Luonto turvataan arkisella työllä

Lempisitaattini on Attac-liikkeen perustajalta Ignacio Ramonetilta: on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella maailma sellaiseksi kuin se tiedotusvälineissä kuvataan. Itse olen jatkanut tätä: virhe kasvaa, kun sen tekee journalisti työssään.

Uutiset kertovat isoista ja äkkinäisistä asioista. Asioiden seuraaminen ei ole journalismin vahvin puoli, ellei asia ole riittävän iso.

Muutos taas tapahtuu usein pienin askelin. Niinpä se jää huomaamatta.

Toimituspäällikkö Jussi Eronen kirjoitti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 29.5. pölyttäjistä. Viittauksia oli Sauli Niinistön tupajumikommenttiin vuodelta 1997, vuoden 2020 ”sointiin” – siis ei ”uutisointiin”, vaikka kaikki tieto kirjoituksessa on uutisista.

Kirjoituksessa viitattiin myös Euroopan unionin päätökseen monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämisestä vuoteen 2020 mennessä ja siihen, mikä on kaatanut hankkeen: ”Meillä on aina jotakin tärkeämpää”.

Oikeasti tämä on kuitenkin tärkeää, ainakin ”meille”. Näyttää siltä, että ulkopuolisen on vaikea tunnistaa metsäalalla tehtyä monimuotoisuustyötä. Sitä ei tehdä suurin sanoin vaan arkisena työnä.

Verrattuna muuhun talouselämään, juuri metsäalalla tätä ruohonjuuritason työtä on tehty systemaattisimmin ja tuloksellisimmin. Sitä ovat tehneet metsäammattilaiset ja tavalliset suomalaiset perhemetsänomistajat. Tässä työssä on esimerkiksi havaittu, että paljon parjattujen avohakkuiden vaikutus monimuotoisuuteen ja vaikka nyt pölyttäjiin ei suinkaan ole yksiselitteisen kielteinen.

Kun kysyin vuoden 2010 uhanalaisarvion tehneiltä tutkijoilta, mikä oli tärkein yksittäinen syy siihen, että metsien uhanalaisilla meni jo tuolloin paremmin kuin muilla, vastaus oli selvä: päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätettävät säästöpuut. Edistys ei siis aina perustu lehtien uutisoimiin suuriin päätöksiin, vaikka suojelupäätöksiäkin on tehty paljon.

Nykyään perhemetsänomistajat jättävät 30 miljoonan euron edestä säästöpuita kaatamatta, omalla kustannuksellaan, joka vuosi. Lisäksi tulevat yhtiöiden ja valtion metsät. Ja uusin keino, harvennushakkuiden yhteydessä jätettävät tekopökkelöt, joita jätetään useita satoja tuhansia kappaleita vuodessa.

Vuoden 2019 arviossa metsien uhanalaisuus oli pysynyt ennallaan. Jos se siis oli kasvussa edellisen arvion aikaan vuonna 2010, niin kuin moni tuolloin väitti, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten ei olisi päästy samalle tasolle kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Havaintojeni mukaan tällaista uutista ei kuitenkaan ole näkynyt missään journalistisessa mediassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.6.2020.

Missä on Ylen journalistinen kritiikki?

Valitan: Antero Okkosen mukaan hyvässä journalismissa otsikko ei saa olla kysymys. Mutta jos sen kuitenkin on oltava kysymys, jutussa täytyy olla vastaus kysymykseen.

Tämä olisi yleisön palvelua, johon en nyt yletä. Vastaus löytyy vain Ylestä.

Sain kysymyksen metsien tuhosuuntaisen käytön suhteen. Todisteena oli Ylen juttu otsikolla ”Selvitys: Suomi on yksi huonoimpia metsien monimuotoisuuden säilyttäjiä – tutkijan mukaan ikuinen kiista avohakkuista ei ole ratkaisevaa”.

Kysyjän mielestä juttu on rankkaa todistusaineistoa. Niin olisi minustakin, jos edes juttu todistaisi otsikon pääväitettä jollakin tavalla, saati siteeratut tutkimukset.

Mutta ei.

Jutun alussa sanotaan näin: ”Nopeasti uhanalaistuneen hömötiaisen on enää vaikeaa löytää pesäkoloa itselleen suomalaismetsästä, koska lahot puut, joihin kolon saisi nokalla hakattua, loistavat poissaolollaan.”

Tosiasiassa kuitenkin sekä lahopuiden että suurten puiden määrä on viime 20 vuoden aikana lisääntynyt Suomen metsissä. Tämä näkyy selvästi Valtakunnan metsien inventoinneista.

Kehitys myös jatkuu: Luonnonvarakeskuksen skenaarioiden mukaan kaikissa esillä olleissa hakkuuvaihtoehdoissa talousmetsissä saavutetaan viimeistään vuonna 2060 taso – lahopuuta 20 kuutiota per hehtaari – jolla luonnonmetsän prosessit alkavat ekologian tutkijoiden mukaan toimia.

Hyvä kysymys on, miksi ei aiemmin. Hyvä vastaus on, että totta kai saisimme metsiin valtavan määrän lahopuuta kaatamalla kaikki puut tässä ja nyt.

Lahopuulajeja se ei auttaisi, koska ne tarvitsevat ennen muuta lahopuujatkumoa, millä tarkoitetaan riittävää määrää eriasteisesti lahonnutta puuta. Pitkälle lahonnutta puuta ei tietenkään voi saada aikaan muuten kuin ajan kanssa.

Ja mitä tulee hömötiaiseen, sen uhanalaistumisesta tutkijoiden raportti sanoo paljastavasti: koska muutakaan syytä ei ole keksitty, sen täytyy olla metsätalous.

Arviossa ei ole otettu lainkaan huomioon esimerkiksi ilmaston lämpenemistä mahdollisena syynä hömötiaisen kärsimyksiin. Toisaalta hömötiaisen reviirejä valtaa sinitiainen, joka selviää hömöserkkuaan paremmin lämpimämmässä ilmanalassa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Ilkka Vanha-Majamaa sanoo kirjoituksessa, että ”Suomessa jätetään ehkä kaikkein vähiten säästöpuita avohakkuiden yhteydessä ja lahopuuta on metsissä huomattavasti paljon vähemmän kuin muualla boreaalisessa vyöhykkeessä.”

Väite hämmästyttää kovin, samoin kuin muutkin kirjoituksen väitteet siitä, miten Suomi asettuu kansainvälisessä vertailussa. Muista maista kirjoituksessa mainitaan vain Ruotsi, jossa metsäyhtiöt laskevat tiukasti suojelluksi alueeksi jopa päätehakkuissa kaatamatta jätettyjen säästöpuiden ympärillä olevan, halkaisijaltaan noin kahden metrin suuruisen ympyrän.

Suomessa ei ole kuunaan alennuttu tällaiseen.

Esimerkiksi Kanadan metsissä tehdään yleisesti aukkoja, joiden koko on 20x20 kilometriä (40 000 hehtaaria). Lahopuuta ei jätetä yhtään eikä kukaan tule metsään hakkuun jälkeen esimerkiksi istuttamaan tai kylvämään uusia puita.

Suomessa tulee, sitä vaatii laki. Eikä keskimääräisen hakkuualueen koko ole Etelä-Suomessa 40 000 vaan 1,4 hehtaaria.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä on herätty Vanha-Majamaan mukaan jo 1980-luvulla siihen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi vaaditaan paljon enemmän sekä elävää että kuollutta puuta metsien käsittelyjen yhteydessä”.

Tällainen väite voi perustua vain tietämättömyyteen. Esimerkiksi suomalaiset metsäyhtiöt pystyvät helposti näyttämään, että meillä tähän on herätty viimeistään 1980-luvulla.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”esimerkiksi Ruotsissa jätetään hakkaamatta keskimäärin 11 prosenttia hakkuualueista. Suomessa taas alle kolme prosenttia puuston kuutiomäärästä jätetään keräämättä.”

Miten voi verrata näin? Ruotsin osalta puhutan alueesta, Suomen osalta kuutioista. Eihän tällaisessa vertailussa ole mitään muuta järkeä kuin se, että saatiinpa taas Suomelle pienempi prosenttiluku.

Kirjoituksen väliotsikossa sanotaan, että “kaikki kuollut puu pitäisi hakkuissa säästää”. No, niin säästetäänkin. Mitä ihmettä sillä edes tekisi?

Kirjoituksessa sanotaan, että ”Suomessa on sitouduttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 eli kuluvaan vuoteen mennessä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lajisto hupenee kovaa vauhtia. – Käytännössä juuri mitään toimenpiteitä ei ole tehty laajassa mittakaavassa, Vanha-Majamaa sanoo.”

Tämä lausunto on nimenomaan ekologian tutkijalta täydellisen käsittämätön. Ensiksi, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ei ole lainkaan sama asia kuin lajiston hupeneminen. Lajiston hupeneminen toki viittaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta se ei ole sama asia.

Mutta hyvä, jos halutaan puhua lajiston hupenemisesta, niin uusimman, vuonna 2019 julkaistun uhanalaisuusarvion mukaan metsälajisto nimenomaan ei hupene, vaan metsälajien uhanalaisuus on viime kymmenen vuoden aikana säilynyt ennallaan.

Jos uhanalaisuus siis heikkeni edellisen arvion aikaan eli vuonna 2010, niin kuin esimerkiksi ympäristöjärjestöt kiivaasti tuolloin väittivät, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten emme olisi samalla tasolla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Lopuksi kirjoituksessa sanotaan, että ”Talousmetsien hakkuutapojen kehittämisen lisäksi tarvitaan lisää suojelualueita, jotta lajeille riittäisi myös luonnontilaisia metsiä.”

Metsien uhanalaisuuden hyvä kehitys havaittiin jo vuonna 2010 julkaistussa arviossa. Kysyin tuolloin arvion tehneiltä tutkijoilta, mikä voisi olla syy tähän. He vastasivat, että suurin yksittäinen syy on säästöpuiden jättäminen päätehakkuiden yhteydessä.

Syy ei siis ollut luonnonsuojelualueiden lisääminen, jota sitäkin oli tehty paljon, vaan tämä metsänomistajien omalla kustannuksellaan (30 miljoonaa euroa vuodessa) vapaaehtoisesti tekemä toimi, jota on jatkettu kaiken aikaa ja jatketaan edelleen.

Me tulemme taas – Metsien Suomi näkyy ja kuuluu

Tätä kirjoitettaessa Metsien Suomi -viestintähankkeen kampanjat televisiossa ja sosiaalisessa mediassa ovat olleet käynnissä kaksi päivää. Ja kun tämä kirjoitus julkaistaan (Maaseudun Tulevaisuudessa siis 20.5.2020), TV-kampanja on laajentunut ja radio- ja ulkomainoskampanjat ovat alkaneet.

Palautetta hankkeesta on tullut jo pitkään. Niin kuuluukin. Tarkoitus on, että keskustelua syntyy ja metsäala osallistuu siihen.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet metsäalan oikeuden puhua metsien käytöstä. Joissakin palautteissa metsäalaa on suorastaan vaadittu vaikenemaan ja jättämään metsäalan viestintähankkeen suunnittelun tutkijoille ja ympäristöväelle.

Tämä on outoa. Olisiko se silloin metsäalan hanke? Kuinka vaatimukset sopivat siihen, että metsäalaa on kautta aikain arvosteltu viestintäopintojen suureksi vaikenijaksi?

Viestintähankkeita suunnittelevat viestinnän asiantuntijat. Esimerkiksi tutkijoiden osaaminen on aivan muualla.

Se ei tietenkään estä käyttämästä asiantuntijoiden tietoa. Metsien Suomessa niin on myös tehty, sillä se on ainoa mahdollisuus.

Metsäalalla moni on ajatellut, että viestinnästä ei seuraa mitään hyvää. Silti metsäala on harjoittanut pitkään yhteistä, tosiasiapohjaista, maltillista, pitkäjänteistä, tuloksellista ja jopa kadehdittua viestintää eri kohderyhmissä.

Mutta tilanne muuttuu. Mielipidetutkimukset kertovat, että suomalaiset hyväksyvät metsäalan toiminnan ja tarkoitukset, mutta onko tilanne pysyvä?

Viestinnän tarkoitus on muuttaa maailmaa, mutta se ei voi tehdä sitä miten hyvänsä. Kun me esimerkiksi olemme sanoneet, että 75 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, meitä on syytetty harhaanjohtamisesta. Että ei se mitään metsää ole, hakkuuaukkojakin on vaikka kuinka paljon.

Mutta ei metsäala eikä Metsien Suomi voi eikä halua ilmoittaa yhteiskunnalle, mikä on ”oikea” metsän määritelmä. Me käytämme sitä, joka on tehty laajassa yhteistyössä ja sen on meille kelvattava. Muut voivat määritellä toisin, mutta jos meillä ei ole yhteisiä käsitteitä, meillä ei ole keskustelua.

Tietenkin olemme valmiita keskustelemaan siitä, mitä tuo 75 prosenttia sisältää. Se sisältää myös avohakkuualueita, mutta yhteiskuntamme on yhteisesti katsonut nekin metsäksi.

Kahdesta syystä: laki velvoittaa metsänomistajaa palauttamaan puuston avohakkuun jälkeen ja se myös tehdään.

Juuri tämä on sitä peruskeskustelua, mihin haluamme haastaa kaikki: metsistä saa olla mielipiteitä ja ne pitää voida tuoda julki. Mutta jos joku haluaa muuttaa määritelmiä, se on demokratiassa politiikan paikka, ei viestinnän.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.5.2020.

Hanneksen fuusiokeittiössä tänään: Lahnanpolttajan spagetti

Ruoanlaitossa käy usein niin, että kaksi ongelmaa ratkaisee toinen toisensa. Kun kuvaan liittyy kalastus, ongelmat lisääntyvät, ja sitten vähenevät.

Lahnanpolttajan spagetissa on spagettia. Olin kirjoittamassa, että tietenkin, mutta miten niin? Eihän siinä ole lahnaakaan, eikä lahnan polttajaa.

Sitä paitsi sekin, mikä tulee spagetin lisäksi, herättää mölyä. Se on nimittäin ylijäänyttä lahnan täytettä ja siitä taas ei kannata mennä huuteleman enempää kuin se onneton metsätiedottaja, joka kaustislaisessa ravintolassa kiljahti, että pesäpalloilijat on homoja.

Homma alkaa siis lahnan pyytämisestä. Niitä tulee tai ei tule. Jos ne ovat riittävän isoja, päästään asiaan. Pienemmistäkin on ideoita.

Ensiksi lahna pitää tappaa. Se tehdään kumauttamalla lahnaa koivuhalolla niskaan. Muukin astalo käy.

Sitten lahna suomustetaan. Otetaan siis vasemmalla kädellä tukeva ote lahnan päästä ja raavitaan oikeassa kädessä olevalla puukolla lahnan pintaa perästä päähän päin ja siinäpä ne suomut irtoavat. Kannattaa olla huolellinen: suomut eivät paranna mitään ruokaa.

Kuten lahnaa käsitelleet tietävät – muitakin viisaita tämän suhteen on nähty – lahnan vatsaontelo on hyvin pieni. Siksi lahna kannattaa avata selän kautta.

Se ei ole niin vaikeaa kuin kuvittelisi. Tökkää vaan fileerausveitsi selkäpuolelta lahnaan, mahdollisimman läheltä niskaa ja mahdollisimman läheltä selkäruotoa mutta kuitenkin sen yläpuolelta, eikä liian pitkälle, niin että se menisi vatsanpohjan läpi. Sitten vedä veitsellä selkäruotoja irti jonkin matkaa peräpäätä kohti sahaavalla liikkeellä.

Ai niin, unohdin sanoa, että veitsi kannattaa ensinnä teroittaa.

Saman voi tehdä puukollakin. Mikä vain ase käteen paremmin sopii. Tai vuoronperään molemmilla. Ja ehkä lopuksi myös saksilla.

Lopputuloksesta tavoitellaan siistiä, mutta se ei ole välttämätöntä vaan hivelee ainoastaan kalan käsittelijän itsetuntoa. Ruokapöydässä sitä ei huomaa kukaan.

Kun filettä on irrotettu selkäruodosta niin pitkälle, että alkaa tuntua, että vatsaontelo loppuu, aletaan tyhjentää vatsaonteloa. Se perustuu lähinnä väkivaltaan.

Saksista voi olla iloa. Sitten vatsaontelo ja kala muutenkin pestään ja hierotaan suolalla päältä ja vatsaontelosta.

Tätä ei voi tehdä tasaisesti vaan sinne päin. Se riittää.

Nyt siirrymme ajassa taaksepäin. Tässä ajassa teemme kolme asiaa: otamme kaapista viime syksynä kuivattuja sieniä, murskaamme ne kuivana pieneksi ja kostutamme ne (tai hankimme sieniä jostakin muualta), käymme Yläneen Palvaamossa (tai jossakin huonommassa kaupassa, ilmoituksesta ei ole maksettu) ostamassa porsaan uunikylkeä joko savustettuna tai uunissa kypsennettynä ja ostamme purkin ranskankermaa.

Pilkomme uunikyljen pienemmäksi, sekoitamme kaikki edellä mainitut raaka-aineet massaksi ja tungemme siitä niin suuren osan lahnan sisään kuin sopii.

Jos lahna on sievästi kyljellään, tämä riittää paistamista varten. Lahna paistetaan uunissa tai savustetaan. Mietoa lämpöä, esimerkiksi 175 astetta ja vähän toista tuntia.

Sitten keitetään spagetti pakkauksen ohjeen mukaan. Laitetaan kattilan pohjalle rasvaa ja ylijäänyt täyte.

Annostellaan kypsää spagettia sekaan koko ajan voimakkaasti hämmentäen. Maistetaan ja lisätään mustapippuria ja mahdollisesti suolaa.

Myönnytyksenä miilunpolttajille särjetään sekaan kananmuna tai kaksi ja hämmennetään edelleen voimakkaasti. Kun munat ovat hyytyneet, ruoka on valmis.

Eikö oo hirviän näköistä. Mutta hyvää se on.

Metsäkritiikki on oikeus myös kohteelleen

Joskus minulta kysytään, oliko tämä tai tuo viestintä- tai mainoskampanja mielestäni onnistunut. Kysymys on hankala, koska oikeasti – miten minä voisin vastata, ellen ole ollut sitä suunnittelemassa?

Voidakseen rehellisesti arvioida toisten tekemisiä, täytyisi tietää, mitä niillä on tavoiteltu. Jos arvio tehdään jotakin muuta kuin tekijän tavoitteita vasten, se useimmiten jää hyödyttömäksi mielipiteeksi – joita nykyjulkisuus tosin jostakin syystä kovin arvostaa.

Useimpien mieleen ei tule, että tämä koskee myös viestintää. Minultakin pyydetty arvio tarkoittaa yleensä sitä, oliko kampanja mielestäni ”hyvä” tai ”kiva”. Tällaiseen pyrkivä viestintä on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa.

Viestinnän ei tarvitse olla hyvää eikä kivaa, vaan tavoitteellista. Ja tämän tavoitteen pitää olla viestinnän ulkopuolella.

Viestinnän pitää pyrkiä muuttamaan maailmaa. Muuten se on rahantuhlausta.

Erityisen usein saan kuulla, että metsäsektorin viestintä epäonnistuu, kun taas ympäristöjärjestöjen ei. Tällaista vertailua en ole koskaan käsittänyt.

Jos metsäalalla edes on yhteistä viestintää, sillä tavoitellaan jotakin. Osittain tavoitteet saattavat kohdistua samaan asiaan kuin ympäristöjärjestöilläkin, mutta suurimmalta osalta ei.

Vertailu on kaikin puolin järjetön.

Mielekkäämpi vertailukohta on toinen metsäala, esimerkiksi Ruotsin. Kuitenkaan edes Suomen ja Ruotsin metsäalat eivät tavoittele samoja asioita, koska maiden tilanne on erilainen. Ruotsissa, esimerkiksi, asuu ruotsalaisia, meillä taas suomalaisia.

Silti Suomen metsäsektorin viestintä on monessa suhteessa edellä Ruotsia. Monet hankkeet, jotka meillä ovat arkipäivää, olisivat Ruotsissa mahdottomia.

Näin ainakin ruotsalaiset kollegat sanovat, kateellisina.

Suomessa pidetään epäonnistumisen merkkinä, jos viestintä synnyttää kriittistä keskustelua. Toisaalta kuitenkin halutaan herättää kiinnostusta.

Ei kuitenkaan voi olla kiinnostusta ilman kriittistä asennetta ja siitä syntyvää keskustelua. Pelkkä hymistely kertoo vain hautausmaan rauhasta.

Metsäala ei aina pääse samalle viivalle muiden kanssa. Usein metsäalalta ei edes kysytä, kun esimerkiksi journalistit tekevät metsäjuttujaan.

Kun näin sanoo, se saatetaan kuitata yritykseksi vaientaa kritiikki. Näin ei kuitenkaan ole.

Hautausmaan rauhasta hyötyy vähiten metsäala. Sen sijaan se tarvitsee maltillista, asiapohjaista ja vilkasta keskustelua.

Sellaista ei ole, jos kaikilla ei ole samanarvoista oikeutta tuoda esiin käsityksiään ja ennen kaikkea, saada osakseen kritiikkiä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2020.

Bolševikit panivat sodan alulle V – puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa

Kretšetovka, Neuvostoliitto, 1.11.1941: ”Mutta ei kysymys ollut Kretšetovkasta, vaan: miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vain jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla, teoksessa Ivan Denisovtšin päivä, Tammi, 2010, suomentanut Markku Lahtela.

”The Man in the High Castle -sarja kertoo kylmäävää vaihtoehtohistoriaa”, kirjoitti Helsingin Sanomat 21.11.2019. Kyse on sarjasta, joka kertoo, millainen maailma olisi ollut, jos Hitler olisi voittanut.

Sitä, mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi voittanut, ei onneksi tarvitse arvuutella. Me tiedämme, vaikka monet eivät halua tietää, mitä Neuvostoliiton valtaamilla alueilla tapahtui vuodesta 1939 alkaen. Se tapahtui täsmälleen suunnitelman mukaan.

Mitä tapahtui myöhemmin, Neuvostoliiton vuosina 1943–45 miehittämissä maissa, ei pääosin ollut niin julmaa, koska Neuvostoliitto ei onnistunut pyrkimyksessään ”vapauttaa” koko Eurooppa. Mutta kyllin kauheaa oli sekin.

Tiedämme myös Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, operaatio Barbarossan, ja sen, mitä siitä seurasi Saksan valtaamilla alueilla. Tiedämme, että Barbarossaa siirrettiin pariinkin kertaan. Jos sitä olisi siirretty kerrankaan enemmän, Hitlerin elämä ei olisi jatkunut vuoteen 1945 asti.

Seuraava vaihtoehtohistoria kertoo siitä, mitä piti Suvorovin mukaan tapahtua, jos Barbarossaa ei olisi tullut, jos Stalin olisi ehtinyt ensin.

Puna-armeijan ensimmäinen hyökkäysaalto. Mustat läikät kuvaavat hyökkäysarmeijoita. Niiden takana seitsemän armeijaa lähestyy rintamaa. Kaakkoon osoittava valkoinen nuoli näyttää yhden Saksan armeijan todellisuudessa tapahtuneista hyökkäyssuunnista ja sen merkityksen: se käytännössä hajotti puna-armeijan kahteen osaan. Vinoviivoitetut nuolet kuvaavat ainoita suuntia, minne vuoristoarmeijat saattoivat hyökätä. Laskuvarjot kuvaavat ensimmäisen aallon laskuvarjojoukkojen lähtöpaikkoja. Lähde: Viktor Suvorov, Icebreaker

Neuvostoliitto aloittaa operaatio Ukkosen (Groza) 6. heinäkuuta 1941. Ammunta alkaa kello 3.30 Moskovan aikaa. Puna-armeijan tykistö on ylivoimainen niin määrän kuin laadunkin suhteen.

Ammuksia on valtavasti. Samaan aikaan tuhannet neuvostolentäjät lentävät yli rajan aivan läheisyyteen sijoitetuille saksalaisten lentokentille. Saksalaislentäjät eivät ehdi ilmaan. Siipi siipeen sijoitetut saksalaiskoneet tuhoutuvat nopeasti, kun yksikin niistä saa osuman.

Vastoin tiukkaa kieltoa ampua venäläisiä jotkut saksalaislentäjät kuitenkin ryhtyvät ja pääsevät ilmataisteluun. Kun ammukset loppuvat, he tekevät itsemurhaiskun. Neuvostoilmavoimien menetykset ovat mittavat, mutta yllätyksen kautta saatu etu säilyy.

Loputtomiin kiihtynyt tykistön tulitus hyytyy tuntien kuluttua yhtäkkiä. Panssarivoimien ja jalkaväen hyökkäys alkaa. Samaan aikaan yhä jatkuvat neuvostoilmavoimien aallot lentävät länteen. Tykistötuli alkaa uudelleen, nyt kauemmas.

Uraa-huuto kaikuu läpi rintaman, Itämereltä Mustalle merelle. Loputtomat panssarien massat tummentavat maiseman ja taivas peittyy pölyyn. Tulta ei säästetä. Kärjessä ovat kansankomissaari Kliment Vorošilovin mukaan nimetyt KV-panssarit.

Neuvostojoukot välttävät taistelua ja pyrkivät eteenpäin, hämmästellen miinoittamattomia siltoja. Saksalaisten on pakko vetäytyä, koska minkäänlaisia puolustusasemia ei ole.

Saksalaisilta jää tuhansia tonneja ammuksia ja polttoaineita rintaman taakse. Jo aiemmin rajan ylittäneet neuvostosabotöörit joko tuhoavat viestiyhteyksiä ja -järjestelmiä parhaansa mukaan tai välittävät niiden kautta väärennettyjä viestejä.

Saksalaisilla ei ole ammuksia, johto menettää kontrollin. Komentajat eivät tiedä, mikä on tilanne. Saksalaisten operaatiot ovat tehokkaita mutta yksittäisiä, vailla kokonaisuuden tuntevaa johtoa.

Neuvostoliittolaiset laskuvarjojoukot hyökkäävät rintaman taakse. Neuvostoliiton 8., 11. ja 3. armeijat ovat kovissa taisteluissa erittäin vahvojen Itä-Preussissa olevien saksalaisjoukkojen kanssa, mutta niiden länsipuolella Neuvostoliiton 10. armeija pyrkii murtautumaan Itämerelle eristääkseen muun muassa Hitlerin komentopaikan saksalaisjoukoista.

Etelämpänä vahvat neuvostojoukot hyökkäävät Lvovin kautta Krakovaa kohti, mutta erityisesti vasen sivusta kärsii vuoristotaisteluissa suuria tappioita. Samaan aikaan 12. ja 18. vuoristoarmeijat hyökkäävät etelämpänä maahanlaskujoukkojen tuella ja katkaisevat Romaniasta Saksaan johtavat öljyputket.

Päähyökkäys kohdistuu Romaniaan, koska siellä ovat öljylähteet, joiden varassa Saksan sotakone kulkee. Siellä hyökkäävät maailman suurin armeija, puna-armeijan 9. armeija ja sen lisäksi Mustanmeren laivasto ja Ilmavoimien 4. armeijakunta.

Neuvostoliitto toteuttaa puna-armeijan kenraalin Georgi Žukovin suurin piirtein ainoaa strategista ajatusta: on etsittävä vihollisen heikko kohta ja iskettävä siihen voimalla. Siis Romanian öljykenttiin.

Ploestin öljykenttiä pommitetaan vuorokauden ympäri ja ne syttyvät palamaan. 3. maahanlaskuarmeijakunta hyökkää Ploestin pohjoispuolisille kukkuloille. Pienet ryhmät tuhoavat kaiken millä on tekemistä öljyntuotannon kanssa.

Samaan aikaan Neuvostoliiton 10. armeijan hyökkäys Itämerelle on epäonnistunut. 3. ja 8. armeija on tuhottu kokonaan ja KV-panssari on osoittautunut kyvyttömäksi ilmatorjuntaohjuksia vastaan.

Krakovaan ja Lubliniin edenneet neuvostojoukot ovat menettäneet satoja tuhansia miehiä. Neuvostoliiton sodanjohtakeskus Stavka päättää heittää toisen hyökkäysaallon peliin.

Ja tässä on ero. Kun Saksalla on vain yksi hyökkäysaalto, Neuvostoliitolla niitä on kahden vuosikymmenen aikana kehitetyn syvän taistelun opin mukaan kaksi ja sen lisäksi vielä kolmaskin, NKVD:n armeijat.

Kun ne laitetaan liikekannalle, Neuvostoliitolla on käytössään kaikkiaan viisi miljoonaa reserviläistä sodan ensimmäisen viikon aikana ja tuhoutuneiden jälkeenkin kaikkiaan 300 uutta divisioonaa jatkaa sotaa. Ne toteuttavat syvän taistelun opin mukaisia portaittain jatkuvia hyökkäysaaltoja niin kauan kunnes vihollinen murtuu.

Viisi puna-armeijan laskuvarjoarmeijakuntaa on tuhottu kokonaan, mutta niiden komentokeskukset ja selustayksiköt ovat toimintavalmiina. Kymmenet tuhannet reserviläiset korvaavat tappiot. Perustetaan viisi uutta laskuvarjoarmeijakuntaa.

Panssarijoukot ovat kärsineet suuria tappioita, mutta maailman suurimmat panssarinvalmistajat Harkovassa, Stalingradissa ja Leningradissa kasvattavat tuotantoaan merkittävästi.

Romanian öljykenttien valtaus. Suorat viivat poikkiviivoin tarkoittavat öljyputkia. Tonavan laivaston reitti on merkitty Tonavalle. Kolmannen laskuvarjoarmeijakunnan mahdollinen maahanlaskualue on merkitty viivoituksin. Armeijat on merkitty mustin läikin ja niiden hyökkäyssuunnat viivoitetuin nuolin. Myös Mustan meren laivasto ja neljäs kaukopommitusvoimien armeijakunta Krimiltä osallistuu operaatioon. Lähde: Icebreaker

Saksa ei saa enää polttoainetta. Sillä toki on polttoainevarastonsa, mutta ne eivät riitä pitkälle. Vaikka suurin osa Saksan jalkaväestä ja tykistöstä liikkuu edelleenkin hevosvetoisesti, sodankäynti hyytyy.

Panssarit pysähtyvät. Jalkaväellä on panssaroitua kuljetuskalustoa ja tykistöllä on traktorinsa, mutta ei polttoainetta. Lentokoneita riittää, mutta ei polttoainetta. Saksan voimakas laivasto on toisaalla ja vaikka se olisikin paikalla, sillä ei olisi polttoainetta. Haavoittuneita on satoja tuhansia, samoin ambulansseja, mutta ei polttoainetta.

Elokuussa 1941 toinen hyökkäysaalto valtaa nykyisten Saksan ja Puolan välillä olevan Oder-joen ylittävät sillat. Neuvostoliiton nopeat panssarit pääsevät vauhtiin ja kohtaavat saksalaisella maaperällä kansan sortajat, nuo kauppiaat, lääkärit, arkkitehdit, talonpojat ja pankkivirkailijat.

Tšekistien, Neuvostoliiton salaisen palvelun virkailijoiden työ alkaa, eikä se ole vähäinen. Vankeja kuulustellaan jokaisella pysähdyspaikalla. NKVD ratkaisee itse, kuka on syyllinen ja kuka ei.

Miljoonista vangeista vaarallisimmat ammutaan heti. Heitä ovat esimerkiksi sosiaalidemokraatit, sosialistit, pasifistit, kansallissosialistit, upseerit, poliisit, opettajat, papit, kirjailijat, juristit, journalistit, maanviljelijät, yrittäjät.

Loput lähetetään pohjoiseen ja itään oppimaan paremmiksi ihmisiksi – aseiden, sotilaiden ja ammusten paluukuljetuksissa.

Taustalla on neuvostoarmeijan maailmanhistoriassa poikkeuksellinen tavoite: ei vain vihollisen sotavoiman tuhoaminen, mikä on ”normaali” sodan tavoite, vaan myös mahdollisuus väkivallan vapaaseen käyttöön vapautetuuilla alueilla, niin kuin sen määritteli Neuvostoliiton marsalkka Mihail Tuhatševski.

Tuhatševskin suunnitelman mukaan kaikki miehitetyt alueet muutetaan välittömästi neuvostomalliin, niin nopeasti kuin mahdollista, pakottamalla ja jatkuvalla terrorilla, kaikkien vapautettujen alueiden resurssien mahdollisimman barbaarisella käytöllä. Tälle toiminnalle Tuhatševski antoi tieteellisen nimen, ”sodan perustan laajentaminen”.

Kommunistihistoria väittää, että Tuhatševskin ideat hylättiin samalla kun hänet teloitettiin vuonna 1937. Tämä päteekin hänen sotilaallisiin ajatuksiinsa esimerkiksi syvän taistelun opista ‒ tosin niihinkin vain väliaikaisesti, koska käytännössä ne otettiin käyttöön viimeistään, kun Hitler osoitti niiden toimivuuden Länsi-Euroopan miehityksessä.

Mutta Tuhatševskin teoriaa sodan perustan laajentamisesta ei hylätty koskaan. Kyseinen termi löytyi jopa hakusanana Neuvostoliiton virallisesta tietosanakirjasta.

Vallankumouksen alkuvuosina puna-armeijan rangaistusjoukkojen tarkoitus oli tuhota maan sisäinen vastarinta. Niiden käytössä oli panssaroituja ajoneuvoja, junia, haupitseja, panssarivaunuja ja jopa lentokoneita.

Suuren terrorin vuosina 1937–38 niistä oli suurimmalta osin luovuttu, koska tilanne oli hallinnassa. Mutta Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen niitä alettiin taas vahvistaa. Ei niitä silti Neuvostoliitossa aiottu käyttää.

Vaikka NKVD oli puna-armeijan hyökkäyksen kärjessä, sen päävoimat olivat rintaman takaisissa joukoissa. Kärkijoukkojen tehtävä oli miehittää raja-asemat ja sillat, tuhota tietoliikenneyhteydet ja hävittää pienemmät vihollisosastot.

Kun puna-armeija saavutti NKVD:n etujoukot, niiden tehtävä muuttui vapautetun alueen puhdistamiseksi.

Vladimir Triandafillov, Stalinin merkittävä avustaja, kehitti Tuhatševskin ajatuksia pitkälle, myös sodan perustan laajentamisen osalta. Hän päätteli, että NKVD tarvitsi bolševisointia varten aivan omat osastot.

Niiden tehtävä omien joukkojen selustassa oli ensiksi tuhota sinne jääneet vahvat vihollisosastot. Kysymys tietenkin kuuluu, miten omien joukkojen selustassa voi tällaisia osastoja olla, eikö puna-armeija ollut edetessään tuhonnut ne.

Ei suinkaan, Tuhatševskin, Triandafillovin ja kumppaneicen kehittämän syvän taistelun opin mukaisesti puna-armeijaan luotiin strategisen ja taktisen tason välille uusi väline, nopea panssarikiila ja ilmateitse kuljetettavat joukot, joilla hyökättiin suoraan vihollisen päävoimien ohi selustaan.

Näin vihollisyksiköitä saattoi jäädä paljonkin oman selustan puolelle ja ne piti tietenkin tuhota.

Triandafillov vei sodan perustan laajentamisen tieteelliselle tasolle. Vaiheittainen suunnitelma sisälsi täsmälliset laskelmat siitä, kuinka monta neuvostoliittolaista poliittista johtajaa tarvitaan jokaiselle haltuun otetulle alueelle. Suunnitelman mukaan pienten maiden bolševisointi tapahtuisi 2–3 viikossa, suurten 3–4 viikossa. Tässä ei voitu luottaa paikallisiin voimiin.

Näitä suunnitelmia toteutettiin esimerkiksi Katynin joukkomurhissa. Itä-Puolan "vapauttamisesta" vuonna 1939 saadun opin perusteella Suomen bolševisointi suunniteltiin paremmin. Suomea varten puhdistusjoukkoja oli kahdeksan rykmentin verran, minkä lisäksi mukana oli yksittäisiä pataljoonia, komppanioita ja muita joukkoja.

Suvorov kertoo, että esimerkiksi vuonna 1944 Valko-Venäjän rintaman selustassa suoritettiin puhdistusoperaatio, jossa oli mukana 12 NKVD:n rykmenttiä ja neljä ratsuväkirykmenttiä, lukuisia pataljoonia ja tiedustelulentokoneita. 30 000 neliökilometrin operaatioalueella oli toiminnassa kaikkiaan 50 000 miestä.

NKVD:n operaatiovahvuus oli suurimmillaan vuonna 1940. Se oli Katynin vuosi, mutta Katynin lisäksi puolalaisia upseereita teloitettiin muuallakin, eikä yhtään vähempää. Samoin murhattiin tuhansia muita, juuri kuten Tuhatševski oli ohjeistanut.

Hitlerin hyökkäys 22.6.1941 oli voimakas, mutta ei kuolettava. Italialainen filosofi Niccolo Macchiavelli on sanonut, että tällaisen hyökkäyksen tekijä tuhoutuu.

Toisaalta, kuten on todettu, Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin Barbarossa, ja tuho.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Kommunistihistoria on ilmoittanut toisen maailmansodan alkamisajankohdaksi sen hetken, kun ulkomaiset joukot ensimmäistä kertaa astuivat sen, viattoman uhrin, Neuvostoliiton maaperälle. Kaikki, mitä tapahtui ennen tätä hetkeä, on kommunistihistorian mukaan ”sotaa edeltävää aikaa”.

Tätä on käytetty myöhemminkin.

Venäjä esimerkiksi ilmoittaa Georgian sodan alkamisajankohdaksi 8.8.2008. Siis sen hetken, kun Georgian joukot ampuivat ensimmäisen laukauksen.

Se laukaus on merkittävä lännen rauhanliikkeelle. Se ei havaitse, että laukaus oli seuraus esimerkiksi siitä, että Venäjä oli jo miehittänyt Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian ja sen jälkeen vaivihkaa siirtänyt Etelä-Ossetian rajapaaluja yön pimeydessä etelämmäksi, tavoitteenaan ilmeisesti Georgian läpi menevä kaasuputki.

Vastaavalla tavalla muiden Venäjän naapureiden kohtalosta viisastunut Ukraina ei ampunut Venäjän puolelle laukaustakaan ollessaan viikkojen ajan massiivisen tykistötulen kohteena kesällä 2014. Yksikin laukaus Venäjälle olisi merkinnyt Venäjän julistautumista uhriksi, mitä epäröivä länsi rauhanliikkeineen olisi osannut vain ihmetellä.

"Sotaa edeltävää aikaa" ei koskaan ollut. Kommunistihistorian mukaisen ”sotaa edeltävän ajan” kuluessa kaikki Neuvostoliiton naapurit joutuivat sen aggression kohteeksi.

Syyskuussa 1939 Neuvostoliitto julistautui puolueettomaksi Saksan Puolassa käymän sodan suhteen. Sitä seuranneena ”sotaa edeltävänä aikana” se miehitti alueet, joilla asui 23 miljoonaa ihmistä. Heihin kohdistettiin julmaa terroria.

”Sotaa edeltävänä aikana” puna-armeija menetti satoja tuhansia sotilaita. Jos hyväksymme kommunistihistorian ajatuksen, että vihollisuudet Puolaa, Suomea, Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Romaniaa vastaan olivat vain länsirajan vahvistamista, miksi emme hyväksy sitä, että myös Saksa vain vahvisti rajojaan miehittämällä Tanskan, Norjan, Ranskan ja niin edelleen?

Siksi, että olemme hyväksyneet kommunistihistorian tarinan Neuvostoliitosta sodan viattomana uhrina. Mutta sitä se ei ollut.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939. Samana päivänä Moskovassa kokoontui Neuvostoliiton Korkein Neuvosto, niin sanottu parlamentti. Kokouksessa tehtiin monia, merkittäviä päätöksiä, joita kommunistihistoria on jälkikäteen selittänyt sillä, että maailmansota oli alkanut samana päivänä.

Mistä he tiesivät sen maailmansodaksi? Esimerkiksi Puolassa ei tuolloin tiedetty vielä edes sitä, oliko Saksa hyökännyt vai oliko kyseessä samanlainen provokaatio kuin aiemminkin. Mutta Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston jäsenet, esimerkiksi kaukaa vuoristoista tulleet lammaspaimenet tai pohjoisesta tulleet poronhoitajat, he kaikki tiesivät, mistä oli kyse.

He tiesivät enemmän kuin Adolf Hitler, joka toivoi Puolan-sodan jäävän paikalliseksi, mitä todistavat myös neuvostolähteet.

Itse asiassa lammaspaimenet ja poronhoitajat saattoivat tietää tilanteen jo paljon aiemmin, ennen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen tekemistä, koska heidän matkansa Moskovaan kesti viikon, joillakin jopa 12 päivää.

19.8.1939 oli tärkeä päivä toisen maailmansodan aloittamisen kannalta. Aiemmin Stalin oli puhunut lukuisia kertoja suunnitelmistaan vapauttaa Eurooppa, mutta hänen tuonpäiväinen puheensa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n hallituksessa, eli politbyroossa, joutui julkisuuteen.

Suunnitelman julkisti ranskalainen uutistoimisto Agence Havas, AFP:n edeltäjä. Mikä hämmästyttävintä, Stalin, joka ei koskaan aiemmin lähtenyt väittelemään länsimaisen median kanssa, syytettiin häntä sitten despootiksi, sadistiksi, diktaattoriksi, raakalaiseksi, teurastajaksi tai vaimonsa murhaajaksi, ryhtyi nyt kiistämään tiedon mitä jyrkimmin Pravdassa 30.11.1939.

Suvorovin mukaan tätä Pravdan numeroa ei ole sittemmin ollut mahdollista löytää Neuvostoliitosta.

Miten Agence Havas sai tiedon? Todennäköisesti joku neuvostokommunisteista vuoti sen. Olivathan niin tehneet Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev jo vuonna 1917, kauhistuttuaan Leninin suunnitelmista.

Toisaalta Stalinin seuraajista sekä Nikita Hruštšev että Leonid Brežnev ovat myöhemmin vahvistaneet Agence Havasin väitteet, jotka Stalin siis jyrkästi kiisti. Niiden mukaan Neuvostoliitto antaisi puolueettomuuden viikunanlehden takaa kapitalistimaiden uuvuttaa toisensa ja vapauttaisi Euroopan vasta sen jälkeen.

Tässä suunnitelmassa ei kuitenkaan ollut mitään uutta: samaa olivat suunnitelleet kaikki Stalinin kommunistiset edeltäjät.

Sitä päivää, jolloin liikekannallepano alkoi, on mahdoton määrittää. Oleellisempi on hetki, jonka jälkeen sitä ei voinut enää peruuttaa.

Neuvostoliitossa joukot pantiin liikkeelle helmikuussa 1941, jolloin NKVD:n raja- ja rangaistusjoukkoja alettiin siirtää Neuvostoliiton länsirajalle. Perusosasto oli NKVD:n moottoroitu jalkaväkidivisioona, jonka vahvuus oli 10 000 tšekistiä – siis salaisen palvelun työntekijää – varustettuna panssarein ja haupitsein.

Nämä joukot olivat suoraa perintöä Venäjän vallankumoussodista, mutta ne lakkautettiin 1920-luvulla, koska sisäinen vihollinen oli nujerrettu. Nyt niitä tarvittiin rintaman etenemisen jälkeen omassa selustassa vahvaa vihollista vastaan.
Siis selustassa, joka ei ollut omassa maassa.

"Toukokuu 1941 oli Neuvostoliiton historian kummallisin kuukausi", kirjoittaa Suvorov. Sen aluksi, 6. toukokuuta, Stalin virallisti asemansa Neuvostoliiton johtajana, kun hänet valittiin maan pääministeriksi.

Edes liittolaiset, siis saksalaiset, eivät käsittäneet, mistä on kyse. He joka tapauksessa päättelivät, että se liittyy ulkopolitiikkaan, koska koti-Neuvostoliitossa ei ollut mitään, mikä olisi edellyttänyt tällaista liikettä.

Missään tapauksessa päätös ei vahvistanut Stalinin asemaa. Se oli mahdotonta. Jos sitä olisi tarvittu, se olisi tehty jo kauan aikaisemmin.

Lev Trotski kirjoitti vuonna 1931 vallankaappaushankkeista 1920-luvun alun Saksassa, että Stalin johti niitä täydellisesti, mutta muut tekivät kaikki viralliset toimenpiteet. Näin nämä muut olivat täydessä vastuussa, kun taas Stalin ei ollut vastuussa mistään. Hänen nimeään ei ollut missään dokumentissa, joita Neuvostoliitto tunnetusti piti tärkeinä.

Stalinin nimeä ei ollut myöskään Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa, vaikka hän oli mukana allekirjoitustilaisuudessa. Saksassa sopimuksesta kantoi vastuun Hitler, koska hän todistettavasti valtuutti ja vaati Ribbentropia sen allekirjoittamaan, kun taas Neuvostoliitossa ainoa vastuullinen oli Molotov.

Kansalainen Stalin vain katseli päältä.

Samalla tavalla Neuvostoliitto allekirjoitti sopimuksen Japanin kanssa 13.4.1941. Stalin oli läsnä, mutta ei ottanut vastuuta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin rikkoi sopimuksen, se saatettiin tehdä Stalinin päätöksellä, hän kun ei ollut aiemmin päättänyt asiasta mitään.

Mutta 6. toukokuuta 1941 alkaen Stalin halusi ottaa itselleen vastuun myös ulkopolitiikasta. Mikä vaati tätä?

Kommunistihistorian selitys on, että Stalin näki Saksan hyökkäyksen olevan tulossa ja halusi henkilökohtaisesti ottaa vastuun sen torjumisesta. Kuitenkin, kun Saksa sitten hyökkäsi, Stalin vetäytyi kaikesta päätöksenteosta ja pani Molotovin vastuuseen.

Saksan hyökättyä päiväkäskyn neuvostojoukoille allekirjoittivat pääesikunnan päällikkö, kenraali Georgi Žukov, kenraali Semjon Timošenko ja puolustusasiain kansankomissaari Georgi Malenkov.

Miksi ei Stalin, jos hän halusi kantaa vastuun?

Samoin Stalin kieltäytyi johtamasta Stavkaa, Neuvostoliiton sotavoimien ylintä johtoelintä ja osallistui siihen vain ”tavallisena” jäsenenä. Niinpä Stavkalla oli kaksi johtajaa: virallisesti Timošenko ja asiallisesti Stalin.

Kun Stalin ei halunnut kantaa vastuuta puolustuksesta, mistä hän siis halusi vastuun? Ainoa johtopäätös on, että hän halusi ottaa kunnian Euroopan vapauttamisesta.

Nimenoman Stalinin piti antaa määräys Euroopan vapautussodan aloittamisesta. Tämän päätöksen hän halusi antaa Neuvostoliiton pääministerinä eikä kansalainen Stalinina.

Kenraali Konstantin Rokossovskin muistelmien mukaan jokaiselle neuvostokenraalille oli ojennettu salaisia operaatioita koskeva ”kirje M. punaisessa kirjekuoressa”. Sen sai avata vain pääministerin päätöksellä.

6:nteen toukokuuta asti pääministeri oli Vjatšeslav Molotov – vaikka myös sitä ennen kirjeen avaaminen vaati, Žukovin todistuksen mukaan, Stalinin luvan.

Kukaan ei kuitenkaan käskenyt avata kirjettä 22. kesäkuuta tai sen jälkeen. Tästä huolimatta jotkut kenraalit avasivat kirjeen luvatta, vaikka siitä oli luvattu kuolemanrangaistus.

Sen perusteella tiedetään, että kirjeessä ei ollut sanaakaan puolustuksesta. Kenraalimajuri M. Gretsov kirjoittaa, että kirjeessä oli minuuttiaikataulu M-päivän toimenpiteille, mutta ei sanaakaan siitä, mitä tehdä, jos se onkin vihollinen, joka hyökkää.

5. toukokuuta 1941 Stalin piti Kremlissä puheen, joka on edelleenkin lähes kokonaan salassa. Puheesta tiedetään sen verran, että Stalin nimesi siinä Saksan pääviholliseksi ja että Stalin suunnitteli hyökkäystä vuodelle 1942.

On silti mahdollista, että jopa luotetuimmille annettu tieto oli väärä, koska sen ajateltiin päätyvän saksalaisten tietoon. Lopulta kuitenkin tuhannet tiesivät puheesta. Tietoa siitä, mutta ei sen sisällöstä, levitettiin laajalti Neuvostoliitossa.

Puhe oli siis salainen ennen sotaa, mutta miksi se on sitä myös sodan jälkeen ja vielä nyt? Jos käskyssä olisi ollut yhtään puolustuksellista sanaa, niistä varmaankin olisi kerrottu jälkipolville. Jos Stalin varoitti Saksan hyökkäyksestä, eikö julkistaminen olisi ollut hänen kannaltaan jopa hyödyllistä?

Kuitenkin, virallisesti puheesta on julkistettu vain yksi lause: ”Ylijohdon käskystä, olkaa valppaina.”

Ennen puhetta Neuvostoliiton diplomatia oli ylistänyt Saksan sotatoimia Euroopassa, mutta nyt sävy muuttui. Saksan käymää sotaa alettiin sanoa imperialismiksi, joka orjuuttaa maailman työläiset, jotka taas ovat kääntäneet katseensa Neuvostoliittoon ja puna-armeijaan odottaen niistä vapauttajaa.

Puheen jälkeen Neuvostoliitto alkoi poistaa viimeisiäkin miinakenttiä länsirajaltaan.

8. toukokuuta 1941 Japanin virallinen uutistoimisto Domei Tsušin kirjoitti, että Neuvostoliitto on käynnistänyt massiiviset joukkojen keskitykset länsirajalleen. Sen takia muun muassa kaikki Siperian rautateiden matkustajaliikenne oli keskeytetty. Myös keskiaasialaisia joukkoja tuotiin länteen.

Neuvostoliiton tietotoimisto TASS kiisti uutisen.

Todisteita siirrosta on lukemattomia, lähtien sotilaiden kirjeistä kotiin ja päätyen neuvostomarsalkkojen ja kenraalien julkaistuihin muistelmiin. Esimerkiksi Žukov ja komentaja Ivan Bagramjan kertovat, kuinka 31. jalkaväen armeijakunta matkusti juuri tuolloin Siperian radalla kohti Kiovaa. Kenraalieversti Ivan Ljudnikov taas mobilisoi samaan aikaan 200:nnen jalkaväkidivisioonan Saksan-vastaiselle rajalle.

TASSin kieltouutisen suurin virhe oli kiistää joukkojen keskitys. Sellainen oli menossa, mutta suurempi oli tulossa. Siitä annettiin määräys 13.5.1941.

15.5.1941 Neuvostoliiton armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien johtajat viidellä raja-alueiden sotilasalueella saivat hyökkäyskäskyt. Salaisuuden piiri laajeni vain muutamiin satoihin henkilöihin. Silti käskyjä on siteerattu laajasti.

15.6.1941 neuvostokenraalit saivat käskyn olla valmiina ottamaan käsiinsä vihollismaita. Valmisteluita ei voitu salata enää pitkään.

Liikekannallepano alkoi viimeistään helmikuussa 1941 ja kiihtyi maalis-, huhti- ja toukokuussa. Tarkkoja lukuja liikekannallepanon suuruudesta ei ole koskaan julkistettu, mutta voidaan hyvin sanoa, että se oli maailmanhistorian suurin. Sen takia Neuvostoliitto myös keskeytti viisivuotissuunnitelmiensa toimeenpanon, sotilaallisia suunnitelmia lukuun ottamatta.

Touko- ja kesäkuussa Neuvostoliitto siirsi länsirajalle 800 000 reserviläistä. Ensimmäinen hyökkäysaalto käsitti 170 divisioonaa, niistä 56 oli jo tuolloin rajalla. Loput siirtyivät länteen länsirajan lähialueilta kesäkuussa. Liikekannallepanon piti olla valmis 10. heinäkuuta, mutta myös toinen hyökkäysaalto ja sen 77 divisioonaa olivat jo liikkeellä.

Kommunistihistoria väittää, että kyse oli puolustuksesta. Jos näin olisi ollut, miksi esimerkiksi ammukset jätettiin rautatievaunuihin asemille eikä niitä viety heti joukkojen käyttöön? Miksi joukot keskitettiin esimerkiksi vesiteiden taakse – siis Moskovasta katsottuna – jos kyse oli puolustuksesta?

Myös Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimat olivat liikkeellä. Itämeren-laivasto lähti kotisatamistaan. Ilmavoimat siirtyivät rajan läheisyyteen.

13.6.1941 TASS kertoi taas, että mitään hyökkäystä ei ole tulossa kumpaankaan suuntaan. Saksa ei tietenkään tätä uskonut. Se tiesi varsin hyvin, että Stalin suunnitteli hyökkäystä, mutta tuon aikaisen uskomuksen mukaan vasta vuodelle 1942.

Mutta kun TASS väitti tuona päivänä itse Stalinin kirjoittamassa uutisessa, että myös huhut Saksan hyökkäämisestä Neuvostoliittoon ovat vääriä, se aiheutti myöhemmin laajaa ja jälkiviisasta naureskelua Stalinin naiiviuden takia – Saksahan hyökkäsi Neuvostoliittoon vain noin viikkoa myöhemmin.

13.6.1941 oli myös viimeinen Saksaa vastaan suunnattuun liikekannallepanon peruuttamaton päivä. Silloin puna-armeijan kaikki Siperian-osastot saivat käskyn siirtyä ”uusiin asemiin”.

Miksi vasta kesäkuun 13. päivä? Koska vasta silloin rautatiekapasiteetti riitti.

Vuonna 1940 Neuvostoliitto oli perustanut kahdessa vuodessa 17 armeijaa. Se pidettiin salassa, sillä siitä hetkestä lähtien Neuvostoliitolla oli enemmän armeijoita kuin koskaan ennen.

Heinäkuussa 1940 Saksan-vastaiselle rajalle ilmestyi kuitenkin armeija numerolla 26. Miksi 26., kun aiemmin armeijat oli huolellisesti perustettu numerojärjestyksessä?

Aika pian selvisi, että 17:nnen ja 26:nnen välissä olikin perustettu kokonaista 11 uutta armeijaa, yksi Japanin- ja 10 Saksan-vastaiselle rajalle.

Toisaalta ”armeija” saattoi Neuvostoliitossa merkitä melkein mitä vain. Siinä, missä saksalaisten sotajoukkojen nimistä tiesi, mitä ne sisälsivät, Neuvostoliitto käytti joukko-osastojen nimiäkin hämäämiseen.

Joissakin armeijoissa saattoi olla tänään jopa vain kaksi jalkaväkidivisioonaa, kun se saattoi seuraavalla viikolla olla maailman vahvin armeija. Näin kävi keväällä 1941 Romanian vastaiselle rajalle kootulle 9. Armeijalle.

Kaikki Saksan, Romanian ja Suomen vastaisella rajalla olleet armeijat oli 21.6.1941 nimetty nopeisiin yllätyshyökkäyksiin kykeneviksi iskuarmeijoiksi. Siinä, missä Saksalla oli neljä panssariryhmää ja noin 4000 panssarivaunua, Neuvostoliitolla oli 16 iskuarmeijaa.

Iskuarmeija oli järkyttävä sotakone. Sen aseistukseen kuului normaalisti 2350 panssarivaunua, 698 panssariajoneuvoa, yli 4000 tykkiä ja yli 250 000 sotilasta. Jokainen armeija yksin vastasi sotavoimaltaan puolta koko Saksan sotavoimien vahvuudesta.

Neuvostoliiton laskuvarjojoukot hyökkäsivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen pohjalta Romaniaan. Se huoletti Hitleriä, sillä samaan aikaan koko Saksan armeija oli Ranskassa ja sen öljy tuli Romaniasta.

Jos Romaniaan hyökänneet neuvostokoneet olisivat iskeneet vain 200 kilometriä pidemmälle, Saksa olisi jäänyt ilman öljyä. Mutta niin ne eivät tehneet, sillä Stalin halusi länsimaiden sotivan ensin keskenään riittävän kauan.

Samaan aikaan Romanian pohjoispuolella olevaa puna-armeijan 12:tta armeijaa muutettiin systemaattisesti vuoristoarmeijaksi. Kaukasukselta kotoisin olevia joukkoja siirrettiin armeijan alaisuuteen. Itse Žukov piti huolen, että läpikulkupaikat Karpaateilta varmistettaisiin, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, ja myös panssaridivisioonille.

12:nnen armeijan kaikki harjoitukset olivat hyökkäysharjoituksia ja karttapelit tehtiin Saksan alueella. Sotasuunnitelmissa käytettiin aitoa tiedustelutietoa eikä vihollista kuviteltu.

Karpaattien kimppuun oli käymässä toinenkin vuoristoarmeija, 18. armeija, ja se oli 12.nnen kanssa identtinen. Toisen tehtävänä oli hyökätä etelään, kohti Romaniaa ja toisen Tšekkoslovakian kautta kohti Saksaa.

Kummankin armeijan tavoitteena oli katkaista Saksan öljynsaanti. Vain toisen tarvitsi onnistua ja vaikka kumpikaan ei onnistuisi täysin, Saksan öljynsaanti heikkenisi huomattavasti.

Niiden lisäksi oli 9. Armeija, jonka tehtävä oli hyökätä suoraan öljykentille ja silläkin oli vuoristodivisioona.

Neuvostoliiton syvän taistelun suunnitelmia kuvaa, että sen ensimmäinen hyökkäysaalto koostui 16 armeijasta ja 170 divisioonasta, mutta se oli vasta ensimmäinen aalto. Hyökkäys oli hyvässä vauhdissa jo kesäkuussa 1941, jolloin rajalla oli kolme miljoonaa miestä ja voima kasvoi nopeasti.

Kommunistihistoria on myöntänyt Stalinin liikekannallepanon, mutta ei sen laajuutta. Se väittää, että liikekannallepano oli reaktio Hitlerin toimiin. Näin ei kuitenkaan voinut olla, koska se aloitettiin jo silloin kun Hitler vielä vakuutti ystävyyttään Neuvostoliitolle.

Tosiasiassa liikekannallepanon valmistelun aloitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitus eli politbyroo jo 19.8.1939, siis ennen kuin Hitler miehitti Puolan. Prosessi ei pysähtynyt hetkeksikään vaan kasvoi ja voimistui kaiken aikaa.

Samaan aikaan suunniteltiin ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon yhteistyötä. Toisen aallon tarkoitus oli vahvistaa ensimmäisen aallon toimia ”vastasiskulla”. Suvorovin mukaan se tarkoittaa samanlaista vastaiskua, minkä Mainilan laukaukset marraskuun 26. päivä 1939 saivat Suomea vastaan aikaiseksi.

Joukkoja ei siirretty länsirajalle vain sisämaan sotilasalueilta, vaan myös Kaukoidän rintamalta, missä kahakoitiin kaiken aikaa. Kesäkuun 1941 alussa Stalin määräsi, että kaikki maahanlaskujoukot, myös Kaukoidästä, siirretään länsirintamalle. Silti useat tarkkailijat arvelivat, että sota Neuvostoliiton ja Japanin kanssa on suorastaan väistämätön.

Helmikuun 1941 jälkeen länteen saapuneille joukoille ei rakennettu tiloja talvehtimista varten. Samalla aiemmin tulleet joukot hylkäsivät rakennuksensa ja siirtyivät rajalle, varustautuen vain kenttäoloihin ja telttamajoitukseen.

Puna-armeija, ja erityisesti Žukov tiesi, aikaisempien kokemustensa nojalla, että joukkojen pitäminen kenttäoloissa liian pitkään demoralisoi. Stalinin luottokenraali Boris Šapošnikov oli jo vuonna 1929 ilmaissut jyrkän mielipiteensä, että satojen tuhansien ja miljoonien nuorten miesten pitäminen paikallaan odottamassa on mahdoton tehtävä.

Šapošnikovin mukaan armeijaa on paljon helpompi hallita silloin, kun se taistelee, verrattuna siihen, että ”se keittelee kuukausikaupalla perunoita maakuopissa”.

Olisivatko joukot voineet palata? Jos eivät, mitä ne olisivat voineet tehdä, kun ne eivät voineet olla paikallaankaan? Miehet olisivat hyökänneet, vaikka ilman käskyä.

Kenraali Aleksandr Vasiljevskij ilmoitti, että Neuvostoliiton aggressiivisten aikomusten herättämistä peloista lännessä ei saanut välittää. Hän todistaa runollisesti: ”Olimme saavuttaneet sodan Rubikonin ja meidän oli pakko ottaa luja askel eteenpäin.”

13.6.1941 lakkautettiin kaikki Neuvostoliiton sotilasalueet, jotka eivät olleet kosketuksissa naapurimaihin ja niiden joukot siirrettiin länteen. Näin tehtiin jopa Moskovan sotilasalueella.

Neuvostoliiton sisäosiin syntyi sotilaallinen tyhjiö, mikä oli ennenkuulumatonta maan historiassa.

Neuvostoliitto oli koko olemassaolonsa ajan yrittänyt parantaa maataloustuotantoaan, mutta se ei ollut vielä 1930-luvulla saavuttanut edes sitä tasoa, millä se oli ensimmäisen maailmansodan aikana ennen sisällissotaa vuonna 1916. Siitä huolimatta maataloustuotannon resursseja alettiin siirtää puna-armeijan käyttöön vuonna 1939.

Maataloussektori heikkeni entisestään. Suvorovin mukaan vuonna 1941 maataloustuotannon kulkuneuvoja otettiin rintaman käyttöön kaikkiaan 1320 sotilasjunan verran. Toukokuussa 1941, kun piti tehdä kylvöt, satoja tuhansia maataloustyöntekijöitä mobilisoitiin rintamalle.

Normaalioloissa tästä olisi seurannut väistämättä nälänhätä. Ei voi kuvitella mitään muuta suunnitelmaa kuin sen, että rintaman piti hankkia ruokansa jostakin muualta kuin Neuvostoliitosta.

Stalin oli luonut kaikki tai ei mitään -tilanteen.

Yksi ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon eroista oli vaatteiden värissä. Ensimmäinen aalto pukeutui khakiin. Toisessa aallossa taas merkittävällä osalla oli mustat vaatteet.

Tämän havaitsi myös Saksan tiedustelu. Mistä ero johtui?

Jo aiemmin sisämaan sotilasalueiden johtoon asetettiin turvallisuuspalvelu NKVD:n miehiä. Yksi heistä, kenraaliluutnantti Sergei Kalinin löhti Siperiaan Stalinin käskystä, ei komentamaan sotilasaluetta vaan luomaan kymmenen uutta divisioonaa puna-armeijalle.

Sitä ei voinut tehdä ilman että joukkoja hankitaan keskitysleireiltä. Ja siitä syystä nämä joukot käyttivät mustia, siis keskitysleirien vaatteita.

Toinen hyökkäysaalto muodostettiin siis keskitysleirivangeista. Esimerkiksi kenraali Konstantin Rokossovskin komennossa ollut armeija, joka keväällä 1944 hyökkäsi Berliiniin Itämeren rannikon suunnasta, oli Suvorovin mukaan koottu melkein pelkästään keskitysleireiltä.

Mutta mitä olivat prikaatinkomentajat, divisioonankomentajat ja armeijankomentajat? Ne olivat puna-armeijan vanhoja upseerinarvoja, jotka Stalin halusi pitää voimassa senkin jälkeen, kun upseerinarvot uudistettiin toukokuussa 1940.

Silloin perustettiin uusi, eritasoisten kenraalien sarja ja suunniteltiin heidän univormunsa. Kauluslaattaan heille tuli tähti aiemman timantin sijaan.

Keskitysleiriltä tulleille prikaatin- ja divisioonankomentajille ei kuitenkaan annettu uusia kenraalinarvoja noin vain. Heidän piti näyttää isänmaalle, että he olivat kenraalin arvoisia.

Tämäkin Stalinin suunnitelma toimi: keskitysleirikomentajat ‒ samoin kuin vangitkin ‒ olivat innokkaita osoittamaan, että heidän tuomionsa oli ollut erehdys. Useat komentajista, mutta ei suinkaan kaikkia, siirrettiinkin kenraalien arvojoukkoon.

NKP:n politbyroo piti kokouksen 21.6.1941. Tuossa kokouksessa tehtiin arvatenkin paljon päätöksiä, mutta niistä vain neljä on tiedossa.

Ensimmäinen niistä oli varustaa puna-armeija M-13- ja BM-13-raketeilla, jotka myöhemmin tulivat tunnetuksi nimellä Katjuša. Toisella päätöksellä maan länsiosan viisi sotilasaluetta muutettiin virallisesti rintamiksi – siis ennen Saksan hyökkäystä.

Kolmantena tunnettuna asiana politbyroo asetti Stavkan, armeijan sodanaikaisen ylijohdon. Ja neljäntenä tunnettuna asiana kokous päätti asettaa armeijaryhmän korkeimman sodanjohdon reservin komentajaksi Neuvostoliiton marsalkka Semjon Budjonnyin. Reserviin varattiin seitsemän toisen hyökkäysaallon armeijaa.

Kokous jatkui myöhään yöhön. Žukov soitti Stalinille yöllä vasta perustetulta rintamalta ja kertoi, että jotain outoa on tekeillä.

Niin Stalin, Molotov, Andrei Ždanov kuin Lavrenti Berijakin kieltäytyivät uskomasta, että Saksa voisi hyökätä. Kielto ampua saksalaisia lentokoneita pidettiin voimassa ja ensimmäiselle hyökkäysaallolle ei annettu ammuksia. Varoitettiin provokaatioista.

Samaan aikaan Neuvostoliiton länsirajan molemmin puolin kaksi armeijaa teki täsmälleen samanlaisia valmisteluita. Komentajat siirtyivät komentopaikoilleen rajan tuntumaan, puna-armeija keskitti kaksi erittäin voimakasta ryhmittymää Bug-joen itärannalle, täsmälleen samoin kuin Saksa oli jo tehnyt toisella puolen jokea.

Molempien maiden ilmavoimat siirrettiin aivan rajan tuntumaan, molempien lentäjiä oli kielletty ampumasta vastapuolta ennen kuin lupa on annettu. Hitlerin komentopaikka oli lähellä Rastenburgia Itä-Preussissa, täsmälleen samalla leveyspiirillä, täsmälleen yhtä kaukana rajasta kuin Neuvostoliiton komentopaikka Vilnan lähellä.

Sotamarsalkka Wilhelm Keitel sanoi sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynnissä, että koko Saksan sota idässä oli puolustuksellista.

”Kevääseen 1941 mennessä ymmärsimme, että Neuvostoliiton massiivinen joukkojen keskitys rajalle oli hyökkäyksen valmistelua ja se asettaisi meidät äärimmäisen kriittiseen tilanteeseen. Sen takia hyökkäsimme”, sanoi Keitel.

Neuvostoliittolaiset kenraalit eivät ole piilottaneet samansuuntaisia näkemyksiään. Yleisesikunnan päällikkö, kenraali Semjon Ivanov kirjoitti muutaman neuvostohistorioitsijan kanssa sodan alkuvaiheessa, että Hitler ei pelkästään tehnyt puolustuksellista hyökkäystä, vaan myös kertoi, että se tapahtui tasan kaksi viikkoa ennen Neuvostoliiton suunniteltua hyökkäystä.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei ole vaihtoehtohistoriaa, valitettavasti