieltä voi olla, mutta tämä on vain mielipide.

Taloudellinen kestävyys on helppo osoittaa numeroin. Ekologiselle kestävyydelle sen sijaan ei ole hyväksyttyä mittaria.

Tätä osoittaa sekin, että ympäristöjärjestöt vaihtavat omia, uhanalaisuuteen liittyviä mittareitaan sen mukaan, mistä kulloinkin saadaan sopivin – eli huonoin – tulos.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.4.2016.