Minun äitini

Minun äitini nimi oli Helmi. Se on kaunis nimi, mutta nykyiseen verrattuna se aika ei ollut kaunis.

Tapana on korostaa, että edesmenneet tekivät työnsä. Minun äitini lähti pikku-Helminä maailmalle kymmenvuotiaana.

Se tie ei ollut helppo. Viime aikoinaan, kun nuoruuden ajankuvat tulivat mieleen, äitini kauhisteli kuolemaa: ”Miehiä kaatuu kuin Talvisodassa.” Neuvostoliittolaisista sodanaikaisista naislentäjistä tehtyä TV-dokumenttia hän pelkäsi jo Aamulehden jutun perusteella: tulevatko pommit taas!

Meihin verrattuna, minun äitini nuoruus ei ollut joukkotiedotusta, vaan joukkotuhoa.

Silti minun äitini näki unia myös rakkaudesta. Aamulla hän saattoi laulaa: ”Näin sinusta unta, sinusta mä unta näin…”

Mutta ennen kaikkea minun äitini teki työtä. Haudallaan hän halusi kuulla Lampaanpolskan.

Meidän kaikkien äidit ovat ainutlaatuisia. Niin minunkin.

Mutta minun äitini on kuollut. Siinä ei ole mitään ainutlaatuista.

Menemme tavallisuuteen. Ammatiltaan äitini oli kalanviljelijä.

Kaloja hän viljelikin. Viljeli niin, että monet tämän maan kalatalousasiantuntijat jäivät toiseksi.

Kemijärven Ketolassa hän keksi, että kalat voisivat saada voimaa siitä mistä me lapsetkin. Niinpä hän pani isäni poroerotukselle komennuksella: osta maksaa.

Isä osti, äiti jauhoi, kalat söivät ja kalabiologit pitkin maata ihmettelivät – jotkut heistä ottivat maineen.

Minun äitini katsoi kala-altaita ja totesi: ovat likaisia. Alkoi siivota, pilasi selkänsä, kalat elpyivät. Minun äitini noudatti kalojen ja meidän lasten suhteen samoja Arvo Ylpön ohjeita: puhtaus, hyvä ruoka ja hyvät tavat.

Me kaikki selvisimme. Kunnian äitini työstä ottivat muut, ellei lapsenlapsia katsota kunniaksi – syytä olisi.

Mutta me selvisimme. Myös minun äitini selvisi. Hän eli elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan. Kotisairaanhoitaja löysi hänet nukkumasta keittiön pöydän äärestä.

Minun äitini oli sankari. Jos tässä maassa kukaan on siivonnut toisten jälkiä, eniten sitä teki minun äitini. Niin minun, sisarusteni, isäni kuin työtovereidensakin jälkiä.

Mitä ihmettelen, on tämä: niin paljon kuin tässä maassa kunniamerkkejä jaetaankaan – minäkin olen niitä saanut – niitä ei ole saanut minun äitini. Hän ei niitä saanut, vaikka lukemattomat ihmiset ovat hyötyneet siitä, että hän teki heidänkin työnsä.

Mutta mitä muuta voi odottaa äiti, joka syntyi Hämeenkyrössä vain siksi, että hänen isänsä oli onnistunut pakenemaan kamarin ikkunasta aseistettuja punaisia – olihan äitini isä noita kuuluisia kahden hehtaarin kulakkeja.

Minulla on ikävä minun äitiäni. Minulle on sanottu, että hän kuoli kauniisti, keittiön pöydän ääreen.

Niin sanottiin minun isästänikin: otti ja sai aivoverenvuodon, silmien eteen vain valui verho, ei tajunnut mitään.

Mitä siitä, että he eivät tajunneet? Minä tajusin.

Minun mielestäni molemmat kuolivat väärin, vain koska kuolivat. Olisin halunnut pitää heitä vielä.

Onhan ajojahtikin laillista

Samaan aikaan kun kaikenlainen arvorelativismi leviää, erityisesti vallanpitäjät takertuvat omituisella vimmalla laillisuuteen. Kun isot pojat ”jäävät kiinni”, reaktio on aina sama: emme rikkoneet lakia.

Esimerkkejä on monia. Lääkelaitoksen alueellistamisessa ei rikottu lakia, Nuorisosäätiön suhteen kiinnostavaa on vain se, onko rikottu lakia ja samoin on vaalirahailmoitusten kanssa.

Nyttemmin laillisuudesta saivartelevaan rintamaan on liittynyt urheiluväki. Mutta tietenkin vain heille soveltuvin kohdin: esimerkiksi jääkiekkoväkivaltaan ei muutamien urheilujohtajien mielestä saisi soveltaa lakia, vaan porukan omia sääntöjä, joita ei kuitenkaan ole julkistettu – jolloin niitä ei asiallisesti ottaen ole edes olemassa.

Dopingkeskustelu on ja kauan kulkenut latuja, joilla salailun syyksi pannaan se keskustelu, mitä dopingista käydään. Se on kuulemma liian leimaavaa.

Niinpä pitäisikin lopettaa menneiden jauhaminen ja katsoa tulevaisuuteen. Jotkut sanovat jopa niin, että vain typerykset eivät ole ymmärtäneet, missä todellisuudessa on menty.

Esimerkiksi Hiihtoliiton toiminnanjohtaja Mika Kulmalan ja olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja, huippu-urheilun muutosryhmän jäsen Mika Kojonkosken lausunnot (Ajankohtainen kakkonen, 9.10.) olivat täydellisen pöyristyttäviä. Heidän mukaansa nykyurheilu on puhdasta eikä dopingista jauhaminen auta heidän ponnistuksiaan yhtään eteenpäin.

Vaikka he olisivat oikeassakin, kuvittelevatko he, että vain heidän tarpeillaan on merkitystä? Ovatko he todella sitä mieltä, että entiset rikkomukset pitää painaa villaisella, jos nyt on alettu toimia oikein?

Sitä paitsi he ovat väärässä. Nimittäin, jos urheilu tosiaan on nyt puhdasta, miksi urheiluväki antaa ”70- ja 80-lukujen mönjän” – kuten asian ilmaisi samassa ohjelmassa urheilumanagerien edustaja Harri Halme – pilata nykyurheilijoidenkin maineen? Juuri salailun jatkuminen heittää varjon nykyurheilunkin, ja juuri näiden herrojen työn päälle.

Jos he puhuvat totta, en voi ymmärtää salailua. Ja kun en ymmärrä, syntyy epäilys, että he eivät puhu totta.

Kaikkein käsittämättömintä kuitenkin on se yliolkaisuus, millä urheiluväki suhtautuu maksajan – eli yleisön – tarpeisiin.

Urheiluväki on esimerkiksi ihmetellyt, miksi Juha Mietoa vainotaan anabolisten steroidien käytöstä silloin, kun sitä ei oltu vielä kielletty. Tämmöistä juristeriaa ei voi järjellä käsittää.

Vaikka säännöt olisivat olleet mitkä, urheiluväki on aina halunnut antaa yleisölle kuvan, että mitään suorituskykyä keinotekoisesti kohottavia keinoja ei käytetä. He ovat siis valehdelleet sille, joka maksaa viulut, ja nyt he haluavat painaa sen villaisella.

Esimerkiksi ”urheiluhistorioitsija” Erkki Vettenniemi kirjoitti (HS, 7.10.), että ”urheilijoiden ajojahdin on loputtava”. Juristerian parhaiden perinteiden mukaan Vettenniemi vetoaa sääntöihin, jotka hän jopa määrittelee dopingin – ainoaksi? – ”historialliseksi kontekstiksi”.

Yleisön osa ei kiinnosta sekunnin vertaa.

Juristeriaan vetoavien ja ajojahdista syyttelevien kannattaisi kuitenkin muistaa muuan seikka: myöskään ajojahdissa, jos sellaista on, ei ole mitään laitonta.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 9.11.2012.

Vastuu on puolueilla

Huoli äänestysprosentista on taas suuri. Mutta jos juttu menee niin kuin ennenkin, sen viimeiset ilmaukset kuullaan näinä päivinä ja asiaan palataan seuraavissa vaalivalvojaisissa.

Nimenomaan poliitikot eivät tee asialle mitään. Sen sijaan he syyttelevät muita.

Esimerkiksi perussuomalaisten Matti Putkonen sanoi 29. lokakuuta radion Ykkösaamussa, että he voittivat vaalit ja muusta puhuminen osoittaa vain katkeraa mieltä.

Äänestäjän kannalta asia on toisenlainen.

Vuoden 2011 vaaleissa perussuomalaisia äänesti liki 253 000 sellaista, jotka nyt jättivät sen tekemättä. Ei luulisi, että millään puolueella on varaa viitata kintaalla tällaiselle menetykselle.

Hallituspuolueiden mielestä vaalit antoivat valtakirjan jatkaa kuntauudistusta. Silti ne ovat menettäneet yli 200 000 äänestäjää sen jälkeen, kun kuntauudistusta alettiin ajaa.

Luulisi, että näitä lukuja on hankala ohittaa, mutta puolueilta se onnistuu helposti.

Äänestysinnon kasvattamiseksi puolueet ovat esittäneet korkeintaan erilaisia vippaskonsteja, kuten äänioikeusikärajan laskeminen. Mutta miksi 16-vuotias äänestäisi sen innokkaammin kuin 18-vuotiaskaan. Todennäköisesti uudistus laskisi äänestysprosenttia.

Todellisuudessa puolueet eivät tarvitse kansalaisia. Kunnanvaltuutetut ja kansanedustajat valitaan ja rahaa tulee valtiolta, vaikka äänestysprosentti olisi kuinka pieni. Miksi puolueet tekisivät mitään asiantilan korjaamiseksi?

Ylimielisyys on käsin kosketeltavaa. Ehdokkaiden rasistisia kannanottoja kauhistellaan, mutta ei sitä, että Keskusta ei ole tehnyt minkäänlaista sisäistä selvitystä vaalirahasotkusta ja hyväksyy jupakkaan sotkeentuneet ilman muuta ehdokkaakseen.

Keskustassa edes valtakunnanoikeuden tuomio ei estä ehdokkuutta. Murhako täytyy tehdä, että he kavahtaisivat?

Mainitussa Ykkösaamussa Kokoomuksen vantaalaispoliitikko Tapani Mäkinen epäili alhaisen äänestysinnon syyksi sitä, että kunnat ovat suuria ja etäisiä. Silti juuri kokoomus haluaa niistä vielä suurempia, joskaan ei Vantaan kokoomus.

Politiikassa voikin menestyä, vaikka olisi 180 astetta eri mieltä vaalin pääasiasta oman puolueensa kanssa. Ja tämä pitäisi ottaa vakavasti.

Kun Mauri Pekkarinen epäili, että omasta kunnasta halutaan pitää kiinni kotiseuturakkauden takia, hänelle naurettiin. Siitä tiesi, että oltiin eduskunnassa.

Vaali-iltana vihreiden Osmo Soininvaara sanoi televisiossa pyrkivänsä siihen, että hänen äänensä menisivät nuoremmille, ”mutta ei niille mitään voi, aina niitä ääniä vain ropisee”. Voiko omia äänestäjiä pahemmin pilkata?

Silti tilanteen voivat korjata vain puolueet. Niiden on saatava kansa mukaan toimintaansa, koska äänestysinto voi syntyä vain oikeasta kiinnostuksesta politiikkaan.

Eduskuntapaikkoja pitäisikin jakaa vain se osuus 200:sta, minkä äänestysprosentti määrää. Jos prosentti olisi vaikka 50, paikkoja jaettaisiin vain 100. Puoluetuen kokonaismäärä pienenisi samassa suhteessa.

Tämä pakottaisi puolueet ottamaan ihmiset vakavissaan. Siksi ehdotusta tuskin viitsitään edes kommentoida.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.11.2012.

Kiitos, Guzenina-Richardson

Kun tiedotusvälineet ovat parhaiden viranomaisperinteiden mukaan lapsikiistan yhteydessä ensin vaienneet kymmenen vuotta Suomen mustamaalauksesta, ne ovat nyt menneet toiseen äärimmäisyyteen. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti on katsonut asiakseen sanoa kampanjointia ei vain perättömäksi, vaan myös niljakkaaksi puheeksi, jota syöttävät Venäjälle ”viemärirotat”.

Sananviljelyn rohkeutta kuvastaa, että vaikka kohde ”on tiedossa”, sen nimeä ei uskalleta sanoa. Journalismia tämä ei muistuta, sillä siinä vältetään kahta asiaa: omien mielipiteiden esittelyä ja turhia adjektiiveja.

Täydellisimmin on kuitenkin epäonnistunut valtiovallan viestintä. Yhteisrintamassa olevat lehdet ovat sen luonnollisesti vaienneet.

Aloitetaan hulluimmasta.

Ilta-Sanomien mukaan Suomen suurlähettiläs Moskovassa päätti ryhtyä kontakteihin lehdistön kanssa vasta sitten, kun löytyi riittävän kunnianarvoisa vastapuoli, maan johtava uutistoimisto. En tiedä, voiko tällainen ylimielisyys tuottaa tuloksia millään elämänalueella, mutta ainakin journalistien suhteen se voi tuottaa vain tappioita.

Ajatus on ollut, että vaietaan koko juttu. Tämä olisi järkevää, jos olisi yksin tunkiolla. Mutta kun ei ole, pitäisi olla selvää, että äänessä oleva saa tällä taktiikalla kaiken julkisuuden.

Linjaus on niin pöljä, että se ei voi olla viestinnän ammattilaisen keksimä.

Ministeriön päättäjille on vuorenvarmasti kerrottu, miten nykyaikainen journalismi toimii, mutta yhtä varmaa on, että nämä viestinnästä mitään ymmärtämättömät pomot ovat taas olleet viisaampia kuin ne, joille viestinnästä palkkaa maksetaan.

Ihan perusasia on, että jos toimittaja lähtee tekemään juttua, hän viis veisaa suurlähettilään arvostamista tietotoimistoista. Hän hankkii tietonsa itse.

Jos korkea-arvoinen suurlähettiläs viittaa vaivaislehden haastattelupyynnölle kintaalla, lausunnot haetaan muualta, mutta ei tietotoimistosta, koska ei siitä toimittajalle palkkaa makseta.

Ei – tiedoksi sinne ulkoministeriön johtajille: edes Suomen ulkoministeriö ole sillä tavalla auktorisoitu, että kun se antaa lausunnon, kaikki toistavat sen. Vaikka toverinne päätoimittajat ovat ehkä voineet estää asiasta kirjoittamisen Suomessa, he eivät voi estää sitä Venäjällä.

Ihmeellisintä on, että tämä pitää kirjoittaa, vielä vuonna 2012.

Tässä kiistassa on ollut vain kaksi henkilöä, jotka ymmärtävät viestinnästä jotakin. Ensimmäinen heistä on Johan Bäckman.

Häntäkin suurempaan arvoon pitää nostaa lukuisien suomalaisten politiikan toimittajien – esimerkiksi juuri Suomen Kuvalehdessä – parjaama peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Hän päätti ensimmäisenä alkaa tiedottaa asiasta, ja toiseksi hän osasi tehdä sen kielellä, jota venäläisetkin ymmärtävät.

Kuten Guzenina-Richardson sanoi, hän itse on elävä esimerkki siitä, kuinka hyvin venäläiset voivat tässä maassa pärjätä.

Ohjelmanomaisesti häntä pilkkaaville toimittajille voi sanoa vain: olisitteko te pystyneet samaan edes Suomessa, saati Venäjällä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.10.2012.

Surullisen hahmon ritari

Niin sanotut isänmaalliset piirit ovat olleet lievästi sanottuna näreissään Yleisradion Mannerheim-hankkeesta. Elokuva tiedettiin huonoksi jo ennen kuin siitä oli nähty sekuntiakaan.

Nyt kun se on nähty kokonaankin, on oltu hiljempaa. Eikä ihme – aika monen luulisi häpeävän.

Sen sijaan se toinen, muun muassa Renny Harlinin nimeen kytketty hanke, osattiin ylistää jo ennen kuin sekuntiakaan oli edes filmattu. Ajateltiin, että Harlin antaisi totuudenmukaisen kuvan Mannerheimista – siitä huolimatta, että Harlinin Mannerheim-puheet olivat aivan käsittämättömiä.

Muun muassa eräässä vuoden 2008 joulukuussa lähetetyssä radio Suomen Taustapeilissä Harlin sanoi Mannerheimista näin: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Todellisuudessa Mannerheim alkoi saada laajempaa ihailua vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan häntä eivät ihailleet kaikki. 1920-luvulla Mannerheimistä piti todella harva.

Jääkärit pitivät häntä ryssän kenraalina, suomenmieliset hienostelevana ruotsalaisena. Punaiset pitivät häntä mahtilahtarina ja aktivistit luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen.

Ruotsinruotsalaiset syyttivät häntä sotarikoksista, bolševikeille hän oli yksi valkokenraaleista. Nämä taas pitivät häntä luopiona, koska hän pani Pietarin-hyökkäyksen ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle. Sosiaalidemokraatit pilkkasivat Mannerheimia eduskunnassa vielä 1960-luvullakin.

Iso kirja sanoo, että totuudenpuhujilla ei ole yösijaa. Sen sijaan Harlin kutsuttiin puolustusministerin vuoden 2009 uudenvuoden vastaanotolle juhlistamaan Mannerheim-teemaa.

Sopii epäillä, saako Ylen Mannerheim-elokuvan vetäjä, tuottaja Erkko Lyytinen vastaavan kohtelun. Silti Lyytisen hanke kertoo suomalaisista ja Mannerheimista enemmän kuin Harlinin ja hänen kumppaneidensa ponnistukset yhteensä.

En ymmärrä, mitä vikaa on elokuvassa, jossa afrikkalainen isoisä kertoo lapsenlapsilleen iltanuotiolla Suomen marsalkasta. Entä olisiko elokuvan todella pitänyt antaa mielikuva, että afrikkalaiset lapset – elokuvahan kertoo niistä kuvista, joita tarina heidän mieleensä loi – osaisivat kuvitella Mannerheimin valkoiseksi ja Pohjois-Euroopan olosuhteet ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin ne ovat tai ovat olleet.

Johan mokomalle nauraisivat aidanseipäätkin.

Voi olla, että Ylen Mannerheim-elokuva ei ole suurta taidetta. Sen idea on kuitenkin upea, ja lisäksi se antaa uudenlaisen, inhimillisen ja liikuttavan kuvan Mannerheimista, jonka se onnistuu myös perustelemaan.

Mannerheim uhrasi yksityiselämänsä uralleen. Hänen kohtalonsa oli surullinen, mutta se saattoi olla hinta, joka hänen oli maksettava, jotta hänen olisi ollut mahdollista tehdä se mitä hän teki.

Sitäkin surullisempi hahmo ovat suomalaiset, jotka tarvitsivat näin monta afrikkalaista kertomaan jotain oleellista Mannerheimista. Eikö meidän pitäisi arvostaa tätä?

Ainakin minua vaivaa huono omatunto. Ihailemalla pelkästään myyttistä ikonia on ryöstöviljelty ihmistä sen takana. Se on osa sitä hintaa, minkä hän on hyväksemme joutunut maksamaan.

”Kauneusarvoilla” suojellaan vielä metsiäkin

Ympäristöministeriö suunnittelee kirjaavansa ympäristönsuojelulakiin uudenlaisia perusteita suojelulle. Lakiin sisältyvät määräykset esimerkiksi yritysten ympäristölupien ehdoista. Ministeriö haluaisi muuttaa näitä ehtoja niin, että luvan myöntämisessä tulisi ottaa huomioon myös ”erittäin merkittävät kauneus- ja maisema-arvot”.

Voitaisiinko siis esimerkiksi tuulivoimala torpata sillä perusteella, että se on ruma? Kuka määrittelisi maiseman kauneuden? Millaisia missikisoja ministeriö oikein haluaa?

Uudistuksen pelätään myös aiheuttavan valtavan valitusvyöryn, jos hankkeet voi kyseenalaistaa pelkän kauneusarvon perusteella.

Ympäristöministeri Ville Niinistö perusteli suunnitelmaa lokakuun ensimmäisenä päivänä TV1:n A-Studiossa. Hän onnistui aika heikosti.

Niinistön mukaan lupaehtojen tulkinta perustuisi aina tutkimukseen, mutta tässä yhteydessä hän puhui vain luontoarvoista. Kauneusarvojen taas tulee Niinistön mukaan olla erittäin tärkeitä alueellisesti tai valtakunnallisesti.

Esimerkkinä kauneusarvoiltaan erityisen merkittävästä alueesta Niinistö mainitsi Aurajokilaakson. Se on tunnetusti kulttuurimaisemaa ja sellaiseen kuuluu muutos. Haluaako Niinistö siis jähmettää sen, ja jos, niin mille vuosisadalle?

Olisiko nykymaisema se, mikä säilytetään? Miksi juuri se olisi historian arvokkain? Kuinka itsekäs nykyihminen oikein voi olla?

Niinistö ei vastannut siihen, kuka kauneusarvon määrittää, eikä pelkoihin valitusrumbasta. Jos kyse kuitenkin on ”kauneudesta”, miksi sitten kuka hyvänsä, jonka kauneusarvoja on loukattu, ei voisi valittaa?

Vai uskooko joku, että vihreät haluavat rajata valitusoikeutta tässäkään?

Suunnitelma on merkittävä myös metsäalan kannalta. Niinistön mukaan kauneusarvoja lähdettäisiin ratkomaan yleiskaavoituksen kautta. Ja yleiskaavoitus vaikuttaa myös metsätalouteen.

Toisaalla metsiensuojelussa on tultu tilanteeseen, jossa kaikki ekologisesti arvokas alkaa varsinkin valtionmetsissä olla suojeltu. Silti esimerkiksi ympäristöjärjestöjen suojelulistalla on vielä paljon suuria valtion metsäalueita.

Järjestöjen ongelma on, että näiden alueiden suojelua on hankala perustella ekologialla. Esimerkiksi Hämeenlinnassa sijaitsevassa Evon kruununpuistossa, jota järjestöt ovat vaatineet suojeltavaksi, on harjoitettu intensiivistä metsätaloutta kaukaa 1800-luvulta asti.

Edes virkistyskäytön tarpeet eivät oikein käy perusteeksi. Evollakin suojelu todennäköisesti enemmänkin heikentäisi virkistyskäytön mahdollisuuksia.

Ministeriön suunnitelma on kuin taivaan lahja ympäristöjärjestöille. En yhtään ihmettelisi, jos saisimme lähiaikoina eteemme yleiskaavaesityksen, jossa Evon alue – samoin kuin lukuisat muut, ekologisesti jokseenkin arvottomat metsäalueet ympäri Suomen – olisi merkitty ”kauneusarvoiltaan erityisen merkittäväksi alueeksi”.

Näin ympäristöjärjestöjen ongelma olisi hoidettu. Sen sijaan muiden ongelmat vasta alkaisivat siitä.

Niiden suhteen ympäristöministeriön avustushalukkuus on tunnetusti ollut nollatasolla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.10.2012.

Lappiin tullaan kiiltävissä saappaissa

Loman jälkeen meidät saavutti suruviesti: Harri Dahlström on kuollut.

Suuri yleisö tunsi Dahlströmin ennen muuta Luontoillasta, mihin hän otti osaa kalatalouden asiantuntijana. Mutta minä tunsin hänet muutenkin.

Dahlström valmistui vuonna 1961. Hetimiten hänet palkattiin Kalataloussäätiön kalastusbiologiksi ja vuoden 1963 alusta kalantutkimusosaston johtajaksi. Vuonna 1968 hän siirtyi Kalamiesten keskusliittoon ja vuonna 1979 maa- ja metsätalousministeriöön ylitarkastajaksi, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1999.

Jolloinkin 1960-luvulla hän tuli ensimmäisen kerran meille, Ketolan kalalaitokselle Kemijärvelle. Vuotta en voi muistaa, kun olin itsekin alle kymmenen.

Iso ja ystävällinen mies teki meihin mukuloihin lähtemättömän vaikutuksen. Pikkusiskoni piti häntä taikurina, koska hän osasi muuttaa veden, ei nyt sentään viiniksi, mutta punaiseksi ainakin.

Sitä hän teki autotallissamme usein. Kyse oli vesinäytteiden happamuuden määrittelystä, joka tuolloin tehtiin titraamalla; siinä veteen pannaan tiettyä kemikaalia pienissä erissä, ja happamuus voidaan määrittää siitä, kuinka monen erän jälkeen vesi muuttaa väriään.

Minulla taas oli ongelma: en osannut sanoa miehen sukunimeä. Kerrankin halusin tietää, että ”milloin se taas tulee, se daalstssts… se mies, jolla on kiiltävät saappaat”.

Muistikuva kiiltävistä saappaista kertoo paljon. Ne oli ostettu tarpeeseen. Nykyään näkee enemmän niitä, jotka vetäisevät ensimmäisen Napapiirin yläpuolisen pitkäripaisen pihalla käyttämättömän tuppipuukon vyön alta erähenkisyyttä korostamaan.

Kalalaitoksella kävijöitä oli paljon, varmasti tutkimuksen, mutta todennäköisesti myös eksotiikan takia. Mieleen jäivät lukuisat harjoittelijat, joita oli myös Lapista ja kotikylältäkin.

Varsinaisesta etelästä tulleet toivat mukanaan omituisia juttuja. Kerrankin isä sanoi ruokapöydässä hiljakseen, että ”se syö tyroksia”. Siis pop cornia.

Spagettia taas kuviteltiin ensi kerralla madoiksi. Mutta ihmeellisin oli hän, joka meni putoukselle, ja otti sieltä leivänpäälliset.

Kalalaitoksen vesihuolto oli järjestetty patoamalla Sarriojoki. Padon keskellä oli putous, ja sinne tämä etelän mies työnsi tiuhasilmäisen haavin.

Ja kas, ei aikaakaan kun haavi oli täynnä planktonia. Sitä hän laittoi leivän päälle ja sanoi vielä hyväksi, ”kuin lohta”.

Minulle tämä kaikki oli tärkeää. Kerrankin pihalle oli viritetty paunetti – eräänlainen rysä – jota esittelin vieraille asiantuntevaan sävyyn.

”No, mitäs tällä sitten kalastetaan”, eräs vieraista kysyi. ”Pääasiallisesti kalaa”, olin vastannut.

Harri Dahlströmin tapasin myöhemminkin, toimittaja-aikoinani Helsingissä, useimmiten Suomen luonnonsuojeluliiton tilaisuuksissa. Silloinkin mieleeni on jäänyt mies, joka aina osasi keskittää mielenkiintonsa juuri siihen, kenen kanssa keskusteli.

Harri Dahlström oli mainio mies. Ilman häntä me kaikki olisimme paljon pienempiä ihmisiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.9.2012.

On muovissakin puolensa

”Muotoilun asiantuntija” Kaj Kalin esitti Radio Suomen Taustapeilissä 11.9.2012 huolen: kaupallisen koulutuksen saaneilla ei ole minkäänlaista muotoilun koulutusta. Havainto on varmaankin tosi, mutta onko huoli aiheellinen?

Voi kysyä myös, ovatko muotoilun asiantuntijat saaneet kaupallista koulutusta. Tai ylipäätään mitään muuta kuin muotoilun koulutusta.

Jos eivät ole, olisiko se tarpeen? Ehkä, mutta muunlaisen koulutuksen puute ei onneksi ainakaan estä muotoilun asiantuntija Kalinia ottamasta kantaa mihin hyvänsä muuhunkin kuin muotoiluun.

Koska olin kuvitellut Kalinin ajattelevan omilla aivoillaan, minua hämmästytti hänen massa-ajattelunomainen kantansa muoviin – mikä on yllättävää jo sinänsä: en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, joilla on poliittinen kanta milloin mihinkin tekniseen yksityiskohtaan, kuten juuri muoviin, tai ydinvoimaan.

Kalinin mukaan muovit pitäisi kieltää kaikkialta muualta paitsi lääketeollisuudesta. Kanta on mahdottomuudessaan lähes humoristinen.

Ehkä muotoilun asiantuntijan pitäisi opiskella prosessitekniikkaa, onhan siinä kyse muotoiltavien tuotteiden raaka-aineiden valmistamisesta.

Miten muovi tehdään? Yksinkertaisimmin selitettynä niin, että raakaöljyä tungetaan kuumennettuun pystysuoraan, kolonniksi nimitettyyn putkeen, jonka seinässä on reikiä eri korkeuksilla. Näistä rei’istä tulee sitten erilaisia jakeita riippuen siitä, kuinka kevyitä ne ovat; raskaimmat tulevat ulos alemmista rei’istä, kevyimmät ylemmistä.

Näin tehdään kaikki se, mikä raakaöljystä tehdään. Oleellista on, että jos halutaan jotakin kolonnista tulevaa tuotetta, saadaan samalla kaikkea muutakin.

Eniten haluamme liikennepolttonesteitä. Niitä tehdään, ja sivutuotteena syntyy muovien raaka-aineita. Sitä ei voi estää muuten kuin lopettamalla liikennepolttonesteiden teon.

Sama pätee, jos haluamme lääketeollisuuden tarvitsemia muoveja. Joka reiästä vaan tulee tavaraa ja jotakin sillekin kai pitäisi tehdä.

Kalinin mukaan muovit ovat huono juttu esimerkiksi siksi, että kaikki toisen maailmansodan jälkeen tehdyt muovit ovat yhä edelleenkin keskuudessamme. Hänen mukaansa muovit eivät hajoa, vaan säilyvät ikuisesti.

Jos Kalin olisi tässä oikeassa, olisiko se hyvä asia? Eikö esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ole vain hyvä, että merkittävä osa fossiilisesta öljystä säilyy muovituotteissa eikä siis karkaa ilmakehään?

Kalin ei kuitenkaan ole oikeassa. Todellisuudessa iso osa muoveista voidaan kierrättää uudeksi raaka-aineeksi ja myös käyttää energiantuotannossa, eli siis polttaa. Näin Kalinin inhoamat muovit poistuvat silmistä ja päätyvät ilmakehään ilmastonmuutosta kiihdyttämään.

Kalinin mukaan esimerkiksi Ikean pitäisi muovin sijaan käyttää puuta, koska se on ekologisempaa. Tässä hän on oikeassa, vaikka hän on myös väärässä.

Minusta puuta pitää käyttää siellä missä sen ominaisuudet ovat eniten hyödyksi. Missä taas muovi on parempaa, käytettäköön sitä siellä. Kummassakin tapauksessa ilmasto hyötyy, jos tuote on niin hyvä, että sitä ei haluta hävittää.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 21.9.2012.

Perinnepilkkaa Nikkaluoktassa

Maailmassa ei ole monia aatteita, joiden vuoksi kannattaisi intoilla. Mutta yksi on: Slow Food.

Alun perin kyse oli pikaruoan vastustamisesta, hitaasta ruoanlaitosta. Mikä voisi olla sen parempaa?

Mutta sitten tuli tämä yleisvihreä yhteiskunta, joka vesitti aatteen. Vesitti niin, että kun on hyvä asia, totta kai sen pitää kannattaa kaikkia muitakin vihreitä asioita.

Kuten luomua, lähiruokaa, paikallista kulttuuria, ties mitä. Niinpä Slow Food on nykyään vain jotakin epämääräistä. Käytännössä ei mitään.

Törmäsin tähän kesälomallani Ruotsin Abiskossa ja Nikkaluoktassa. Jo Abiskon turistikeskuksen ”ekologinen”, Krav-sertifioitu luomuaamiainen ällötti: jos täällä halutaan tarjota luomuruokaa, kaikki on tuotu todella kaukaa, takuulla tehokkaasti organisoidun teollisuusyhteiskunnan voimin.

Ruotsalaisautojen täyttämällä parkkipaikalla joka toinen auto käytti ”biobränsleä” ja loput olivat muuten vaan ”miljövänlig”. Yhteishenki oli lämmin.

Slow Foodista taas puhui esitteessään Nikkaluoktan ravintola. Ravintoloista se on lähimpänä Ruotsin korkeinta tunturia, Kebnekaisea.

Hitaaseen ruoanlaittoon sitä ei liitetty mitenkään. Sen sijaan ravintola remelsi Slow Foodin merkeissä kannattavansa ”saamelaisten perinteistä ruokakulttuuria”.

Ruokalista puhui toista. Ja tämä on tyypillistä koko Pohjoiskalotille, myös Suomelle.

Kyllä, paikallisia raaka-aineita on käytetty. Mutta sekö se on sitä kulttuuria?

Todellisuudessa Nikkaluokta tarjosi pelkästään ranskalaisen keittiön mukaista ruokaa. Paikallinen ruokakulttuuri, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin ruokareseptejä ja ruoanlaittopaikkoja, oli unohdettu kokonaan.

Juuri tällainen ruokakulttuurimuistaminen ärsyttää eniten.

Puhumattakaan siitä, että juuri perinteiset ruokareseptit olisivat sitä Slow Foodia, millä Nikkaluoktan ravintola ensimmäisenä asiakkaansa päälle kävi.

Jos ravintola haluaisi oikeasti kunnioittaa Slow Foodia ja perinteistä ruokaa, se voisi lyödä nämä molemmat kärpäset tekemällä esimerkiksi poron koparakeittoa, kampsuja tai kuivalihavelliä, sillä niitä voi tehdä vain hitaasti. Ja se Abiskon turistikeskus tarjoaisi retkievääksi kirkasta viinaa ja poron kuivalihaa.

Mutta eihän tällaista voi tehdä; kukaan ravintolayrittäjä ei riskeeraisi tulevaisuuttaan tarjoamalla kaupunkilaiselle ekokuluttajalle koparakeittoa – raja se on ekologisuudellakin. Viina ja kuivaliha menisivät muuten, mutta kun oikeasti ekologinen kuluttaja ei voi juoda juuri muuta kuin luomuviiniä, jonka sisältämän alkoholinkin hän kuvittelee terveelliseksi.

Paljon helpompaa on vain puhua yleishyvästä vihreydestä.

Aivan toista oli tulla teeskentelemättömälle Kukkolankoskelle Tornionjoella. Ilman mitään Krav-sertifikaattia jo vastaanotossa oli savustettua siikaa – perhanan kallista, mutta ylpeätä itsestään.

Jos maalla haluaa olla luonnonmukainen, se pitää tehdä juuri näin. Otetaan kala joesta, savustetaan ja annetaan syötäväksi.

Luomumerkkejä tarvitaan vain kaupungeissa. Maalla mokoma on silkkaa teeskentelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.8.2012.

Uskomatonta röyhkeyttä

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti äskettäin, että poliisi ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa Helsingin Jokereiden Semir Ben-Amor taklasi jääkiekko-ottelussa Helsingin IFK:n Ville Peltosen. Paatero päätteli, että kyseessä saattoi olla pahoinpitely.

SM-liigan toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuorinen taas sanoi toivoneensa, että poliisitutkinnan sijasta asia olisi voitu käsitellä jääkiekkoväen sisäisin kurinpitotoimin. Toive osoittaa uskomatonta röyhkeyttä, semminkin kun Vuorinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Vuorisen mielestä pitäisi siis hyväksyä, että jääkiekkoväen kurinpitosäännöt ohittavat lain. Jääkiekkoilijan pitäisi siis olla lainsuojaton.

Jos tällainen oikeus annettaisiin jääkiekkoväelle, kenelle muulle se pitäisi antaa?

Jospa minä, mahdollisesti pomon toiveesta, ottaisin ja pieksäisin työtoverini sairaalakuntoon. Toivoisiko Vuorinen, että asia voitaisiin käsitellä työpaikan sisäisenä asiana?

Rangaistuksena minut määrättäisiin pois työstä jokuseksi päiväksi, mutta kuitenkin niin että palkka juoksisi koko ajan. Eikö tämä kuulosta pikemminkin kannusteelta?

Toki sisäisiä kurinpito-oikeuksia ovat ottaneet esimerkiksi eräät moottoripyöräkerhot. Mutta ne ovat jääkiekkoväkeä fiksumpia ainakin siinä suhteessa, että eivät ala nillittää, kun poliisi tekee sitä työtään, mistä sille palkkaa maksetaan.

Mitä Vuorinen oikeastaan haluaa? Millaisia rikkomuksia pitäisi käsitellä jääkiekkoväen kesken?

Peltosen tiedetään olleen Ben-Amorin käsittelyn jälkeen monta päivää aivan muissa maailmoissa. Mitä jos hän olisi kuollut? Olisiko sekin pitänyt käsitellä jääkiekkoväen sisäisenä asiana?

Entä koskeeko Vuorisen toive vain kaukalon tapahtumia, vai pitäisikö pelaajien lainsuojattomuus ulottaa kauemmaskin, esimerkiksi jääkiekkoväen pikkujouluihin?

Koskeeko toive vain SM-tason kiekkoa? Vai pitäisikö jääkiekkoilijan olla, vaikkapa ikään katsomatta, lainsuojaton siitä lähtien, kun hän rekisteröitynä pelaajana saapuu pukukoppiin? Pitäisikö tämä kertoa juniorikiekkoilijoiden vanhemmille?

Lisäksi Vuorinen on toiveensa suhteen korviaan myöten jäävi.

Ensiksi, Vuorisen toiveessa on kyse Vuorisen vallasta. Sillä mitä muuta jääkiekkoväen kurinpitotoiminta on kuin jääkiekkojohtajien mielivaltaa yli pelaajien?

Nimenomaan mielivaltaa, sillä missään ei liene julkistettu minkäänlaista jääkiekkoväen kurinpitosäännöstöä ja esimerkiksi rangaistusasteikkoa. Päättäjät vain päättävät tapaus kerrallaan mitä päättävät.

Toiseksi, jääkiekkojohtajien halu poistaa jääkiekkoväkivalta ei kuulosta uskottavalta. Näin siksi, että merkittävä osa jääkiekkoyleisöstä nimenomaan haluaa nähdä väkivaltaa.

Väkivalta siis tuo lipputuloja. On vain sopivaa, että muutaman ottelun pelikiellot muka kovana rangaistuksena eivät vaikuta mihinkään.

Kannattaa muistaa Jokereiden valmentaja Tomi Lämsän vastaus Helsingin Sanomien kysymykseen, toimiko Ben-Amor hänen käskystään. Se ei ollut tämä: ”Ei toiminut”, vaan täysin epäuskottava ”en osaa lähestyä asiaa tuota kautta”.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10.9.2012.

Sanoma ja Neuvostoliitto

Minua on usein moitittu siitä, että puutun liikaa asioihin. En sitä häpeä, koska minusta demokratia, suomeksi kansanvalta, voi perustua vain puhumiseen, jonka selkeimpänä esimerkkinä on sana ”parlamentarismi”, joka tulee muutamien kulttuurikielien sanoista ”puhua”.

Mielestäni kansanvalta, jota siis kannatan, voi toteutua vain puhumalla. Siksi puhun, kaikin keinoin.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (27/2012) painostusyrityksistä, joiden kohteeksi hän oli työssään joutunut. Painostaja oli Neuvostoliiton Suomen- suurlähetystö.

Kirjoittamansa mukaan Koljonen oli torjunut painostusyritykset siten kuin kunnon journalistin kuuluu. Tähän minulla ei ole huomautettavaa. Kirjoituksen johdosta lähetin lehteen kuitenkin seuraavan kommentin.

”Tällaistakin Sanomassa pääsi tapahtumaan.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti (SK, 6.7.2012) muisteluksistaan Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa.

Itse olin samassa lehdessä toimittajana vuoden 1985 kesästä vuoden 1988 loppuun saakka. Koljonen oli tuolloin lehden päätoimittaja.

Tuona aikana tein useita juttukeikkoja Pohjois-Suomeen, joilta tehtiin aina paljon muutakin kuin ne sovitut jutut. Erääseen tällaiseen törmäsimme Savukosken ja Sallan välillä. Minua ja valokuvaaja Harri Nurmista ihmetytti valtaisa viranomaisten määrä metsäisellä tiellä – väkeä oli enemmän kuin Hakaniemen torilla Vapun aikaan.

Selvitimme tilanteen niin pitkälle kuin sen paikallisesti saattoi selvittää. Viranomaistiedustelut suunnittelin tekeväni Helsingin päässä.

Toisin kävi. Kun esittelin juttuaiheen vuorossa olevalle uutispäällikölle, hän vastasi ykskantaan: ’Meillä Sanomalla on sopimus Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa, että loikkarijuttuja ei julkaista.’”

Suomen Kuvalehti liitti kirjoitukseni perään – Journalistin ohjeiden rajoja hipoen – Koljosen kommentin. Eurooppalaiset tekijänoikeussäädökset estävät kirjoittamasta sitä tähän suoraan, mutta Koljosen mukaan tällainen sopimus olisi kuitenkin ollut täysin vastoin hänen journalistisia periaatteitaan.

Suomen Kuvalehdessä Koljonen myös ilmoitti halunsa kuulla ”nimet ja yksityiskohdat”. Muuten hän ei ole niitä minulta kysynyt.

Kuin todisteena vilpittömyydestään Koljonen kertoo Ilta-Sanomien julkaisseen useita loikkarijuttuja, mainiten yhden esimerkin, Viktoria Mullovan loikkauksen.

Se saattaakin olla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Nimittäin, juuri Mullovan loikkauksen alla Ilta-Sanomien johto ohjasi lehden tuolloisen, nyt jo edesmenneen avustajan, toimittaja Kari Mustonen systemaattisesti toisaalle kuin Mullovan loikkausreitille, mikä oli jotakuinkin Kuusamo—Oulu—Haaparanta. Tästä voi tehdä kaksi toisilleen vastakkaista johtopäätöstä.

Vainoharhainen johtopäätös on, että toimituksen johto tiesi tai jopa järjesti loikkauksen, mutta halusi tehdä sen salassa – uutisvoiton kuitenkin turvaten – ja ohjasi asian mahdollisesti pilaavan, uutiskärkkään avustajansa sivuun.

Toinen johtopäätös on, että toimituksen johto ei tiennyt tapauksesta mitään, mutta onnistui kuitenkin saamaan uutisvoiton.

Tuntien senaikaisen Ilta-Sanomien uutiskoneen voiman, jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi.

Tarvitseeko suojelu roskapuhetta?

Useampi kuin yksi biologiaa opiskellut henkilö on sanonut minulle, että opiskelun päätösvaiheessa tehtävälle pro gradu -tutkielmalle asetetaan yliopiston taholta normaalisti muuan erityisvaatimus: sen pitäisi tuottaa uusia perusteluita luonnonsuojelulle.

Vaatimus kuulostaa kovin epätieteelliseltä. Sen luulisi kuitenkin tuottavan riittävästi sopivaa tutkimusta, jotta luonnonsuojelua ei tarvitsisi perustella kaikenlaisella roskapuheella.

Radion aamu-uutisissa 8. kesäkuuta puhuttiin petolinnuista. Niiden kannat ovat kuulemma taantuneet, mihin suurin syyllinen on, eläköityneen professori Pertti Saurolan mukaan, metsien ikärakenteen muutos. Saurolan mukaan nykymuotoinen metsätalous vähentää vanhoja metsiä ja niissä kasvavia suuria puita, jotka ovat hyviä pesäpaikkoja petolinnuille.

Selitys kuulostaa hyvältä, kunnes sitä vertaa Metsäntutkimuslaitoksen Metsätilastollisen vuosikirjan tietoihin. Niiden mukaan metsien ikärakenne on toki muuttunut, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin Saurola väittää.

Pohjois-Suomen metsien ikärakenne on säilynyt viime vuosikymmenet suurin piirtein ennallaan, kun taas Etelä-Suomen metsät ovat vanhentuneet 1970-luvulta alkaen. Se taas on selvästi lisännyt vanhoja metsiä muistuttavia, metsätalousmielessä yli-ikäisiä metsiä, ja sitä kautta myös suuria puita.

Myös uhanalaiskartoitukset osoittavat, että metsälajien osalta on saatu aikaan käänne parempaan. Se on saatu aikaan metsätalouden toimin, jättämällä päätehakkuiden yhteydessä metsään kaatamattomia säästöpuita – usein juuri niitä suuria puita.

Päälle päätteeksi lintukantojen seurannat osoittavat, että niitä suuria puita tarvitsevien petolintujen kannat eivät ole edes taantuneet. Maallikonkin on helppo selvittää tämä esimerkiksi verkosta.

Viime syksynä kirjoitin forest.fi-verkkosivulle Ruotsin luonnonsuojeluliiton Naturskyddsföreningenin tiedotteesta. Siinä kerrottiin Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n Lena Gustafssonin johdolla tehdystä tutkimuksesta koskien talousmetsien luonnonhoitoa. Luonnonsuojelijoiden tiedotteen mukaan Ruotsi osoittautui yhdentoista alueen vertailussa toiseksi viimeiseksi ja Suomi viimeiseksi, katso täältä).

Millä perusteella tulos oli saatu, oli mahdoton selvittää. Tietoja ei annettu, koska tutkimusta ei oltu vielä julkistettu – mutta tietoja oli kuitenkin annettu Naturskyddsföreningenille.

Nyt tutkimus on julkaistu. On selvinnyt, että siinä tutkittiin vain päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätettyjen säästöpuiden määrää.

Aiemmin tätäkin tietoa pantattiin. Kun sitten kirjoitin asiasta, tutkimukseen osallistuneet tutkijat – kuten Gustafsson ja Itä-Suomen yliopiston tutkija Jari Kouki – moittivat minun kirjoittavan puutteellisten tietojen varassa.

Voisiko siis olla, että Naturskyddsföreningenin tiedotteessa mainittu vertailu on tehty, mutta se ei täytä tieteellisiä kriteerejä. Näin se päädyttiin julkaisemaan Naturskyddsföreningenin tiedotteessa, jonkalaiset tunnetusti eivät tavallisesti saa minkäänlaista – saati tieteellistä – kritiikkiä osakseen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.8.2012.

Vanhuus alkaa pelottaa

Kun on kasvanut 1960- ja -70-luvuilla, perusluottamus yhteiskuntaan on aika vahva. Olkoonkin, että se on pettänyt lukuisia kertoja.

Rankin petos oli 1990-luvun alun lama. Se pani kysymään, onko meillä ”yhteiskuntaa” siinä merkityksessä kuin sana ”yhteinen” edellyttää.

Nyt taas on pakko kysyä, onko meillä eliitti, joka uusintaa itseään ja kiertää kaiken vastuun. Jos on, se ei häpeä. Tämä näkyi silloisen pääministeri Esko Ahon sanoissa niille, joilla oli toinen mielipide: ”Siperia opettaa.”

Jos tämä kertoi totuuden, se kiisi ohi, meni menojaan ja muuttui tiedotusvälineiden riemulla toistamaksi tyhjäksi iskulauseeksi. Tosiasiassa olisi pitänyt tulla selväksi, että me emme ole Pohjolan Japani, vaan Venäjän pelokas pikkuserkku, joka on aina valmis osoittamaan jääkaapin paikan toisinajattelijoille.

Pikku hiljaa Siperia on opettanut äänestäjää. Vuosikymmenten aikana hän on oppinut, että äänestäminen ei vaikuta asioiden kulkuun. Perussuomalaisten jytkykin katoaa tähän ikiroutaan, mutta eliitti ei osaa tehdä sille muuta kuin ilkkua.

Toinen toisensa jälkeen poliittiset uudistukset osoittautuvat muuksi kuin se, millä niitä mainostetaan. Esimerkiksi kuntauudistusta arvostelevalle ”vastataan”, että nykyisellä kuntarakenteella ei voi selvitä.

Sellainen kriittisyys, että etsisi vaihtoehtoa nykyuudistukselle, oli pitkään mahdotonta. Kun joku sellaista esitti, hallituksen kuntauudistuksen ajajat tuskin vastasivat siihen, ja jos he sen tekivät, vastaus oli yliolkainen eikä puuttunut kritiikin ytimeen.

Nyt tämä linja on karilla, mutta vaihtoehtoakaan ei ole esitetty. On vain vimma yhdistää kuntia eri perustein. Sen suhteen ei juuri koskaan kuule kuin päinvastaisista tuloksista verrattuna siihen, mistä puhuttiin.

Katsotaan esimerkiksi suur-Kouvolaa, missä vanhusten palvelulaitosten maksuilla saataviin palveluihin ei enää kuulu siivous.

Todellakin, siivous kuuluu vanhusten itsensä tai heidän sukulaistensa vastuulle. Olkoonkin, että laitoksiin muutetaan juuri siksi, että ei enää jakseta siivota.

Miksi tähän on jouduttu? Siksi, että usean kunnan liitoksen jälkeen hoidon taso koko alueella on saatettava samalle tasolle. Kukaan ei vain sanonut etukäteen, että tavoiteltu taso on se kaikkein huonoin taso.

Meille valehdellaan, että koska suurkunta on taloudellisesti yksittäisiä kuntia vahvempi, se sen takia kykenee tuottamaan paremmat peruspalvelut. Todellisuus on päinvastainen: vahvat kunnat liittyvät heikompiin, jotta saisivat syyn laskea palvelunsa heikompien tasolle.

Miten minun käy, kun vanhenen? Kun hyvää hoitoa ei voi varmistaa edes rahalla – ellei sitä ole todella paljon – pitääkö minun anoa lapsiltani syytinkiä. Kouvolassa siihen on jouduttu, kun satojen eurojen kuukausimaksuilla ei saa edes välttämätöntä.

Eräs kouvolalaisista sanoi radiossa pelkäävänsä, että jonakin päivänä vanhuksille siirretään myös lumityöt ja nurmikonleikkuu. Kaupungin edustajan vastaus oli hyytävä: ”Eihän sellaista nyt sentään suunnitella, tällä hetkellä.”

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2012.

Metsäalan Metso ei kelpaakaan

Muistan hyvin erään WWF:n kanssa käydyn keskustelun 1990-luvun loppupuolella, missä esitin, että suojelukiistat eivät tule vähenemään, ellei metsäala kehitä itselleen omaa suojelustrategiaa. WWF:n edustajat – sittemmin viranomaisia ympäristöministeriössä – kehuivat kovasti tällaista johtopäätöstä.

Silloin suojelu oli tätä: ensin yhdet sanoivat, että suojellaan lisää, mihin toiset vastasivat että eikä suojella, sitten päädyttiin suojelua lisäävään kompromissiin, minkä jälkeen yhdet sanoivat, että suojellaan lisää…

Tällainen peli ei vetele pidemmän päälle. Oli tehtävä jotakin.

Niinpä valmisteltiin metsänomistajain vapaaehtoisuuteen perustuva Metso-toimintaohjelma. Mukana olivat kaikki muut paitsi ympäristöjärjestöt, joiden mielestä vain pakkosuojelu tuo tulosta.

Innostus oli tavaton. Metso jopa pyyhki ympäristöministeriön ja MTK:n Natura-kiistat monelta osin historiaan.

Myös vihreät olivat mukana, mutta käänsivät kelkkansa yhdessä yössä jäätyään ydinvoima-asioiden takia pois hallituksesta. Sen jälkeen he alkoivat papukaijana toistaa ympäristöjärjestöjen kannanottoja.

Ohjelmassa oli monenlaisia uusia avauksia, jotka kuitenkin kaikki on pikkuhiljaa torpedoitu tai torpedoituneet. Euroopan unioni esti yritykset korvata metsänomistajalle suojelun hyväksi tehtävästä työstä. Yhteistoimintaverkostojen piti tuoda maaseudulle kokonaan uudenlaista metsien käytön yhteistyötä, jossa suojelu olisi osana, mutta se katosi huonoon valmisteluun.

Pisimpään säilyi mahdollisuus määräaikaiseen suojeluun, mitä toteutettiin metsäkeskusten kautta. Se näyttää järkevältä, koska useat elinympäristöt – muun muassa paloalueet – ovat määräaikaisia.

Ympäristöväki on kuitenkin käytännössä lyönyt koko ajan kapulaa määräaikaisen suojelun rattaisiin. Se luottaa vain talousmetsien pysyvään poistamiseen talouskäytöstä.

Viimeinen naula määräaikaisen suojelun arkkuun on valtion rahapula. Käytännössä metsäkeskusten Metso-rahat on niistetty kokonaan pois, kun taas ympäristöministeriön Metso-rahoja on lisätty.

Näyttää siltä, että metsäväen panosta Metso-työssä ei arvosteta eikä haluta. Metsänomistajat kuitenkin asioivat Metso-asioissa mieluummin metsäkeskuksen kanssa, minkä merkkinä niiden suojeluun saama määrä on yli kaksinkertainen ympäristöhallintoon verrattuna. Metsänomistajat jopa tyytyvät pienempään korvaukseen, jos suojelu on määräaikaista.

Meitä ei siis haluta. Ehkä meidän kannattaa jatkossa paneutua suojeluun omilla tavoillamme, sillä niitäkin on. Hyvä esimerkki on PEFC-metsäsertifiointi.

Viimeksi valmistuneen uhanalaiskartoituksen mukaan Suomen luonnon uhanalaistuminen on kääntynyt parempaan suuntaan, jos mittarina käytetään uhanalaisten lajien osuutta tutkituista lajeista. Paras tilanne on metsissä ja tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy siihen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut.

Niitä ei ole jätetty Metson eikä järjestöjen painostuksen takia, vaan niiden jättäminen perustuu PEFC-metsäsertifiointiin. Tästä kannattaisi puhua enemmän.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2012.

Betonimiehet viherpesulla

Ne, jotka ovat perehtyneet ympäristönsuojelukeskusteluun, tunnistavat sen kuolemansynnit. Niistä yleisimpiä on viherpesu, jota on monenlaista.

Yksi puhuu epäolennaisuuksista, kun olennainen muuttaisi tilanteen päinvastaiseksi. Toinen todistelee toimintansa vihreyttä seikoilla, jotka eivät liity omaan toimintaan millään tavoin.

Tämä jälkimmäinen on se, mihin betonimiehet syyllistyvät yrittäessään tyrmätä puurakentamisen ympäristöystävällisyyden. Heidän syntinsä on, että he eivät halua tarkastella omaa toimintaansa sellaisenaan, vaan he haluavat ratsastaa sillä, mitä muut tekevät.

Kun työ- ja elinkeinoministeriö selvitti, mitkä ovat rakennuksen rakentamisvaiheen ympäristövaikutukset ennen muuta ilmastonmuutokseen, puu osoittautui ekologialtaan ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin nähden. Ja tämähän ei betonimiehille käy.

Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelevat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus.

Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he haluavat tehdä siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

Asumisen ympäristövaikutuksilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rakentamisen ympäristövaikutusten kanssa. Logiikka on kuin sinun saunalaiturisi kanssa: voit tehdä sen betonista tai puusta, ja vaikutukset ovat sen mukaiset. Mutta kun käytät sitä, päästöt vesistöön ovat samat riippumatta rakennusmateriaalista.

Viherpesun klassisimpia muotoja on esittää, että se mitä me teemme, onkin muiden syytä. Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa tasoittaa syntinsä muille, koko asumisajalle.

Tämä on betonimiesten logiikka. Sinun asumisesi ekologisuuden he haluavat ottaa hyödykseen.

Vastuun välttely näkyy Betoniteollisuus ry:n toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Jussi Mattilan lausunnosta:

”Kun Suomen kaikki kasvihuonekaasupäästöt ovat vuositasolla luokkaa 75 miljoonaa tonnia, [tutkimuksen mukaan] saavutettava päästövähennys edustaa todellisuudessa 0,14 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samansuuruinen päästövähennys saataisiin, jos kukin meistä ajaisi noin puoli kilometriä vähemmän autolla päivässä.”

Mattila unohtaa, että hänen määrittelemällään elinkaarella rakentaminen ja asuminen tuottavat yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Sitä, niin kuin mitään muutakaan suurta ongelmaa ei voi korjata yhdellä keinolla, vaan niitä tarvitaan useita.

Mattilan logiikka on vastuuttoman logiikkaa, koska sitä voisivat käyttää kaikki. Jos he käyttäisivät, millekään ongelmalle ei voitaisi koskaan tehdä mitään.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.7.2012.

Voittohulluutta

En tiedä, onko vuorikiipeily urheilua. Tiedotusvälineiden tapa suhtautua lajiin antaa ymmärtää, että on.

Kun Veikka Gustafsson pääsi siihen joukkoon, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret, esimerkiksi Yleisradio repäisi ihokkaansa hämmästyttävällä vimmalla. Kuinka moni jaksoi kuulla samasanaista hypetystä yhä uudestaan – saavutuksesta, jonka merkittävyys piti todistaa joka kerta.

Eivät suomalaiset ole urheiluhulluja, vaan voittamishulluja. Siihen kelpaa laji kuin laji, ennestään tuntematonkin. Meillä juhlittaisiin jopa pesäpallon maailmanmestaruutta, jos joku viitsisi järjestää kisat.

Tämä kävi ilmi, kun selvisi, että Helsinki saa järjestää menossa olevat (kirjoitus on julkaistu 2.7.2012) yleisurheilun MM-kisat. Epäilys oli, että Euroopan huiput eivät tule kisoihin, koska se häiritsisi valmistautumista loppukesällä pidettäviin Lontoon olympialaisiin.

Yllättäen juuri tämä olikin monelle syy järjestää MM-kisat. Eräskin loihe lausumaan, että ”olisihan suomalaisten helpompi pärjätä, eikä parin vuoden päästä kukaan enää muista, että huiput jäivät kisoista pois”.

Naurettavinta tässä ei ole esimerkiksi se, että Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten, samoin kuin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tynkyys muistetaan vieläkin. Naurettavinta on suhde urheiluun, jota ei ole.

On vain menestys, tai sen puute.

Urheilufanius on tässä maassa väärennetty käsite. Sillä kun ei ole mitään tekemistä voittamisen kanssa: fani ei aina jaksa ilostua edes voitosta, koska siinä on jo seuraavan tappion siemen.

Urheilussa kukaan ei fanita mitään siksi, että kohde on urheilussa hyvä. Fanitus perustuu siihen, että on fani.

Esimerkiksi minä en tiedä, miksi Oulun Kärppien kannattaminen on minulle tärkeää. Oikeasti se on aivan naurettavaa.

Meitä on harvassa, jotka kannattivat Kärppiä jo silloin, kun joukkue avasi oululaisessa Jumpru-pubissa kolmella ketjulla 15 minuuttia kotiottelun jälkeen. Pahimpina vuosina jaksoimme ajaa jopa Järvenpään jäähalliin katsomaan, kuinka Kärpät hävisi jollekin ihmeen KJT:lle.

Kun Kärpät sitten ensimmäisen Suomen mestaruuden jälkeisellä kaudella putosi sarjajohdosta kakkoseksi, minulta kysyttiin, että ”miten oikein kehtaat kulkea Kärppä-vetimissä”.

Ihme kysymyksiä.

Helsingin Sanomien Tero Hakola kirjoitti (26.6.), että ”yleisurheilun EM-kisat ovat ennen kaikkea urheilijoiden ja urheilufanien kisat”. Tätä hän perusteli tavalla, josta voi päätellä, että ainakin hän itse on mielestään fani, koska urheilijakaan hän ei liene.

Vain suomalainen urheilutoimittaja voi alentua ylistämään kisaisäntiä tavalla, jossa ei ole häivääkään edes halusta kritiikkiin. Kuinka voi jo ennen avajaisia tietää, että kisat ovat hyvät? Siksikö, että jälkikäteen mokomaa sanottavaa ei kenties olekaan?

Miksi yleisurheilun yleisö vähenee kaiken aikaa? Siksi, että yleisurheilulla ei ole mitään tekemistä yleisurheiluyleisön kanssa. Tekemistä on vain sillä, voitetaanko vai ei.

Kun ei uskota voittamiseen, ei mennä katsomaankaan, vaikka olisi kuinka halvat liput ja sikailuvapaa seura.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.7.2012.

Entä jos 20-20-20 ei toteudukaan?

Euroopan unioni teki takavuosina päätöksen, jonka mukaan 20 prosenttia unionin energiantuotannosta pitäisi perustua uusiutuviin energianlähteisiin vuoteen 2020 mennessä. Kukaan ei tiedä, mistä tavoitetaso tuli, mutta vaikuttaa kuin unionin hallitseva ideologia olisi vastaavanlainen numerologia kuin Neuvostoliitossa.

Ja samoin kuin Neuvostoliitossa, myös unionissa etujoukko on jo vaatinut yli sataprosenttista toteutusta – olkoonkin, että Neuvostoliiton iskurityöläiset sentään istuivat tuleen omilla housuillaan. Yhteistä molemmille on, että ainoa varmasti toteutuva osa hanketta on propaganda.

Miten 20-20-20-päätös on ajateltu toteuttaa? Esimerkiksi Suomessa uusiutuvien osuutta joudutaan nostamaan vuoden 2005 tasosta 9,5 prosenttiyksiköllä 38 prosenttiin.

Suomessa käytettäviä keinoja ovat esimerkiksi tuulivoima, vesivoima, aurinkoenergia, lämpöpumput, maalämpö ja liikennepolttonesteiden biokomponentin kasvattaminen. Ja sen lisäksi tietenkin puuenergia, jonka tuottajana olemme jo Euroopan kärkeä.

Virallinen totuus uskoo hankkeeseen kuin pukki sarviinsa. Kuitenkin esimerkiksi tuulivoiman lisääminen on vaikeaa, koska se on kallista, voimaloita ei haluta oikein minnekään ja kotimainen tuulivoimateollisuus on käytännössä huvennut vaihteistojen valmistamiseksi.

Puu on suuressa roolissa ja tavoitteet kovat. Ne voidaan saavuttaa metsähakkeella, mutta erityisesti viimeisten prosenttiyksikköjen osalta se on vaikeaa ja kallista. Tehtävää ei helpota, että myös liikenteen osuus aiotaan ottaa metsistä tehtävästä biodieselistä.

Lisäksi metsähakkeen keruu on kannattamatonta, mutta unioni tyrmää tukiesityksen toisensa jälkeen. Myös kannattavimman, eli kuusikoiden päätehakkuista saatavan hakkeen eteen unioni kasaa, luonnonsuojelijoiden tuella, kaiken aikaa esteitä.

Metsäsektorilla pitäisikin varautua tilanteeseen, jossa 20-20-20-tavoitteet eivät toteudu. Syy on yksinkertainen.

Esimerkiksi paperintekoa ei vaadi mikään laki, mutta uusiutuvan energian tekoa vaatii perustuslain tasoinen Euroopan unionin direktiivi. Jos joudumme tilanteeseen, missä direktiivi ei voi toteutua suunnitelmien mukaan, vaihtoehtoja on kaksi: joko rikomme perustuslakia tai toteutamme sen toisin – tilanteessa, jossa on kiire.

Mistä uusiutuvaa energiaa on saatavissa nopeasti ja paljon? Muita vaihtoehtoja ei ole kuin metsä.

Se tarkoittaisi paperintekoon kelpaavan ainespuun massapolttoa.

Muualla Euroopassa se tehtäisiin ennen Suomea, koska muualla tilanne on vielä vaikeampi. Voi siis olla, että unioni ei vain sallisi ainespuun polttoa, vaan jopa vaatisi sitä.

Suomen metsätalouden tukijärjestelmiä uudistetaan kuitenkin sellaisella perusajatuksella, että puuntuotannon lisääminen on tarpeetonta. Metsäala osoittaa jälleen kyvyttömyyttään nähdä yhtään kauemmas lähitehtaan sulkemispäätöksestä ‒ sen kummemmin ajallisesti kuin paikallisestikaan.

Maailma tarvitsee puuta nyt ja tulevaisuudessa, enemmän kuin koskaan ennen. Esimerkiksi Ruotsissa tämä on ymmärretty, meillä ei.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.6.2012.

Sijoittamista vai veronkiertoa

Tässäkin lehdessä (ks. loppu, T&T) on silloin tällöin jaettu viisaita neuvoja sijoittajille. Useimmiten, ellei aina, nämä neuvot kohdistetaan piensijoittajalle.

Se on loogista: kuka muu hakisi sijoitusneuvoja vähintään vuorokauden myöhässä ilmestyvästä lehdestä? Piensijoittajat hakevat, ehkä. Jos hakevat, se osoittaa heidän typeryytensä.

On päivänselvää, että tällainen sijoitusohje voi olla vain vanhentunut. Yhtä selvää on, että samat lehdet muistavat aina myös naureskella sille, kuinka juuri piensijoittajat myöhästyivät taas.

Kun minä aloitin sijoittamisen, halusin eläketurvaa. Kuvittelin ainoaksi kestäväksi ohjeeksi tämän: osta ja unohda. Tätä mieltä ovat olleet myös lehdet, mutta viime aikoina siitä ei ole puhuttu paljon.

Minun periaatteeni se kuitenkin on edelleen, koska mitäpä muutakaan vaihtoehtoa minulla olisi, kun ne osakkeetkin ovat siellä. Lyhyeen kauppaan minulla yksinkertaisesti ei ole aikaa paneutua.

Lehti taas unohtaa ohjeensa unohtamisesta heti, kun kurssi laskee. Siis juuri silloin, kun pitäisi unohtaa.

Alkaa kauhea huuto esimerkiksi eläkeyhtiöiden menetyksistä, jotka muka johtuvat huonosta johtamisesta. Ikään kuin juuri eläkeyhtiöiden sijoitukset voisivat nousta jos kurssit muuten laskevat.

Aika ajoin me piensijoittajat saamme myös kuulla, kuinka olemme typeriä, kun haemme osinkoja. Osinko on kuulemma pois osakkeen tulevasta arvonnoususta.

Neuvonantajamme lienevät hyvin kristittyjä: ”Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.” Vai olisiko sittenkin viisaampaa nostaa osingot ennen talousromahdusta – joita tuntuu nykyään tulevan yhtenään.

”Tuhosiko hallitus eläkesäästämisen”, kysyivät Uusi Suomi ja kokoomuksen Pia Kauma kesäkuun alussa. Kirjoituksessa hämmästytti vain se, että se ei hämmästyttänyt ketään.

Kauman mukaan hallitus on muuttanut eläkesäästämisen ehtoja tavalla, joka on epälooginen ja mahdoton ennustaa. Näin varmaan on.

Kumminkin, kyse on pelkästään verohelpotuksista. Eläkesäästämistä koskee se, mikä koskee kaikkia suomalaisten raha-asioita: ihmiset ovat valmiita vaikka maksamaan rahaa välttääkseen veroja edes pennin verran.

Niinpä Kauman ja esimerkiksi Veronmaksajain keskusliiton katsannossa eläkesäästämisen kiinnostavuus riippuu vain ja ainoastaan verohelpotuksista. Kyse onkin siis veronkierrosta.

Jos asioista voitaisiin keskustella oikeilla nimillä, Kaumankin kokema yllätys olisi saattanut olla pienempi. Minusta ei ole mikään ihme, että hallitus yrittää tukkia veroporsaanreikiä, etenkin siinä taloudellisessa tilanteessa, minkä meillä väitetään olevan.

Tällaisia ovat eläkeikää lähestyvät ihmiset. He, jotka haukkuvat nuorisoa yhteiskunnan varoilla elämisestä. Ja tällaisia ovat kokoomuslaiset, jotka sentään vielä joskus yrittivät rakentaa valtiosta vapaata yhteiskuntaa.

Mutta miksi myös journalistit motkottavat hallitukselle? Heillä kai pitäisi olla suhteellisuudentajua sen suhteen, mistä eläkesäästämisen suurimmat menetykset ovat aiheutuneet.

Niin että mistä siis?

Ainakin minun eläkesäästöni katosivat siinä myllerryksessä, joka alkoi Lehmann &Brothersin konkurssista. Tämä on toki oleellista, ja tämän rinnalla hallituksen eläkesäästöpäätökset ovat vain harmitonta piiperrystä.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.6.2012.

Kuolemavero ei olisi ekologinen

Meillä metsäalalla on joskus naureskeltu puunhalaajille, joiden mielestä puuhun sattuu, kun se kaadetaan. Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt ottaa vakavasti.

Miksi? Siksi, että ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja. Jos emme halua kuolla, niitä on käytettävä. Ja nimenomaan on käytettävä uusiutuvia luonnonvaroja, sillä muut luonnonvarat loppuvat.

Uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö ei siis ole meille mikään mukava mahdollisuus. Se on ainoastaan välttämätöntä.

Siinä on kuitenkin muuan ikävä piirre: lukuun ottamatta suoraa aurinkoenergiaa ja vesivoimaa se vaatii suurin piirtein aina hengiltä ottamista. Siis tappamista.

Tappaminen on ikävää ja saa aikaan vastustusta. Sille ei voi naureskella, vaan se voidaan vain ottaa tosissaan.

Milloin pitää tappaa sikoja, nautoja tai lintuja, milloin turkiseläimiä, milloin vehnää, ruista, porkkanaa tai puita. Tätä tappamista on sitten helppo käyttää aseena, kun halutan estää uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä.

Se, että tällaista vastustetaan, ei ole yllättävää. Mutta se on, että jopa korkeasti koulutetut ja asiaan perehtyneet eivät ymmärrä, miksi tämä tappaminen on välttämätöntä.

Tutkijatohtori Markus Vinnari ja erikoistutkija Petri Tapio esittivät äskettäin Ecological Economics -julkaisussa lihaveroa, jopa kuolemaveroa. Kumpikin tutkija esiintyi ekologian nimissä, mutta vain Tapiosta voi sanoa, että hänellä on asiantuntijuutta ekologiassa, maataloudessa tai luonnonvarojen käytössä.

Vinnarin ala taas vaikuttaa lähinnä taloussosiologialta. Molemmat katsovat kuitenkin asiantuntemuksensa riittävän esimerkiksi vero-ohjeisiin.

Tapio tyytyisi ympäristöjärjestö Luonto-Liiton esittämään lihaveroon, koska ”lihan ilmastovaikutus on suuri”. Hän ei taida ymmärtää, että lihansyönnin ainoa vaihtoehto on joko kuolema tai kasvissyönti, ja että kasvissyönnin negatiiviset biodiversiteettivaikutukset ovat erittäin suuret.

Jokainen maanviljelijä tietää sen, mitä Luonto-Liitto ja Tapio eivät ymmärrä, että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin ja tuhoaa siksi biodiversiteettiä, suorastaan määritelmän mukaan. Luonnonmukaisin menetelmä tämän tuhon korjaamiseksi on eläintuotanto.

Se taas ei kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita maksajia ei ole ilmaantunut kuin lihaa syövä ihminen.

Vinnari menee pidemmälle. Hän säätäisi veron tappamiselle sinänsä.

En tiedä, mikä on Vinnarin asenne elämään ja luontoon. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että hän ajattelisi luonnolla olevan vain välinearvoa ihmisille. Jos olisi, hän hyväksyisi tappamisenkin, koska ei kai luontoa muuten voisi hyväkseen käyttää.

Jos taas luonnolla on itseisarvo, sen täytyy tietenkin olla samanlainen kaikella luonnolla. Jos Vinnari siis haluaa lopettaa sikojen tappamisen, hänen on – ollakseen looginen – haluttava kaiken muunkin tappamisen lopetusta.

Vinnarin ja Tapion tieteellinen yhteiskuntatiede johtaa siis sekä luonnon että ihmisen tuhoon. Sellaista on nähty ennenkin, mutta nyt niin tuskin käy.

Niin ilmiselvää on näiden ajatusten järjettömyys.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.5.2012.

WWF – kuinka asiat ”todella” ovat

Tällä palstalla ”WWF:n asiantuntijat kertovat, kuinka asiat todella ovat”. Tämän otsikon alla metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoitti (WWF:n Pandan polku 1/2012), että ”metsämme tarvitsevat aidosti hyvää metsänhoitoa”.

Nykyinen, epäaidosti hyvä metsänhoito ei siis riitä. Kuntun mukaan sitä todistaa, että uhanalaisten lajien listalle on päätynyt 1800 metsälajia ja metsätyypeistämme kaksi kolmasosaa on uhanalaisia.

Näinkö asiat siis ovat ”todella”? Eipä tietenkään.

Todellisuudessa metsätalouden takia uhanalaisia lajeja on noin 600. Metsätyyppien uhanalaisuusosuus taas on laskettu niin, että jos yksikään jonkun metsätyypin hehtaari on uhanalainen, kaikki muutkin lasketaan sellaisiksi – myös ne, jotka ovat tiukasti suojelluilla alueilla. Esimerkiksi ympäristöministeriö on todennut Kuntun käyttämän tulkinnan harhaanjohtavaksi.

Kuntun ratkaisu on metsien FSC-sertifiointi. Kun hän ryhtyy ruotimaan Suomessa käytössä olevaa PEFC-sertifiointia, hän syyllistyy lausuntoihin, mitä miltään mainostoimistolta ei markkinointietiikan takia hyväksyttäisi.

Kuntun mainitsemat FSC:n edut – ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen, läpinäkyvyys, päätöksenteon laajapohjaisuus – toteutuvat PEFCissä yhtä hyvin. Sen todistavat riippumattomat selvitykset.

FSC:n huonouksista Kunttu ei puhu. Niistä tärkein on, että lopputuotteeseen saa FSC-leiman paljon pienemmällä sertifioidun puun osuudella kuin PEFCissä. FSC:n väitetty tiukkuus kohdistuu siis vain murto-osaan puutuotteeseen käytetystä puusta.

Tätä oudompi oli TV1:n Kuningaskuluttaja kiirastorstaina. Se käsitteli puutarhakalusteiden ekologisuutta.

Toimittaja oli päättänyt – täysin vastoin hyvän journalismin periaatteita – ottaa haastateltavakseen yhden järjestelmän kannattajan. WWF:n suojeluasiantuntija Jari Luukkonen otti tehtävän vastaan ja käytti sen täysimääräisesti oman tuotteen markkinointiin. Samalla journalistin etiikka venyi mittaan, jota voisi verrata siihen, että hän pyytää Keskon edustajalta asiantuntijalausuntoa SOK:n makkaroista.

Luukkonen väitti FSC:n jopa olevan tae sademetsien hävitystä vastaan. Todellisuudessa puolet maailmassa kaadetusta puusta menee polttopuuksi. Kaadetusta sademetsäpuusta maailmankauppaan päätyy vähän, siitä vain vaatimaton kipenä on sertifioitu ja siitä pienin osa FSC:llä.

Luukkonenkaan ei malta olla arvioimatta kilpailijaa, minkä kriittisenä esiintyvä toimittaja sallii. Niinpä Suomessa on Luukkosen mukaan ”PEFC-metsätalouden” takia valtava määrä uhanalaisia lajeja.

Tutkijoiden mukaan metsien uhanalaisten tilanne on kuitenkin parantunut, koska metsiin on päätehakkuiden yhteydessä jätetty säästöpuita. Ja niitä on jätetty juuri PEFCin ansiosta.

Saavutus on kiistaton ja totuus päinvastainen kuin Luukkonen väittää.

Suomen Metsäyhdistyksen uusimmassa Metsä ja puu -mielipidetiedustelussa WWF:n uskottavuus metsätiedon lähteenä on romahtanut.

On vaikea sanoa, mistä se johtuu. ”Todella toden” puhuminen ei kuitenkaan varmaan estäisi parempaa kehitystä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.5.2012.

Hoovering money

Meitä miehiä moititaan usein siitä, että emme lue käyttöohjeita. Jos tämä on totta, olkaa konemyyjät onnellisia.

Minä luen ne. Eivätkä ne normaalisti ylitä alkeellisiakaan tasovaatimuksia.

Ostetaan vaikka Hooverin pesukone. Siinä on asennusohje, joiden mukaan konetta on mahdoton asentaa oikein.

Me ymmärrämme, että pesukoneen on oltava, niin kuin olemme tottuneet sanomaan, vatupassissa. Me myös tiedämme, että se tarkoittaa vaakasuoraa, mutta jostakin syystä Hoover pitää asentaa ”tasapainoon”.

Mitä tämä tarkoittaa, on mahdoton ymmärtää. Varsinkin kun selviää, miten käyttöohje neuvoo testaamaan, onko kone tasapainossa.

Siten, että sitä tönitään. Jos ei tulju, asennus on kunnossa.

Läpäistäkseen tämän testin, koneen ei kuitenkaan tarvitse olla vatupassissa. Ja jos se ei ole, se menee sataprosenttisen varmasti rikki.

Kenen on vastuu, kun ohjeet neuvovat asentamaan koneen väärin?

Hooveria on itse asiassa mahdoton asentaa vaakasuoraan, koska siinä on vain kaksi säädettävää jalkaa. Se onnistuisi, jos asennuspaikan lattialista olisi vaakasuorassa. Suomalaiset kylpyhuoneet ovat kuitenkin niin pieniä, että vaakasuoralla lattialistalla ei saisi riittävää kaatoa.

Ohjeet eivät tästä välitä. Ne on käännetty jostakin kielestä, joiden käyttäjillä on toisenlaiset kylpyhuoneet.

Ajattelin kysyä neuvoa Hooverilta. Siltä löytyi vain maksullinen – siis kallis – puhelinnumero, jossa luvattiin asennusohjeita.

Mikä bisnes! Tehdään mahdottomat asennusohjeet ja pannaan lisäneuvot maksulliseksi.

Oliko ihme, että kone oli edullinen? Rahat imuroidaan jälkikäteen. Hoovering money.

Yhden sähköpostiosoitteen löysin. Se oli myyntiin.

Lähetin sinne tuskaantuneet kysymykseni. Kukaan ei ole vastannut.

Mutta myyjähän on vastuussa. Sellon Citymarketin myyjä kantoi tätä vastuuta sanomalla, että ”emmätiä, itsekin laitoin sinne alle jotain tilsoja”.

Myyjä neuvoi siis asentamaan koneen toisella tavalla kuin asennusohje neuvoo. Toisaalla asennusohje sanoo, että jos kone on asennettu väärin, takuu ei ole voimassa.

Ongelma olisi helppo ratkaista. Tarvitsisi vain tehdä Suomen oloihin sopivat asennusohjeet ja laittaa pakettiin tarvittavat varusteet.

Minulle on nimittäin kerrottu jotakin, mistä Sellon Citymarket ei liene kuullutkaan: paremmissa kodinkonemyymälöissä myydään erikseen pesukoneen asennuksessa käytettäviä ”tilsoja”. Omituista tässä on, että niitä myydään. Eikö ne pitäisi saada osana toimitusta?

Eikä tämä ollut edes ainoa käyttöohjeen omituisuus. Esimerkiksi ohjeessa oleva pesuaineen annostelusäiliön kuva ei ollut tästä koneesta.

Pesuainetta on ‒ jälleen ‒ mahdoton laittaa koneeseen niin kuin käyttöohje neuvoo. On pakko toimia vastoin ohjetta.
Pesuohjelmien valintaohjeista en ymmärrä vieläkään juuri mitään. Mutta se ei ole ongelma: mieshän selviää noin kolmella ohjelmalla, ja ne ovat löytyneet yrityksen ja erehdyksen tietä.

Mutta ihan vaan hooverienkin kannalta olisi ehkä hyvä, jos näitä käyttöohjeita tekisivät ne, jotka myös joutuvat koneiden käytön opettelemaan. Nyt niitä tekevät ne, jotka jo osaavat. Siitä tuskin on muuta kuin haittaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Taloudessa 27.4.2012.

Omituista keskustelua

Suomessa käydään omituista keskustelua. Sen toisella puolella on noin 15 maakuntaa, jotka yrittävät, joka ikinen, todistaa olevansa maailman parhaita.

Toisella puolella on yksi pääkaupunkiseutu, joka ei normaalisti edes osallistu keskusteluun. Se tuskin edes havaitsee sitä. Silti keskustelu jatkuu.

Viimeistä lukua kohtuullisen massiivinen panos tähän keskusteluun oli Savon Sanomat, joka jaettiin aika moneen pääkaupunkilaiseen talouteen maaliskuun alkupuolella. Myös minulle.

En muista kenenkään pääkaupunkiseutulaisen sanoneen kyseisestä lehdestä yhtikäs mitään. Tosin tähän on poikkeus, joka todellakin vahvistaa säännön.

Yleisradion paikallinen radio jaksoi messuta lehdestä ainakin monta minuuttia. Säännön tämä vahvistaa siksi, että toimittajat toki mielellään tekevät juttua toisistaan, vaikka sen kysyttäessä kiivaasti kieltävätkin.

Kyseinen Savon Sanomien numero pamauttaa etusivullaan päin pääkaupunkilaisen pläsiä, että ”hanki sinäkin elämä”. No kiitos.

Koko lehti on täytetty omituisella me olemme muita parempia -toitotuksella. Kaikki Savosta lähtöisin olevat valtakunnanjulkkikset on ylistetty, jopa kuolleet.

Juuri Savossa tehdään maailman parasta tutkimusta. Kaikki lehden kertoma on ”syntynyt Kuopiossa”. Edes lääkeviranomainen Fimean Savoon-sijoittamisesta ei löydy yhtään kriittistä kulmaa.

Kuka tällaista ottaa tosissaan? Pidetäänkö meitä täällä pääkaupunkiseudulla tosiaan jotenkin idiootteina, ikään kuin esimerkiksi meistä yksikään ei olisi kuullut mitään vaikka juuri Fimean Savoon-muuttamisen suhteen?

Jos pidetään, miksi kutsua meitä mihinkään? Siksikö, että heti kun ihminen ylittää Kehä III:n ‒ siis pohjoisen suuntaan ‒ hän ikään kuin viisastuu?

Näin on varmaankin käynyt näyttelijä Antti Reinille, joka on syntynyt Helsingissä, mutta asuu Heinävedellä. Tai muotoilija Harri Koskiselle, joka on vain syntynyt Savossa. Tai taitelija Kim-Peter Waltzerille, joka ei ole kotoisin Savosta eikä asu, mutta sentään latautuu siellä.
Kaikki kelpaa.

Tuntien kyseisen keskustelun tason, on pakko huomauttaa: en pidä ”Savoa” sen huonompana paikkana kuin muitakaan. Savolaisetkaan eivät liene epätyypillisiä, tässä keskustelussa.

Hämmentävintä on, että miksi minun – siis pääkaupunkiseutulaisen – pitäisi kaiken aikaa olla ottamassa kantaa milloin minkäkin maakunnan paremmuuteen. Ei kuulkaa jaksa kiinnostaa.

Jokainen meistä värkkää elämänsä sellaiseksi kuin värkkää, omilla edellytyksillään. Esimerkiksi minulla on mökki yhdessä maakunnassa. Sen lisäksi minulla on sukulaisten, ex-sukulaisten ja muuten vaan kavereiden mökkeihin yhteyksiä pitkin jokseenkin kaikkia suomalaisia maakuntia.

Mikään ei voisi olla absurdimpaa, kuin näiden järjestely jonkinlaisen maailmanparemmuuden suhteen.
Paitsi että on poikkeuksiakin.

Kesämökkini on Satakunnassa. Se on mukavaa, koska sikäläisillä – niin kuin ei myöskään varsinaissuomalaisilla – ole mitään tarvetta korostaa itseään pääkaupunkiseutua vasten.

Siellä saa olla rauhassa, asui sitten missä hyvänsä. Semmoista toivoisin muuallekin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa Juhani Mäntyrannan syntymäpäivänä, 23.4.2012.

Käännän durbaanini

Aarre-lehden (2/2012) pääkirjoitussivu kehotti lukemaan lehden julkaiseman ympäristöministeri Ville Niinistön haastattelun "hitaasti ja ajatuksella". Tein sen.

Havaitsin saman kuin ennenkin: Niinistö vastasi Durban-kritiikkiin vain siltä osin kuin se on helppoa, mutta jätti oleellisimman täysin vaille kommentteja. Tosin sen perään ei jutussa kysyttykään.

Niinistön mukaan Durbanilla ”ei ole mitään vaikutusta” metsiemme käyttöön. Tässä juuri on se ongelma.

Sopimus nimittäin estää kaikki kannusteet ilmastotyölle metsissä. Se nimenomaan takaa, että vaikka kasvattaisimme metsiimme minkälaisen hiilivaraston, mitään korvausta emme siitä saa.

Metsien hiilinielua on pidetty ilmastoasioissa yhtenä Suomen suurimmista vahvuuksista. Verrattuna niihin odotuksiin, mitä sen suhteen on ollut, pettymys – siis että sopimuksella ei ole mitään vaikutusta – oli valtava.

Maassamme on tehty paljon työtä järkevän ilmasto- ja luonnonvarapolitiikan luomiseksi. Kun maamme edustajat tekevät meitä perustuslain voimalla sitovia kansainvälisiä sopimuksia, tällä valmistelutyöllä ei näytä olevan mitään yhteyttä näihin sopimuksiin.

Miksi siis edes suunnitella mitään politiikkaa?

Näin luin, ajatuksella. Menin nukkumaan ja heräsin neljältä. Päähäni pamahti ajatus: jospa Niinistön sanoilla ”ei ole mitään vaikutusta” onkin sellaista sisältöä, mitä en ole ymmärtänyt.

Millainen voisi olla metsänomistajan ilmastopoliittinen kannustin. En keksi muuta kuin sen, että jos metsänomistaja kasvattaa metsänsä hiilivarastoa, hän saa tästä korvauksen. Se tuskin voi olla muuta kuin kertakorvaus.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei sitä ole. Nimittäin, alkeellinenkin sopimustekniikka kertoo, että sen jälkeen kun tällaisen hiilivaraston perustamisesta on maksettu korvaus, sitä ei voi purkaa, ei ainakaan muuten kuin maksamalla korvaus takaisin.

Hiilen sitomisesta ei siis olisi kertakorvauksen jälkeen metsänomistajalle mitään tuloa, mutta ei voisi kasvattamaansa varastoa – siis raakapuuta – myydäkään, koska korvaus pitäisi pulittaa takaisin.

Hän voisi yrittää saada puusta hintaa, joka kattaisi myös hiilinielukorvauksen, mutta tuskin onnistuisi, sillä mistäpä teollisuuden maksukyky olisi parantunut.

Käytännössä kannustin olisi siis johtanut siihen, että vähä vähältä kasvava osuus metsistämme olisi siirtynyt kaiken talouskäytön ulkopuolelle. Tätäkö haluamme?

Durban siis itse asiassa pelasti Suomen metsät talouskäytölle.

Mutta onko uskottavaa, että ympäristöministeri, ympäristöministeriö ja esimerkiksi samassa kuorossa laulavat metsäaktivistit olisivat tehneet tällaisen palveluksen Suomelle tarkoituksella?

Olisivatko neuvotteluissa mukana olleet maa- ja metsätalousministeriön edustajat ymmärtäneet tämän?

Jos olisivat, en keksi yhtään syytä, miksi he eivät olisi myös kertoneet sitä julkisuuteen.

Kun eivät ole kertoneet, vaikuttaa siltä, että metsäsektorimme on pelastettu vahingossa, metsäaktivistien, ympäristöväen ja ennen kaikkea metsäsektorin itsensä – myös minun – ymmärtämättömyyden ansiosta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.4.2012.

Kauppa eksytti HS:n ruokasivun

Kuulin viime torstaina Ylen Aikaisesta uutisen. Sen mukaan jossakin Leppävaarassa on käynnistetty hanke, jossa neuvotaan kotitalouksia, miten vältetään ruoan haaskaamista.

Asia on tietenkin tärkeä. Ruoka aiheuttaa esimerkiksi valtavat ympäristöhaitat, ja hukkaan heitetyn ruoan osalta ne ovat kaikki aivan varmasti turhia.

Kohdekin oli siinä mielessä oikea, että kotitaloudet hyötyvät, jos eivät haaskaa ruokaa. Ympäristön suhteen tällä neuvonnalla tuskin oli muuta vaikutusta kuin se perinteinen, mihin ympäristövalistus lähes systemaattisesti pyrkii: huonon omantunnon kasvattaminen.

Kuten tunnettua, kaikkein eniten ruokaa heittävät roskiin kauppa ja ravintolat. Ne myös pyrkivät systemaattisesti valmistamaan ruoan tavalla, joka tuottaa mahdollisimman suuren hävikin.

Yksi pyrkimys on laittaa ruokaa vain ”arvokkaista” ruhon osista. Näin väitetään saatavan laadukkaampaa ruokaa.

Tällainen laatukäsitys on jokseenkin infantiili. Kaikkein vanhin ja paras ruokatraditio sanoo, että hyvää ruokaa syntyy esimerkiksi kaikenlaisista osista eläintä, mutta jokaiselle osalle on omat ruokalajinsa ja valmistustapansa.

Siitä on kuitenkin ties kuinka kauan kun olen nähnyt ravintolassa luullista lihaa, oli se sitten lammasta, sikaa, nautaa tai lintua. Paistettu kanankoipi muuttui ensin broileriksi ja katosi sitten täysin.

Porsaankyljystä en ole nähnyt aikoihin, saati talouskyljystä. Kaikki sian kokoliha on jotain sahanpurun makuista filettä.

Kaupassa on sama kehitys. Suomessa kasvaa vissiin jalattomia kalkkunoita, kun kerran kalkkunan parasta osaa, koipea, ei saa kuin tuontitavarana etnisistä kaupoista. Sama koskee kanaa, joka on noin sata kertaa maukkaampaa kuin broileri.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että ”halvat” ruhon osat pilataan silppuamalla ja puristamalla ne rullaksi, jota myydään verkkoon käärittynä laatuluuloisille suomalaisille.

Ja lisäksi se johtaa hävikkiin.

Otetaan vaikka kala. Ensiksi meidät on opetettu kirjoloheen, mikä ei sinällään ole paha, mutta olisi kiva joskus syödä muutakin kalaa. Sitten meidän on opetettu fileoituun kirjoloheen, jolloin ruodot ja päät on nakattu roskikseen.

Nyt ne ovat ottaneet käyttöön laadukkaaksi kehumansa D-leikkuun, jossa taatusti kaikki maistuva sivulihoja myöten heitetään roskiin. Ja sitten kuluttajaa neuvotaan olemaan tuhlaamatta ruokaa.

Voi todella puhua kaupan harjoittamasta opettamisesta, ja halukkaasta oppilaasta. Vanhassa maailmassa tämä olisi ollut järkytys. Esimerkiksi minut on opetettu olemaan tuhlaamatta jumalan viljaa, ja se on viisas opetus, vaikka sitä ei ottaisikaan kirjaimellisesti.

Kyse on pröystäilystä, jota on opittu pitämään, ei edes normaalina, vaan laatuna. Hyvän esimerkin halukkaasta oppilaasta antoi Helsingin Sanomien ruokasivu samana torstaina.

Toimittaja oli siinä päätynyt Hongkongiin kauhistelemaan, kuinka siellä kalasta syödään kaikki paitsi suomut ja evät.

Kalan sisälmyksiä meilläkään ei ole ollut tapana syödä, koska niitä on niin vähän ja niiden siivoaminen on työlästä. Paitsi että monenkin kalan maksa on oikein suosittu herkku. Venäläiset jopa purkittavat turskanmaksaa.

Sen sijaan muiden eläinten sisälmyksiä ihan myydäänkin: maksaa ja munuaisia esimerkiksi. Siitä ajasta ei ole kauan kun kaupassa myytiin myös keuhkoa.

Miksikö myytiin? Siksi että niitä myös syötiin, oikein herkkuna siis.

”Eräästä toisesta kalasta syödään nahkakin”, päivittelee HS. Hyvänen aika!

Kaupan oppi on mennyt hyvin läpi: laadun kuvitellaan nousevan kun nahka otetaan kalasta pois, vaikka juuri siinä on eniten makuaineita. Kaiken asiantuntemattomuuden huippuna toimittaja perustelee nirppanokkaisuutta sillä, että ”nykyään kyse on vain mausta”. Kuinka kauas todellisuudesta voikaan päästä.

Kun maistuvat ruhon osat on kielletty, makua tehdään mausteilla, lisäaineilla ja esimerkiksi ”fondilla”. Sitten kummastellaan hongkongilaiskokkia, joka tekee ruokaa kalan pyrstölihoista, vatsalihaksista ja päästä, ja ”pääpuolesta”.

Esimerkiksi keiton tärkein ainesosa on liemi. Vanha totuus, josta kauppa meitä kasvattaa ulos ja on jo esimerkiksi HS:n suhteen onnistunut, on se, että paras kalaliemi syntyy keittämällä päätä ja ruotoja, minkä jälkeen niihin jäänyt lihakin on helposti otettavissa talteen. Tiedoksi, että erityisen hyviä ovat kalan poskilihat.

Näin minä teen aina, ja yleensä ostankin kalan kokonaisena, koska kaupassa ne perkaavat kalan niin että saanto on mahdollisimman pieni ja hävikki mahdollisimman suuri.

Missä muualla tämä on tavoite? Kun ajattelee sitä kaikkea kiusaa, mihin meitä esimerkiksi ympäristönsuojelun nimissä pakotetaan, miksi tässä kaikkein haitallisin tapa toimia on se kaikkein hyväksytyin ja arvostetuin?

Suo siellä,vetelä täällä

Metsätaloutta on mukava moittia, koska se on turvallista. Se johtuu siitä, että sitä on niin paljon.

Voi myös olla varma, että metsätaloutta moittimalla ei leimaudu väärin. Ja jos moite meneekin ohi maalin, suurta haittaa ei syntyne, koska metsätaloutta on niin paljon.

On esimerkiksi tullut tavaksi moittia, että valtaosa maamme eliölajien uhanalaisuudesta on metsätalouden syytä. Ja tottahan se on: suuri osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja.

Tarkemmin sanottuna 36,2 prosenttia. Mutta kuitenkin.

Vaan katsotaanpa lähempää. Katsotaan, mikä on uhanalaisuuden syy.

Selviää, että tutkimuksen mukaan metsien uhanalaisuudesta vain kolme neljäsosaa on metsätalouden toimien syytä. Loppu johtuu jostakin muusta, kuten metsästyksestä, saasteista tai siitä, että lajit muuten vaan ovat harvinaisia.

Mutta silti, melkein 30 prosenttia. Onhan se paljon.

Vaan katsotaanpa lähempää. Noin puolet metsien uhanalaisista on lehtolajeja. Ne ovat uhanalaisia siksi, että lehdot ovat vähentyneet.

Miksi? Siksi, että ne on raivattu pelloiksi. Olisiko syypää sittenkin maatalous, eikä metsätalous?

Ei, kyllä syypää on metsätalous, koska tutkimus niin sanoo. Sen mukaan maatalous ei voi olla syyllinen metsätalouden uhanalaisuuteen, koska sitä ei ole tutkittu.

Olen kuitenkin esittänyt – sekä julkisesti että yksityisesti – että metsiensuojeluun pitäisi perustaa hanke, jonka tavoitteena olisi peltojen palauttaminen lehdoiksi. Tähän on vastattu tyypillisesti: syy on myönnetty, mutta keino – ei kai sentään!

Ja ymmärtäähän sen: oletettavasti pelloiksi raivatut lehdot ovat niitä tuottoisimpia. Mutta koska tuotto – tai siis sen menetys – on ympäristöväkeä hirvittänyt?

Kun metsäväki kehuu onnistuneensa lisäämään metsien kasvua, ympäristöväellä on tapana vastata, että se on saavutettu soita ojittamalla. Tämä on osittain totta, mutta entä sitten? Ei se todista, että keino olisi jotenkin helppo.

Asian toinen puoli korostuu nyt, kun joudumme Durbanin ilmastosopimuksen jälkeisenä aikana maksamaan siitä, jos metsäpinta-alamme vähenee.

Jos se vähenee, miksi se vähenee? Keskustelussa on esitetty vain yksi syy: rakentaminen.

Tosiasiassa suurempi syyllinen on maatalous. Mutta on pienempikin syy: ojitettujen soiden palauttaminen luonnontilaan, eli suoksi.

Todellakin: vaikka ojitetun suon palauttaminen luonnontilaan on ympäristöteko, siitä joutuu kärsimään ympäristösyistä, sillä se tulkitaan metsäkadoksi ja siitä pitää maksaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Myös pellonraivaus tulkitaan metsäkadoksi. Eikä sitä ole aivan vähän.

Euroopan unionin jäsenyyden aikana Suomessa on raivattu metsää pelloksi noin 10 000 hehtaaria vuodessa – kaikkiaan 200 000 hehtaaria. Oletettavasti tuottoisimmasta päästä.

Tätä on tehty aiemminkin. Ehkä jopa niin paljon kuin peltoa nyt on. Se tekee runsaan kymmenesosan Suomen tuottavan metsämaan pinta-alasta.

Onko se siis suuri synti, jos metsätalous on yrittänyt tehdä tilalle uutta metsää ja parantaa heikompien alueiden tuottoa, vaikka sitten raivaamalla suota?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.3.2012.

Katsotaanpa taas Ruotsiin

Metsäsektorin ja valtion suhde on ollut pitkään omituinen. Sektori on usein näyttänyt kuin valtion kapalolapselta, jota on jokaisessa valtion talousarviossa kiinnostanut vain yksi asia: metsätalouden tuet.

Toisinaan paapomisessa ei ole ollut järjen häivää. Kuka muistaa esimerkiksi Esko Ahon työryhmän noin vuodelta 2008?

Silloinhan Venäjän-puun tuonti oli loppumassa, mikä oli yllätys vain itsensä umpioineelle metsäsektorille. Onneksi tiedettiin, että kotimaassa on puuta. Se piti saada liikkeelle.

Suunniteltiin verohelpotusta puukaupalle, mutta tiedettiin, että siitä ei pidä hiiskua etukäteen, koska silloinhan puukauppa loppuisi kuin seinään. Tiedettiin, mutta silti suunnitelma julkistettiin etukäteen.

Siinä vaiheessa ei edes ymmärretty, että asialle pitää saada Euroopan unionin siunaus. Sitä odotellessa puukauppa hyytyi täysin – ja juuri niiden toimien johdosta, joiden piti sitä kiihdyttää.

Ahon työryhmän aikoihin oli tapana kysellä, mitä metsäala haluaa valtiolta. Viisaimmin siihen vastasi professori Matti Kärkkäinen: ”Jättäisitte meidät rauhaan.”

Nyt toive on toteutumassa. Pakollinen metsänhoitomaksu on poistumassa ja metsätalouden tuet todennäköisesti pienenevät.

Pitäisikö tästä olla huolissaan? Sitä voi tutkia esimerkiksi katsomalla Ruotsiin.

Ruotsissa metsätalouden tuet lopetettiin ympäristötukia lukuun ottamatta jo vuonna 1992. Sen jälkeen metsänhoitoon on kannustettu vain kampanjoimalla.

Valtion kampanjoissa etumerkkeinä on ollut ympäristö. Sen sijaan metsänomistajien omat kampanjat, Kraftsamling Skog ja Krafthandling Skog vuosina 2007–10 ja 2010–13 ovat tähdänneet puuntuotannon kasvattamiseen.

Kraftsamling Skog -kampanjan tavoitteena oli lisätä kannattavuutta 20 prosenttia suuremmalla kasvulla. Yksi tärkeimmistä keinoista on lannoitus. Mahdolliseen ympäristökritiikkiin suhtauduttiin rauhallisesti ainakin syksyllä 2007, kun suomalaiset toimittajat esittivät tätä koskevan kysymyksen Jönköpingin lähistöllä.

Ruotsalaiset uskovat, että puu löytää aina ostajansa. Suomessa tällaista uskoa ei ole.

Vaikka joka ikinen maailmanlaajuinen trendi osoittaa kaikenlaisten biomassojen kysynnän nousua ja vaikka esimerkiksi Etelä-Amerikassa uusien plantaasien perustaminen on joutunut kustannusvaikeuksiin, Suomen metsäalalla ei kyetä näkemään lähitehtaan alasajoa pidemmälle.

Onko Ruotsi onnistunut? Mitä tulee metsänhoidon tasoon, vaikuttaa siltä, että on, ainakin yhtä hyvin kuin Suomessa.

Metsänhoitoon tähtäävät kampanjat ovat tehonneet selvästi. Suomessakin niitä on ollut, mutta niillä ei ole ollut vaikutusta.

Onko syynä se, että Ruotsissa metsänomistajat ovat itse määritelleet kampanjoiden tavoitteet ja keinot? Suomessa kampanjoita on ajanut valtio.

Toki yksityismetsätalouden olosuhteet ovat Ruotsissa muutenkin toisenlaiset. Maat ovat etelämmässä ja tuottoisampia.

Lisäksi Ruotsissa metsänomistusta myös pidetään selväpiirteisesti elinkeinona ‒ tosin Suomessakin esimerkiksi metsälain uudistus vie tähän suuntaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.3.2012.

Ympäristöasian musta piste

Lyhyesti voisi sanoa näin: jos suomalaisessa liike-elämässä on paikka, missä ympäristöasioihin on perehdytty vähiten, se on tiedotusvälineiden toimituksissa.

Tässä mielipiteessäni en ole yksin. Jopa useat ympäristöaktivistit ovat kertoneet minulle, kuinka tuskastuttavaa on, kun toimittajat eivät ymmärrä käsillä olevasta asiasta yhtikäs mitään ‒ eivätkä edes viitsi yrittää. Se näkyy esimerkiksi niin, että katse alkaa harittaa kahta lausetta pidemmän virkkeen jälkeen.

Mutta ennen kaikkea tätä mieltä on liike-elämä. Sen ymmärtää.

Ympäristöasiat pyörittävät varsinkin suuryritysten arkea voimalla, mutta journalistit näkevät tämän vain kriisien kautta. Mikä yhteys ympäristöasioilla ‒ tai edes niillä kiistoilla ‒ on tulokseen, siitä emme näe analyysiä koskaan.

Toimittaja Markku Hurmeranta välitti journalistien ammattilehti Journalistissa viime marraskuussa terveisiä taloustoimittajille. Hän oli tehnyt väitöskirjaansa varten kyselytutkimuksen ”talousmedian ydinkohderyhmältä” talousjournalismin laadusta ja aihepiireistä.

Eniten tyytymättömiä vastaajat olivat ”ympäristöasioiden, makrotalouden, globalisaation etenemisen ja kansainvälisten asioiden seurantaan”. Ympäristöasioiden suhteen eniten tyytymättömiä löytyi organisaatioiden johdosta ja itsenäisistä elinkeinonharjoittajista.

Hurmeranta sanoi yllättyneensä eniten siitä, että nimenomaan ympäristöasioita seurataan ”ydinkohderyhmän” mielestä talousjournalismissa liian vähän. Journalistissa kirjoitus ei herättänyt enempää keskustelua.

Hurmeranta esitti monia varauksia tulokseen. Minusta ne ovat turhia.

Hän epäilee, että ympäristöasioita pidetään talouslehdissä ”pyöreärillisten viherpipertäjien” asiana. Tässä hän on sekä oikeammassa että vääremmässä kuin arvaakaan.

Oikeassa niin, että ympäristöasia on usein jätetty tendenssitoimittajien osaksi. ”Varsinaiset” toimittajat eivät ole asiasta juurikaan kiinnostuneet.

Silti hekin joutuvat yhä useammin asiasta kirjoittamaan, mutta se on usein kuin sokea taluttaisi toista. Perusteluksi saatetaan mainita, että ympäristöasiat ovat vaikeita.

Vaikeaa on kuitenkin kaikki, johon ei perehdy ‒ mutta miksi juuri ympäristöstä saa kirjoittaa siihen enemmin perehtymättä?

Ja tendenssitoimittajia on toisenlaisiakin. Nimittäin, sitten kun asia on iso, etenkin erinäiset vähemmän asioita tuntevat päällikkötoimittajat kiinnostuvat asiasta.

He taas katsovat oikeudekseen kirjoittaa ympäristöasiasta pelkästään ennakkoluulojensa varassa, ilman muistoakaan esimerkiksi lähteiden käytöstä ja tarkistuksesta.

Liike-elämän kannalta nämä paaviakin paavillisemmat kardinaalit ovat kuitenkin vain toiseksi pahimpia. Pahimpia ovat saman herätyksen kokeneet poliitikot.

Loputtoman huonosti asiat eivät ole. Siinä vaiheessa, kun tehtaita ajetaan alas aiheettomien ympäristösyytösten takia, rivitoimittajakin terhentyy.

Eivätkä kaikki tiedotusvälineet ole tässä suhteessa huonoja. Moni myös oppii, tosin valitettavan usein vain kantapään kautta.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 2.3.2012.

Pölkyn mitalla

Presidentinvaalien jälkeinen Ajankohtainen Kakkonen otti 7. helmikuuta itselleen ison tehtävän: kertoa uudelle presidentille, millä eväillä Suomi voisi selvitä tulevaisuudesta.

Yksin ohjelman johdanto oli kuvaava: sen mukaan perusteollisuus on lähdössä Suomesta.

Väite ei perustunut mihinkään. Se vain kuvasti.

Se kuvasti toimittajien huonoa paneutumista itse valitsemaansa tehtävään. Se kuvasti pintajulkisuuden perusteella muodostettua käsitystä siitä mikä on tärkeää. Se kuvasti eliitin irtaantumista siitä todellisuudesta, mistä tämä maa elää.

Toivoa sopii, että presidentti valitsee neuvonantajansa jostakin muualta kuin Ajankohtaisen Kakkosen hype-julkisuudesta.

Ohjelmassa mainittiin muutamia ”uusia nokioita”. Eikö mitään ole opittu?

Emme me tarvitse yhtä, vaan satoja uusia nokioita. Sananlaskukin sanoo, että kaikkia munia ei pitäisi laittaa yhteen koriin.

Ohjelma piti yrittäjiä sitä lupaavimpina, mitä kauempana ne ovat tavarantuotannosta. Tavaraa ei halua tehdä kukaan, vaikka toisaalta meistä joka ikinen haluaa kuluttaa nimenomaan tavaraa yhä enemmän ja enemmän.

Uusina vientialoina mainitaan musiikki, peliteollisuus ja koulutus. Näistä erityisesti koulutusviennin ympärillä oleva pöhinä on vakaasti jalat ilmassa.

Koulutusviennistä puhutaan palkintoja saaneen peruskouluopetuksemme innoittamana. Harvempi on miettinyt, että jos siitä halutaan vientituloja, kuka niitä meille maksaisi ja mistä.

Mitä konkreettista ulkomaalaiset meiltä ostaisivat?

Perusopetus on kumminkin tehtävä jokaisessa maassa omin voimin. Korkeintaan meiltä voitaisiin ostaa jotakin konsulttiapua, mutta mikä olisi konsultin viesti?

Miten suomalainen, moniarvoisuutta tukeva peruskoulumalli pärjäisi esimerkiksi maissa, joissa ei ole uskonnon- eikä mielipiteenvapautta? Mihin se johtaisi esimerkiksi yhdysvaltalaisella pikkupaikkakunnalla, missä kouluopetuksen sisältö on jatkuvasti arvokonservatiivien hampaissa?

Paljonko sellaisissa maissa saisi vientituloja siitä tiedosta, että me koulutamme opettajamme yliopistossa?

Kun puhutaan uusien alojen viennistä, rahasta ei mainita yleensä sanaakaan.

Tilastokeskus on kuitenkin arvioinut koulutusviennin arvoksi neljä miljoonaa euroa. Musiikkiviennin arvo oli 32 miljoonaa euroa vuonna 2010 ja peliteollisuuden liikevaihtoennuste viime vuodelle on 165 miljoonaa euroa.

Luvut kuulostavat suurilta. Mutta ne ovat pieniä.

Otetaan vaikkapa kuusamolainen vientisaha Pölkky: sen liikevaihto vastaa kolmea musiikkivientiä, kahta kolmasosaa peliteollisuudesta ja 25:ttä koulutusvientiä.

Tällaisia Pölkkyjä maassa on monta. Niin monta, että koko puutuoteteollisuuden vuoden 2010 kokonaisarvo oli vajaa 57 Pölkkyä. Massa- ja paperiteollisuus taas vastasi lähes 137 Pölkkyä.

Osa näiden teollisuuksien tienaamasta rahasta menee metsänomistajille. Metsänomistuksen liikevaihto vastaa suurin piirtein 45 Pölkkyä.

Näiden numerotietojen hankkiminen vei ehkä tunnin. Presidentin neuvonantajaksi julistautuminen taas vie kymmenen sekuntia. Kumpi tuottanee enemmän?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.2.2012.

Ministeriön kevyt vastuu

Luonnonsuojeluväki on löytänyt uutta suojeltavaa. Nyt ollaan valtion ja kuntien virkistysalueiden kimpussa.

Toistuvasti saamme lukea, kuinka virkistysalueita ei saisi hakata, koska niiden luontoarvot kärsivät. Virkistysalueita ei kuitenkaan ole perustettu luonto-, vaan virkistysarvojen turvaamiseksi, ja ne ovat eri asia.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnissa nämä kiistat alkavat aina sillä, että joku luontoaktivisti ilmoittaa edustavansa ”kaupunkilaisia”. Kaupungit kuitenkin tietävät, mitä kaupunkilaiset haluavat. Tämä tieto on saatu selville siten, että on kysytty.

Ongelmana ovat vain tiedotusvälineiden toimittajat, joiden on jostakin syystä uskomattoman helppoa uskoa likimain keneen hyvänsä, joka tulee puhumaan kansan nimissä.

Ympäristöjärjestöjen edessä mikään varotoimi ei takaa mitään. Esimerkiksi Oulun Sanginjoen hakkuiden suunnitelmat päätettiin tilata metsäaktivistien itse perustamalta ja johtamalta yhtiöltä. Mutta edes itse laaditut suunnitelmat eivät kelvanneet.

Luontoväen vanhoista vihollisista paras on Metsähallitus. Esimerkiksi Suomussalmen Hossan virkistysalueiden suhteen luontoväki on sanonut, että siellä on ”vanhan metsän piirteitä” – jopa Metsähallituksen omienkin selvitysten mukaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Kun Suomessa tehtiin 1990-luvulla useita vanhojen metsien suojeluohjelmia, pyrittiin ensiksi määrittelemään, mitä vanha metsä tarkoittaa. Metsäalan, tutkijoiden ja luontojärjestöjen yhteistyössä kehitettiin mittari, joka antoi metsälle pisteitä sen mukaan, mitä vanhan metsän piirteitä sieltä löytyi.

Mittarin hyväksyivät kaikki osapuolet, mukaan lukien siis ympäristöviranomaiset ja luontojärjestöt. Yhteisesti päätettiin, että kun metsä saa tällä mittarilla 25 pistettä, se luokitellaan vanhaksi. Käytännössä raja laski aika nopeasti 22–23:een.

Ympäristöjärjestöt antoivat mittarille arvoa täsmälleen niin kauan kuin sen mukaisesti määritellyt vanhat metsät oli suojeltu. Sen jälkeen perustelut muuttuivat.

Nyt saamme kuulla, että tämä tai tuo metsikkö pitää suojella, koska siinä on ”vanhan metsän piirteitä metsäalan itse hyväksymällä mittarilla”. Näin voidaankin sanoa, jos mainittu mittari antaa metsälle edes yhden vanha metsä -pisteen.

Suuresti vääristelemättä voi sanoa, että lähes joka ikinen Suomen metsähehtaari saavuttaa ainakin yhden vanha metsä -pisteen. Tällä mittarilla voidaan siis suojella kaikki metsät. Kyseessä on ilmiselvä yhteisesti hyväksytyn työn väärinkäyttö.

Ympäristöjärjestöjen linja on tavallaan ymmärrettävä. Kyllä kai kansalaisjärjestö voi muuttaa mielensä, kun kansalainenkin voi. Mutta eikö se tulisi tehdä avoimesti?

Hämmästyttävämpää on, että myös ympäristöministeriö – tai ainakin ympäristöministeri itse – näyttää irtisanoutuneen mittarista. Esimerkiksi Hossan hakkuiden yhteydessä Ville Niinistö on tukenut järjestöjen linjaa.

Ministerin tai ministeriön ei siis tarvitse sitoutua siihen politiikkaan, mihin se on elinkeinojen kanssa ryhtynyt. Tarvitseeko tässä tilanteessa puhua esimerkiksi luottamuksesta?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.2.2012.

Negatiivisen ajattelun peruskurssi

Kuka muistaa ne Huuliveikot: koululuokka, ja oppilaat, jotka jankkaavat, ”ei, ei, ei”. Ja sitten opettaja ilmoittaa: tämä on negatiivisen ajattelun peruskurssi.

Se on juuri kuin ympäristöjärjestöjen viestintää.

Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö Luonto-Liitto myöntää vuosittain Siilin Piikin. Emojärjestö kunnostautuu nimeämällä Vuoden turhakkeen.

Kumpikin voisi sanoa jotain hauskaakin, nimetä positiivista, mutta kun ei. Maailma on niin huono.

WWF sanoo periaatteekseen avoimuuden, yhteistyöhenkisyyden ja ratkaisukeskeisyyden. Nämä periaatteet mielessäni katselin viime marraskuussa Metro-lehdessä julkaistua aukeaman ilmoitusta.

Ilmoitus kertoi metsälajien uhanalaisuudesta. Syyllisiä kuvattiin vain yksi: metsätalous.

Esimerkkejä lajeista olivat muun muassa metsäpeura, ilves, riekko, ahma, karhu, partanaava, maakotka ja susi. Näistä metsäpeura ja riekko eivät edes ole uhanalaisia, vaan silmälläpidettäviä.

Metsätalous ei ole ensisijainen uhanalaisuuden syy yhdelläkään. Metsäpeuralla ja partanaavalla se on toissijainen ja maakotkalla viimesijainen syy, muilla ei minkäänlainen.

Lisäksi mainittiin korpikolva ja valkoselkätikka. Molempien osalta metsätalous on ensisijainen uhanalaisuuden syy. Näidenkin lajien tilanteen korjaamiseksi metsätalous tekee töitä kaikin voimin.

Erityisesti valkoselkätikan kannat on saatu nousuun sen systemaattisen työn ansiosta, johon myös metsäala osallistuu. Yhdenkään lajin hyväksi tehdystä työstä WWF ei kuitenkaan kerro muuten kuin siltä osin kuin se tekee sitä itse.

Ilmoituksen tekijästä kertoi erääseen kulmaan asemoitu teksti: ”Kiitos kaikille Metron lukijoille, jotka äänestitte WWF:n ilmoituksen viime kevään parhaaksi. Sen ansiosta saimme Metro-lehdeltä tämän ilmoitustilan lahjaksi.”

Tämä oli ilmoituksen ainoa muille osoitettu kiitos. Toisten, kuten metsäalan syyksi taas pannaan sellaistakin, mikä ei sen syytä ole. Silti positiivista kerrottavaa olisi.

Ensinnä, ympäristöjärjestöjen vuosikausia huudattamalla mittarilla, uhanalaisten lajien osuudella kaikista Suomen luonnossa tutkittavista lajeista asiat ovat hyvin: osuus on sama kuin kymmenen vuotta sitten. Jos suunta siis kymmenen vuotta sitten oli alaspäin, sen on nyt oltava ylöspäin.

Uhanalaisuustutkijoiden mukaan parhaiten pärjäävät metsälajit. Eivät ehkä kaikki, mutta tutkijoiden mukaan suojelutyö on ollut tuloksellista.

Toiseksi, juuri WWF on ollut metsäalan kanssa yhteistyössä Metso-luonnonsuojeluohjelman valmistelussa ja toteutuksessa. Siitä WWF:n ilmoitus kertoo mahdollisimman vähän, ilman yhtään muuta osanottajaa kuin WWF itse.

Tällainen masentaa. Miksi luottaa avoimuuteen, yhteistyöhenkeen ja ratkaisukeskeisyyteen, kun matto vedetään alta milloin hyvänsä?

Mitenkähän perusmetsätyöläinen reagoi WWF:n ilmoitukseen? Jos veikata saa, se ei ainakaan lisää intoa yhteistyöhön.

Joskus kannattaisi miettiä, kuka ne luontotyöt metsissä lopun päältä tekee. Etteivät vaan olisi noita paljon pilkattuja metsäammattilaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.1.2012.