Kävin maa- ja metsätalousmetsäministeriön taustatilaisuudessa. Siellä puhuttiin tutusta tavoitteesta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato.
Keinoja esiteltiin paljon. Niitä yhdisti epäsuoruus: yhdenkään kohteena ei ollut luonnon monimuotoisuus, vaan jokin, jonka seurauksena sen ajateltiin kohenevan.
Esimerkkinä suojelualan kasvu. Sitä metsäala kritisoi rankasti 2000-luvun alussa, kun se kehitti Metso-ohjelmaa: lisääkö suojeluala aina luonnon monimuotoisuutta?
Tuolloin tuotiin esiin, että joku Urho Kekkosen kansallispuisto on enemmän henkilönpalvontaa kuin uhanalaisia luontoarvoja. Jopa edesmennyt Ilkka Hanski moitti aikoinaan Suomen luonnonsuojeluverkostoa tehottomaksi.
Taustatilaisuudessa esitettyjen keinojen edessä johtui mieleeni kysymys: jos luontokato saadaan pysäytettyä, mistä me tiedämme sen.
Sain vastaukseksi lukuisia keinoja mitata luontokatoa. Oli pakko tehdä johtopäätös: vastaus on, että emme mistään.
Tämä on taisto, joka ei pääty koskaan. Luonto seuraa sitä sivusta ja saa niskaansa lastuja, joskus hyötyen, usein ei.
Esimerkiksi puuntuotannolle pystytään määrittämään niin sanottu suurin ylläpidettävissä oleva hakkuutaso. Jotta tietäisimme, milloin luontokato saadaan käännettyä elinvoiman kasvuksi, meillä pitäisi olla vastaava mittari kaikille ekosysteemipalveluille.
Pitäisi määrittää pienin elinvoimainen populaatio kaikille lajeille. Luontotyyppien suhteen ei puhuta elinvoimasta, vaan heikkenemisestä, joka tekee ne uhanalaisiksi. Riittää siis saada ne vahvistumaan, mutta pitääkö niiden vahvistua loputtomiin?
Lukemattomista mittareista pitäisi tiivistää yksi, jonka hyväksyvät kaikki. Niin kauan kuin meillä on useampi kuin yksi, yhteisesti hyväksytty mittari, jokainen voi valita itselleen sopivimman ja väittää sen perusteella mitä haluaa.
Sitä saa, mitä mittaa.
Moni mittaa luonnon monimuotoisuutta lajien uhanalaisuudella, vaikka se on vain yksi osa monimuotoisuutta. Silti edes sille ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yhteisesti hyväksyttyä mittaria, vaikka on yritetty.
Uhanalaisindeksi kehitettiin nimenomaan antamaan kokonaiskuva uhanalaisuuden kehityksestä. Ympäristöjärjestöt kuitenkin hylkäsivät sen heti, kun sen lukemat selvisivät.
Syyksi on vaikea keksiä muuta kuin se, että indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva. Se siis antaa liian hyvän kuvan metsistä, ei todellisuuteen, vaan poliittisiin tarpeisiin verrattuna.
Ja järjestöjen perässä hiihtävät kaikki, metsäalaa myöten. Alan innokas itseruoskinta jaksaa hämmästyttää aina.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.11.2021.
