Koneen säätiön rahoittama väitöskirjatutkija Janne Säynäjäkangas Jyväskylän yliopistosta ja väitöskirjatutkija Ville Kellokumpu Oulun yliopiston maantieteen laitokselta kirjoittivat Politiikasta-verkkolehdessä 14. lokakuuta otsikolla ”Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia” – ikään kuin puun käyttö sellun ja sen jatkojalosteiden tekoon ei olisikaan biotaloutta.
Kirjoittajien itse keksimän termin ”kuitupuukapitalismi” perustelu on täysin historiaton: ”Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin.”
Kuitupuun käyttö on synergiaa parhaimmillaan
Todellisuudessa kuitupuun jalostamisen synnyttivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sahojen loputtomat roihut, kun sahauksen sivutuotteet poltettiin. Jos niihin joku törmäsi, niin ulkomaiset start-up-investoijat – ei suinkaan metsäteollisuus – ja siitä syntyi tämä niin monien haitalliseksi kokema keksintö tehdä näistä sivuvirroista sellua polttamisen sijaan.
Kuten tiedetään, sahatavara on neliskanttista ja tukkipuu pyöreää. Kun tukkia sahataan lankuiksi, yli jää väistämättä tukin pintapuuta, joka siis aiemmin poltettiin. Sattumoisin tämä pintapuu on parasta puuta selluntekoon, paljon parempaa kuin lankuiksi menevä sydänpuu.
Sitten havaittiin, että sellun tuotantoon sopii myös se harvennushakkuista saatava puu, joka kaadetaan sillä tavoitteella, että metsiin saadaan kasvatettua enemmän ja paremman laatuista tukkia. Jos ei olisi selluteollisuutta, nämäkin riu’ut varmaan poltettaisiin tai vain jätettäisiin metsiin.
”Kuitupuukapitalismia”
voinee siis kutsua synergiaksi parhaimmillaan.
Ristiriidoitta ei eletty silloinkaan. Kirjoittajat syyllistyvät nykyihmiselle yleiseen harhakuvitelmaan, jonka mukaan meitä ennen ei ole tapahtunut mitään tärkeää. Niinpä he väittävät, jälleen täysin historiattomasti, että metsiä koskevat erimielisyydet ovat viime vuosina olleet aiempaa näkyvämmät.
Väite on täysin perusteeton. Metsistä on tässä maassa keskusteltu aina, ja miksi ei olisi, onhan metsä edelleenkin maamme tärkein luonnonvara.
Metsistä päättää metsänomistaja
Kirjoituksesta sai vaikutelman, että on jotenkin ”halpaa” kasvattaa puuta teollisuuden tarpeisiin. Täytyy kysyä, kenen tarpeisiin tavaraa yleensä pitäisi tehdä, ellei asiakkaan? Kuinka monta sellaista tahoa kirjoittajat osaavat nimetä, jotka todella voivat puusta – tai joistakin muista metsätuotteista – jotakin myös maksaa.
Kirjoitus väittää, että kuitupuun tuotannosta on tullut Suomen metsissä yhä keskeisempi raaka-aine. Kysymys kuuluu, kenen kannalta.
Sen, mitä metsissä tehdään, määrää Suomessa metsänomistaja – hahmo, jota kirjoittajat eivät kirjoituksessaan katso asiakseen edes mainita. Metsänomistajien oikeus metsiensä käyttöön on meillä turvattu vahvasti, huomattavasti vahvemmin kuin esimerkiksi Ruotsissa.
Metsänomistajan kannalta ehdottomasti tärkein tuote on tukkipuu. Sen myynnistä metsänomistajat saavat 70 prosenttia tuloistaan. Ja Suomen metsistä yksityiset kansalaiset ja perheet omistavat valtaosan, 60–70 prosenttia, metsän määritelmästä riippuen.
Kirjoittajat väittävät, että suurin osa Suomen metsistä on muutettu tasaikäisrakenteiseksi. Heidän ei tarvitse tietää, että Suomen metsätalouden tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen sekametsä. Valtakunnan metsien inventointitulosten mukaan yli 80 prosenttia Suomen metsissä kasvavista puista on luontaisesti syntynyt, mitattiin sitä sitten puiden kappalemäärällä tai tilavuudella.
Kirjoittajat väheksyvät tutkimusta
Kirjoituksen mukaan vallalla oleva jaksollinen metsänkasvatus avohakkuineen tuottaa enemmän kuitupuuta kuin poimintahakkuisiin perustuva jatkuva kasvatus. Näin onkin, mutta sanomatta jää, että avohakkuumetsätalous tuottaa enemmän myös tukkia – ja sitä paitsi usein laadukkaampaa kuin jatkuva kasvatus.
Ainoana metsäalan asiantuntijana kirjoitus siteeraa emeritusprofessori Erkki Lähdettä, vaikka esimerkiksi Luonnonvarakeskuksessa on Lähteen eläköitymisen jälkeen edistytty huomattavasti jatkuvan kasvatuksen tutkimuksessa. On vaikea ymmärtää, miksi kirjoittajat haluavat tällä tavalla väheksyä toisen tieteenalan tutkijoita, lukuisia Lähteen-jälkeisiä, erittäin päteviä metsäntutkijoita.
Kirjoituksessa puhutaan ennätyksellisistä hakkuumääristä. Niitä todistellaan taulukoilla, joista ei näy, että todellisuudessa hakkuumäärät ovat laskeneet.
Kirjoituksessa puhutaan metsäluonnosta ”biodiversiteetin kehtona”, mutta ei muisteta sanoa, että ainoana Suomen ekosysteemeistä juuri metsälajien uhanalaisuus ei ole viime 10–20 vuoden aikana kasvanut, toisin kuin kaikissa muissa suomalaisissa ekosysteemeissä.
Kirjoittajat puuttuvat myös metsäalan maaseudulle tuottamiin etuihin ja väheksyvät niitä. He viittaavat Moriz Albrechtin ja Jarmo Kortelaisen tutkimukseen, joka kuitenkin täysin mielivaltaisesti selvitti vaikutuksia vain tehdaspaikkakunnalla, kun kaikille pitäisi olla selvää, että vaikutukset – jos niitä on – ulottuvat paljon laajemmalle.
Kirjoituksen lyhennelmä julkaistaan Politiikasta-lehden kommenttina, jos lehden toimitus sen hyväksyy.
