Me Terveystalon ruumiit

Työnantajani työterveyshuolto siirtyi viime vuodenvaihteessa Mehiläisestä Terveystaloon. En tiedä miksi – minulla ei ollut aiempaan valittamista, pikemminkin päinvastoin.

Olen kuitenkin kuullut, että Terveystalo on halvempi, vaikka tuleekin kalliimmaksi. Ohjehinnat ovat halvat, mutta lääkärit määräävät tutkimuksiin surutta, ja ne maksavat. Minulle on myös kerrottu, että tätä eivät hyväksy kaikki lääkäritkään: osa heistä on lähtenyt ja perustanut oikeasti edullisen Cityterveys-lääkäriaseman.

Tämä on helppo uskoa. Jos ei ollut minulla edellisestä valittamista, nykyisestä on. Mutta kenelle se oikeastaan kuuluu?

Työterveyshuolto huoltaa työntekijää. Siinä mielessä asia kuuluu minulle.

Mutta minä en sitä maksa. Siinä mielessä asia kuuluu maksajalle, josta en pitkään tiennyt, kuka se on.

Luulin pitkään – en tiedä, miksi – että maksaja on joku kasvoton vakuutusyhtiö. Lopulta selvisi, että sepä onkin tämä meidän ikioma runsaan kymmenen hengen työyhteisömme, tai siis työnantajamme, joka ei todellakaan ole yhtään sen enempää kuin me, jotka siellä työtä teemme.

Eli siis: joka kerta kun menen työterveyshuoltoon, työnantajani kyky panostaa siihen työhön, mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, heikkenee – täsmälleen samalla eurosummalla, millä minä rahaa työterveyshuollossa poltan.

Voi tietysti kysyä, että mitä se minulle kuuluu. Vastaan, että kuuluu paljonkin.

Minä ensinnäkään en ole, arvon Terveystalo, töissä vain siksi, että saisin rahaa, niin kuin ilmiselvästi ainakin jotkut teillä. Minä katson tekeväni työtä, jolla on merkitystä.

Haluaisin siis olla terve, jotta voisin tehdä arvokasta työtäni, mutta haluaisin olla myös riippumaton kaikenlaisista syöpäläisistä.

Joista lisää kohta.

Mehiläisessä minua tutkittiin hyvin. Olen aina luvannut siirtää kaikki terveystietoni muihin hoitopaikkoihin, ja hyvin ne siirtyivät Terveystaloonkin.

Terveystalossa niillä ei kuitenkaan ollut mitään arvoa. ”No, nuohan on tehty marraskuussa”, sanottiin tammikuussa edellisistä kolesterolimittauksesta. ”Varsinkin kun meillä on nämä meidän mittarimme.”

Ja sitten alettiin mitata, ja kyllä mitattiinkin. Joka ikinen mittaus oli vähintään kymmeniä prosentteja yhden forest.fi-jutun arvosta. Niin että voi todellakin kysyä, ketä ja mitä tämä hyödytti?

20. tammikuuta: muun muassa glukoosi, alkalinen fosfataasi ja alaniiniaminotransferaasi. En tiedä, miksi. Muistelisin, että olin saanut vatsani tasapainoon, ja Terveystalo halusi selvittää, miksi.

Hyvä niin, mutta olisivat nyt edes tehneet sen omilla rahoillaan.

3. helmikuuta havaittiin, että CRP oli koholla. Se kertoo tulehduksesta, on periaatteessa tärkeä ja oli ollut koholla aiemminkin.

Toinen oire tulehduksesta oli lievä kuumeilu. Käytännössä kyse ei ollut isosta asiasta, mikä selvisi myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa siitä ei tietenkään kerrottu minulle mitään.

CRP mitattiin uudelleen 13. ja 27. helmikuuta. Tulos: jatketaan mittailua. Syytä ei oikeinniinkuin osattu edes arvata.

Osattiin mitata. 11. maaliskuuta mitattiin lasko, kalsium, kalium, kreatiniini, natrium ja tyreotropiini. Virtsasta selvitettiin glukoosi, asetoniaineet, erytrosyytit ja happamuus. Verestä mitattiin proteiini, nitriitti, leukosyytit ja prostataspesifinen antigeeni.

Tulos: emme oikein tiedä.

13. huhtikuuta CRP mitattiin taas kerran. Nyt se oli jotakuinkin normaali. Kesäkuun 10. päivä mitattiin taas kerran kaikki kolesterolit.

Lopputulos: ei oikein tiedä. Itse tunsin olevani terveempi kuin koskaan, jos sillä nyt näissä kekkereissä on mitään merkitystä.

Kaikki mahdollinen mitattiin, mitään ei löytynyt, paitsi kohonnut kolesteroli, jonka tiesin ennenkin ja jonka hoitoon ei – yllättävääko? – osattu antaa yhtään uutta neuvoa.

Kuumeilu oli yksi syy tutkimuksiin. Kokeet olivat pääosin verikokeita, mikä sekin alkoi inhottaa, mutta se täytyy kyllä ihmisen kestää. Pahempi oli gastroskopia.

Gastroskopia tarkoittaa sitä, että suusta työnnetään letku ruokatorven kautta vastalaukkuun ja sillä sitten filmataan sikäläisiä tapahtumia.

Tutkimus on inhottavin, mitä tiedän. En soisi sitä kuin pahimmalle vihamiehilleni – hänelle kuitenkin, ei se niin paha ole.

Mutta mitä pitäisi sanoa seuraavasta? Loputtoman tutkimusrumban seurauksena aloin kysellä niin sanottua toista mielipidettä. Ja kolmatta. Ne olivat aika yksiniittisiä.

Gastroskopian asiantuntijat sanoivat, että sillä ei teoriassakaan voi löytää syytä kuumeiluun tai kohonneisiin CRP-arvoihin. Nämä lääkärit sanoivat myös, että CRP-arvoni eivät edes eronneet normaaleista mitenkään erityisesti. Että turhaa hommaa kaikki tyynni.

Nyt voisi tietenkin sanoa, että rahaahan siinä vain paloi, eikä edes minun. Se ei kuitenkaan vastaa totuutta, ei missään mielessä.

Ensinnäkin, se oli minun rahaani. Se nimittäin on juuri sitä rahaa, millä minä teen työtäni, jota pidän arvokkaana ja jota jopa rakastan.

Mikä oikeus millään Terveystalolla on tulla tähän väliin ja ilmoittaa, että osa tästä rahasta kuuluu heille?

Vastaan: se osa, mikä kuluu esimerkiksi minun terveydenhoitooni, eikä yhtään enempää.

Toiseksi, ja tämä on pahempaa: minun koskemattomuuttani on loukattu.

Tiedoksi Terveystalolle: kestän kyllä gastroskopian, jos sen avulla saa oleellista tietoa terveydestäni. Mutta jos se tehdään vain ja ainoastaan teidän voittojenne kasvattamiseksi, en voi sietää sitä, en mitenkään. Minusta se on vähän niin kuin raiskaus.

Vaikka ehkä olenkin teille vain ruumis, se ruumis ei mielestäni kuulu teille, vaan minulle, arvon Terveystalo.