Messiaanista luonnonsuojelua

”Siitä ei ole niin pitkä aika, kun avohakkuu oli lainsäädännön edellyttämä hakkuutapa. Eikö näin?”

”Vajaa kymmenen vuotta sitten uusittiin metsälaki, missä jatkuva kasvatus tehtiin mahdolliseksi.”

”Eli tätä ennen se ei ollut edes mahdollista Suomen lainsäädännön nojalla.”

Sitaatit kuvastavat metsäkeskustelua. Tärkeää on puhua oikeansuuntaisesti, ei välttämättä niin totta. Vääränsuuntaista puhetta taas kuurnitaan millimetrimitalla.

Tosiasiassa laki ei ole koskaan edellyttänyt minkäänlaista hakkuuta eikä kieltänyt jatkuvaa kasvatusta. Vuoden 2014 metsälaki ei tehnyt jatkuvaa kasvatusta ”mahdolliseksi”, vaan määritteli, missä rajoissa sitä tulee harjoittaa.

Mutta kun ympäristöministeriön Ilmastokriisi- jaluontokatoinfossa näin sanottiin, se lienee parin kolumnirivin arvoinen asia.

 

1990-luvulla vihreissä keskusteltiin, että valtiovarainministeriön sijaan ympäristöministeriön pitäisi olla superministeriö, jolla on veto-oikeus muiden ministeriöiden asioihin. Luontokatoinfon YouTubesta löytyvän tallenteen perusteella on pakko kysyä, onko Luontopaneeli, joka käytännössä teki infossa kaikki linjaukset, uusi työkalu tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Luontopaneeliin on koottu etupäässä ekologian ja ympäristöalan osaamista. Se ei estä paneelin puheenjohtajaa Janne Kotiahoa ottamasta kantaa paneelin tuottaman tiedon edustajana lähes mihin tahansa. Hän on tuominnut jopa kestävän kehityksen – eli käytännössä YK:n Kestävän kehityksentavoitteet – vaatimalla, että ekologia asetetaan etusijalle, edes yrittämättä kommentoida kolmen tukipilarin kestävän kehityksen perusteita.

Siis sitä, että ekologia ei toteudu, jos ihmiset köyhtyvät. Jos elinkeinot viedään, teknologia ja taito jäävät eikä niitä jätetä käyttämättä, kun kylmä ja nälkä tulevat nurkista.

Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa suuret metsien suojelupäätökset 2000-luvun alussa johtivat huumeviljelyn räjähdysmäiseen kasvuun. Kreikan talouskriisin aikaan Akropoliin puut katosivat kaupunkilaisten uuneihin. Samoin kävi laajoilla alueilla Neuvostoliiton romahdettua.

 

Vihreiden vaalitappioiden syyksi on sanottu messiaanista ja oikeassa olevaa asennetta. Luontokatoinfoa katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, kuka on messias ja kuka apostoli.

Se vetoaa varmasti joihinkin. Epäilen silti, saako ympäristötoimille näillä keinoin sitä kansalaishyväksyntää, mitä Kotiaho on vaatinut.

Saattaapa joku vastata niinkin kuin Talvisota-elokuvan komppanianpäällikkö, että ”meiltä voi kyllä vaatia, mutta voi olla paha tulla mitään ottamahan”.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.2.2022.

 

Luontopaneelilta halutaan luonnontutkimuksen asiantuntemusta – politiikkasuositukset ovat sivuosassa

Luontopaneeliin ei haettu eikä saatu luonnonvarojen käytön asiantuntemusta, vaikka juuri kestävä käyttö nähdään yhä useammin välttämättömäksi keinoksi luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen eloonjäämisen kannalta.

 

Heti aloitettuaan ympäristö- ja ilmastoministerinä Emma Kari (vihr.) teki sen, mitä ympäristöliike Elokapina oli vaatinut: julisti ilmastokriisin. Se tehtiin aloittamalla säännölliset ”Ilmastokriisi- ja luontokatoinfot”.

15. joulukuuta pidetyn ensimmäisen infon aiheena oli Suomen metsien tila ja Euroopan unionin biodiversiteettistrategian toimeenpano.

Harvoin, jos koskaan, on ministeriön etätiedotustilaisuuden alussa ja myös tallenteessa näytetty ”odotuskuvana”, ennen tilaisuuden alkua, jotakin muuta kuin ministeriöön liittyvää kuvaa. Nyt ei muuta näytettykään.

Syntyi vaikutelma, että kyseessä ei ollutkaan ympäristöministeriön eikä Emma Karin, vaan Luontopaneelin tiedotustilaisuus, jonka esittelysivu näkyy ruudulla yli minuutin ajan.

 

Mikä on tämä Luontopaneeli? Vastausta voi etsiä ympäristöministeriön tiedotteesta 21.4.2020. Se kertoo ministeriön nimittäneen ”uuden luontopaneelin koostamaan, tarkastelemaan ja erittelemään luonnon monimuotoisuutta koskevaa tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi”.

”Uusi” viittaa tässä paitsi uusiin jäseniin, myös uusiin tehtäviin. Luontopaneelin pääsihteerin, ympäristöministeriön ympäristöneuvos Olli Ojalan mukaan tavoitteena oli samanlainen rakenne kuin ilmastoasioissakin.

Kun Luontopaneeli aiemmin oli toiselta nimeltään Suomen IBPES-paneeli, uudessa rakenteessa hallitustenväliseen luontopaneeliin (IBPES) liittyvät asiat siirrettiin uuteen IBPES-työryhmään. Se osallistuu työhön, kun Suomen näkemyksiä kootaan ja esitetään paneelin arviointiraportteihin. Se myös osallistuu paneelin täysistunnoissa käsiteltävien asioiden valmisteluun.

Luontopaneelin tehtäväksi määriteltiin kotimaisen luonnon monimuotoisuutta koskevan tieteellisen tiedon käsittely. Ilmastopaneelilla on vastaava tehtävä ilmastoasioissa, kun taas ilmastopuolella Kansainväliseen ilmastopaneeliin IPCC:hen liittyvistä asioista vastaa IPCC-työryhmä.

Luontopaneelille on myönnetty 355 000 euron vuotuinen rahoitus. Hallitusohjelman mukaisesti sen asema aiotaan sementoida säätämällä siitä valmisteilla olevassa Luonnonsuojelulaissa.

 

Huhtikuun 2020 tiedotteessaan ympäristöministeriö korostaa, että Luontopaneelissa on ”jäseniä monipuolisesti eri tieteenaloilta”. Mutta yksi puuttuu: luonnonvarojen käyttöön liittyvä tutkimus.

Ilmastopaneelissa, jonka Ojala esittää Luontopaneelin esimerkkinä, kuitenkin on ilmatieteen ja ilmastonmuutoksen lisäksi myös maatalous- ja metsätuotannon, energiantuotannon, lainsäädännön, kansanterveyden, käyttäytymistieteiden, rakentamisen, maantieteen, kulutuksen, liikenteen ja ympäristötalouden tutkimuksen edustus.

Jos monipuolisuudella tarkoitetaan samaa kuin YK Kestävän kehityksen tavoitteissaan, vaikutukset elinkeinoihin pitäisi ottaa huomioon. Mutta myös toisinpäin: elinkeinojen osallistumista monimuotoisuustyöhön pidetään yhä tärkeämpänä. Se katsotaan usein ainoaksi tavaksi saada suojelulle kansalaisten tuki.

Hyväksi esimerkiksi käy talousmetsien luonnonhoito, joka on oleellinen osa nykyaikaista metsänhoitoa. Maatalouden suurin monimuotoisuusongelma löytyy perinneympäristöistä, jotka eivät säily ilman hoitoa. Monimuotoisuus heikkenee nopeiten tunturipaljakoilla, mutta voidaanko ongelmaa korjata, jos porotalouden tuntijoilta ei kysytä mitään? Myös vesiekosysteemien monimuotoisuusongelmat liittyvät useimmiten luonnonvarojen käyttöön.

Luontopaneelissa tällainen ajattelu lienee hylätty, ainakin päätellen puheenjohtaja Janne Kotiahon lausunnosta Audiomedian haastattelussa 26. tammikuuta 2021, missä hän katsoo sen vanhentuneeksi.

 

Ojalan mukaan ajatus elinkeinotutkimuksen osallistamisesta on kaunis. ”Mutta reaalimaailmassa monimuotoisuustietoakin on jo niin paljon, että resurssien kannalta tehtävä voi olla mahdoton”.

Silti Luontopaneelissa on edustettuna myös ympäristökasvatuksen, oikeustieteen, kansantalouden ja yhteiskuntatieteiden tutkimusta. Luontopaneelin tehtäväksi on myös asetettu politiikkasuositusten antaminen.

”Kyllä, nekin ovat mahdollisia, mutta niitä ei edellytetä eivätkä ne ole tärkein tehtävä”, sanoo Ojala.

Silti ainakaan Luontopaneelin puheenjohtaja ei tässä roolissaan epäröi vaatia jopa YK:ssa hyväksyttyjen periaatteiden hylkäämistä ja ilmoittaa, paljonko Suomeen sopii metsäteollisuutta.

Ojala kuitenkin huomauttaa, että tuli Luontopaneelilta politiikkasuosituksia tai ei, päättäjien on joka tapauksessa itse arvioitava päätöstensä vaikutukset eikä sitä voi ulkoistaa millekään paneelille.

 

Luontopaneelin jäsenet valittiin pyytämällä ehdotuksia tutkijayhteisöistä. Edellytyksiä olivat esimerkiksi tohtorin tutkinto, aktiivinen tutkimustyö ja mahdollisuus osallistua paneelin työhön. Mitään tieteenaloja pyynnössä ei erikseen mainittu.

Ojalan mukaan täydentäviä pyyntöjä ei tarvittu. Valinnat tehtiin ympäristöministeriössä ja puheenjohtajan tieteelliset ansiot arvioi Suomen Akatemia.

Luontopaneelia täydennettäessä sen edustajat ovat ottaneet kantaa mukaan tarvittaviin tutkimusaloihin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.2.2022.

Nuoriso ei ole herkkusieniviljelmä

Siitä on nyt 25 vuotta, kun ilmoitin tyttäreni Luonto-liiton jäseneksi. Myös hänen, alle kouluikäisen tyttäreni mielestä se olisi voinut olla hyvä tapa tehdä tuttavuutta luonnon ja siitä kiinnostuneiden kavereiden kanssa.

Kotiimme alkoi tulla liiton Uudenmaan piirin monisteita. Mittani täyttyi, kun monisteen kannessa kerrottiin ihannoivaan sävyyn poliisia vastustaneesta mielenosoituksesta. Kannessa oli väkivaltaisehko kuva poliisiautosta ja aktivisteista.

Jälkeenpäin ärsytti erityisesti väärä tilannetiedotus. Poliisi oli kuulemma rajoittanut mielenosoitusoikeutta, jolla oli pyritty hakkuutyön keskeyttämiseen.

Sitä, mikä ristiriita edelliseen virkkeeseen sisältyy, on monille mahdoton ymmärtää. Mielenosoitusoikeus nimittäin ei ole oikeus muuhun kuin mielen osoittamiseen, ei esimerkiksi toisten töiden keskeyttämiseen.

 

Onko tilanne muuttunut? En sittemmin ole saanut näitä monisteita, mutta liiton Nuorten luonto -lehteä luen säännöllisesti.

Metsäalan nuorisotyö on järjestetty Metsäyhdistyksen kautta. Tiedän, millä huolellisuudella asiaan suhtaudutaan. Nuoria kunnioitetaan, heille annetaan tilaa, heidän annetaan itse päättää, mitä mieltä he ovat.

Väärää tai harhaanjohtavaa tietoa ei anneta. Jos sattuu vahinko, se korjataan ja pyydetään anteeksi. Linjaa valvovat ympäristöjärjestöt ja vastuuntuntoiset opettajat.

Mutta kuka valvoo ympäristöjärjestöjä, jotka myös tekevät nuorisotyötä?

 

Esimerkiksi WWF kirjoittaa nuorille suunnatussa ”metsävaikuttajaohjeessaan”, että vain murto-osa julkisessa omistuksessa olevista metsistä on suojeltu. Samaa tietoa levittävät Greenpeacen feissarit.

Mikä on murto-osa? Enimmillään se on puolet. Totta, vain 45 prosenttia valtionmetsistä on suojeltu.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen kertoi Luonto-liiton Nuorten luonto -lehdessä 20. elokuuta, että metsäsektori vastustaa Euroopan unionin metsästrategiaa. Millä oikeudella hän kertoo nuorille näin? Tosiasiassahan kyse on vain erimielisyydestä sen suhteen, millainen strategian pitäisi olla.

Hannonen väittää, että tutkimusten mukaan 75 prosenttia metsistä pitäisi olla jatkuvassa kasvatuksessa, jotta ”metsien monikäyttö voidaan turvata”. Väite on absurdi. Ihan tavallisen avohakkuumetsätalouden piirissä olevat talousmetsät ovat monikäytössä koko ajan, tässä ja nyt.

Hannonen perustelee väitettään tutkimusviitteellä ”Eydvindson ym. 2021”. Tutkimuksen tulos kuitenkin perustuu menetelmävirheeseen, mikä osoitettiin Metsätieteen aikakauskirjassa jo vuosi sitten. Jäämme odottamaan, milloin Hannonen oikaisee virheensä.

Nuorisoon voi suhtautua monin tavoin. Ei ole kiellettyä pitää heitä herkkusieninä, joiden päälle voi holvata mitä hyvänsä yhteyttämistuotetta. Kuinka kestävää se on, on eri asia.

Hakkuumotit eivät kerro luontouhasta

 

Metsänhoitoa moititaan intensiiviseksi. Ilman sen kummempia määrittelyitä puhutaan tehometsätaloudesta. Sana on tarkoitettu negatiiviseksi.

Tämä on outoa: millä muulla alalla tehottomuutta pidettäisiin hyveenä? Voisiko ajatella, että esimerkiksi ravintoloita vaadittaisiin heittämään astianpesukoneet mäkeen, jotta toiminta olisi vähemmän tehokasta?

Takana on käsitys, jonka mukaan tehometsätaloudessa panokset ovat suuret ja tuotot vielä suuremmat, mutta sivuvaikutuksista ei välitetä. Niitä ovat esimerkiksi luontokato.

 

Käsitystä voi kritisoida. Toki, kun metsään mennään, se tehdään tehokkaasti ja koneilla, mutta tässä unohtuu kaksi asiaa.

Teho muuttuu tehottomuudeksi, kun tiedetään, että aika usein sinne metsään ei mennäkään, vaikka tehokkuus sitä vaatisi. Se näkyy esimerkiksi metsänhoidon rästeinä.

Toiseksi, hakkuukoneen tuotokseen voi aivan hyvin laskea myös sen, että se on luontoystävällinen verrattuna metsuriin. Esimerkkinä: hakkuukone on kevyt ja sen avulla puut voi karsia ajouralle, jolloin maahan karsitut oksat suojaavat aluskasvillisuutta kuormatraktorilta, jonka puukuorma painaa todella paljon.

 

Avohakkuun jälki on rujoa, mutta onko se haitallista luonnolle?

Jos ajatellaan, että on, kasvattaako hakkuiden lisääntyminen tätä haittaa? Näinhän meillä ajatellaan, kun kauhistellaan suuria hakkumääriä, mutta asia voi olla toisinkin.

Hehtaareissa mitattuna avohakkuiden määrä ei ole kasvanut sitten vuoden 1964. Toki määrä on vaihdellut vuosittain, mutta minkäänlaista trendiä ylös tai alas ei ole havaittavissa.

Kuinka tämä on mahdollista, jos päätehakkuista saatava kuutiomäärä on kasvanut? Tietenkin siten, että metsässä on enemmän puuta.

Vaikka metsähehtaarien määrä on pysynyt suurin piirtein ennallaan, puuston määrä Suomen metsissä on noussut 50 vuodessa lähes 70 prosenttia. Pakkohan tämän on näkyä niin, että myös hakatulta hehtaarilta saadaan enemmän puuta.

 

Jos luonto sitten kärsii päätehakkuusta, kasvaako kärsimys, jos hakattujen kuutioiden määrä kasvaa mutta hakkuuhehtaareiden määrä pysyy ennallaan? Lopputuloshan on sama, hakkuuaukko.

Jos joku väittää, että kasvaa, hänen täytyy tarkoittaa, että samalla kun metsien puusto on lisääntynyt, myös sen luontoarvot ovat kasvaneet.

Näin voi ollakin. Hakkuiden kriitikot kuitenkin kiistävät tämän kategorisesti. Heidän mukaansa puuston lisääntymisestä ei voi mitenkään päätellä, että metsäluontokin voisi paremmin.

Siksi olisi mukava tietää, mihin väite päätehakkuumäärien kasvun haitallisesta luontovaikutuksesta perustuu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2021.

Skogsbranschens rykte är bra – om det finns sådant

Finska Forstföreningen får då och då erbjudanden av kommunikationsbyråer med budskapet att ”vi kan hjälpa er att korrigera skogsbrukets dåliga rykte”. Sådana erbjudanden är inte särskilt lyckade, därför att utgångspunkten är fel.

Det är en illusion att skogsnäringens rykte på ett eller annat sätt är dåligt. I dylika sammanhang har jag ofta citerat Ignacio Ramonet, grundare av Attac-rörelsen. Han har sagt att det är ett grundläggande misstag att föreställa sig att världen ser ut som i massmedierna.

Beträffande skogarna stämmer bilden bra. På basis av opinionsundersökningar och till exempel respons på kommunikationsprojektet Skogens Finland, vet vi att ryktet är bra.

Det är naturligtvis lätt att få människor att motsätta sig kalhyggen, om man konstruerar frågorna rätt. Ändå är ryktet inte dåligt, inte ens i tidningsspalterna, vilket vi vet tack vare olika medieuppföljningar.

Det finns egentligen bara 2–3 finländska medier, som man med rätta kan beskriva som skogsbruksmotståndare, men helst låter jag andra göra det.

Finland är så till vida ett exceptionellt land att de flesta har en åsikt om skogarna. De, som gör opinionsundersökningar, säger att andelen jag-kan-inte-säga-svaren alltid mycket liten då det gäller skog.

Det lönar sig att komma ihåg det här också då vi bedömer utlänningars uppfattningar om de finländska skogarna och användningen av dem. Faktum är att de inte vet någonting om detta. Om man inte arbetar med skog, beror uppfattningen om den på vad man råkat höra eller uppleva. Om det finns bara lite skog i hemlandet och betydelse av dess användning är liten, är det naturligt att man inte vet särskilt mycket om den.

Man tror att skogen används lika överallt. Om nyheterna om skogen i det egna landet berör skogsskador och förlust av biologisk mångfald, tror man att det är lika i alla länder.

Det här framkommer också ur den respons vi fått på artiklar i webbtidningen forest.fi då vi gjort reklam för den i sociala medier i Centralaeuropa.

Man anser att förnuftigt ekonomiskogsbruk inte är möjligt. Ofta vet man inte ens att man själv använder skogsprodukter nästan hela tiden. Och om man vet det, anser man att alla andra material, till exempel hampa, ändå är bättre än trä.

Borde man försöka ändra situationen och hur? Jag vet inte.

Om svaret är ja, är det åtminstone inte något som Finland ensamt kan göra. Många ekonomiska organisationer, så som FN-organisationerna FAO och UNECE försöker förändra läget. Men det lyckas knappast utan skogsnäringens medverkan. Skogsnäringen måste föra sin egen talan. Om det överlåts åt andra, gör de som de vill, och det är inte nödvändigtvis ett bra alternativ för näringen.

Skogsbranschen i Europa har också förr genomfört gemensamma projekt, till exempel, grundandet av PEFC. Kommunikation hänger bara på viljan, men resultatet av den kan man inte förutspå. 

 

Artikeln publicerades i tidningen Skogsbruket i december 2021.

Sitä saa mitä mittaa: luontokatoa

 

Kävin maa- ja metsätalousmetsäministeriön taustatilaisuudessa. Siellä puhuttiin tutusta tavoitteesta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato.

 

Keinoja esiteltiin paljon. Niitä yhdisti epäsuoruus: yhdenkään kohteena ei ollut luonnon monimuotoisuus, vaan jokin, jonka seurauksena sen ajateltiin kohenevan.

 

Esimerkkinä suojelualan kasvu. Sitä metsäala kritisoi rankasti 2000-luvun alussa, kun se kehitti Metso-ohjelmaa: lisääkö suojeluala aina luonnon monimuotoisuutta?

 

Tuolloin tuotiin esiin, että joku Urho Kekkosen kansallispuisto on enemmän henkilönpalvontaa kuin uhanalaisia luontoarvoja. Jopa edesmennyt Ilkka Hanski moitti aikoinaan Suomen luonnonsuojeluverkostoa tehottomaksi.

 

Taustatilaisuudessa esitettyjen keinojen edessä johtui mieleeni kysymys: jos luontokato saadaan pysäytettyä, mistä me tiedämme sen.

 

Sain vastaukseksi lukuisia keinoja mitata luontokatoa. Oli pakko tehdä johtopäätös: vastaus on, että emme mistään.

 

Tämä on taisto, joka ei pääty koskaan. Luonto seuraa sitä sivusta ja saa niskaansa lastuja, joskus hyötyen, usein ei.

 

Esimerkiksi puuntuotannolle pystytään määrittämään niin sanottu suurin ylläpidettävissä oleva hakkuutaso. Jotta tietäisimme, milloin luontokato saadaan käännettyä elinvoiman kasvuksi, meillä pitäisi olla vastaava mittari kaikille ekosysteemipalveluille.

 

Pitäisi määrittää pienin elinvoimainen populaatio kaikille lajeille. Luontotyyppien suhteen ei puhuta elinvoimasta, vaan heikkenemisestä, joka tekee ne uhanalaisiksi. Riittää siis saada ne vahvistumaan, mutta pitääkö niiden vahvistua loputtomiin?

 

Lukemattomista mittareista pitäisi tiivistää yksi, jonka hyväksyvät kaikki. Niin kauan kuin meillä on useampi kuin yksi, yhteisesti hyväksytty mittari, jokainen voi valita itselleen sopivimman ja väittää sen perusteella mitä haluaa.

 

Sitä saa, mitä mittaa.

 

Moni mittaa luonnon monimuotoisuutta lajien uhanalaisuudella, vaikka se on vain yksi osa monimuotoisuutta. Silti edes sille ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yhteisesti hyväksyttyä mittaria, vaikka on yritetty.

 

Uhanalaisindeksi kehitettiin nimenomaan antamaan kokonaiskuva uhanalaisuuden kehityksestä. Ympäristöjärjestöt kuitenkin hylkäsivät sen heti, kun sen lukemat selvisivät.

 

Syyksi on vaikea keksiä muuta kuin se, että indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva. Se siis antaa liian hyvän kuvan metsistä, ei todellisuuteen, vaan poliittisiin tarpeisiin verrattuna.

 

Ja järjestöjen perässä hiihtävät kaikki, metsäalaa myöten. Alan innokas itseruoskinta jaksaa hämmästyttää aina.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.11.2021.