Miksi ekologit hylkäävät ekosysteemit

Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä. Se johtuu siitä, että luulen tietäväni vastauksen.

Nykyinen keskustelu metsäluonnosta on hämmentävää. Kaikki se, mihin minut nuorena toimittajana opetettiin, tuntuu kääntyvän päälaelleen. Se alkoi jo siitä, miten opiskeluaikaisen soluasuntoni biologian opiskelijat minua kasvattivat.

Etenkin ihmettelen yhtäkkiä täysin hyväksytyksi tullutta asioiden, kuten ekosysteemien pilkkomista mielivaltaisiin osiin ja kokonaisuuksien selittämistä näiden osien toiminnalla. Tätä insinööritieteellistä näkökulmaa biologit ovat osanneet pilkata aina ja korostaneet, että ainakaan ekosysteemien toimintaa ei voi tällä tavalla ymmärtää.

Ekosysteemien suhteen kuvittelin oikeaksi tieksi kokonaisuuksien tutkimisen. Tämä on ekosysteemeissä mielestäni myös kiinnostavinta.

Mutta hämmästyttävää kyllä, tämä ei olekaan enää tärkeää.

Olen ehkä vaarallisella alueella. En ole metsänhoitaja, en biologi, vaan vain toimittaja. Mutta jatkan.

Ennen aikaan sanottiin, että pitää nähdä metsä puilta. Tämä tarkoitti kokonaisuuksien tavoittelua yksityiskohtien yli.

Suomen ilmastokeskustelu käy toiseen suuntaan, vaikka kyse on yhteisestä ilmastosta. Nyt katsotaan vain Suomen metsiä, ja niidenkin osalta usein vain puita. Metsää ei haluta nähdä.

Jotkut keulakuvat ja sitä useammat seuraajat haluavat katsoa metsien käytön ilmastovaikutuksia jopa peräti yhden puun tasolla. Heidän mielestään on järkevää kysyä, milloin kaadetun puun tilalle on kasvanut uusi.

Voin vakuuttaa: ei milloinkaan. Puut eivät koskaan kasva samaan paikkaan kuin edelliset.

Jos tutkii metsää ekosysteeminä, ymmärtää katsantotavan järjettömyyden. Pilkkomalla luonto tarpeeksi pieniin osiin ajallisesti tai paikallisesti siitä voidaan väittää mitä hyvänsä näennäisen järkevää ja jättää ymmärtämättä kokonaisuus.

Siihen kuuluvat esimerkiksi kaatamatta jätetyt puut. Ne sitovat kaatamisessa vapautuneen hiilen välittömästi.

Tärkeää ei ole se, paljonko juuri tässä paikassa kasvavaan puuhun sitoutuu hiiltä, vaan paljonko sitä sitoutuu metsään.

Miksi ympäristön puolesta puhuvat ihmiset hylkivät tässä kohtaa kokonaisvaltaista ja ekosysteemistä ajattelua? Miksi he juoksevat insinööritieteellisen ajattelun perässä, jota Suomen ympäristökeskuksen diplomi-insinööri Sampo Soimakallo puolusti taannoin sanomalla, että teknosysteemien toiminta vastaa hyvin pitkälle ekosysteemien toimintaa.

Jos tämä on ekologien mielestä totta, niin olkoon. Sen verran olen kuitenkin asiaan perehtynyt, että voin sanoa väitettä vähintäänkin yllättäväksi.

Vaikka eihän biologiakaan lopun päältä tutki luontoa, vaan luonnosta rakentamiamme malleja ja niiden vastaavuutta havaintojen kanssa. Tämä periaate on aivan sama kuin insinööritieteissä ja jos se toimii, niin kaikki on hyvin.

Mutta toimiiko se? Siksikö ekologit hylkäävät ekosysteemit, että ei toimi?

Enpä usko. Luulen sen johtuvan pikemminkin siitä, että heille ovat alkaneet kelvata kaikki syyt, millä voi perustella metsien poistamista talouskäytöstä, riippumatta – esimerkiksi – metsien ekologisista arvoista.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.1.2020.

Ostapa maalainen, kaupungista kesämökki

Elämme aikaa, jolloin aiemmin ylittämättömiksi katsotut rajat rikotaan mennen tullen. Siinä mielessä kaikki on normaalia.

Kuvittelemme, että ajassamme on jotakin ihmeellistä. Silti harva meistä kykenee edes ajatuksissaan ylittämään vaikka sitä, mihin Stalinin Gulagissa päästiin.

Siinä mielessä nyt on kuitenkin toisin, että Gulagissa piittaamattomuus lähimmäisestä oli useimmiten elinehto. Kun taas nykyaikana keneltäkään ei vaadita naapurin kiroamista alimpaan helvettiin vain jotta henki, tai edes toimeentulo säilyisi.

Nykyään ei tarvitse edes yrittää lähimmäisen tuntemista. Sellainen vaatii ymmärtämistä ja ymmärtäminen vaatii ajattelua. Eikä ajattelu ole järin muodikasta.

Sen sijaan muodikkaita ovat mielipiteet, joita kannamme kuin oikein valittuja vaatteita. Mielipiteet eivät maksa mitään – eivät ainakaan vaivaa – ja siksi erityisen suosittua on niiden mahdollisimman kärjekäs julistaminen.

Olen kehittänyt mittarin maalaisten ja kaupunkilaisten vertaamiseen, samoin kuin tavoiteltavan mittarinlukeman: siinä vaiheessa kun maalaisella on varaa ostaa kaupungista kesämökki siten kuin kaupunkilaisella maalta, puntit ovat tasan.

Korostan sanaa kesämökki. Kaupunkiasunto kakaralle on eri juttu.

Kuvittelin tätä mittaria jokseenkin vastaansanomattomaksi, kunnes näin erään helsinkiläisvihreän viestin. Hän kummasteli sitä, että jos siellä maalla on talvella niin kamalaa, mikseivät maalaiset muuta talveksi kaupunkiin.

Niin, miksi eivät?

Mikä on ihmisen kyky asettua lähimmäisen asemaan, jos hän kysyy näin? Tai kun hän ykskantaan ilmoittaa lypsykarjan omistajalle, että ”eikö sinunkin kannattaisi seurata aikaasi ja alkaa viljellä härkäpapua”.

Mutta eivät maalaiset sen parempia ole. Takavuosina Savon suunnasta närkästyttiin minulle, kun kommentoin postiluukusta tullutta Kuopio-esitettä.

Sen mukaan Kuopiossa kaikki on hyvin ja jokainen ymmärtäisi sen, kun vaan kerran kävisi Kuopiossa. Ihmettelin, koska minä olin käynyt.

Minulle todisti enemmän se, että kun Lääkelaitosta yritettiin hajasijoittaa Kuopioon, laitoksen henkilökunta ei halunnut sinne lähteä. Jostain tämäkin kertoo.

Kuopiolaisten mielestä se kertoo siitä, että helsinkiläiset ovat tyhmiä. Tätä samaa rallattaa alueellistamisen ihmisuhreista täysin piittaamaton ykkösveturi Suomen Keskusta.

Ei silti, alueellistaminen voi hyvinkin olla hyvä juttu. Alan uskoa siihen välittömästi sen jälkeen kun Suomen Keskusta alueellistaa oman pääkonttorinsa jonnekin… no joo, minne vain Pori-Tampere-Lappeenranta-linjan pohjoispuolelle.

Helsinkiläisten tyhmyys tiivistyy hiililämmityksessä. Siitä pitää luopua ja luovutaan, vaikka se tulee suunnattoman kalliiksi, sillä aikansa parhaalla ekologisella tietämyksellä rakennettu hiililämmitys olisi toimintakykyinen vielä kauan.

Tilalle tulee ainakin hakkeen polttoa ja hirveä poru, kun Helsinki alkaa ostaa haketta ulkomailta. Mutta näin on pakko tehdä, koska Suomen hake ei riitä ja kilpailulait kieltävät oman maan suosimisen.

Kuka tästä kaikesta hyötyy? En minä etkä sinä. En keksi muita kuin näennäisillä ilmastohyödyillä briljeeraavat poliitikot.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.12.2019.

Ympäristökelkka kääntyi taas kerran

Vielä kymmenisen vuotta sitten ympäristöjärjestöt olivat sitä mieltä, että ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa hiilinieluja ei tulisi ottaa huomioon ollenkaan. Niiden mukaan se olisi johtanut tilanteeseen, jossa päästöt olisivat jääneet vähentämättä ja olisi puhuttu vain nieluista.

Järjestöt olivat oikeassa ja me näemme sen nyt. Kuten IPCC:n pääsihteeri Petteri Taalas on todennut suomalaisesta ilmastonmuutoskeskustelusta: ”Liikkeellä on tahoja, jotka eivät muutenkaan pidä metsien käyttöä myönteisenä.”

Nyt ympäristöjärjestöt eivät muusta puhukaan kuin hiilinieluista. Ne tuottavat itse sitä irvikuvaa, mihin ne aiemmin pelottelivat hiilinielupuheen johtavan. Kelkka on käännetty 180 astetta, taas kerran.

Tämäkään linja ei tuo sitä, mitä luvataan. Hiilinielua pitäisi kasvattaa vähentämällä hakkuita Suomessa, mutta ilmasto ei hyötyisi siitä juurikaan, koska hakkuut vain siirtyisivät muualle.

Toki Suomi saisi ilmastotaseensa väliaikaisesti kuntoon. Vertaus housuihin laskemisesta pakkasella sopii tähän hyvin: hetken se lämmittää, mutta sitten kyyti on entistä kylmempää.

Tulevaisuuden nimissä puhuvan ympäristölobbyn ajanlasku loppuu tässä asiassa vuoteen 2050, sillä siihen mennessä päästövähennykset pitäisi Pariisin sopimuksen mukaan toteuttaa. Sopimuksen toinen tavoite on unohdettu: sen jälkeen hiiltä on alettava poistaa ilmakehästä.

Ja sitä ei voi tehdä kuin hiilinielujen avulla.

Metsät sitovat hiiltä tehokkaimmin, kun ne pidetään kasvukunnossa. Hakkuurajoitukset heikentäisivät metsien kasvukuntoa juuri sinä aikana, kun sitä eniten tarvittaisiin.

Kun siis puhutaan kiireestä, sivuutetaan se tosiasia, että tällä politiikalla vuoden 2050 jälkeinen nielu jäisi huomattavasti pienemmäksi kuin metsäalan tarjoamassa vaihtoehdossa.

Mutta mitä väliä – meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Kaikkein eniten kuitenkin kauhistuttaa, kuinka vähän ilmastopoliittisten vaihtoehtojen muista seurauksista välitetään. Hiilinielun kasvattamisesta tarjotaan kyllä korvausta metsänomistajille, mutta niin ministeriöt, tutkimuslaitokset kuin hyvää tarkoittavat suojelijatkin unohtavat aina, että kaadettu puu tuottaa teollisuudessa kymmenkertaisesti sen mitä se tuottaa metsänomistajalle.

Tämä ei kiinnosta ketään. Väitetään jopa että puun määrä markkinoilla ei edes vähenisi, mutta miksi sitten metsänomistajallekaan pitäisi maksaa hiilensitomiskorvausta?

Kaiken huippuna markkinoilta katoaisi eniten juuri sitä puuta, mistä tehdään ympäristölobbyn vaatimia pitkäikäisiä tuotteita, siis tukkipuuta.

Eikä ilmastonmuutos ole kuin yksi niistä lukuisista toisten aiheuttamista ongelmista, jotka pitäisi ratkaista metsien avulla. Kaikki haluavat hyvittää rikoksensa istuttamalla puita.

Jopa taksiyhtiöt – ymmärtämättä lainkaan kysymystä, miksi ette siirry vähäpäästöisempiin autoihin. Milloin mikäkin monimuotoisuutta tuhoava sorafirma kyselee, voisivatko he jatkaa kuten ennenkin, jos he saisivat maksettua jonkun suojelemaan metsänsä.

Tällä valheella on lyhyet jäljet. Kun ne huomataan, on kuitenkin jo myöhäistä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusus -lehdessä 22.11.2019.

Vanheneeko tutkimus – politiikan mielestä kyllä

Jolloinkin 1990-luvun alussa törmäsimme Uuden Suomen toimituksessa uutiseen: aasialainen tutkimusryhmä oli onnistunut tuottamaan laboratorio-olosuhteissa kylmäfuusion.

Uutinen oli merkittävä. Jos koe pystyttäisiin toistamaan, se voisi avata ihmiskunnalle tien uusiutuvaan, saasteettomaan ja rajattomaan energianlähteeseen – aurinkoon voimalaitoksessa.

Parin viikon kuluttua uutisoimme toisesta tutkimusryhmästä, joka oli yrityksistä huolimatta epäonnistunut kokeen toistamisessa ja epäili, josko homma voisi toimia ollenkaan. Tämä herätti lukijat, nuo ”majurinlesket”, niin kuin heitä ystävällisesti toimituksessa kutsuttiin.

”Ettekö te nyt voisi päättää, mitä mieltä olette”, kuului närkästynyt kysymys. Ja hyvinkin aiheellinen, jos vertaamme Uuden Suomen tuolloista uutisointia vaikkapa nykypäivän Suomen Kuvalehteen.

Siellä päätökset tieteen pätevyydestä ovat helppoja.

Toimittaja Vappu Kaarenoja kirjoitti 9.8.2019 Suomen Kuvalehteen kolumnin otsikolla Historia ei ole unohtunut. Kolumnissaan Kaarenoja kuitenkin, nimenomaan ja asiasta tehden, halusi unohduttaa historian.

Kaarenoja kirjoitti, kuinka Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila oli jakanut Twitterissä Metsäntutkimuslaitoksen puun vuosilustoja koskeneen tutkimuksen takia tehdyn artikkelin. Ylä-Anttilan saatesanoista saattoi löytää epäilyn, että ilmaston muuttuminen olisikin vain normaalia luonnon syklisyyttä.

Kaarenojan mukaan oli luonnollista, että kun juttu paljastui niinkin vanhaksi kuin vuonna 2010 kirjoitetuksi, Ylä-Anttila poisti tviittinsä – tietenkin asianmukaisen somekritiikin saattelemana.

Kaarenoja kertoi myös, kuinka ”konsultti Hannu Oskala (vihr.)” oli kysynyt, miksi Yleisradio pitää artikkelia yhä sivuillaan. ”Vanhoja sisällöltään virheelliseksi todettuja juttuja voi ja pitää poistaa”, oli Oskala kirjoittanut.

Kaarenojan mukaan vaatimus oli ymmärrettävä, koska ”vanhat ja heppoisiin lähteisiin perustuvat jutut haastavat jopa mediapomojen medialukutaidon”.

Tutkimushankkeessa mukana ollut emeritusprofessori Kari Mielikäinen halusi kommentoida asiaa. Mielikäistä hämmästytti erityisesti se, kuinka mennyttä aikaa koskeva luonnontieteellinen tutkimus voisi muuttua virheelliseksi vain siksi, että aika kuluu.

Aikaa olikin kulunut, lähes kymmenen vuotta. Maailmanhistorian etevimmän sukupolven pitäisi ehkä kiistää myös 2500 vuotta vanha Pythagoraan lause.

Mitä tulee Metsäntutkimuslaitoksen lustotutkimuksiin, maailmassa ei ole ilmestynyt mitään, joka edes yrittäisi haastaa ne, sen kummemmin lähtökohtien – jotka muuten eivät olleet ilmastotutkimuksessa – metodien kuin tuloksienkaan suhteen.

Mielikäinen kirjoitti, että ”Kaarenojan kirjoitus osoittaa ylimielisyyttä”. Tämä oli ehkä liikaa.

Suomen Kuvalehdellä on luonnollisesti täysi oikeus päättää, mitä se sivuillaan julkaisee. Mutta lehti ei vastannut Mielikäisen viesteihin millään tavoin eikä se julkaissut Mielikäisen kommenttia.

Vapaata sanaa puolustava olisi löytänyt paremman ratkaisun. Tieteellisen tiedon ristiriitaisuus on toisinaan vaikeasti hyväksyttävissä oleva asia.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun tulevaisuus -lehdessä 29.9.2019.

Ympäristöglobalisaatio uhraa pienet ihmiset

Ylälappilaiset metsänomistajat törmäsivät tammikuussa 2019 yllättävään asiaan: heidän puutaan ei haluttu ostaa. Puun ostajat, metsäyhtiöt, sanoivat syyksi kansainvälisen metsäsertifioinnin järjestelmän FSC:n. Metsänomistajat olivat valinneet toisen järjestelmän, PEFCin. Kuinka kokonaan toinen järjestelmä siis saattoi johtaa ostorajoituksiin?

Metsäsertifiointi on tapa osoittaa kuluttajalle, että puutuotteeseen käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä. Metsäsertifiointi on periaatteessa vapaaehtoista metsänomistajalle.

Metsäsertifioinnissa metsäyhtiö sitoutuu siihen, että tietty minimiosuus sen ostamasta puusta tulee sertifioidusta metsästä. Siis ei kaikki. Ylä-Lapissa oli kyse siitä muusta puusta, mitä yhtiö hankkii – siis siitä, mikä ei ole sertifioitua.

Molemmat sertifiointijärjestelmät, FSC ja PEFC, asettavat vaatimuksia myös tälle ei-sertifioidulle puulle, vaikka lievempiä kuin varsinaisesti sertifioidulle puulle. Jos on syytä epäillä, että tällainen ei-sertifioitu puu ei täytä sille asetettuja vaatimuksia, sertifiointiin sitoutunut metsäyhtiö ei voi sitä ostaa.

Laillista estettä ei ole, mutta markkinatalous ja sertifikaatin menettämisen uhka estävät puukaupan. Se on koko sertifioinnin idea – tosin alun perin sen ajateltiin koskevan vain sertifioitua puuta.

PEFCille on riittänyt, että ei-sertifioitu puu on laillisesti hankittua, kun taas FSC on määritellyt koko Ylä-Lapin riskialueeksi ei-sertifioidun puun suhteen. Metsällä saattaa olla FSC:n käsityksen mukaan niin korkea suojeluarvo, ettei hakkuu tule kysymykseen. Voi myös olla, että metsänhoito ei täytä FSC:n vaatimuksia poronhoidon tai saamelaiskulttuurin suhteen.

FSC ei kuitenkaan kiellä puun ostamista näiltä alueilta, kunhan puun ostaja kykenee osoittamaan, että riskit eivät toteudu. Kun ilmoitus ostorajoituksesta tuli Ylä-Lapin metsänomistajille, FSC:n oma prosessi ostokelpoisuuden takaavien sääntöjen laatimiseksi oli vasta alkutekijöissään.

FSC Suomi kuitenkin rauhoitteli, että ostorajoitus oli väliaikainen. Se päättyikin toukokuussa yksityisten metsänomistajien osalta, mutta tätä kirjoitettaessa korkeintaan puolen vuoden mittaiseksi luvattu rajoitus jatkuu muutamien suurimpien yhteismetsien osalta jo yhdeksättä kuukautta.

Yksityismetsätalous on yksi Ylä-Lapin elinehdoista
Riippumattomat järjestöt ovat oleellinen osa länsimaista demokratiaa. Niiden arvostus perustuu siihen järkevään ajatukseen, että enemmistön päätösvalta ei välttämättä yksin löydä eikä tuo oikeutta. Kansalaisjärjestöjen rooli on tuoda esiin toinen näkökulma päätöksentekoon.

Tilanne muuttuu, kun monikansalliset järjestöt alkavat käyttää hyväkseen markkinoita, kuten metsäsertifioinnissa tapahtuu. Markkinavalta on sokeaa ja siksi usein epäoikeudenmukaista. Se ei kykene ottamaan huomioon paikallisia oloja.

Yksityisen metsätalouden merkitys Ylä-Lapille on valtava. Metsänomistajia on noin tuhat, kymmenesosa väestöstä. He myyvät puuta vuosittain lähes miljoonalla eurolla.

Esimerkiksi Inarissa yksityismetsätalous on keskeinen elinkeino, joka raakapuullaan pitää osaltaan yllä jopa lähes 500 kilometrin päässä olevaa Kemin metsäteollisuutta. Lisäksi metsänomistajat toimittavat polttopuuta kotitalouksille, kaukolämpölaitoksiin, matkailuyrityksille, jopa vientiin.

Kuten muuallakin Suomessa, metsätalous pitää yllä kaikille avointa metsätieverkkoa ja lähes kaikkialle ulottuvaa matkapuhelinverkkoa. Yksityismetsät ja yhteismetsäosuudet takaavat lainoja ja niiden tuotolla tuetaan muita elinkeinoja. Niin ajattelee ainakin poromies, jonka moottorikelkka jäi ostorajoituksen takia viime talvena ostamatta.

Kiista lietsoo paikallisia erimielisyyksiä
Ylä-Lapin tapauksessa järjestöjen markkinavalta käyttää hyväkseen ja lietsoo paikallisten ihmisten erimielisyyksiä. Käytännössä kaksi ylälappilaista paliskuntaa ovat eri mieltä kaikkien muiden kanssa.

Muddusjärven ja Hammastunturin paliskunnat ovat ilmoittaneet, että yhteismetsien metsätalous haittaa porotaloutta. Se on yksi syy sille, että FSC on todennut yhteismetsätalouden riskiksi. Mutta näidenkin paliskuntien jäsenet ovat usein myös yhteismetsän jäseniä.

Ylä-Lapin yhteismetsien suurimmat omistukset ovat juuri näiden paliskuntien alueella. Vaarana on, että jos niiden hakkuut estyvät, Ylä-Lapin metsätalous kokonaisuudessaan muuttuu kannattamattomaksi.

Näin voi käydä esimerkiksi siksi, että Kemin ja Ylä-Lapin välille rakennettu erittäin pitkä mutta äärimmäisen tehokkaaksi viilattu logistinen ketju vaatii riittävän määrän puuta ollakseen kannattava. Asiaa ei paranna se, että ympäristöjärjestöt ovat vuosien kampanjoinnillaan onnistuneet vähentämään myös Metsähallituksen hakkuumäärät alueella vain osaan entisestä.

Järjestönkin pitäisi olla demokraattinen ja avoin
FSC:n käyttämä valta tulee kahdelta taholta: sen takana olevien järjestöjen hyvästä maineesta kansalaisjärjestöinä ja siitä, että teollisuuden on välttämätöntä seurata näiden järjestöjen tahtoa. FSC on pääasiassa WWF:n perustama, mutta myös Greenpeace on siinä mukana. Kilpailevan PEFC-järjestelmän taas ovat perustaneet pääasiassa eurooppalaiset perhemetsänomistajat ja metsäteollisuus.

Tällaiselta vallankäytöltä ei yleensä vaadita demokraattisuutta, niin kuin ei globaalilta markkinataloudelta yleensäkään.

Mutta eikö myös kansalaisjärjestön, tai sellaisena esiintyvän, pitäisi olla demokraattinen ja avoin, etenkin kun nämä järjestöt vaativat sitä muilta? Tässä tapauksessa näitä järjestöjä on kaksi: Greenpeace ja WWF.

Niistä kumpikaan ei ole kansalaisjärjestö. WWF on säätiö, kun taas Greenpeace on kyllä yhdistys. Tietääkseni sillä on kahdet säännöt, Patentti- ja rekisterihallitukselle toimitetut ja julkistetut – mutta tämä on asia, mistä on vaikea saada tietoa.

PRH:ssa olevien, ja ilmeisesti pätevien sääntöjen mukaan Greenpeacen jäsenyys kestää vain vuoden, minkä jälkeen järjestön hallitus valitsee uudet jäsenet. Tämä takaa, että tavalliset kansalaiset eivät voi sen jäseniksi päästä eikä jäseniä tiettävästi olekaan kuin noin kymmenen.

Myös itse FSC:n toimintaa on vaikea hahmottaa. Jo se tapa, millä FSC on rakentanut järjestelmää ei-sertifioidun puun laadun varmistamiseksi, on niin monimutkainen, ettei sitä voi ulkopuolinen ymmärtää. Työstä on vastuussa Suomen FSC, mutta vain periaatteessa. Kun se ei erimielisyyksien takia kyennyt työtä tekemään, se siirrettiin kansainvälisen FSC:n sääntöjen mukaan konsulttiyhtiölle.

Konsultti on ulkomaalainen, mutta se käyttää suomalaisen Tapio Oy:n osaamista.

Metsästä eläviä ei pidä unohtaa
Erityisesti kolmannessa maailmassa on toisinaan ollut vaikea ymmärtää kansainvälisiä ympäristöjärjestöjä, kun ne omista näkökulmistaan ryhtyvät neuvomaan paikallisesta luonnosta eläviä ihmisiä. Esimerkiksi Brasiliassa on järjestö, joka edustaa metsistä luonnontuotteita keräilemällä toimeentulevia ihmisiä.

Järjestön johtaja Joaquim Belo kertoi toukokuussa maailma.net-lehdessä, kuinka paras tapa suojella metsää on tehdä se yhdessä metsästä elävien ihmisten kanssa. ”Tämä on tärkeää myös muualla kuin Brasiliassa”, Belo huomautti.

Suomessa tämä ymmärretään, kun on kyse Brasilian maattomista. Oman maan osalta ymmärrys katoaa.

Helsingin yliopiston professorit Jaana Bäck, Olli Tahvonen ja Timo Vesala kirjoittivat (Ylä-Lapin metsät tulisi jättää puuntuotannon ulkopuolelle, HS, 8.5.2019), että kyseiset FSC:stä johtuvat hakkuurajoitukset olisivat kohdistuneet yksinomaan valtionmetsiin. Niihin ne eivät kuitenkaan kohdistuneet lainkaan.

Kirjoituksen otsikossa mainittu vaatimus ei ole uusi, mutta se on uutta, että professorit väittivät ylälappilaisen metsätalouden perustuvan kokonaan metsäyhtiöiden voimakkaaseen edunvalvontaan. Eikä siis esimerkiksi metsänomistajien tarpeeseen saada leipää pöytään.

Metsänomistaja saa vain krokotiilinkyyneleet
FSC:n ei-sertifioitua puuta koskevien vaatimusten ei pitänyt tulla yllätyksenä yksityismetsätaloudelle. Niistä oli kerrottu useaan otteeseen esimerkiksi forest.fi-verkkosivulla.

Asiaan suhtauduttiin vähän kuin naapurin käymiin sotiin – mitäs ne meitä koskevat. Ajateltiin, että FSC on metsäteollisuuden, valtionmetsien ja Metsähallituksen ongelma. Niinpä esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus uutisoi vielä 1. heinäkuuta, että FSC:n riskimäärittely yllätti metsänomistajan, nyt jo Heinolassakin.

FSC on ajanut yksityismetsänomistajat tilanteeseen, johon he eivät itse ole voineet eivätkä voi vaikuttaa. Se sysää vastuun metsäyhtiöille, jotka riskikohteiden osalta joutuvat kertomaan metsänomistajalle FSC:n asettamat ehdot, kuten hakkuutavan ja kielletyt alueet, jos niitä on. Myös puun hinta saattaa muuttua.

Kun metsänomistajat ovat vaatineet FSC:ltä tietoa riskialueista, se on vastannut, että ei kuulu meille, vaan metsäyhtiöille. Yhtiöt ovatkin laatineet riskikarttoja metsänomistajien metsistä, mistä taas metsänomistajat eivät ole lainkaan pitäneet.

Mistään katastrofista ei välttämättä ole kyse, vaan asiasta selvitään todennäköisesti riskienhallinnalla. Yksityiset metsänomistajat joutuvat kuitenkin hyväksymään sen, että heidän päätösvaltansa omien metsien suhteen vähenee.

Ympäristöjärjestöjen itku metsänomistajien päätösvallan puolesta osoittautuu krokotiilin kyyneleiksi nyt jo toisen kerran. Ensimmäinen oli se, kun järjestöt, saatuaan metsänomistajan vapaaehtoisuuteen vedoten lainsäädännön myötämielisemmäksi jatkuvalle kasvatukselle, alkoivat välittömästi vaatia sitä pakolliseksi.

Tosin ensiksi vain valtionmetsiin, mutta kuten luonnonsuojeluliiton edustajat viime vuoden toukokuussa sanoivat Turun Sanomissa, valtionmetsät ovat vain välitavoite.

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehden syyskuun 2019 numerossa.

Ilmasto kestää, vaikka Suomi hakkaisi miten – mutta kestääkö ilmastopolitiikka?

Kirjoitus on kommentti Vihreä Lanka -lehden artikkeliin syyskuun alussa.

Kirjoititte artikkelissanne (Ilmasto ei kestä nykyhakkuita, jos puuta ei käytetä paremmin, Vihreä Lanka, 4.9.2019), että metsien hakkuut eivät ole ilmasto-ongelma, jos puu käytetään pitkäikäisempiin tuotteisiin, kuten sahatavaraan. Lyhytikäisistä tuotteista mainitsitte esimerkkinä paperin, sellun ja energian.

Kirjoituksessanne mainittiin aivan oikein, että nämä käyttötarkoitukset eivät sulje toisiaan pois. Kun kirjotatte, että "samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi, ohuempi latva selluksi ja kuoret ja oksat energiakäyttöön", todellisuus on hieman toisenlainen.

Runko ei mene hirreksi, vaan sahatavaraksi. Nykyaikainen teollinen hirsi kootaan sahatavarasta liimaamalla, minkä seurauksena sahoilla ja puutuotetehtailla syntyy sivutuotteita, kuten pintapuuta ja sahausjätettä.

Varsinkin pintapuu on erittäin hyvä sellun raaka-aine. Siitä tehdyn hakkeen myynti selluteollisuudelle tekee sahauksen nykyhinnoilla kannattavaksi. Sanotaan, että hakkeen myynnillä saha maksaa palkkamenonsa.

Sellu taas ei ole lyhytikäinen tuote, sillä sehän ei edes ole tuote, vaan välituote. Kukaan ei käytä sellua sellaisenaan, vaan vain siitä tehtyjä lopputuotteita. Sellun pitkäikäisyys riippuu siitä, mitä siitä tehdään.

Energia on lyhytikäinen tuote. Sitä ei kuitenkaan metsäalalla tuoteta muusta kuin sivutuotteista, ellei niille ole löydetty arvokkaampaa käyttöä materiaalina.

Kotitarvepuuta lukuun ottamatta kukaan ei metsäalalla suunnittele puiden kaatamista sitä varten, että ne poltettaisiin.

Kirjoituksessanne sanottiin, että metsäteollisuuden uusien tuotteiden laajamittainen käyttö on kaukana. Yleensä ajatellaan, että tuotteen saaminen teollisesti ja kaupallisesti valmiiksi kestää ideasta toteutukseen vähintään 30 vuotta.

Esimerkiksi VTT:stä sanottiin vielä 2000-luvun alussa, että dieselin teko puusta on aivan naurettava idea. Nyt sitä on tankattu jo vuosia tavallisilla huoltoasemilla. Tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.

Metsäteollisuus todellakin on tutkinut uusia tuotteita kaiken sen ajan, kun sitä on syytetty tutkimattomuudesta, mutta jos se olisi puhunut tutkimuksistaan, sitä olisi varmaankin pidetty hulluna.

Nanosellun nimellä ei ehkä ole kaupallisia tuotteita, mutta Stora Enso on jo jonkin aikaa sekoittanut maitopurkkikartonkiin mikrosellua. Näin kartongin rakenne lujittuu, siitä voidaan tehdä ohuempaa, mikä säästää raaka-ainetta ja kuljetuskustannuksia.

Raumalla Metsä Fibren tehtaan sellusta tehdään pitkäikäistä komposiittia, jota markkinoidaan esimerkiksi autoteollisuudelle kojelautojen materiaaliksi.

Usein sanotaan, että metsäteollisuus ei löydä enää koskaan sellaista korkean lisäarvon massatuotetta kuin kopiopaperi. Tekstiilistä voi kuitenkin tulla sellainen: markkinapotentiaali on valtava ja kilohinta selvästi korkeampi kuin kopiopaperilla.

Sille, että "niiden osuus esimerkiksi nykyisen kokoisesta puuntuotannosta olisi melko pieni", kuten kirjoituksessanne sanottiin, ei ole minkäänlaisia perusteita. Todellisuus puhuu pikemminkin päinvastaisesta.

Tässä kaikessa on kuitenkin yksi mutta: jos Suomi rajoittaa hakkuita poliittisin päätöksin, se kertoo investoijille, että tämä maa ei halua metsäteollisuutta.

Teollisuudelle se olisi "signaali ja shokki: älkää investoiko", kuten Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan strategisen markkinoinnin ja johtamisen professori Petri Parvinen on todennut. Parvisen mukaan päätös hyvin todennäköisesti heikentäisi koko metsäsektorin kilpailukykyä.

Investointien kuihtuminen lopettaisi ensimmäisenä kaiken uuden kehittämisen. Tehtaita se ei sammuttaisi, ennen kuin niiden konekanta vanhenisi.

Me siis menettäisimme taloutemme tukijalan ja tulevaisuuden pelastavan tuotannon, mutta ilmastokaan ei hyötyisi: tutkimustieto kertoo, että hakkuiden rajoittaminen johtaisi ainoastaan siihen, että globaali kysyntä suuntaisi ne muualle.

Ilmasto kyllä kestää Suomen nykyhakkuut. Itse asiassa Suomen hakkuumäärillä ei ole ilmastoon käytännössä minkäänlaista vaikutusta.

Ainoa asia, mikä nykyhakkuista kärsii, on vääränlainen ilmastopolitiikka.

Kirjoitusta ei ole julkaistu aiemmin missään, ei edes Vihreässä Langassa, pyynnöstä huolimatta. Julkaisupyynnön jälkeen lehti kuitenkin muutti artikkeliaan vaihtamalla tämän kirjoituksen toisessa kappaleessa lainatun virkkeen sanat ”samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi” muotoon ”samasta puusta voi mennä paksu runko sahatavaraksi”.

Myös tämä kirjoitus poikkeaa siitä, mitä lehteen lähetettiin. Virke ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että tästä UPM:n dieselistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit” on muutettu muotoon ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.”

Lisäksi on huomioitava, että myös nanosellua myydään kaupallisesti. Esimerkiksi UPM myy siitä tehtyä geeliä mikrobien kasvualustoiksi lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Hysteriasta tuli hyvä juttu

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin silloisen ympäristöministerin hankkeesta suojella maisemia kauneusarvojen perusteella. Kohteena mainittiin Aurajokilaakso.

Ihmettelin, mikä on se hetki, jolloin Aurajokilaakso on ollut kauneimmillaan. Kysymystä pidettiin outona: tietenkin se, mihin nykypolvi on tottunut. Sen on säilyttävä, ilmeisen ikuisesti.

Tämän konservatismin rinnalla tuhatvuotinen valtakunta kalpenee. Mutta sekin on jo ylitetty: on päätetty, että tämä nykyinen on se maapallon lämpötila, joka on oleva lopullinen.

Hankkeelle voi ennustaa huonoa tulevaisuutta, ihan riippumatta ilmastotoimista.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta kaatuu kysymykseen uskosta. Olen kuullut sen usein: ”Uskotko ilmastonmuutokseen? Jos et, kanssasi ei kannata keskustella.”

Kukaan ei väitä asiaa yksinkertaiseksi. Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä tämä uskoon liittyvä on kuitenkin vähiten tärkeä ja vähiten mielenkiintoinen. Mutta se on tulppa, jolla keskustelu tukitaan.

Mutkia oikova populismi mykistää. Esimerkiksi elokuun alussa pidetyssä ilmastonmuutospaneeli IPCC:n maankäytön raportin julkistamistilaisuudessa seinälle heijastettiin sanat ”Toiminnan lykkääminen maksaa enemmän kuin välitön toiminta.”

Ilman perusteluita, aivan kuin kirkon alttaritaululla.

Tutkijatkin esittivät aika uskomattomia väitteitä, esimerkkinä Luonnonvarakeskuksen Anna Repo: "Meillä on tiedossamme keinot, ne tarvitsee vain ottaa käyttöön."

Totta on, että meillä on tekninen tieto siitä, miten vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Ongelma vain on, että tieto on ristiriitaista.

Jo maankäytöstä löytyy tuttu esimerkki, joka kumoaa sekä Revon väitteen että seinätekstin: hakkuiden rajoittaminen Suomessa. Se toki kasvattaisi Suomen hiilinielua verrattuna siihen tilanteeseen, että niitä ei rajoiteta (ks. esim. täältä). Mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut siirtyisivät muualle.

Vaihtoehto antaisi mahdollisuuden rakentaa entistä suurempi hiilinielu Suomen metsiin vuoden 2050 jälkeen. Mutta siitä ajasta ei saa puhua, koska on kiire. Paniikki ja hysteria on korotettu kunniaan, kun aiemmin niiden on ajateltu tuottavan vain huonoja ratkaisuja.

Mitä varsinkaan emme tiedä, ovat keinojen sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset. Ei esimerkiksi ole yritettykään tutkia, miten poliittisesti perustellut hakkuurajoitukset vaikuttaisivat metsäteollisuuteen.

Markkinoinnin professori Petri Parvisen mukaan päätös johtaisi investointilamaan ja teollisuuden ja sen tuotekehityksen kuihtumiseen.

Jäisimme siis ilman uusia ja uusiutuvia, fossiiliraaka-aineita korvaavia tuotteita, eikä ilmasto hyötyisi juurikaan.

Hämmentävintä oli, että vaikka tilaisuudessa puhuttiin maankäytöstä, ihmisten määrä mainittiin vain kerran, kun Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki sanoi kasvavan väestön tarvitsevan lisää peltopinta-alaa.

Mutta kasvaako väestö? Hans Roslingin Faktojen maailma -kirjan mukaan globaalisti katsottuna ei. Silti erityisesti Afrikassa on maita, joissa valtion politiikkana on, että mitä enemmän väkeä, sitä mahtavampi maa.

Tuntuu kuin me täällä todellakin eläisimme lillukanvarsien keskellä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.8.2019.