Suomelle Venäjä on vain raja

Suomessa perustellaan Venäjä-asiantuntemusta esimerkiksi sillä, että meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Ikään kuin pelkkä raja toisi osaamista – sillä mitään muuta se ei meille ole kuin raja.

Meillä on varaa torjua pakolaiset, kun emme tunnista, mitä tuon rajan takaa, Euroopan vähiten vakaasta maasta voi tulla. Jos tulee, kuka jakaisi kanssamme tällaisen taakan?

Taloudessa arvostamme vain rajan takaa tulevaa ostosrahaa. Me emme siellä käy.

Kun Suomessa taannoin valmisteltiin Kansallista metsäohjelmaa (KMO), maa- ja metsätalousministeriölle ehdotettiin, että ohjelmassa arvioitaisiin myös Venäjän vaikutusta Suomen metsäalaan. Tästä kieltäydyttiin sillä lyömättömällä perustelulla, että ”kyseessä on Suomen, ei Venäjän metsäohjelma”.

Ei kiinnostanut, että rajan takana avautuu maailman suurin metsämanner, jonka puista mekin olemme riippuvaisia. Sen osoittivat Venäjän puutullit, jotka kohtasimme täysin housut kintuissa.

Jos Venäjää olisi arvioitu, muutoksiin olisi voitu varautua. Olisi ehkä älytty, että tässäkään emme olleet yksin: kohtalotoverinamme oli suurvalta, nimittäin Kiina.

Venäjälle mikään ei ole pakko
Euroopan metsäinstituutti EFI järjesti elokuun lopussa Helsingissä tilaisuuden, joka viestitti, että meillä ei ole varaa unohtaa Venäjän biotaloutta, että biotalous on Venäjälle ainoa mahdollisuus ja että ”yhteistyön aika on nyt”.

Viestit tuntuivat naiiveilta. Eihän Venäjä muista biotalouttaan itsekään. Miksi se olisi sille pakko – onhan se osannut valita kommunisminkin? Entä yhteistyö – kenen kanssa ja mitä?

Jokin aika sitten teollisuudella oli Venäjällä mittava yhteistoimintaverkosto puunhankinnassa. Venäjä tuhosi sen puutulleilla, täysin piittaamatta sen vaikutuksista edes venäläisille.

Mitä voisi olla yhteistyö, kun tämä maa on nyt säätämässä lakia, jonka mukaan mikä hyvänsä ulkomaalainen omaisuus voidaan takavarikoida valtiolle ilman minkäänlaista syytä.

Venäjä-metsästrategiaa ei ole
Iskulauseiden sijaan Venäjää pitäisi arvioida. Tekeekö KMO:n seuraaja Kansallinen metsästrategia sitä?

Se mainitsee Venäjän yhden kerran. Siinä todetaan, että kahdenvälistä metsäpolitiikkaa harjoitetaan vuoden 2013 kehityspoliittisen metsälinjauksen mukaisesti ottamalla huomioon ihmisoikeudet, metsien kestävä ja demokraattinen hallinta ja metsistä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jako.

Mutta sitten se toteaa, että tämä ei koske Venäjää: ”Muussa kahdenvälisessä metsäyhteistyössä Suomi keskittyy kaupallisesti kiinnostaviin ja poliittisesti merkityksellisiin maihin; tärkeimpiä maita ovat olleet Venäjä ja Kiina.”

Siis ”ovat olleet”. Ei tästä selvää saa, paitsi että mitään sisältöä Venäjä-politiikalle ei tarjota.

EFIn viesteillä sentään pyrittiin johonkin. Niitä tuli kuuluttamaan jopa EFIn hallituksen strateginen neuvonantaja Esko Aho – jonka neuvoista, uskoisin, että jopa aika kalliista, EFI ei jostakin syystä tiedottanut mitään.

Sen sijaan strategian kai pitäisikin pyrkiä johonkin. En vain keksi mihin, jos Venäjästä puhutaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2015.

Me Terveystalon ruumiit

Työnantajani työterveyshuolto siirtyi viime vuodenvaihteessa Mehiläisestä Terveystaloon. En tiedä miksi – minulla ei ollut aiempaan valittamista, pikemminkin päinvastoin.

Olen kuitenkin kuullut, että Terveystalo on halvempi, vaikka tuleekin kalliimmaksi. Ohjehinnat ovat halvat, mutta lääkärit määräävät tutkimuksiin surutta, ja ne maksavat. Minulle on myös kerrottu, että tätä eivät hyväksy kaikki lääkäritkään: osa heistä on lähtenyt ja perustanut oikeasti edullisen Cityterveys-lääkäriaseman.

Tämä on helppo uskoa. Jos ei ollut minulla edellisestä valittamista, nykyisestä on. Mutta kenelle se oikeastaan kuuluu?

Työterveyshuolto huoltaa työntekijää. Siinä mielessä asia kuuluu minulle.

Mutta minä en sitä maksa. Siinä mielessä asia kuuluu maksajalle, josta en pitkään tiennyt, kuka se on.

Luulin pitkään – en tiedä, miksi – että maksaja on joku kasvoton vakuutusyhtiö. Lopulta selvisi, että sepä onkin tämä meidän ikioma runsaan kymmenen hengen työyhteisömme, tai siis työnantajamme, joka ei todellakaan ole yhtään sen enempää kuin me, jotka siellä työtä teemme.

Eli siis: joka kerta kun menen työterveyshuoltoon, työnantajani kyky panostaa siihen työhön, mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, heikkenee – täsmälleen samalla eurosummalla, millä minä rahaa työterveyshuollossa poltan.

Voi tietysti kysyä, että mitä se minulle kuuluu. Vastaan, että kuuluu paljonkin.

Minä ensinnäkään en ole, arvon Terveystalo, töissä vain siksi, että saisin rahaa, niin kuin ilmiselvästi ainakin jotkut teillä. Minä katson tekeväni työtä, jolla on merkitystä.

Haluaisin siis olla terve, jotta voisin tehdä arvokasta työtäni, mutta haluaisin olla myös riippumaton kaikenlaisista syöpäläisistä.

Joista lisää kohta.

Mehiläisessä minua tutkittiin hyvin. Olen aina luvannut siirtää kaikki terveystietoni muihin hoitopaikkoihin, ja hyvin ne siirtyivät Terveystaloonkin.

Terveystalossa niillä ei kuitenkaan ollut mitään arvoa. ”No, nuohan on tehty marraskuussa”, sanottiin tammikuussa edellisistä kolesterolimittauksesta. ”Varsinkin kun meillä on nämä meidän mittarimme.”

Ja sitten alettiin mitata, ja kyllä mitattiinkin. Joka ikinen mittaus oli vähintään kymmeniä prosentteja yhden forest.fi-jutun arvosta. Niin että voi todellakin kysyä, ketä ja mitä tämä hyödytti?

20. tammikuuta: muun muassa glukoosi, alkalinen fosfataasi ja alaniiniaminotransferaasi. En tiedä, miksi. Muistelisin, että olin saanut vatsani tasapainoon, ja Terveystalo halusi selvittää, miksi.

Hyvä niin, mutta olisivat nyt edes tehneet sen omilla rahoillaan.

3. helmikuuta havaittiin, että CRP oli koholla. Se kertoo tulehduksesta, on periaatteessa tärkeä ja oli ollut koholla aiemminkin.

Toinen oire tulehduksesta oli lievä kuumeilu. Käytännössä kyse ei ollut isosta asiasta, mikä selvisi myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa siitä ei tietenkään kerrottu minulle mitään.

CRP mitattiin uudelleen 13. ja 27. helmikuuta. Tulos: jatketaan mittailua. Syytä ei oikeinniinkuin osattu edes arvata.

Osattiin mitata. 11. maaliskuuta mitattiin lasko, kalsium, kalium, kreatiniini, natrium ja tyreotropiini. Virtsasta selvitettiin glukoosi, asetoniaineet, erytrosyytit ja happamuus. Verestä mitattiin proteiini, nitriitti, leukosyytit ja prostataspesifinen antigeeni.

Tulos: emme oikein tiedä.

13. huhtikuuta CRP mitattiin taas kerran. Nyt se oli jotakuinkin normaali. Kesäkuun 10. päivä mitattiin taas kerran kaikki kolesterolit.

Lopputulos: ei oikein tiedä. Itse tunsin olevani terveempi kuin koskaan, jos sillä nyt näissä kekkereissä on mitään merkitystä.

Kaikki mahdollinen mitattiin, mitään ei löytynyt, paitsi kohonnut kolesteroli, jonka tiesin ennenkin ja jonka hoitoon ei – yllättävääko? – osattu antaa yhtään uutta neuvoa.

Kuumeilu oli yksi syy tutkimuksiin. Kokeet olivat pääosin verikokeita, mikä sekin alkoi inhottaa, mutta se täytyy kyllä ihmisen kestää. Pahempi oli gastroskopia.

Gastroskopia tarkoittaa sitä, että suusta työnnetään letku ruokatorven kautta vastalaukkuun ja sillä sitten filmataan sikäläisiä tapahtumia.

Tutkimus on inhottavin, mitä tiedän. En soisi sitä kuin pahimmalle vihamiehilleni – hänelle kuitenkin, ei se niin paha ole.

Mutta mitä pitäisi sanoa seuraavasta? Loputtoman tutkimusrumban seurauksena aloin kysellä niin sanottua toista mielipidettä. Ja kolmatta. Ne olivat aika yksiniittisiä.

Gastroskopian asiantuntijat sanoivat, että sillä ei teoriassakaan voi löytää syytä kuumeiluun tai kohonneisiin CRP-arvoihin. Nämä lääkärit sanoivat myös, että CRP-arvoni eivät edes eronneet normaaleista mitenkään erityisesti. Että turhaa hommaa kaikki tyynni.

Nyt voisi tietenkin sanoa, että rahaahan siinä vain paloi, eikä edes minun. Se ei kuitenkaan vastaa totuutta, ei missään mielessä.

Ensinnäkin, se oli minun rahaani. Se nimittäin on juuri sitä rahaa, millä minä teen työtäni, jota pidän arvokkaana ja jota jopa rakastan.

Mikä oikeus millään Terveystalolla on tulla tähän väliin ja ilmoittaa, että osa tästä rahasta kuuluu heille?

Vastaan: se osa, mikä kuluu esimerkiksi minun terveydenhoitooni, eikä yhtään enempää.

Toiseksi, ja tämä on pahempaa: minun koskemattomuuttani on loukattu.

Tiedoksi Terveystalolle: kestän kyllä gastroskopian, jos sen avulla saa oleellista tietoa terveydestäni. Mutta jos se tehdään vain ja ainoastaan teidän voittojenne kasvattamiseksi, en voi sietää sitä, en mitenkään. Minusta se on vähän niin kuin raiskaus.

Vaikka ehkä olenkin teille vain ruumis, se ruumis ei mielestäni kuulu teille, vaan minulle, arvon Terveystalo.

Logonsärkijät

Viestinnässä on muutamia perustuslakeja, joista yksi on tämä: logoa ei saa särkeä, ei missään oloissa. Logon särkemisellä taas tarkoitetaan kaikenlaista logon muuttamista.

Erityisesti sillä tarkoitetaan sitä, että logoa ei saa pilkkoa osiin ja esittää osia erillisinä tai osaa niistä muutettuina. Näin kuitenkin usein tehdään, mikä on yleensä merkki siitä, että ei ymmärretä, miksi näitä logoja oikein edes on.

Nimittäin, logon tarkoitus on edustaa pysyvyyttä nimenomaan brändimielikuvan luomisessa. Logo on se tunnus, mikä pysyy samana ja antaa kehyksen sille, että vaikka sanat ja kuvat muuttuvat, niiden takana oleva perusviesti säilyy muuttuvissa tilanteissa.

Jos logoa nyt sitten menee kesken kaiken muuttamaan tai esittää siitä tänään tällaisen ja huomenna tuollaisen osan, brändimielikuvaa ei synny. Tai syntyy mielikuva brändistä, jonka keskeisin idea on noukkia rusinat kustakin suhdanteesta ilman mitään omaa sisältöä.

Toisaalta viestinnässä on myös sellainen perustuslaki, että mitä hyvänsä sääntöä pitää voida rikkoa, jos siihen on olemassa hyvä syy. Tämän säännön noudattaminen on yksi tapa tehdä viestinnästä mielenkiintoista.

Mikä sitten voisi olla riittävän hyvä syy särkeä logo? Milloin logon särkemisellä voi saada aikaan parempaa viestintää?

Silloin, kun logo on äärimmäisen hyvin tunnettu vähintäänkin kohderyhmässä, mutta mieluummin laajemminkin. Siis todellakin niin tunnettu, että sen tuntee suurin piirtein jokainen massaviestinnän lukemiseen kykenevä ihminen – no, ehkä ei jokainen, mutta esimerkiksi suomalaisen yrityksen tapauksessa jokainen suomalainen.

Silloinkaan logoa ei kannata särkeä, jos haluaa esiintyä konservatiivisena. Mutta esimerkiksi muutoksenhalusta viestimisessä se voi onnistua.












Jännitystä. Skrollaa....






Viime aikojen kiinnostavin uusi esimerkki logon särkemisestä on tässä:

Kun näin tämän särjetyn logon ensimmäisen kerran kadunvarren elävässä mainostaulussa, se iski kuin rakettipolttoaine – tiedättehän tämän venäläisen paukun: yksi osa kuohuviiniä ja yksi osa konjakkia. Tajusin heti, mistä on kyse ja tajusin myös, että tätä minä haluan.

Aivan erityisen mainio yksityiskohta on, että tuo newyorkilaisen kaupunginosan nimi on kirjoitettu väärin. Mutta niin oikealla tavalla väärin, että siihenkin voi vain ihastua.

Tajusin myös, että tällaisen elämyksen voi tarjota vain se, jonka nimeä tässä mainoksessa ei ole, on vain särjetty logo. Näin tämän Stockmannin ravintolasta kertovassa aamiaismainoksessa, ja siitä pitäen minusta on tuntunut, että tuo aamiainen ei voi olla muuta kuin hyvä.

Tai oikeastaan enemmän, jotain parempaa, suorastaan ylevää. Sellaista, mitä minun nuoruudessani pidettiin lähes saavuttamattomana – mannermaista.

Stockmann ei kuitenkaan ole paras esimerkki suomalaisesta logonsärjennästä. Aivan huippua on tietenkin Viking Line, joka on särkenyt logoaan menestyksellä jo pitkään, laittamalla esimerkiksi mainokseen vain logostaan peräkkäin löytyvät kirjaimet N ja G vierekkäin, siten että ännän vasemmasta ja geen oikeasta reunasta on nirhaistu pala pois.

Ja aivan alusta asti joka ikinen tiesi, mistä on kyse.

Hetkittäin Viking Linen logonsärjentä on lähentynyt taidetta, mikä on vaarallista siksi, että se alkaa helposti näyttää itsetarkoitukselta. Tämän Viking Line on välttänyt sillä, että kaikkea ei ole näytetty laajasti vaan hyvin harkiten.

Suomalaisen logonsärjennän ehdoton huippu nähtiin lokakuussa 2010, kun Viking Line oli julkistanut päätöksensä hankkia LNG-kaasulla kulkevia laivoja – tiettävästi ensimmäisenä maailmassa. Sen jälkeen minut tyrmäsi alla oleva Rautatientorin metroasemalla julkaistu kolmen vierekkäisen julisteen sarja.

En osaa sanoa kuin tämän: nerokkuudessaan mykistävää, etenkin kun se jäi ainutkertaiseksi ja esitettiin täysin ilman asian pilaavia selityksiä.

Arvio eräästä Snackystä

Yleensä en mielelläni arvioi toisten viestintää tai mainoksia, vaikka sitä pyydettäisiinkin. Miksi?

Siksi, että en voi tietää, mihin viestinnällä, tai edes mainoksilla pyritään: myyntiin varmaankin, mutta kenelle halutaan myydä ja millainen on se kokonaiskampanja, minkä osa arvioitava mainos on. Mitä taas tulee viestintään, sen pyrkimyksiä on yleisesti ottaen mahdoton tietää.

Viestinnän ja mainonnan tavoitteet ovat yleensä strategista tietoa, eikä niitä julkisteta kuin poikkeustapauksessa. Eikä viestinnän hyvyyttä tai onnistumista voi mitenkään arvioida muuten kuin sen tavoitteita vasten.

Viime päivät olen kuitenkin ihastellut Snacky-ketjun Pressa-hampurilaisaterian mainosta:

Suomalaisissa mainoksissa on harvoin onnistuneita sanaleikkejä. Tässä niitä on jopa kahdella kielellä, vieraalla kielellä kaksikin.

Kiintoisaa on myös, että suomeksi iskulauseessa on vain sanaleikki, kun taas myynti-ilmoitus on englanninkielinen. Olisi kiintoisaa tietää, onko tämä edistänyt myyntiä ja jos, niin kumman mainoksessa mainituista kahdesta brändistä.

Mutta sitten näin kampanjan toisen tuotteen, telkkarissakin näytetyn filminpätkän.

Tämä vaikutti uskottavalta, kun sitä vertaa Snackyn aiempin mainoksiin, mutta toisaalta, tässä ideassa ei oikein tunnu olevan mitään yhteistä tuon ulkomainoksen sanaleikin kanssa.

Onkohan tässä taas käynyt niin kuin meillä usein käy: suunnitellaan mainontaa oikein tosissaan, mutta sitten keksitään täysin suunnitelman henkeä toteuttamaton, ylivoimaisen hauska sanaleikki, minkä jälkeen päätetään toteuttaa sekä suunnitelma että se sanaleikki, jolloin saadaan tulokseksi pelkästään omituinen sillisalaatti.

Tämä tekee entistäkin mielenkiintoisemmaksi sen, onko kampanjalla ollut tulosta. No, telkkarimainosta ei onneksi ole näytetty liian usein.

Englantia tai ei, Snackyn mainoksessa on kuitenkin ideaa. Se ei ole vain typerää englantia englannin vuoksi, se on tykkänään toista kuin esimerkiksi tämä, joka löytyy Helsingin Pitäjänmäeltä saman katon alta Snackyn kanssa:

Jotenkin tämä suomalaista omistustaan korostavan, suomalaisille mielestään mahdollisimman paljon suomalaisia tuotteita myyvän osuuskunnan huoltoasemaketju on katsonut asiakseen harhauttaa asiakkaitaan englanninkielisillä brändikylteillä – todellakin, ne ovat kaikki englantia.

Tämä ei kerro erityisestä kunnioituksesta asiakas- eikä omistajakuntaa, mutta ei myöskään bisnestä kohtaan: tiedän erityisesti vanhempia, mutta varakkaita ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä nämä sanat tarkoittavat.

He kun ovat opiskelleet aikana, jolloin englantia opiskelivat vain marginaalikulttuurien harrastajat. Keskenkasvuisille mainosnörteille lienee mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olisi helpompaa, jos siinä lukisi että wagenwäsche.

Keisari sertifiointi ja hänen vaatteensa

Metsäsertifiointia pidetään hyvänä vakuutena metsänhoidon tasosta. Silti harva ymmärtää, mistä siinä oikeasti on kyse.

Sertifioinnin kritiikki ei ole kovin syvällistä. Yleensä kysytään, takaako tämä tai tuo järjestelmä todella kestävyyden tai toimiiko se itse määrittelemiensä ohjeiden mukaan.

Mutta tilanne saattaa olla muuttumassa. Esimerkiksi The Forest Trust -järjestön vuosia jatkunut kritiikki saa paradoksaalisesti ilmaa siipiensä alle sieltä, missä metsäsertifioinnin idea on alun perin esitetty: ympäristöjärjestöistä.

TFT julkaisi äskettäin Scott Poyntonin kirjan Beyond Certification – Sertifioinnin jälkeen. Se on ladattavissa täältä.

Kirja muistuttaa satua keisarin vaatteista. Poyntonin mukaan niitä on, mutta vähän.

Perustuu epäluottamukseen
Poyntonin mukaan sertifiointi ei, niin kuin väitetään, perustu luottamukseen, vaan epäluottamukseen. Jotkut, jotka eivät luota, ovat tehneet sertifioinniksi kutsutut omat ohjeensa siitä, miten metsiä pitää hoitaa.

Tämä pätee selvästi FSC-, mutta pitkälti myös PEFC-metsäsertifiointiin, vaikka metsänomistajat ovatkin olleet vahvasti mukana sen laatimisessa. Sillä tosiasiassa myös PEFCin vaatimukset ovat pitkälti vastaus niille, jotka eivät luota metsänhoitoon.

Toinen kritiikki on, että vaikka sertifioinnin väitetään olevan riippumatonta metsäalan tuotantoketjuista, se ei sitä ole, vaan päinvastoin. Tosiasiassa auditoinnin maksaa se, jota auditoidaan.

Voiko tällainen olla riippumatonta? Ehkä, mutta siltä se ei näytä, vaikka pitäisi.

Poyntonin mielestä parempi vaihtoehto – vielä parempaa odotellessa – on hänen VT-TV-ajattelutapansa, missä kirjaimet tulevat sanoista Arvot, Läpinäkyvyys, Muutos ja Varmentaminen.

Lähtökohta, arvot, on ilmeinen: hyvin harva haluaa olla mukana pahanteossa. Poyntonilla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat päättäneet irtisanoutua huonosta toiminnasta.

Ne ovat aloittaneet pitkän tien päästäkseen arvojensa mukaiseen toimintaan. Sitä mukaa kuin tiellä on edistytty, siitä on kerrottu läpinäkyvästi.

Ero sertifiointiin on jyrkkä: tahto muutoksen ei tule ulkoa, vaan organisaatiosta itsestään. Lopulta se varmennetaan asettumalla julkisesti tarkastettavaksi. Ajatus on, että kukaan ei ole koskaan täydellinen. mutta kun virheitä ilmenee, ne korjataan.

Onko tämä uusi aalto?
Poynton ei ole ajatuksineen yksin. Arvoista kirjoitti esimerkiksi Johanna Korhonen Helsingin Sanomissa heinäkuun puolivälissä otsikolla Kiitollisuustalous haastaa julmuustalouden.

Kirjoitus liittyy siihen virtaan, missä ihmiset ovat kääntämässä selkänsä uusliberalismille, missä vain yritysten voitoilla on merkitystä. Tilalle tulee tahto olla mukana hyvässä.

Korhonen esittää useita esimerkkejä siitä, miten keskituloiset kaikkialla maailmassa luovat uusia, jakamiseen perustuvia taloustoiminnan muotoja. Rikkaita ja heitä rikastuttavaa rahataloutta nämä tavat heikentävät monin tavoin, koska niistä jokainen laajentaa rahatalouden ulkopuolista taloutta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2015.