perjantai 1. joulukuuta 2023

Vihreälläkin taloudella on rajansa – apua karhuista?

 

Kävin Teknologiateollisuuden tiedotustilaisuudessa, missä australialainen professori kertoi vihreän siirtymän mahdollisuuksista. Suuria ovat. Ongelmista ei juuri puhuttu.


Vihreä siirtymä merkitsee uutta ajattelua. Fossiilitalous käyttää varantoja, kun taas vihreä talous käyttää virtoja. Vihreän talouden tarvitsemat luonnonvarat ovat kierrätettäviä tai uusiutuvia, siis rajattomia, ainakin uusiutuvuuden rajoissa.


Tuulta ja aurinkoa riittää. Ajatus on looginen, ja ajaa harhaan.

 

Ensimmäinen vihreän talouden raja on pinta-ala. Siitä kilpailevat tuuli-, aurinko- ja biovoima.


Edustaako metsien peittäminen aurinkopaneeleilla kestävää kehitystä? Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan Tapani Veistolan mukaan edustaa, jos metsä on hakattu.


Näin saattaisi olla, jos kyse olisi vain energiasta. Veistolan näkemys ei kerro vahvasta luontoymmärryksestä.


Ihmisen mittakaavassa auringonvalo on loppumaton. Aurinkopaneelit hyödyntävät sitä jo nyt paljon tehokkaammin kuin lehtivihreä ja teho kasvaa koko ajan. Kehitys toivottavasti pienentää myös paneelien vaatimia pinta-aloja.


Myös tuulivoima tarvitsee maata, mutta sitäkin on kysytty, viekö tuulivoima tuulet. Tiedetään, että tuulivoimapuisto sekoittaa ilmavirrat jopa 50 kilometrin matkalta alatuuleen.


Jos näin on, kai se tuulta hidastaakin. Ehkä se on hyvä. Jos tuulimyllyt saadaan siirtämään ilmakehän energiaa pysyvästi pois ilmakehästä, se kaiketi myös vähentää paljon uumoiltuja myrskyjä.

 

Mutta suurinta vihreän siirtymän rajoitetta vältellään mainitsemasta viimeiseen asti. Se on mineraalien riittävyys. Tutkimuksen mukaan suunnitteilla oleva sähköistäminen merkitsee, että litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.


Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen mukaan ongelmasta 75 prosenttia voitaisiin hoitaa kierrätyksellä (kuukauden puheenaihe, marraskuu 2023) jo vuonna 2030. Kierrätys on toki välttämätöntä, mutta ei riitä edes – tai nimenomaan – alkuun.


Lasketaan. Jos jotakin mineraalia käytetään nyt yksi yksikkö vuodessa ja seitsemän vuoden kuluttua, siis vuonna 2030, kymmenen yksikköä, pystytään kierrätyksellä tyydyttämään vuoden 2  030 tarpeesta korkeintaan kymmenen prosenttia, jos käyttökohteen, esimerkiksi akun elinikä on seitsemän vuotta.


Mutta, ”tulemme näkemään ihmeellisiä asioita”, vakuutti europarlamentaarikko Nils Torvalds äskettäin Brysselissä vierailleelle toimittajaryhmälle. Hän oli tutustunut saksalaiseen CMblu-yhtiöön, joka teki litiumakkujakin tehokkaampia akkuja – rasvasta.


Idea oli kuulemma saatu karhujen talvisista energiavarastoista.

 

Kirjoitus on lyhennelmä Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.10.2023 julkaistusta kirjoituksesta.

 


perjantai 20. lokakuuta 2023

Metsien ilmastovaikutusta kuvaa hiilivarasto, ei nielu

 

Kun Suomessa suunniteltiin maailman parasta ilmastopolitiikkaa, työssä nojattiin paljolti metsien hiilinieluihin. Ne ovat kuitenkin yhtä pysyviä kuin tuulentuvat.


Syy on yksinkertaista matematiikkaa. Jos metsien kasvu on sata ja poistuma 90, nielu on 10. Jos hakkuut kasvavat ihan tavanomaisen määrän niin, että poistuma kasvaa 91:een, poistuman kasvu on 1,1 prosenttia, mutta nielu väheneekin suhteellisesti liki kymmenkertaisesti, 10:stä 9:ään, eli 10 prosenttia.


Jos laskelman numerot ajattelee miljooniksi kuutioiksi, ei edes olla kovin kaukana todellisuudesta.


Jonkun olisi pitänyt osata kertoa tämä ilmastopolitiikan suunnittelijoille. Metsäalasta siihen ei ollut, lieneekö vieläkään.


Metsillä olisi kuitenkin tarjolla nieluja parempi väline ilmastopolitiikalle, nimittäin hiilivarasto ja sen muutokset. Ne kertovat metsien hiilitaseen todellisen vaikutuksen ilmakehään: mitä isompi on varasto, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä.


Hiilivarasto ei vaihtele lyhyiden suhdanteiden mukaan niin kuin nielu. Toisin kuin nieluun, varastoon voi vaikuttaa metsäpolitiikalla ja metsänhoidolla.


Nieluun taas vaikuttavat eniten puumarkkinat – ja jos siihen halutaan vaikuttaa politiikalla, keinojen pitäisi olla niin rajuja tai kalliita, että ne luultavasti rikkoisivat perustuslakia eivätkä niitä hyväksyisi kansalaisetkaan.

 

Monet haluaisivat rajoittaa hakkuita sillä perusteella, että metsänielu on ”romahtanut”. Nämä ihmiset jättävät aina huomiotta, kun nielu sitten jossakin vaiheessa taas kohenee.


Isossa kuvassa metsien hiilivarasto on kuitenkin kasvanut koko ajan jo 50 vuotta. Edellisestä, vuonna 2018 päättyneestä Valtakunnan metsien inventointikaudesta puuston määrä oli kokonaista 70 miljoonaa kuutiota suurempi verrattuna uusimpaan, vuonna 2022 päättyneeseen mittausjaksoon.


Yllättävintä uusissa tiedoissa oli metsien kasvun eli hiilinielun kasvu Ylä-Lapissa. Kertoisiko tämä puuston kasvusta nimenomaan suojelualueilla, koska niitähän Ylä-Lapissa riittää?


Luonnonvarakeskuksen mukaan Ylä-Lapin 13,1 miljoonan kuution kasvunlisäys jakautui suurin piirtein tasan suojelualueiden ja talousmetsien kesken. Mutta kun alueen metsäpinta-alasta vain neljännes on talousmetsää, todellisuudessa talousmetsien hehtaarikohtainen kasvunlisäys oli suojelualueita paljon suurempi.


Osaltaan asiaan vaikuttaa metsä- ja kitumaan pinta-alan 71 000 hehtaarin lisäys, joka saattaa johtua ilmaston lämpenemisestä, toipumisesta takavuosien hyönteistuhoista tai vain otosvaihtelusta. Pinta-alan lisäys oli kuitenkin talousmetsissä selvästi pienempi kuin suojelualueilla.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.9.2023.


tiistai 11. heinäkuuta 2023

Peruskirja metsäalan kultakaudesta


Pekka Kauppi ja Jyrki Kettunen: Vihreä kultakausi 1973–2008. Teos, 2022.

 

Kaksi Suomen metsäalan emeritusta ovat tehneet mainion kirjan metsäteollisuuden kultakaudesta, vuosista 1973–2009. Kyseessä lienee harvinaisuus. Toistaiseksi Suomen luonnonvarojen käytön historiaa on lähestytty enimmäkseen yksittäisten yritysten tai henkilöiden kautta.


Olen tehnyt jonkinlaisen uran metsäviestinnässä ja voin sanoa, että olisin ollut työssäni paljon parempi, jos olisin saanut tämän kirjan käyttööni vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Suurelle yleisölle kirja olisi voinut olla parempikin, mutta aika pienissä asioissa, kuten sitkeästi istuvassa mutta harhaanjohtavassa metsäalan terminologiassa.


Miksi puhua kantorahoista, kun tarkoitetaan puun myyntituloja? Miksi puhua uudistushakkuista, kun se kumminkin lyhenee uudistamiseksi, joka taas sotkeentuu tässäkin kirjassa uuden taimikon perustamistyöhön – vallankin kun päätehakkuu on parempi termi, sehän päättää talousmetsän kierron, kun taas uudistaminen aloittaa uuden.


Ajan nopea kulku näkyy siinä, että uusinta keskustelua metsien roolista huoltovarmuudessa ei ole ehditty kommentoida.

 

Tekijöiden rajaus kultakaudelle on onnistunut. Sitä vuodet 1973–2008 todella olivat.


Ympäristönsuojelutieteen emeritusprofessori Pekka Kauppi ja professori Jyrki Kettunen todistavat, että sinä aikana parani kaikki: metsänomistajan tulot, metsätalous ja siihen liittyvät elinkeinot, metsien kasvu, metsäteollisuuden raaka-aineen saanti, jalostusaste, markkinaosuus ja vienti, koko alan osaaminen, kansantuoteosuus ja tuotot valtiolle, suojelualueiden määrä ja laatu, talousmetsien luonnonhoito.


Ainoa perustelematon seikka rajauksessa on puhe metsäteollisuudesta, kun kultakausi kuitenkin koski koko alaa ja kirja itsekin puhuu koko alasta.


Saisi puhua enemmänkin. Miksiköhän metsäteollisuuden menestyksen kannalta maailman mittakaavassa ainutlaatuinen tekijä – kannattava perhemetsätalous – jää kirjassa olennaisilta osiltaan vaille huomiota. Eihän ole metsäteollisuutta ilman metsätaloutta, eikä päinvastoin. Myös koko metsäalan hyväksyttävyys riippuu aivan ratkaisevasti erittäin laajasta perhemetsänomistuksesta.

 

Kettunen kuvaa metsäteollisuuden kehityksen tyylilleen uskollisen kriittisesti ja laaja-alaisesti, sortumatta korostamaan entistä työnantajaansa Metsäliitto-yhtymää. Esitys asettaa mittasuhteeseen kritiikin, että metsäteollisuus on laiminlyönyt tutkimuksen. Siitä ei voi puhua edes kultakauden lopulla, vaikka tutkimus tuolloin ehkä keskittyikin parantamaan vanhaa, tiensä päässä ollutta teknologiaa.


Silti kannattaa muistaa, että työ kohti uutta tuotantoa ei olisi mahdollinen ilman laskevaa mutta raskailla päätöksillä kannattavana pidettyä paperintuotantoa ja siitä saatavia tuloja. Tällä tiellä ei ole ollut liiaksi ymmärtäjiä.


Ja etteikö olisi tutkittu! Kuten 1960-luvulla moitittu Japani, Suomen metsäteollisuus ensin kopioi, sitten paransi ja lopulta voitti, vaikka ei tietenkään kaikessa. Otettiin riskejä, joista osa lankesi. Häpeämättä Kettunen julkistaa Suomen metsäteollisuuden Hall of Shamen, lähes tusinan epäonnistunutta hanketta. Osansa saa myös media, joka kuvasi alan miehiä ”varsinaisiksi tomppeleiksi”.


Kettunen näkee kehitteillä olevan uuden tuotannon mahdollisuudet. Se ei ole yksin nykyfirmojen varassa. ”Jos maassa ei vuoteen 2040 mennessä ole edes kahtakymmentä uutta kemiallista puunjalostajaa, on teollisuuspolitiikkamme pahasti epäonnistunut.”


Tällaisia firmoja on esimerkiksi puisia WC-kalusteita valmistava Woodio, joka on kuluneen kevään aikana etsinyt pääkaupunkiseudulta paikkaa täysimittaiselle tehtaalle.

 

Kauppi tuo esiin metsätalouden saavutuksia: Metsien puumäärä on 50 vuodessa kasvanut lähes 70 prosenttia, mutta samalla metsistä on viety puuta teollisuudelle selvästi enemmän. Puut ovat yhä järeämpiä, niitä on yhä enemmän, luonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrä on moninkertaistunut ja tiukasti suojellun metsän pinta-ala on monikymmenkertaistunut.


Miksi metsäasioista sitten kiistellään? Siihen kirjoittajat eivät puutu, mikä on valitettavaa.


Keskustelu on täynnä vääriä itsestäänselvyyksiä alkaen lannoituksen pehmentämistä puista ja päätyen massiivisesti kasvaneisiin hakkuisiin. Todellisuudessa päätehakkuiden pinta-ala ei ole kasvanut ainakaan 50 vuoteen – hakattavilla hehtaareilla vain on niin paljon enemmän puuta. Myös metsien uhanalaisongelmat ovat pienemmät kuin missään muussa suomalaisessa elinympäristössä.


Metsäalalla työtään tekeville erityisesti isojen tiedotusvälineiden systemaattisen negatiivinen metsäkirjoittelu on iso stressitekijä, sillä he, niin kuin ihmiset yleensäkin, pyrkivät tekemään työnsä vain niin hyvin kuin mahdollista.


Tämäkin oli paremmin kultakaudella.

 

Kirjoitus on julkaistu kanavan numerossa 4/2023


tiistai 4. heinäkuuta 2023

Metsäkatoasetus kurmoottaa eniten metsäalaa


 

Euroopan komission metsäkatoasetus on saanut julkisuutta vaikutuksillaan maatalouteen. Vähemmän on kerrottu siitä, mitä se tekee metsäalalle.


Se tekee, ja paljon hullumpaa kuin maatalouteen.


Asetuksen mukaan jokaisen metsätuotteen osalta on kyettävä osoittamaan, ettei sen valmistaminen ole heikentänyt metsien tilaa, kuten muuttanut metsää maatalouskäyttöön, tai ”ikimetsää” talousmetsäksi.


Tämä täytyy osoittaa jokaisen sellaisen metsäkiinteistön osalta, jolta tuotteeseen on tullut raakapuuta.


Sitä varten puuraaka-aineen tai metsätuotteen kauppaajan – esimerkiksi metsänomistajan – on tehtävä ”asiallisen huolellisuuden” vakuutus ja toimitettava komissiolle tieto, miltä metsäkiinteistöltä puuta on hakattu.


Tämän jälkeen komissio julkistaa hakkuuta vastaavan referenssinumeron. Sen avulla metsäkiinteistö, jossa hakkuu on tehty, voidaan paikallistaa.


Metsäyhtiö liittää numeron tuote-eräänsä. Tiedot säilytetään viisi vuotta. Numeron avulla kuka tahansa voi selvittää minkä hyvänsä metsätuotteen metsäkatovaikutuksen kansalliselta viranomaiselta, joka Suomessa on todennäköisesti Ruokavirasto.

 

Asetuksen vaatima byrokratia ja työvoiman määrä on valtaisa. Referenssinumeroita voi olla yhtä tuote-erää kohti tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia.


Ajatellaan paperipinkkaa. Riippuen paperin laadusta, siihen on voitu käyttää 3–4 eri tehtaalta tulevaa sellulajia. Jokaiselta tehtaalta on selvitettävä, mistä ne ovat ostaneet puuta, mutta se on selvitettävä myös jälkimarkkinoilta ostettavan puun osalta. Tämän puun sellutehdas ostaa esimerkiksi sahalta, joka on saanut avohakkuultaan tukin lisäksi itselleen tarpeetonta sellupuuta.


Sahojen hakkuilta tulee lisää referenssinumeroita myös sitä kautta, että ne myyvät tukin sahaamisessa syntyvän pintapuun sellutehtaalle.


Referenssinumeroita tulee yksin Suomessa varmuudella pitkälti yli 100 000 joka vuosi, sillä niin monta hakkuuta maassa vuosittain tehdään. Samalta hakkuulta tulee puuta lukemattomiin eri tuotteisiin, mutta on epäselvää, onko hakkuulla sama referenssinumero riippumatta siitä, mihin tuotteeseen hakkuulta saatu puu käytetään.

 

Numeroitahan maailmassa riittää. Voi olla, että komissio on luonut byrokratiahirviön, jota ei saa millään toimimaan.


Komissio ei valmistelussaan noteerannut esimerkiksi esityksiä, että koko homma olisi voitu hoitaa metsäsertifioinnilla. Siihen komissio ei viisaudessaan luota.


Toistaiseksi metsäalalta sanotaan, että ”nyt ei voi pakittaa”, täytyy vain yrittää panna lainsäätäjän sitova päätös toteen.


Saamme nähdä, kuinka käy.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.6.2023.

 


tiistai 13. kesäkuuta 2023

Pidetään vaan pää pensaassa


Aloin seurata metsäalaa 1990-luvun alussa. Tuolloin WWF toi Suomeen metsien sertifiointia. Väite oli, että eräät metsäteollisuuden asiakkaat eivät kohta osta muuta kuin FSC-sertifioituja metsätuotteita.


Edistys oli huimaa. 1990-luvun lopussa Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen pääsihteeri Esko Joutsamo totesi, että liiton vuoden 1987 metsäohjelma oli toteutettu kokonaan – ja ylikin.


Metsäalan jarrutusta surtiin silloin ja surraan nyt, vaikka perustellusti voi sanoa, että jarruttajat ovat olleetmuualla. Kriitikoiden ajatus oli, että ongelma ratkeaa vain vaihtamalla väki, mikä vie sukupolven.


Se on nyt kulunut, 30 vuotta. Ympäristöasioista on tullut kasvava osa metsätyön arkea. Sitäkin yllättävämpää on, että alalta kuuluu yhä ääniä, joiden mukaan ympäristöhöyhötys pitäisi lopettaa ja keskittyä viestinnässä talouteen ja ”ryskäämiseen”.

 

Näitä ääniä kuuluu sitä enemmän, mitä kauempana puhuja on metsäteollisuuden markkinoista. Tämä on ymmärrettävää, vaikkakaan ei kovin viisasta: markkinoita on pakko kuunnella, koska ilman niitä metsäala ei ole mitään. Tämä koskee koko alaa, viimeistä nostokantoa myöten.


Ja nämä markkinat – samoin kuin muukin yhteiskunnallinen keskustelu – sanovat yksiselitteisesti, että ympäristöasiat ovat tärkeitä. Siksi niistä on puhuttava.


Asiat eivät vieläkään puhu puolestaan, vaikka moni niin luulee. Asioilla ei ole suuta. Jos niistä ei puhu, niitä ei ole.

 

Sitä paitsi, onko siinä taloudessa nyt niin kerrottavaakaan? Vain se sinnikkyys, millä metsäala on onnistunut sulkemaan silmänsä esimerkiksi metsänhoitorästeiltä, kannustaa puhumaan ”maailman parhaasta metsätaloudesta”.


Jospa rästit olisi hoidettu ajallaan, meidän ei ehkä tarvitsisi nyt keskustella esimerkiksi puupulasta. Ei ehkä metsätuhoistakaan, jos sekametsien määrää todella olisi tavoitteen mukaisesti kasvatettu. Mutta tässäkään asiassa ei ole edistytty lainkaan, olkoonkin että lehtipuiden määrä on kyllä kasvanut.


Ympäristöasioissa sen sijaan saavutukset ovat jopa järisyttäviä. Ihan vain esimerkkinä, vuosia jatkuneen työn ansiosta Suomessa on yli puolet Länsi-Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.


Mutta joidenkin mielestä tästä ei kannattaisi puhua, koska joku voi suuttua. Ja ainahan somenikkarit voivat laskea luvut toisin kuin se ainoa koko maanosassa samoilla mittareilla tehty uusin ja perusteellinen selvitys, Euroopan unionin State of Europe’s Forests 2020.


Voi kysyä, miksi ylipäätään kertoa mistään, ja varsinkaan, miksi kertoa onnistumisista. Pidetään vaan pää pensaassa, koska teki mitä vaan, joku siitä kuitenkin älähtää.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2023.

 


tiistai 4. huhtikuuta 2023

Kuunteleminen ei koske metsäpuhetta

 

Valtioneuvoston helmikuisessa kyselytutkimuksessa havaittiin ongelma: ihmisten hyväksyntä ilmastotoimille oli laskenut. Kuin ratkaisuna suuri joukko kansalais- ja ammattijärjestöjä vaati pari päivää myöhemmin Finnwatchin johdolla oikeudenmukaisuutta vihreään siirtymään.


Jo oli aikakin.


Tilaisuudessa kerrottiin monin esimerkein, kuinka tavalliset ihmiset oli ilmastotoimissa sivuutettu. Selvin esimerkki oli turvetuotannon alasajo.


Tarvittavista ilmastotoimista oltiin yksimielisiä. Ennenkin on kuultu, että se kyllä tiedetään, mitä pitäisi tehdä. Vähemmälle huomiolle tuppaa jäämään ja jäi, että tutkimuksen antama tieto keinoista on usein ristiriitaista.

 

Tilaisuudessa korostettiin monin puheenvuoroin kuuntelemisen tärkeyttä. Turvealan ongelmaksi sanottiin vastarinta, kun muutos kuitenkin on väistämätön. Siksi muutokseen ei valmistauduttu.


”Ja sama näyttää olevan edessä metsäsektorilla”, sanottiin.


Siitä on kuitenkin tutkimukseen perustuva erimielisyys, miten ilmastonmuutosta pitäisi torjua metsien avulla.


Tilaisuudessa kannatettiin hakkuiden vähentämistä, mikä ei yllättänyt. Sillä saakin Suomen ilmastotilastot nopeasti paremmiksi. Kääntöpuoli on, että ilmasto ei siitä juuri hyötyisi, koska suurin osa hakkuista vain siirtyisi muualle.


Kyse olisi selvästi viherpesusta.


Eikä keino toisi kuin väliaikaisen hyödyn. Vuonna 2050 lapsemme olisivat pahemmassa tilanteessa: metsien kasvu, eli nielu, olisi pienentynyt hakkuurajoitusten vuoksi entisestään ja osa metsistä olisi kokonaan pyhitetty käytön ulkopuolelle hiilivarastoksi, jollaisen voi yhteen metsään perustaa vain kerran.


Entäpä yhteiskunnan yleinen sähköistys? Se vaatisi mineraaleja jopa monikymmenkertaisesti varantoihin nähden. Vaikka olisi kuinka muutosmyönteinen, yhtälö on mahdoton.


Mitä jos viime aikoina kovasti hypetetty vety onkin sähköistystä parempi vaihtoehto? Käykö innolla rakennettu sähköautojen latausinfra turhaksi?

 

Toin esiin muitakin näkökantoja: hakkuurajoitukset aiheuttavat menetyksiä myös metsien ulkopuolella, työpaikoissa kuusin- ja kansantuotteessa kolminkertaisesti metsiin nähden. Rajoitukset eivät kannustaisi hyvässä vauhdissa olevaa metsäteollisuuden tuotekehitystä ja rakennemuutosta, mitä tilaisuudessa kuitenkin vaadittiin ”vastustuksen” vaihtoehtona.


Halusin keskustella, mutta se tyrmättiin – muutosvastarintana. Sellaisen kuulemista oikeudenmukaisuus ei edellytä.


Lopulta turvealakin sai syyttää itseään, koska ei ollut kuunnellut. Kuuntelun velvollisuus kaiketi kuuluu vain meille muutosvastarinnoille.

 

 Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.3.2023.


torstai 2. maaliskuuta 2023

Viina vapaaksi – vain muutaman hipsterin tähden


 ”Näin kokoomus lähtisi purkamaan Alkoa ja muita monopoleja”, uutisoi Kokoomuksen verkkolehti Verkkouutiset maaliskuun alussa. Artikkelissa julkistettu ohjelma on moneltakin osin järkevä.

Alkon suhteen se kuitenkin pakottaa kysymään, ymmärretäänkö Kokoomuksessa, millä tavalla Alkon tehtävä poikkeaa muiden valtion monopoliyhtiöiden tehtävästä. Kokoomuksen maalitaulukseen ottamista valtionyrityksistä juuri Alkon monopoli kuitenkin suojelee kaikkein vähäosaisimpia ja äänivallattomimpia, kuten lapsia ja nuoria.

Apteekkien osalta Kokoomus esittää vain apteekkilupien tarveharkinnan vähentämistä, mutta ei siis monopolien purkamista.

 

Miksi kärttyilen Kokoomukselle?

Siksi, että juuri Kokoomus on ottanut Alkon monopolin purkamisen erityiseksi keihäänkärjekseen. Samoin ovat tehneet kaikki kokoomuslaiset, jotka asiasta ovat julkisuudessa jotakin sanoneet.

Ja siksi, että en ymmärrä, miksi.

Miksi Kokoomus haluaa tuhota suhteellisen järkevän ja erittäin hyvin toimivan koneen ja korvata sen jollakin, mistä kukaan ei tiedä, mitä se on ja mihin se johtaa? En keksi mitään muuta syytä kuin ideologian. Tämän jälkeen Kokoomuksen on turha syyttää mitään toista puoluetta siitä, että ideologia sokaisee ne tekemästä järkeviä päätöksiä.

Kokoomuksen Reilumman kilpailun Suomi -ohjelmassa esitetään alkoholipolitiikan uudistamista ”eurooppalaiseen suuntaan”. Alkon monopolin purkamista se vaatii kymmenen vuoden sisällä. Ohjelmassa ei edes mainita alkoholin aiheuttamia terveyshaittoja suomalaisille ihmisille.

Verkkouutisten mukaan Kokoomus haluaa purkaa ihmisiä ja yrityksiä kiusaavat, haitalliset ja turhat normit. ”Toimivat markkinat ovat kansalaisen paras suoja palveluiden ja tuotteiden heikkoa laatua ja ylikorkeita hintoja vastaan”, sanotaan kansanedustajien Sanni Grahn-Laasosen ja Sinuhe Wallinheimon nimiin julkaistussa ohjelmassa.

Valitettavasti Alkon monopoli ei kuitenkaan ole turha eikä haitallinen ja lisäksi se nimenomaan turvaa palveluiden ja tuotteiden hyvän laadun.

Ylikorkeiden hintojen kanssa monopolilla ei ole mitään tekemistä. Ne johtuvat veroista, joita ei ole edes Kokoomuksen mielestä tarpeen tällä kohtaa laskea, tai ainakaan siitä ei ole puhuttu.

 

Onko Alkon monopoli haitallinen?

Muiden yritysten kilpailutilanteen kannalta Alkon monopolista ei tietenkään ole mitään haittaa, nimenomaan siksi, että Alko on viinamonopoli, joka ei saa myydä muuta kuin alkoholituotteita. Toisin olisi, jos se alkaisi myydä oluthyllyn vieressä olutmakkaraa ja valkoviinien vieressä sipsejä. Mutta tämä on Alkolta kielletty eikä se sitä tee.

Kuluttajan kannalta taas, haitan kokemus on tietenkin henkilökohtainen. Kaupunkilaishipsterin mielestä saattaa olla hyvinkin haitallista, jos kauppamatka venyy viisi minuuttia pidemmäksi ylimääräisen Alko-käynnin takia, jos on juuri äsken lorvinut kaupungilla tuntikausia.

Alkoholin saatavuuden lisääminen hyödyttäisikin vain jotakuinkin promillea suomalaisista, ja heitäkin vain promillen verran. Maaseudulla Alko on jo nyt jokseenkin jokaisen kauppareissun varrella ja jos ei ole, viinaa voi tilata postissa.

 

Onko Alkon monopoli turha?

Ei missään nimessä. Vaikka monopolin purkaminen lisäisikin laillisen alkoholin laadullista tarjontaa vain vähän, laittoman alkoholin kanssa kävisi päinvastoin.

Näin siksi, että alkoholin myyntipaikkojen lukumäärä lisääntyisi monikymmenkertaisesti. Aivan samassa määrin kasvaisivat laittoman myynnin valvontaongelmat.

Erityisesti tämä ongelma kohdistuisi lapsiin ja nuoriin. En ollenkaan epäile, etteikö ruokakauppojen henkilökunta olisi sinällään pätevää valvomaan ostajien ikää, he tekevät sitä jo nyt. Ostopaikkojen lisääntyminen kuitenkin takaisi sen, että laittoman välityksen määrä lisääntyisi runsaasti.

Ja koska nuorison mahdollisuudet maksaa välityspalveluista rahalla ovat mahdollisesti heikot, he maksaisivat varmaankin yhä useammin jotenkin muuten.

 

Entäpä Alkon hyvä palvelu ja laaja, korkeatasoinen tuotevalikoima? Sen tämä Viina vapaaksi -ohjelma tuhoaisi, mutta toki ja tottavie, vain pääosin.

On aivan selvä, että keskiverto ruokakauppa keskittyisi hyvän katteen tuotteisiin, mikä tarkoittaa volyymiä, mitä taas ei synny kuin edullisella hinnalla. Niinhän ne tekevät nytkin.

Menettäisimme jokseenkin joka Alkosta löytyvän, Euroopan mittakaavassa ainutlaatuisen monipuolisen ja hyvän juomavalikoiman.

Tähän on sanottu, että eihän näin ole käynyt muuallakaan Euroopassa. Ehkä ei ole (on nähty päinvastaistakin), mutta miksi ei, se selviää, kun katsoo karttaa. Väestöntiheys kaikkialla ns. Euroopassa on ratkaisevasti suurempi kuin Suomessa, lukuun ottamatta, jälleen, suurkaupunkien keskustoja.

Eihän edes ruokakauppa pysty tällä väestöpohjalla pitämään yllä hyvää valikoimaa kuin, niinpä niin, suurimmissa kaupungeissa. Maaseutu jää ruoan suhteen ja jäisi alkoholinkin suhteen mopen osaan, ja se maaseutu kattaa niitäkin kaupunkeja, jotka moni mieltää suuriksi. On todella hämmentävää, ettei tätä uskota, vaikka silmiemme edessä elää kaiken aikaa todellisuus.

Minulla on mahdollisuus käyttää kahtakin kesämökkiä, jotka molemmat ovat suuremmista kaupungeista noin 60 kilometrin päässä. Ja niin se vain on, että jos haluaa ostaa silppubroileria tai porsaan ulkofilepihviä parempaa ruokaa, ihan nyt vaan vaikkapa vieraiden takia, se on tuotava kaupungista. Maalta sitä ei saa.

Eikä aina kaupungistakaan. Viime kesänä saimme kaverin kanssa päähänpiston, että nyt pitää saada siikaa savustimeen. Soittelimme kaikki Jyväskylän kaupat läpi ja löysimme kaksi siikaa, eivätkä nekään oikeastaan olleet siinä kunnossa, että niille olisi juuri muuta voinut tehdä kuin savustaa.

 

Sitten on vielä häpeällisin, ennen kaikkea kansalliselta kannalta häpeällisin peruste: pitäisi mennä eurooppalaiseen suuntaan. Paitsi että tämä on suomalaisuuden kannalta kaikkein alentuvinta, se on myös täysin irrallaan todellisuudesta.

Juuri poliittisen päättäjän pitäisi ymmärtää, että jokainen poliittinen uudistus tehdään siinä tilanteessa, missä ollaan, eikä siinä tilanteessa, missä ollaan tuhannen kilometrin päässä.

Meidän tilanteemme on se, että meidät väännettiin jokseenkin normaalista alkoholinkäyttökansasta tiukkaa viinaa ihannoivaan kansaan kieltolailla. Kun laillista viinaa ei saanut, juotiin salakuljetettua.

Salakuljetus oli taloudellisesti kannattavinta, kun viina oli mahdollisimman väkevää, ja niin oli myös jakelu kotimaassa. Miedompien juomien valmistaminen ei kiinnostanut ketään ja lantraaminen jäi joko kotiin tai ravintolaan, missä se vähimmillään tarkoitti puhtaan viinan kaatamista teekuppiin.

Että kun Kokoomus ohjelmassaan ottaa kieltolain purkamisen ikään kuin velvoittavaksi esimerkiksi ja osoitukseksi historiallisesta jatkumosta, kehottaisin kyllä hieman syvällisempään pohdintaan paitsi tapahtumista ja seurauksista, myös siitä, miten markkinat todellisuudessa toimivat.

 

Niin tai näin, olemme tässä, Euroopan tiukimpiin kuuluvassa alkoholipolitiikassa. En tietenkään sano, että tätä politiikka ei saisi koskaan muuttaa, mutta jos tässä tilanteessa aletaan myydä viinaa ruokakaupassa, silloin kyllä piru on irti.

Se ei tietenkään juoksentele Helsingin Kaivokadulla, vaan esimerkiksi kaupungin hämärillä kujilla, mutta kuitenkin piilossa.

Kokoomuksen ja kumppaneiden Viina vapaaksi -hankkeen hyväksi on sanottava se, että siirtymäaika on pitkä. Jos voin luottaa kyseisen puolueen toimintaan, ehkä äänestän sitä.

Ongelmaksi käyvät lähinnä puolueen hurmahenkiset edustajat, joille viinan vapauttaminen näyttää tieltä jopa valtionvelan selättämiseen.

 


keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Kokoomus on Nato-keskustelun säälittävä neitsyt, Marin päättäjä


Kokoomus on ryhtynyt vahvasti remeltämään muiden puolueiden Nato-jälkiherännäisyydellä. Tämä on tavallaan loogista, onhan Kokoomus oman ilmoituksensa mukaan kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä jo kauan. Samoin on tehnyt vähemmällä remeltämisellä selvinnyt RKP.


Mutta kuinka puhdas Kokoomus itse on?

 

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma riehui Twitterissä 19. helmikuuta Sanna Marinille, että jos Marinista olisi kiinni, Suomi ei olisi vieläkään hakemassa Nato-jäsenyyttä. "Ei minun vahtivuorollani", kertoo Kauma Marinin sanoneen.


"Mutta kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin”, tuuletti Kauma.


Jospa kuitenkin katsottaisiin, mihin kysymykseen Marin vastasi. Se kuului näin: Uskotteko Suomen liittyvän Natoon. Hän siis ei ottanut kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.


Tämä ei ole jälkiviisastelua eikä saivartelua. Ennen kuin perustelen, kysyn, olisiko esimerkiksi Kauma ollut tammikuussa 2022 valmis sanomaan, että Suomi liittyy Marinin hallituksen aikana Natoon. En tiedä, mutta jos olikin, ei sanonut, ei ainakaan julkisesti.

 

Mariniin verrattuna Kauman ja ylipäätään kokoomuslaisten ansiot Nato-asiassa ovat lähinnä säälittäviä. Tosiasiassa aivan kaikille vähänkään järjellisille politiikan arvioitsijoille on ollut selvää yli sata vuotta, että Suomi ei liity minkäänlaiseen sotilasliittoon, eikä viime 70 vuoden ajalta ainakaan läntiseen, ellei SDP kannata liittymistä.


Eikä SDP ole kannattanut, kunnes tuli uusi tilanne. SDP:n veteraaniulkopoliitikkoja – Tarja Halonen, Eero Heinäluoma, Erkki Tuomioja ja niin edelleen – uusi tilanne, ja nyt puhutaan joulukuusta 2021, ei kuitenkaan hetkauttanut.


Mutta Sanna Marinia hetkautti. Riippumatta aiemmista kannanotoistaan, hän käytti sitä valtaa, mikä puolueen puheenjohtajalle kuuluu ja kriittisessä tilanteessa käänsi SDP:n puolueena Nato-jäsenyyden kannalle. Nämä päätökset hän teki ja ajoi läpi ajoissa suhteessa Venäjän uusimpaan hyökkäykseen Ukrainaan. Niissä Marin pesi mainituilla veteraaniviisailla pöytää.


Historiankirjoitus tulee tämän todistamaan. Sanna Marin esiintyy niissä teksteissä ratkaisevana tekijänä Suomen uudessa suuntauksessa. Jos hän olisi mies, sanoisin häntä valtiomieheksi. Nyt joku muu saa keksiä paremman sanan.

 

Myös Kokoomuksen äänenkannattajan Verkkouutisten päätoimittaja Kasperi Summanen katsoi asiakseen keskittää moitteensa Marinia kohtaan mielipidekirjoituksessaan 21. helmikuuta. Tiedän toki, että hän ei edusta puolueen näkökantoja, mutta jollakin varmuudella voinee sanoa, että hän edustaa ns. kokoomuslaisia mielipiteitä.


(No ei minua, olen minäkin äänestänyt Kokoomusta.)


Summanen tietenkin toistaa äsken kuvattua nykyvakiota Marinin tammikuisesta Nato-lausunnosta, mutta hämmentävästi hän panee Marinin Nato-vastaisuuden todisteeksi senkin, että Marin sanoi vielä maaliskuun alussa 2022 Natoa sotilasliitoksi.


Sotilasliitoksi! Hyvänen aika ja hyi olkoon!


En nyt oikein tiedä, mikä olisi Summasen mielestä ollut parempi nimitys Natolle ja onhan tästäkin hiirenkokoisesta asiasta jaksettu vääntää, mutta mitäpä jos ajateltaisiin omilla aivoilla ja tultaisiin tulokseen, että Nato on sekä sotilas- että puolustusliitto. Siis molempia yhtaikaa. Onko mahdoton ymmärtää?


Lisäksi hämmentää, että vailla minkäänlaista poliittista vastuuta olevat päätoimittajat kammoksuvat valtionjohtajien haluttomuutta ilmoittaa maan tuleva linja välittömästi sotatoimien alkamisen jälkeen, siis kammoksuvat nyt, vuotta myöhemmin sotatoimien alkamisesta.


Tulee mieleen, että jos onkin mielipide, kannattaako sitä näille korppikotkille ravinnoksi heti antaa.

 

Mutta mikä sitten on Kokoomuksen oma saldo Nato-asiassa? Se on kyllä aika nolo.


Pia Kauma sanoi yllä, että ”kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin.”


Jos tämä johonkin pätee, niin Kokoomuksen Nato-suhteeseen.


Itse olen kannattanut Nato-jäsenyyttä jo joitakin vuosia, en kuitenkaan niin pitkään kuin Kokoomus. Mutta Kokoomuksesta poiketen, olen tehnyt sen ylpeydellä, julkisesti ja asiaa ajaen.


Kun taas Kokoomus on tehnyt sen lähinnä häpeillen, nurkissa hiiviskellen ja keskenään kavereiden kanssa kuiskaillen.


Kuinka olisimmekaan, me Nato-jäsenyyden aktiiviset kannattajat, vaikeina vuosina, kaivanneet poliittista tukea. Ja poliittisella tuella tarkoitan sitä, että maan johtavat poliitikot, edes jotkut heistä, jotka toki olivat olevinaan Nato jäsenyyden kannattajia, olisivat sanoneet jotain.


Siis ääneen. Edes jotain.


Mutta ei. Vuodesta toiseen löytyi aina joku vaali, jonka pelossa Kokoomus ei sanonut mitään, pelossa, että Natoa kannattava ääni olisi menetetty ääni.


Vuodesta toiseen Kokoomus – ja samalla RKP – valitsivat omasta mielestään isänmaan kannalta toiseksi parhaan vaihtoehdon, vaikenemisen, kun heidän itsensä mielestä paras linja olisi ollut Nato-jäsenyys ja sen kannattaminen.


Kokoomuslaisesta näkövinkkelistä puolueen etu pantiin jatkuvasti isänmaan edun edelle. Voisiko joku selittää, miten tämä eroaa vähintäänkin henkisestä maanpetoksesta?

 

Kokoomuksen opportunismia tärkeämpää kuitenkin on se, mihin tämä opportunismi on johtanut kansakunnan. Siihen, että maassa ei ole vieläkään käyty kunnollista Nato-keskustelua. Sellaisen käynnistäminen olisi ollut nimenomaan Kokoomuksen vastuulla, onhan se sentään poliittinen puolue ja oman ilmoituksensa mukaan ollut Naton kannalla, vai kuinka?


Se olisi ollut äärimmäisen tärkeää Nato-jäsenyyden eri ulottuvuuksien ymmärtämiseksi.


Meillä esimerkiksi kuvitellaan, että jäsenyys merkitsee yhtä poliittista päätöstä, kun se tosiasiassa merkitsee valtavan byrokraattisen ja poliittisen prosessin alkua, jonka aikana Suomen ja Nato-maiden puolustusjärjestelmät sovitetaan yhteen.


Suomalaisten on toki helppo ajatella, että näytetään niille, siis ruotsalaisille, menemällä yksin Natoon ja jättämällä heidät raiteille. Tämä ei kuitenkaan, valitettavasti, ole sotilaallinen perustelu, vaan poliittinen. Mutta kuitenkin kiusallisen yleinen, turha ja Kokoomuksen ansiota sekin, niin epäilen.


Nato on, tietääkseni, sotilasliitto. Sen ymmärtämisessä suomalaisilla on pitkä matka, kiitos Kokoomuksen.

 


torstai 16. helmikuuta 2023

Metsä – sama tulevaisuus jo 30 vuotta


  

Olen käynyt seminaareissa. Niissä on käsitelty metsäalan tulevaisuutta.


Kuten tavallista, metsätalous ja metsäpolitiikka ovat niissä olleet lähes hermeettisesti eristetty saareke muusta maailmasta. Markkinat on mainittu, jos on pakko, metsäteollisuutta ei.

 

Metsäpolitiikan vaikuttavuus 2030 -tutkimushanke esitteli näkymän, jota varten oli haastateltu valtakunnallisen metsäneuvoston ja sen työvaliokuntien 2010-luvun jäsenet, Metsäyhdistyksen hallitus ja alueellisten metsäohjelmien vastuuhenkilöitä.


Lopputiivistelmä oli jokseenkin sama kuin viime 30 vuoden aikana nähdyissä esitelmissä. Siitä tuskin voi syyttää tutkijoita, ellei sitten toimittu samoin kuin taannoinen Metsäalan Tulevaisuusfoorumi.

 

Sehän tiivisti kaikista tulevaisuusarvioista keskiarvoja, mikä varmisti, että jos joku sattuikin ilmaisemaan niin sanotun heikon signaalin, se varmasti katosi keskiarvomassaan.

 

Heikko signaali kun on jo määritelmänkin mukaan epäuskottava, siis epämukava.

 

Metsätalouden kohtalo riippuu markkinoista, joiden vaikutus tulee metsäteollisuuden kautta. Useimmiten se on kohdattu housut kintuissa.

 

Kun Venäjä rajoitti puunvientiä, Suomen tilastoista löydettiin heti korvaavaa puuta. Markkinoilta sitä ei löytynyt. Metsäyhtiöiden koivua käyttäviä linjoja oli pakko korvata havulla.

 

Ilmastonmuutoksen piti olla metsäalalle hyvä juttu, koska kasvaessaan puu sitoo hiiltä. Kun huomautti, että puun käyttö johtaa päinvastaiseen, se vaiettiin. Vasta markkinat tulevat pakottamaan siirtymän pitkäikäisempiin puutuotteisiin.

 

Kun metsäkeskuksen digitieto ilmoittaa metsänomistajalle harvennustarpeesta ja konekuski sitten tulee metsänomistajan metsikölle, vain huomatakseen, ettei puuta olekaan luvattua määrää, ne ovat markkinat, jotka pakottavat hänet siitä huolimatta hakkaamaan.

 

Ja hakkaamaan tarpeeksi (lue: liikaa), ettei urakka kuse.

 

Kävin tutustumassa Stora Enson hankkeeseen tehdä sellutehtaan sivutuote ligniinistä akkumateriaalia. Selvisi, että sen tuotanto saattaa ohittaa arvossa jopa sellun.

 

Sellusta tulisikin sivutuote. Samoin tekstiilikuitu voi syrjäyttää arvossa jopa sahatavaran.


Jos teollisuuden päätuote vaihtuu, mitä metsässä kannattaa kasvattaa ja milloin kaataa? Signaali ei ole edes heikko, mutta metsäalan tulevaisuustyö ei sitä havaitse.

 

Kun metsätalous esitetään saarekkeena, eniten siitä hyötyvät he, jotka haluavat poistaa metsiä talouskäytöstä, mitä hyvänsä metsiä, keinolla millä hyvänsä. Ilmastopaneeli esitti sen jopa edullisimpana tapana varastoida hiiltä.

 

Laskelma perustui siihen, että metsätalous on erillään muusta yhteiskunnasta – arvonlisä-, työpaikka- ja veromenetyksiä metsäteollisuuden kautta koko yhteiskunnassa ei laskettu. Ei, vaikka ne ovat moninkertaiset metsätalouteen verrattuna.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.2.2023.

 


keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Partisaanit eivät tuhonneet Lokkaa – esitän bolšu-ajatuspajan valehtelu-ABC:n

 

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Tälle, lähinnä kansakoululaisten ojentamiseen tarkoitetulle viisaudelle on varmaankin naurettu laajalti bolševikkien ajatuspajoissa – ja myöhemmin ehkä myös Pietarin trollitehtaassa.

 

Bolševikit, nuo Neuvostoliiton perustajat, toivat poliittiseen viestintään aivan uuden ulottuvuuden, silmittömän valehtelun. Tällä en tarkoita, etteikö ennenkin olisi osattu valehdella, mutta bolševikit veivät valehtelun uudelle tasolle sekä systemaattisuudessa että ajallisessa kestossa.


Esimerkiksi natsien valeet eivät ole kestäneet aikaa lainkaan samassa määrin. Siihen osasyynä tietenkin on, että natsit hävisivät sotansa paljon bolševikkeja aikaisemmin. Voi olla, että bolševikit eivät ole hävinneet vieläkään.


Luulisin silti, että natsit olivat vain huonompia valehtelijoita. Eikä natsien asema nyky-yhteiskunnassa valeiden luojana ole niin vahva kuin bolševikkien. Natseja ei uskota, bolševikkeja uskotaan, syystä tai toisesta.


Vladimir Putin ei ole bolševikki. Hän on vakooja. Muun ohella hänen antinsa maailmalle on, että hän on jatkanut bolševikkien viestintätekniikoita, ilmeisen onnistuneesti, mutta ilman bolševikkien ideologisia rajoitteita.


Ihmisen halu uskoa valeita on suunnaton. Noin vuosi sitten länsieurooppalaiset johtajat, kuten Saksan liittokansleri Olaf Scholtz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, neuvottelivat kiivaasti Putinin kanssa tavoitteenaan estää Venäjän uudet hyökkäykset Ukrainaan.


Nyt tiedämme, että Putin piti heitä pilkkanaan. Suunnitelmat hyökkäyksestä oli lyöty lukkoon jo aikaa sitten.


Tämä ei ole estänyt Macronia edelleenkin, sodan pauhatessa täysillä, peräänkuuluttamasta neuvotteluita juuri sen kanssa, jolta hän vain hetkistä aikaisemmin sai märkää rättiä naamalleen niin paljon kuin kansainvälisessä diplomatiassa suinkin on mahdollista.


Jos joku sanoo, että kristinuskon periaatteet eivät ole enää kunniassa, katsokaan Macronia: saatuaan yhdelle poskelle, ja sen jälkeen toiselle niin että luulisi tuntuvan, hän on, ihan vaan rauhoituttuaan, valmis ottaman vastaan kolmannelle ja neljännellekin.


Vaikka eihän hän sitä omalla kustannuksellaan tee.

 

Eräs esimerkki siitä, miten Putin on vienyt bolševikkien tavan valehdella laadullisesti täysin uudelle tasolle, on, no, valehtelu.


Bolševikkien kanssa päti, että neuvotteluissa, kun ns. mediaa ei ollut paikalla, asioista puhuttiin avoimesti ja suoraan, normaalin diplomatian tapaan, vaikka julkisuudessa olisikin puhuttu tarkoituksenmukaisesti, ehkä roskaakin. Kun taas Putinin kanssa neuvottelut kävivät kuitenkin mahdottomiksi siksi, että hän jatkoi valehtelua ja roskanpuhumista myös kabineteissa.


Tilanne oli absurdi: vastapuoli tiesi, että Putin valehtelee, mutta myös Putin tiesi, että vastapuoli tiesi, hänen valehtelevan, mutta valehtelu jatkui silti.


Sovipa siinä sitten.

 

Merkittävimmät bolševikkien valeet liittyvät toiseen maailmansotaan. Tuon niistä tässä nyt esille joitakin.


Yhden nimi on Elämän tie, Doroga žizni. Se oli Laatokan yli järjestetty kulkureitti Leningradiin piirityksen aikana.


Neuvostopropaganda valehtelee, että Elämän tien kautta piiritettyyn Leningradiin vietiin ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Todellisuudessa sinne vietiin aseita.


En ole tässä nyt moittimassa ketään, paitsi niitä, jotka valehtelevat. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saattoi hyvinkin olla sotilaallisesti ja muutenkin järkevää viedä Elämän tien kautta enemmän aseita kuin ruokaa ja lääkkeitä.


En ole mikään ottamaan tässä asiassa ns. moraalista kantaa, mutta partisaaneihin otan.


Mielestäni on käsittämätöntä, millä innolla suomalaiset ovat hyväksyneet bolševikkien valeen siitä, että Suomen itärajan maalaiskuntia jatkosodan aikana terrorisoineet venäläiset joukot olivat partisaaneja.


Normaalisti partisaanilla tarkoitetaan miehitetyssä maassa miehityshallintoa vastustavia taistelijoita, joita oli esimerkiksi Saksan valtaamilla alueilla itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikaan. Yleensä he hakivat ja saivat tukea paikallisilta asukkailta, mikä oli jopa toiminnan edellytys.


Suomessa riehuneet tappajat olivat toista maata. He olivat ulkomaalaisia, heillä ei ollut mitään yhteyksiä paikallisiin – paitsi sotilaskomennon käsky tappaa ja valehdella, että kyseessä oli sotilaskohde.


Silti kaikki näitä terroristeja ja murhaajia tutkinut tutkimus ja kirjallisuus, siis suomalainen (onko muuta olemassakaan), kutsuu heitä kaunistelevasti partisaaneiksi – vielä nytkin, kun ei olisi tarvetta.


Miksi, sitä on mahdoton ymmärtää. Terroristeja he olivat, eivät muuta.

 

Bolševikkien historian valeissa kiinnostavaa on niiden elinvoima.


Sergo Ordžonikidze ja Josif Džugašvili, myöhemmin Stalin, olivat pankkiryöstäjiä, mutta heitä pidetään vapaustaistelijoina. Bolševikkivallankumousta ei käynnistetty risteilijä Auroralta ammutuilla laukauksilla. Mitään laukauksia ei edes ollut eikä olemattomista laukauksista seurannut massiivista kansanvyöryä Talvipalatsiin, vaikka Sergei Eisenstein elokuvassaan Lokakuu (valmistunut vuonna 1928, neuvostohallituksen tilaustyönä) kovasti on muuta väittävinään.


Kuuluisia kutsukortteja Leningradin hotelli Astoriassa pidettävään kaupungin valloituksen voitonjuhlaan ei painattanut Hitler vaan bolševikit. Eikä Suuren isänmaallisen sodan satavuotisvoitonjuhlia ole vielä vietetty, vaikka Stalingradissa, nykyisin Volgogradissa, onkin kyltti, joka raportoi juhlien viettämisestä – olen nähnyt sen itse.

 

Harva uskoo enää suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset, vaikka bolševikkien seuraajat ovat sellaistakin alkaneet väittää. "Kyllä se kai niin oli", väitettiin myös Väinö Linnan myönnelleen taannoin TV-keskustelussa Kustaa Vilkunan kanssa.


Mutta kuka aloitti jatkosodan?


Tosiasiassa Neuvostoliitto hyökkäsi ensin. Se ryhtyi pommittamaan suomalaisia kaupunkeja, perustelunaan, että Saksa oli käyttänyt suomalaisia lentokenttiä hyökkäyksessään Neuvostoliittoon – mikä olikin totta.


Siviilikohteita Neuvostoliitto ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoa, eihän Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuvassakaan ole kohtausta, jossa Neuvostoliitto tuhoaa Punaisen ristin merkillä varustetun sairaskuljetusauton.


Ei ole, koska Neuvostoliiton lähetystö vaati sen poistettavaksi. Neuvostoliitto kun ei tuhoa siviilikohteita, sellaisia kuin Lokka.

 

Sosialistisen työn sankari Aleksei Stahanov on saattanut olla olemassa, mutta hänen urotyönsä ovat valitettavan mahdottomia. Sen sijaan tarkka-ampuja Vasili Zaitsev on ollut olemassa, olen jopa nähnyt hänen hautakivensä Volgogradissa, jos sillä nyt on näissä kekkereissä mitään merkitystä, tai niin kuin mieluummin sanoisin, Stalingradissa, koska Stalinia se kaupunki on täynnä.


(Mieluiten puhuisin Tsaritsynistä. Halusin käydä kaupungissa, koska olin lukenut historiankirjoista, kuinka Venäjän tsaarit olivat halunneet perustaa tämän mahtavan, valkokerrostaloisen uhkean kaupungin Volgan rannalle osoittamaan etelästä tuleville musulmaaneille tsaarin mahtavuutta. Tässä suhteessa petyin, ei ollut valkoista, ei järin korkeaakaan, mutta enhän tullut etelästä).


Zaitsevin sotilaskuntoa korostaakseen bolševikit kehittivät hänelle kaksintaistelijan, erityisesti Stalingradissa taistelleen saksalaisen tarkka-ampujan Erwin Königin – joka sattumoisin oli Zaitsevia huonompi.


Saksalainen sotahistoria ei mainittua Königiä tunne.


Onnettomimmat ovat puolustelleet Neuvostoliittoa sillä, että osasi se sentään tehdä aseita, ja mainitsevat usein esimerkiksi Kalašnikov-rynnäkkökiväärin, joka lieneekin monella tapaa käyttökelpoinen kapistus, jos haluaa tappaa ihmisiä – muuhunhan siitä ei juuri ole.


Valitettavasti kuitenkin se koneisto, mikä tekee Kalašnikovista Kalašnikovin, on saksalainen keksintö.

 

Bolševikkien valeiden ohella kiinnostavia ovat myös heidän hännystelijöidensä valeet. Niitä löytyy Suomesta, mutta löytyykö enemmän kuin muualta, sitä en tiedä. Muualtakin löytyy, se on varma.


Täsmentääkseni: en tarkoita, että Urho Kekkonen olisi hännystellyt bolševikkeja, mutta sen sijaan luulen, että oli ja on paljon niitä, jotka hännystelivät sekä Kekkosta että bolševikkeja.


Otetaan nyt vaikka tämä ulkopoliittisen linjan nimitys, Paasikiven-Kekkosen linja. Sen keksivät Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkuna, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.


Tosiasiassa Paasikiven ja Kekkosen linjat, ennen kaikkea Neuvostoliiton suuntaan, siitä kai tässä on kyse, olivat aivan erilaiset. Paasikivi ei halunnut myötäillä bolsevikkeja yhtään enemmän kuin oli pakko, kun taas Kekkonen näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi.


Enkä nyt sano, mitä olisi pitänyt tehdä, mikä olisi ollut viisaampaa, sanon vain, että linjat olivat täysin erilaiset.


Puhumattakaan YYA-sopimuksesta – jossa ei ollut yhteistyötä ensinkään, ja vielä vähemmän merkillepantavaa ystävyyttä, kun taas avunantoa nimenomaan ei haluttu, siis Suomi ei halunnut – Neuvostoliitto tuskin kaipasikaan.

 

Vielä on yksi, vuoden 1918 sota, joka käsittämättömällä tavalla edelleenkin raskauttaa ihmisten mieliä. Voisi toivoa, että viimeinkin annettaisiin anteeksi, mutta se näyttää olevan vaikeaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäisyyden ikoneiksi on nostettu ja nostetaan aina ja uudelleen talvisota, ja sen lisäksi jatkosota, lähinnä Väinö Linnan ansiosta, mutta ei vuoden 1918 sotaa.


Sitä en voi ymmärtää.


Vuoden 1918 sotaa väitetään johdonmukaisesti yhteiskunnallisten vääryyksien synnyttämäksi vallankumoukseksi, tai sen yritykseksi. Tosi on, että maassa oli nälänhätä, koska Venäjältä ei saatu viljaa. Punaiset lisäsivät ruokapulaa estämällä maatalouden työnväen pääsyn työpaikoilleen. Oli kuulemma lakko.


Väinö Linnan tulkinta sorron alla eläneen köyhälistön oikeutetusta kapinasta on jäänyt elämään. Kuitenkin, ennen punaisten vallankumousta nämä itse olivat murhanneet 40 ihmistä, valkoiset eivät yhtään.


Vastaamme tulee taas yksi bolševikkien vale, jolla tällä kertaa huiputettiin omia, mitä se sitten tarkoittaakaan: punaiset rivimiehet luulivat taistelevansa itsenäisen sosialistisen Suomen puolesta, kun taas bolševikkijohtajat olivat liittämässä Suomea Venäjään.

 

Lopuksi, 1920-luku oli Suomessa sovinnon aikaa. Silti nykyään ajatellaan, että 1920-luvun yritykset saada rajantakainen Karjala osaksi Suomea olivat kauhistuttavaa ääriajattelua ja ääritoimintaa Tuossa ajassa ne kuitenkin olivat pelkästään kohtuullisia ja ymmärrettäviä.


Myös Suomen valtio etsi itseään suhtautumisessaan näihin hankkeisiin, mutta rivit kyllä koottiin ja kaikenlainen hurmahenkinen sotilaallisuus lopetettiin hämmästyttävän nopeasti.


Veriseen kapinaan syyllistynyt osapuoli otettiin tasapuolisesti demokraattiseen hallintoon mukaan noin viiden vuoden kuluessa, mikä lienee poikkeuksellista koko maailmassa. Jotkut viisaat historioitsijat kuitenkin väittävät, että 1920- ja -30-luvulla harjoitettiin saksalaissuuntausta, jopa merkityksessä Hitlerin ihailu.


Ne, jotka näin väittävät, eivät tiedä mitään tuonaikaisten poliittisten vaikuttajien ajattelusta, eivät aikakauden tapahtumista eivätkä myöskään siitä historiasta, mikä vei Suomen toiseen maailmansotaan.


Sen alussa Saksa oli Suomen vastapuolella, kun taas Suomen puolella oli – niin, vain Suomi.


torstai 26. tammikuuta 2023

Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö luo demokratiaa


”Resurssikirous on monille öljymaille tuttu ilmiö. Öljytulojen myötä korruptio kasvaa, valtaapitävät takertuvat asemiinsa ja heillä on resursseja sekä lahjoa äänestäjiä että ahdistella toisinajattelijoita”, kirjoitti Esa Salminen Ulkopolitiikka-lehdessä viime syyskuussa.


Salminen kertoi kirjoituksessaan yhdysvaltalaisen Centre for Global Development -ajatuspajan tutkimuksesta, jonka mukaan demokratian tila paranee, kun öljyntuotanto vähenee. Hän tarkkaili maailmaa samasta näkökulmasta kuin Juha Kuisma kirjassaan Tuli leivän antaa (Gummerus, 1997). Se on parhaita populaaritekstejä suomalaisten tavasta käyttää luonnonvarojaan.


 

Kuisma kysyy, miksi pohjoismaat ovat demokratioita, ja vastaa: koska ne käyttävät uusiutuvia luonnonvaroja. Se vaatii ennen muuta yhteistyötä, kun taas uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö vaatii pääomia, siis rahaa.


Kuin olisin pudonnut peura-ansaan: tuottoisa hirven-, kauriin- ja peuranmetsästys sekä ammattimainen kalastus on aina perustunut yhteistyöhön. Se on myös saanut juridisia muotoja.


Metsästysoikeudet ovat rajattuja, mutta kun ne on saatu, ne ovat oikeuksia ja jopa velvollisuuksia. Kalastusoikeuksiin on sidottu vastuu kalavesien kunnosta. Demokratian kannalta on oleellista, että maanomistus on jakautunut laajalti ja omistus merkitsee todellista päätösvaltaa.


 

Huimaavin esimerkki luonnonvarayhteistyöstä on nykyaikainen metsätalous ja puunkorjuu. Se on kehittynyt vähitellen ja keskeisessä osassa on ollut suomalainen teknologiapolitiikka.


Metsäalalle on ollut siunaus, että sitä ei ole ulkoapäin opetettu teknologian käytössä. Tutkitusti metsäala onkin edistynein teollisuudenala mobiiliteknologian käytössä.


Puuta ostavat metsäteollisuusyhtiöt, hakkuutyön tekevät hakkuukoneet ja puutavaran kaukokuljetuksen hoitavat kuljetusyhtiöt ovat jo vuosikaudet olleet saumattomassa mobiiliyhteydessä toisiinsa.


Turhaa ajamista, eli energiaa säästyy, hakkuukoneelle tuleva karttatieto varmistaa hakkuukohteen ja estää luontokohteiden tuhoamisen ja puun ostaja tietää reaaliajassa, mitä puulajia, kuinka järeää ja kuinka pitkänä tien varressa on.


Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun puu pitää kerätä erittäin monilta, hyvin pieniltä, Etelä-Suomessa keskimäärin vain runsaan hehtaarin suuruisilta hakkuualueilta.


Kokonaisuutta ei ole aina helppo uskoa tai ymmärtää. Eräillekin briteille kuvailtiin maastoretkien kautta koko puunkorjuun ketju pienistä hakkuualoista alkaen, minkä jälkeen he äimistelivät tehtaan suuria puupinoja: ”Where the HELL do these trees then come from?”

 


Youal Noah Hararin mukaan ihmisen menestyksen salaisuus on kyky tehdä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Juuri näin toimii nykyaikainen uusiutuvien luonnonvarojen käyttö.


Yhdysvaltalaisen ajatuspajan mukaan näyttää siltä, että kun maailma siirtyy yhä enemmän uusiutuvaan energiaan, öljyvaltioista saattaa tulla demokraattisempia. ”Kun öljytulot ovat vähentyneet kymmenisen vuotta, sortokoneistot tapaavat höllentää otetaan”, kirjoittaa Salminen.


Salmisen siteeraamassa tutkimuksessa kohteena oli 36 valtiota, joissa öljytuotanto vähentyi vuosien 1960 ja 2019 välillä. Niistä 33:ssa demokratia oli selvästi parantunut, kun tuotanto oli vähentynyt 15 vuoden ajan.