perjantai 26. elokuuta 2011

Koff ja Oulu alittivat riman


Lomamatkaa voi tarkastella myös ruoan kannalta. Meidän matkamme alkoi savuahvenella, jota tarjosi Kostamuksen luonnonpuiston väki, koska sitä Vienassa on kuulemma syöty ennenkin.

Ja kuten Venäjällä on tapana, tyhjin käsin ei lähdetä. Savuahvenia söimme matkan loppuun saakka.

Seuraavaksi tulivat Kuhmon rönttöset – no joo – ja tiukan leivän maan rieska, jota saa Kainuusta Kemijärvelle. Siitä tykkää, ken tykkää. Minä tykkään.

Kemijärvellä hämmensi poronlihan kuluttajavihamielinen tarjonta. Jos sitä olisi halunnut ostaa, olisi pitänyt ostaa heti koko suvulle. Pientä pakkausta nuotiolle ei löytynyt.

Reikämunkkeja tuli matkan varrella syötyä paljon, mutta hyviä vain kerran, Pyhätunturin Kultakerolla. Sinne päästäkseen piti maksaa hissistä kymmenen euroa per nenä.

Varangin Venstre Jakobsälvin pullapuodin juustokakku oli mainiota. Esimerkiksi perus-ABC:stä ei edes saa mitään näin hyvää, ja se, mikä siellä on seuraavaksi parasta, maksaa ruhtinaallisesti enemmän kuin tämä Karvojen juustokakku.

Ja kahvia sai på tår. ABC:llähän ajatuskin on kahdessa mielessä mahdoton; kahvi on pahaa ja asiakkaat arvottomia.

Arvata siis saattaa: olimme matkalla nollan ABC-pysähdyksen linjalla. Olin kirjoittamassa ”taktiikalla”, mutta se olisi ollut vääristelyä. Kyse ei ollut suunnitelmasta, vaan seurauksesta.

Silti petyimme, mutta emme vielä Rovaniemellä, missä poronlihaa oli saatavilla samoin mitoin kuin Kemijärvelläkin. Kotiin mennessä sitä saattoi ostaa, samoin kuin poronluita soosin pohjaksi.

Oulusta ajattelin ostaa perinteistä verimakkaraa ja rössyä, mitä meillä Peräpohjassa nimitettiin veripaltuksi. Arvelin, että kaipa sitä saa kauppahallista.

Veripalttua saikin, mutta vain pieninä nikareina, tyhjiöpakkauksessa. Ilman tuoreuden tuntua, ilman sipulin häivettäkään, mutta sipuli on kai makuasia.

Verimakkara oli kauppahallin myyjille ihmetyksen aihe. Puhuivat tamperelaisesta mustasta makkarasta, niin kuin aina, mutta se on eri juttu.

Kävin Stockmannillakin, ja siellä oltiin aivan yhtä ölövinä: sitä verimakkaraa, mitä minä vetelin opiskeluaikoina Oulun nakkikopeilla kilokaupalla, ei Oulussa muistanut enää kukaan.

Tämä hämmensi. Sillä kyllähän verimakkaraa tehdään, ja myös myydään. Mutta eikö Oulussa? Kuuluuko vastuu tästäkin perinteestä muille?

Järkyttävin ruokajuttu tuli kuitenkin vastaan vasta kotona.

Helsingin Sanomat kertoi Sinebrychoffin ”olut- ja ruoka-asiantuntija” Aniko Lehtisen suositelleen tätä: tökitään olutpurkkiin reikiä, työnnetään purkki broilerin sisään ja pannaan seisomaan grilliritilälle purkin varaan.

Tämän jälkeen on selvää, että ainakaan elintarviketurvallisuudesta panimoissa ei ymmärretä mitään. ”Asiantuntija” ei tullut ajatelleeksikaan, että olutpurkin pinnassa on paitsi painoväriä, myös lakkaa, jotka eivät tällä menetelmällä voi olla liukenematta ruokaan.

Lehtinen katsoi asiakseen kuitata kysymykset sanomalla, että hän ei ole tällaisesta kuullutkaan. Oman järjen käyttö, jos sitä siis on, lienee Koffilla absoluuttisesti kielletty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.8.2011.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Rumuuden apostolit


Olen seurannut Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luontokuvaajan uraa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä.

Olen joutunut muuttamaan kantani käytyäni taidenäyttelyssä. Sen nimi on Kultainen metsä.

Näyttely koostuu kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista otetuista kuvista, jotka ikään kuin määrittelevät suomalaismetsien käytölle esikuvallisen taustan.

Suomen talousmetsät ovat Kovalaiselle ja Sepolle kuitenkin pelkkää hakkuuaukkoa. Olkoonkin, että ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy vajaa prosentti pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnista sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin.

Monipuolisemminkin metsiämme on osattu aina esittää, esimerkiksi Hannu Vallaksen ilmakuvissa.

Jokaisella on oikeus maailmankuvaansa. Toisaalta, jos sitä esitellään julkisesti, sitä saanee arvostella.

Kovalaisen ja Sepon maailmankuva on naiivi kuin lapsille suunnatuissa piirroselokuvissa. Se, miksi metsää kaadetaan, jätetään tendenssinomaisesti kertomatta. Ikään kuin avohakkaaminen olisi itsetarkoitus, eikä kaadettavasta puusta esimerkiksi tehtäisi ollenkaan tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia ‒ ja vain, jotta Kovalaisen ja Sepon kansallisromanttinen käsitys metsästä olisi vallitseva.

Kovalaisen ja Sepon kuvien yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys ihmetyttää. Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, tässä se supistuu siihen, että kuvaajat ovat keksineet kiivetä lentokoneeseen.

Kummallisinta on, että tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen, kunhan se vain osoittaa moitteen ”oikeaan” suuntaan.

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljastaa Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta impivaaralaiseksi. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saa näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

Myös museotekstit ihmetyttävät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen… arvojen puolustajina”.

Tiedoksi, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta, eli luonnonmetsä.

Eksyneet museontekstit perustuvat lisäksi niin moniin väärinkäsityksiin, ettei niitä ole mahdollista alkaa tässä oikoa. Täytyy vain kysyä, pyritäänkö tällä kaikella johonkin, ja jos pyritään, mihin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2011.

maanantai 1. elokuuta 2011

Olisiko aika maksaa velkaa?


Tänään se tapahtui. Tulivat vesitasot järvelle, niistä aseistetut miehet. Polttivat talot, veivät lapset ja vanhukset.

Tänään, tai syksyllä, mutta vain 53 vuotta sitten. Tänään, tai syksyllä, mutta aivan naapurissa. Noin viiden kilometrin päässä Suomen rajasta.

Neuvostokommunismin vastenmielisimmät rikokset tehtiin oman maan kansalaisia kohtaan. Niistä vähäisimmät eivät kohdistuneet meidän sukulaisiimme, joiden suhteen olemme aina osanneet vaieta.

Yllä kerrottu tapahtui Kiihteenjärven rannoilla asuneille vuonna 1958. Lapset ja vanhukset vietiin Uhtualle, talot poltettiin. Aikuiset jäivät, ja karja.

He, itsensä siihen asti ilman valtion almuja elättäneet, pakotettiin vastenmielisimmällä mahdollisella tavalla neuvostokansojen suureen vaellukseen.

Siis todellakin, armon vuonna 1958, aikana, jota meillä hyvinvoivahkossa lännessä kutsuttiin nerokkaasti suojasääksi.

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö niin sanottu virallinen Suomi olisi tiennyt, mitä muutaman kilometrin päässä rajan takana tapahtui.

Tapahtui hirvittävä inhimillinen katastrofi ja mahdollisimman iljettävä rikos. Kaipa niihin oli totuttu.

Ne, jotka tiesivät, eivät tehneet mitään, mutta mikä pahempaa, he eivät edes kertoneet tapahtuneesta. Päinvastoin, 1970-luvun lopulla, aivan samoilla hehtaareilla päätettiin suurista sopimuksista, juuri niiden samojen neuvostokommunistien kanssa.

Ilman pienintäkään häpeää. Vaikka kaiken täytyi olla tiedossa.

Mitä päätettiin? Päätettiin Kostamuksen vuoriteollisuuskombinaatin ja kaupungin rakentamisesta. Kombinaatin, jota markkinataloudessa ei koskaan olisi rakennettu, koska se ei olisi kannattanut.

Pelkästään sopimuksen allekirjoittamista varten rakennettuiin massiivinen huvila. Rakennettiin kokoushuone saunoineen, omat majat molemmille presidenteille, joista toinen oli suomalainen. Lisäksi rakennettiin rakennus avustavalle henkilökunnalle.

Olin kirjoittamaisillani, että talot rakennettiin suoraan luiden päälle. Mutta niinhän nimenomaan ei tehty. Rikos oli toinen.

Ihmisiä ei tapettu, mistä seurasi neuvostokommunismin kannalta vastenmielisin mahdollinen tulos: he jäivät henkiin. He jäivät henkiin, ja kertomaan siitä, mitä tapahtui.

Ja kuinka ollakaan, heti kun aika antaa myöten, nämä ryökäleet ponnistavat puskistaan ja alkavat juhlia – kuka nyt voisi vastustaa juhlimista? Tällaisessa juhlassa olin. Akonlahden praasniekassa, Kostamuksen luonnonpuistossa.

Ulkoisesti juhla oli aika tavallinen. Ihmiset vain kerääntyivät Tulliniemelle ja alkoivat juhlia: syödä, juoda, tanssia ja laulaa.

Voimallisinta oli näiden ihmisten tahto. Tahto, olkoonkin että oltiin neuvostotyyppisellä rajavyöhykkeellä.

Sitä ennen olimme käyneet lukuisilla niittyjen keskellä olevilla puskilla, joissa oli aina ollut joku rakennus. Miettineet karkotettujen ihmisten elämää.

Paljon me emme heistä tiedä, mutta voisimme tietää enemmän. Kostamuksen luonnonpuisto haluaisi selvittää alueellaan vietettyä elämää.

Kysymys on vain rahasta. Olisimmeko heille velkaa edes sen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2011.