tiistai 23. joulukuuta 2014

Haluan 1918-selvyyttä


Itsenäisyyspäivän juhlinnassa minua ei ihmetytä sodasta puhuminen. Kyse on vain siitä, mistä sodasta puhutaan.

Yhä useammin ihmettelen, miksi puhumme niistä sodista, jotka turvasivat itsenäisyyden, mutta emme sanaakaan siitä sodasta, joka toi itsenäisyyden.

Päätelmäni on, että tämä kansakunta ei ole vieläkään päässyt yli vuodesta 1918, ei edes sillä keinoin, millä meidän on väitetty päässeen siitä yli – siis sillä Talvisodan keinolla.

Itse asiassa, koko ylle kirjoitettu teksti on jotain sellaista, mistä ei ole olemassa ensimmäistäkään kansallista yksimielisyyttä. Tai mitään muutakaan yksimielisyyttä.

Itse joudun tuon tuostakin, siis ihan nykyaikana, väittelyyn aivan perustavaa laatua olevista seikoista. Kuten se, että miksi vuoden 1918 sota syttyi. Tai, tehtiinkö vuonna 1918 kapina laillista esivaltaa vastaan, vai oliko kyseessä sorretun kansan oikeutettu vallankumous.

Entä toiko vuoden 1918 sota itsenäisyyden, tai turvasivatko Talvi- ja Jatkosota sen?

Mielestäni nämä kysymykset ovat oleellisia. Jos näihin ei ole yhteistä vastausta, mihin on?

Juridisesti katsottuna vuonna 1918 tehtiin aivan selvästi kapina – laiton vallankaappaus. Minusta punaisia myötäilevät voisivat myöntää tämän.

Punaisia myötäilevät voisivat myöntää myös sen ilmiselvän faktan, että tämä kapina – ehkä oikeutettukin – johti tekijänsä turmaan eikä ollut perusteltu millään muodollisella perusteella. Ja muodollisella perusteella tarkoitan, että kapinaosapuoli sai ihan vaaleillakin merkittävän vaikutusvallan parlamenttiin, joka oli demokraattisimpia tuon ajan maailmassa.

Oliko vallankumous perusteltu jollakin käytännöllisellä perusteella? Sen tiedon mukaan, mitä minulla on, ei. Toki tähän on sanottava, että kuka noista tietää, mutta kaikki historiallinen tieto viittaa siihen, että köyhälistönkin olot olivat meillä hyvät, verrattuna mihin vain.

Punaisten vallankumous tehtiin ennen kaikkea maaseudulla. Sieltä minulla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten vallankumous kohdistui juuri niihin toimeentuleviin, jotka eivät koskaan olleet kieltäneet apua köyhemmiltään. Vallankumous aktiivisesti työnsi sivuun kaiken maaseutulaisen solidaarisuuden, mikä oli sille suureksi häpeäksi.

Mutta ei ollut vastapuolen vastaus sen arvokkaampi. Uusin historiantutkimus kertoo, että vallankumouksellisia tuominneissa kenttäoikeuksissa yritettiin noudattaa laillisuuden periaatteita, ainakin aika usein, mutta yhtä selvää on, että mitä se laillisuus sitten olisi ollut, siitä ei ollut tietoa.

Henkilökohtainen kosto oli ratkaiseva aivan liian usein.

Valkoiset voittivat, ja siksi valkoisten terrori oli ennen muuta järjestelmän terroria. Henkilökohtainen vastuu katosi, kun taas punaisten osalta vastuu henkilöityi.

Surullista, taas kerran.

Taannoin minulla oli kriisi lapseni kanssa. Hän pani välit poikki – syystä, josta olemme edelleenkin eri mieltä.

Tämä erimielisyys ei kuitenkaan estä meitä olemasta hyviä ystäviä, kaiken aikaa. Näin siksi, että olemme sekä ymmärtäneet että sopineet, että se asia, mikä ristiriidan aiheutti, on olemassa eikä poistu, mutta ei myöskään ratkea, ei ainakaan vihanpidolla.

On niin paljon yksinkertaisempaa vain antaa olla.

Tietenkään kansalaissodan tapauksessa tämä antaa olla -politiikka ei voi tarkoittaa, että tapahtuneita ei saisi selvittää. Mutta se voisi tarkoittaa, että kaikki tuon ajan historiaa kantavat organisaatiot, niin julkiset kuin yksityiset, julkisesti pyytäisivät ja antaisivat anteeksi sen, mikä aiheellista on.

Selvitettäisiin rikokset ja sitten vain annettaisiin olla. Se olisi niin paljon helpompaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Olisit tullut, Anni Kytömäki


Esiinnyin syyskuun lopussa Roman Schatzin radio-ohjelmassa Maamme-kirja Ylen Ykkösellä. Kanssani keskusteli Metsäntutkimuslaitoksen professori Liisa Tyrväinen. Aiheena oli metsä.

Keskustelumme oli hyvä. Vaikka en, ainakaan omasta mielestäni, ole metsäasioista suuresti eri mieltä Tyrväisen kanssa, näkökulmamme ovat sen verran erilaiset, että keskustelua syntyi.

Verkon kautta lähetysikkunaan tullut palaute ei ollut kaikin osin samaa mieltä. Erittäin moni sanoi muun muassa niin, että juuri minun vastaväittäjäkseni olisi tarvittu metsäaktivisti.

Itse en heti keksinyt, miksi juuri minä olisin tarvinnut vastaväittäjää, eikä vaikka Tyrväinen.

Toisaalta olen samaa mieltä. Ja itse asiassa, juuri sitä yritettiin. Alun perin kanssakeskustelijakseni pyydettiin Luonto-Liiton metsäaktivistina tunnettua Anni Kytömäkeä. Metsäaktivismin lisäksi hänet tunnetaan yhtenä tämän vuoden esikoiskirjailijoista.

Kytömäki olikin ollut halukas, paitsi että hän ei halunnut samaan ohjelmaan nimenomaan minun kanssani. Surullista, mutta ei yllättävää: niin moni metsäaktivisti on kuluneiden vuosien aikana tehnyt saman. Se on tapahtunut niin usein, että olen joutunut miettimään, mistä on kyse.

Minulle on esitetty kaksi teoriaa: joko olen boikotissa tai he eivät uskalla. Itse en ole näitä teorioita keksinyt. Jos on muita teorioita, otan ne mielelläni vastaan.

Boikottiteoriaan en usko. Onhan sentään kaksi merkittävää metsäaktivistia suostunut kanssani julkiseen keskusteluun. Ensiksi Greenpeacen taannoinen toimistonjohtaja Mikael Sjövall ja sitten myös Luonto-Liitossa vaikuttanut Olli Manninen – Sjövall kahdestikin, mistä vilpittömät kiitokset.

Kieltäytyneitä on useita, mutta mitä heistä. Kun kuulin, että Kytömäkeä aiotaan pyytää Schatzin ohjelmaan, ostin hänen kirjansa (Kultarinta, Gummerus, 2014) heti.

Tuskin olin kääntänyt ensimmäisen sivun, kun kuulin, että hän ei alakaan. Niinpä sain aikaa lukea kirjan rauhassa, enkä siis kiireessä ennen radio-ohjelmaa. Hyvä sekin.

En tiedä, olisinko osannut Kytömäeltä näitä kysyä hätäisen lukemisen perusteella. Nyt osaan.

Sitä ennen on sanottava, että harvoin saa eteensä sellaista kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole sotakirjallisuutta, tai sotaa koskevaa fiktiokirjallisuutta, jännityskirjallisuutta ylipäätään, edes ihmissuhdekirjallisuutta tai vastaavaa, joka koukuttaa näin tehokkaasti ja tällä tavoin.

Kultarinta on tässä aivan upea: siitä on mahdoton päästää irti ja kun se lähestyy loppuaan, alkaa surettaa, ja kun huomaa, että kirjoittajalla on aivan selvästi sama ongelma, hän ei halua luopua kirjoittamistaan ystävistä – sekin ärsyttää, lopettaisi jo, mutta vielä sivu ja vielä toinenkin sivu ja vielä yksi kappale, senkin saan vielä olla heidän kanssaan.

Loputtomien sivujen lukeminen on helpompaa lopussa, kun tulee happy end. Eikä tämä ole moite. Joihinkin kirjoihin happy end sopii. Kuten tähän.

Kultarinnassa tarina on rakennettu niin, että se luottaa lukijaan, joka samanlaisen elämänkokemuksen perusteella ymmärtää, että jos vielä tämänkin jälkeen tulisi unhappy end, se olisi jo epäuskottavaa.

Sitäkin kummallisempi on kirjan takakannen teksti, jonka mukaan se "on romaani miehestä, joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi". Mistä kummasta tämä on peräisin?

En keksi mitään kirjaan liittyvää, joka koskisi "miehen kalliolle asettumista", hänen "jäätymistään" tai "jäätymistään kuoliaaksi". Mistä kustantaja oikein puhuu? Onko kustantajalla lupa antaa aivan perätön kuva kirjan sisällöstä?

Kytömäen täsmällinen ja osaava luottamus lukijan ymmärrykseen on hurmaavaa. Tuon tuostakin tuntuu, kuin iskisi hänelle silmää.

Tarina on rakennettu hyvin – se etenee tavallaan vääjäämättä, vaikka yllättääkin joka mutkassaan, mutta loppu, tai kirjan loppuun sattuva ajankohta, se on vääjäämätön.

Kultarinnasta on sanottu, että se on luonnon suhteen maalaileva. Roskapuhetta.

Kirjan metsäkuvaukset ovat loputtoman runsaat, mutta ne eivät maalaile yhtään. Niissä ei ole ylisanoja, ajoittain ne ovat jopa kliinisen täsmällisiä.

Mutta niitä on paljon, minkä johdosta kaupunkilainen kriitikko on ehkä epävarma: pitäisikö tätä ihailla vai moitiskella. Ei tarvitse, minulla on siihen ratkaisu, mutta sitä ennen pari sanaa luonnosta.

En tunne Kytömäen metsä-, kotipaikka- tai harrastustaustaa; siitäkin olisin halunnut häneltä kysyä. Itsestäni voin sanoa, että minut nakattiin syntymään keskelle metsää, enkä ehkä juuri sen takia ole sitä koskaan osannut pitää mitenkään erityisenä paikkana.

Luontoarvoja olen oppinut pitämään tärkeinä sitä kautta, että viisaat ihmiset ovat ne minulle opettaneet. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi metsään pitää mennä ilman erityistä syytä.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka kantavat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he ole luonnossa tarpeeksi. Tätä en voi ymmärtää. Kyllä luontoa voi suojella, vaikka ei pitäisi siitä.

Vanhemmalla iällä olen kyllä jotenkin tykästynyt luontoon. Varsinkin piittaamattomuus merkityksellisten asioiden suhteen saa minut yhä useammin raivon partaalle – etenkin kun piittaamattomuuden seurausten pitäisi olla ymmärrettävissä jo senkin kansakoulu- ja kotikasvatuksen perusteella, mitä minä sain omassa maalaiskoulussani ja tietenkin kotona.

Vielä en ole sanonut mitään oleellista Kultarinnasta. Nimittäin sitä, että metsä ei mielestäni ole siinä sittenkään mitään muuta kuin kehys tarinalle, jonka tekevät ihmiset. Ja juuri se ihmisten tarina, se on upea.

Väitän, että ihmiset ovat kiinnostavia, luonto ei. Luontoa tuskin edes olisi, ellei olisi luontoa tutkivia ihmisiä intohimoineen. Minäkin tunnen heitä paljon ja ihan vakavissaan – he ovat paljon kiintoisampia kuin yksikään marjapuska.

Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että marjapuskat olisivat vailla merkitystä. Sen sijaan tämä tarkoittaa, että tätä marjapuskaa tutkivan ihmisen ajatus, ei marjapuska, muuttaa maailmaa – jos on muuttaakseen.

Kultarinta on huimaava tarina juuri tästä, tahdonvoimaisten, mutta vähäisten ihmisten mahdollisuuksista. Siitä, mihin ihminen kykenee, kun häneltä viedään kaikki ja annetaan tilalle tinapaperia.

Minua kiusasi jonkin verran Kytömäen konservatiivinen tapa löytää historiasta hyväksytyt sorretut ja hyväksytyt kovikset. Sen sijaan hänen tapansa osoittaa tie vapauteen on vastaansanomaton: jos pitää valita idän ja lännen välillä, menkäämme pohjoiseen – mutta kaikissa mielissä: ei mieltä osoittaen, vaan taakseen jättäen.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Tällaisia Nato-kannattajia en tarvitse


Mikael Jungner kuuluu muuttaneen kantaansa Suomen Nato-jäsenyyteen. Ylpeillen hän on ilmoittanut, että hänen päänsä käänsi uusi naisystävä. Nyt hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ilkka Kanervan suhteen sentään vielä osattiin äimistellä – aiheetta tai ei, ainakin joskus – kuinka helppoa vieraan vallan voisikaan olla uida suomalaisen poliitikon lähituntumaan.

Nyt Jungner oikein näyttämällä näyttää kaikille tämän tien, ja jollakin hämmästyttävällä tavalla tämän maan mistään ymmärtämättömät tiedotusvälineet onnistuvat pitämään tätä osoituksena – niin, tasa-arvosta.

Tasa-arvosta! Sekö tässä on tärkeää?

Mikael Jungner on ollut melko vaikutusvaltaisessa asemassa jo pitkän aikaa. Hän on aivan varmasti asemansa puolesta saanut maanpuolustuksesta tietoonsa yhtä jos toistakin. Ja nimenomaan sellaista, mitä kuka hyvänsä kaduntallaaja ei tietoonsa saa.

Hän on omalta osaltaan ollut ikään kuin vastuussa Suomen kansan hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja muista sellaisista rasittavista seikoista. Pitäisin todennäköisenä, että hän on jopa saanut jotakin evästystä Nato-kantansa muodostamiseen myös ennen uuden naisystävänsä tapaamista.

Saattaapa tuo olla käynyt Maanpuolustuskurssinkin.

Tai voi tietenkin olla, että hän ei ole tällaista tietoa saanut. Siinä tapauksessa täytyy kysyä, mihin hän oikein on veronmaksajien maksaman aikansa käyttänyt. Ei ainakaan kansakunnan turvallisuuden miettimiseen.

Vaan kun ilmaantuu sopiva nainen, niin johan muuttuu näkemys kansakunnan turvallisuuteen melko merkittävällä tavalla vaikuttavasta asiasta. Ja muuttuu täysin.

On pakko kysyä: mitä sellaista tämä nainen on Jungnerin elämään tuonut, mitä hänellä ei ennen ole ollut – siis nimenomaan koskien Suomen Nato-jäsenyyttä. Nainen ei ole tunnettu turvallisuuspolitiikan asiantuntija.

Positiivisen tulkinnan mukaan Jungner haluaa, ilmoittamalla olevansa naisten käännytettävissä, sanoa olevansa tasa-arvon kannalla. Jos tämä tulkinta on oikea, kohu pudottaakin suuren taakan kansakunnan harteilta.

Negatiivisen tulkinnan mukaan Jungner paljastaa poliittisen eliittimme ajattelutavan. Sen mukaan Suomen turvallisuus on aina toisarvoinen asia ja sitä koskevat mielipiteet voidaan vaihtaa sitä mukaa kuin naisystävätkin vaihtuvat.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Ehkä metsä onkin Suomen heikkous


”Metsä on biotaloudessa Suomen vahvuus”, lausui Raimo Sailas Metla-talon 10-vuotisjuhlissa Joensuussa marraskuun alussa. Mietin, että noinkohan.

Väittäisin, että se on pikemminkin heikkous. Näin on ainakin niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa.

Metsäala on tekemässä biotalouden suhteen saman virheen kuin se teki ilmastonmuutoksenkin suhteen. Siihenhän suhtauduttiin lähinnä selkäydinreaktiolla: totta kai ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu on meille hyödyksi, koska mehän kasvatamme puita ja samalla siis sidomme ilmakehän hiiltä.

Ajattelutavassa oli ja on monta heikkoutta. Ensimmäinen on ilmeinen: mehän kasvatamme puuta käyttöön. Siis sitä varten, että kaadamme ne puut ja muutamme ne tuotteiksi.

Jos minnekään, niin puiden hiili joutuu tätä myötä ilmakehään. Ja sitä nopeammin, mitä paremmin puutuotteita kierrätetään.

Onko tämä sitten ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä? Se riippuu muutamasta asiasta: miten sen teemme, mitä ovat tuotteet, mikä on niiden ikä ja mihin ne päätyvät sen jälkeen. Missään tapauksessa hiilineutraalius ei ole itsestään selvä asia. Ja vaikka olisikin, kukaan ei sitä tiedä, ellei sitä muille kerrota.

Meillä on etevämmyysharha
Ajattelutavan toinen heikkous johtuu etevämmyysharhastamme. Me ajattelemme, että kun me tiedämme, mitä metsissämme on ja kuinka paljon ne – esimerkiksi – sitovat hiiltä, se on meille etu.

Mutta muiden maiden katsannossa se ei ole meidän etumme, vaan turhaa ja hankalaa politikointia. Näin on esimerkiksi niin kauan kuin edes Euroopassa ei tiedä suuriakaan siitä, mitä metsissä oikeasti kasvaa.

Kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden tulos voi olla meille hyödyllinen monin tavoin. Esimerkiksi, jos se johtaa siihen, että maailman metsien hiilimääriä halutaan selvittää paremmin. Koska sen me osaamme.

Suomen metsäsektorin odotukset kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista ovat kuitenkin pääsäännön mukaan jääneet toteutumatta, tai ne ovat toteutuneet päinvastoin kuin toivottiin. Tästä esimerkkinä on Durbanin sopu: sehän käytännössä estää kaikki yksityiselle metsänomistajalle hiilen sidonnasta maksettavat korvaukset.

Miksipä tällaista olisivatkaan hyväksyneet maat, jotka eivät tiedä edes siitä, kuka heidän metsänsä omistaa.

Voisiko biotalous toimia omillaan?
Vastaavaa harhaa elämme biotalouden suhteen, mutta nyt näkymä ei ole yhtä synkkä. Näin siksi, että se ei kuitenkaan ole siihen mittaan poliittinen hanke kuin ilmastoneuvottelut ovat, ja ovat vielä pitkään.

Ainakin on tarkoitus, että biotalous olisi myös merkittävää liiketoimintaa.

Mutta niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa, katsokaapa vain, mitä siitä ajatellaan esimerkiksi Euroopan unionissa: siellä se on pelkästään kemian teollisuutta, maataloutta ja elintarviketuotantoa. Se ei ole metsää ensinkään, tai jos on, metsä suojellaan.

Siksi meidän pitäisikin rakentaa biotaloutemme politiikasta riippumatta. Me emme voi siihen luottaa.

Jos siis uskomme biotalouteen, miten me emme voisi uskoa sen kukoistukseen liiketoimintana myös ilman valtion tukea? Miksi emme tekisi sitä ihan itse?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.12.2014.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Myös suot tuottavat puuta


Arvokkaat suot, tai ainakin niiden arvokkaat piirteet pitää tietenkin suojella. Tällä on hyvä aloittaa.

”Piirteet” viittaa tässä usein mainittuun metsiensuojelun Metso-ohjelmaan. Se on mainittu esimerkkinä siitä, miten soitakin pitäisi vapaaehtoisuuden hengessä suojella.

Metso-ohjelman tarkoitus ei ole suojella hehtaareja, vaan elinympäristöjä ja rakennepiirteitä. Soidensuojeluohjelman tarkoitus taas on suojella hehtaareita.

Nyt voi tietenkin kysyä, että mitäs siitä, jos ne hehtaarit ovat arvokkaita. Antakaamme ympäristöjärjestöjen vahvasti tukeman ekologi Ilkka Hanskin vastata: hänen mukaansa Metsoa edeltävä, pakkosuojelulla tehty metsiensuojelun verkosto on todella huono.

Olisiko siis joku muu keino, tai muu asiantuntemus parempi?

Luontotyyppipuhe johtaa harhaan
Mutta nämä ovat tietenkin sivuseikkoja.

Vakuuttaakseen vilpittömyyttään ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen tunnusti (HS, 25. 10.), että ”yli puolet Suomen suoluontotyypeistä on uhanalaisia”. No niin, mutta entä sitten?

Luontotyyppi nimittäin katsotaan uhanalaiseksi kaikkialla maassa, jos se on uhanalainen yhdelläkään neliömetrillä jossakin kolkassa maata. Tulkinnalla on perusteensa, mutta jokainen ymmärtää, että suojelun perusteeksi se ei käy mitenkään.

Tätä mieltä on tähän asti ollut myös ympäristöministeriö.

Kuten Grahn-Laasonen sanoo, hallitusohjelma velvoittaa hoitamaan soidensuojeluohjelman vapaaehtoisuuden hengessä. Hänen edeltäjänsä Ville Niinistö ei tätä toteuttanut, minkä Niinistö taas on tulikivenkatkuisesti kiistänyt – olkoonkin, että hän on lähes samaan hengenvetoon ilmoittanut, että vapaaehtoisuus ei edes voi toimia soidensuojelun kohdalla.

Että otapa selvä.

Niinistön mukaan, jos monen omistajan omistaman suon yksikin omistaja sanoo suojelulle ei, se estäisi suon suojelun. Noinkohan?

Haluaisin nähdä sen turveyrittäjän, joka lähtee repimään auki sellaista suota, josta vaikka nyt neljä viidesosaa on suojeltu. Tuskin se olisi edes kannattavaa.

Vapaaehtoisuutta on monenlaista
Niinistön vapaaehtoisuus onkin neuvottelua tilanteessa, missä selän takana on pakkolunastuksen uhka. Sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Metso-ohjelman oikean vapaaehtoisuuden kanssa.

Niinistö on myös sanonut, että Metso-ohjelmassa ei olisi kyetty suojelemaan kokonaisuuksia ja että tämä johtuisi juuri vapaaehtoisuudesta. Tätä selvitettiin ohjelman alkuaikoina ja se onnistui hyvin. Jos se on myöhemmin jäänyt tavoittamatta, syy on ennen muuta rahapula.

Omituisinta on kuitenkin tämä puhe, että soiden taloudellinen arvo liittyisi vain turpeeseen. Tosiasiassa merkittävä osa soidensuojelukohteista on erittäin tuottoisia metsätalousalueita, joita kutsutaan korviksi.

Kävin tällaisilla korpikohteilla Keski-Suomessa runsas vuosi sitten. Ympäristökeskuksen katselmukseen oli kutsuttu kaikkiaan yhdeksän metsänomistajaa. Yhtään ei tullut.

Paitsi kartoittajat, myös MTK:n toimisto pahoittelivat tätä kovin. Ehkä juuri maanomistajat ovatkin eniten pihalla soidensuojeluohjelman tavoitteista – tai maidensa arvosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.11.2014.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Myös Afrikka riistää Afrikkaa


Taannoin havainnoin Facebookissa ilmoituksen, jonka mukaan rikkaat riistävät Afrikkaa. Uutinen se ei ollut, mutta jollakin tavalla uutta oli, että nyt väitteen tueksi oli, oletettavasti, uusia laskelmia.

Kyseessä oli lukuisien kansalaisjärjestöjen yhdessä tuottama selvitys, jonka mukaan Afrikkaan menee joka vuosi 134 miljardia Yhdysvaltain dollaria, kun sieltä taas tulee ulos 192 miljardia dollaria.

Afrikan tappio on siis erotus, 58 miljardia dollaria. Joka vuosi.

En nyt halua alkaa Afrikka-asiantuntijaksi, pois se minusta. Sen sijaan matematiikasta ja politiikasta ymmärrän jotakin.

Kun katsotaan, mistä tämä laskelma koostuu, on pakko sanoa, että joo, kyllä riistetään, mutta onko se kaikki lännen vika. Mihin rahat sitten kuitenkaan oikeasti menevät?

Katsotaan, mitä selvityksestä tehty tiedote kertoo. Seuraavassa kaikki rahasummat on laskettu yhtä vuotta kohti.

Viralliset, julkiset ja valtiolliset rahoituslähteet ovat oma juttunsa. Niihin ei kannattane puuttua.

Mutta esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden voitot ovat selvityksen mukaan 46 miljardia dollaria ja ne kaikki on laskettu meneväksi Afrikan ulkopuolelle. Onko varmaa, että tästä senttikään ei päädy siihen maahan ja sen maan rikkaille, missä raha on tehty?

Laittomien rahansiirtojen suuruudeksi on laskettu 35 miljardia dollaria. Vaikka näistä summista sanotaan, että ne ovat menneet kyseisen Afrikan maan ulkopuolelle (rest of the world), ne on laskettu kokonaisuudessaan Afrikan tappioksi. Millä perusteella näistä rahoista mikään osa ei olisi jäänyt Afrikkaan?

Aivovuodon kustannuksiksi lasketaan kuusi miljardia dollaria. Kummallisesti aivovuodoksi lasketaan myös ulkomaalaisten asiantuntijoiden palkat, vaikka normaalin työsuhteen idea kai lienee, että ostamalla työtä saa myös hyötyä – sitä tämä selvitys ei laske laisinkaan.

Ilmastonmuutokseen Afrikka sopeutuu tämän selvityksen mukaan yli kymmenellä miljardilla dollarilla vuodessa. Selvitys laskee koko summan Afrikan tappioksi, ikään kuin Afrikka ei itse aiheuttaisi ilmastonmutuosta tai hyötyisi sen torjunnasta laisinkaan.

Samoin Afrikan omien ilmastonmuutosta hillitsevien toimien kustannukset, 26 miljardia dollaria, on laskettu yksinomaan Afrikan tappioksi. Eikö Afrikka siis hyödy niistä laisinkaan?

Laittomat metsänhakkuut ja laiton, raportoimaton tai ei-säännöstelty kalastus tuottavat Afrikalle yhteensä liki 20 miljardin dollarin menetykset – siis raportin mukaan. Tästä asiasta voisin väittää tietävänikin jotakin: aivan takuulla esimerkiksi laittomista hakkuista saadut tuotot eivät tule läheskään kokonaisuudessaan Afrikan ulkopuolelle.

Kysymykseni on yksinkertainen: jos länsi riistää Afrikkaa ja jos joku haluaa nostaa sitä esiin, eikö silloin kannattaisi etsiä parempia perusteluita.

Niitäkin varmaan on, jos länsi tosiaan riistää Afrikkaa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kokonaista metsää on vaikea ymmärtää


Joskus typerät uudissanat katoavat kuin itsestään. Näin on käynyt muun muassa sanalle ”ekosysteemi”, kun sitä tarjottiin jonkun tietokoneen käyttöjärjestelmän ympärille syntyväksi muiden ohjelmien ja koneiden systeemiksi.

Onneksi, sillä oikeasti ekosysteemi on aivan eri asia eikä mokoma sananvalinta voinut aiheuttaa muuta kuin sekaannusta. Paitsi ehkä tekniikan asiantuntijoissa, jotka ehkä todellakaan eivät tiedä, mitä ekosysteemi tarkoittaa.

Näin on pakko ajatella, kun katsoo viime keväänä alkanutta uutisointia (mm. Suomen Kuvalehti, 15.8.2014) siitä kuinka ”puulla on isot hiilidioksidipäästöt”. Väite perustuu diplomi-insinööri Sanni Väisäsen väitöskirjaan, jossa on tutkittu ”metsä- ja peltobiomassaketjujen elinkaarta”.

Elinkaari ei selitä ekosysteemiä
Kun elinkaaresta alettiin puhua, se oli edistysaskel. Tottahan esimerkiksi auton ympäristövaikutuksista saa selon vasta kun aloittaa tutkinnan raaka-aineen hankinnasta ja valmistuksesta ja jatkaa käyttöön ja lopulta loppusijoitukseen. Verrattuna vaikka nyt siihen että selvittää vain katalysaattorin vaikutuksia.

Luonnosta voi sanoa, että mitä pienempiin osiin sen pilkkoo niin ajallisesti kuin paikallisesti, sitä mielivaltaisempia asioita siitä voi ”osoittaa”. Sen takia luontoa tutkiva tiede ei pyrikään luonnon pilkkomiseen vaan kokonaisuuksien ymmärtämiseen.

Tekniset tieteet taas nimenomaan hajottavat ongelmat osiin ja ratkaisevat ne yksitellen. Ehkä ympäristöongelmamme johtuvatkin juuri siitä: koneelle riittää, että se ratkaisee ongelman, eikä sen luomista uusista ongelmista välitetä.

Näin pilkkoo Väisänenkin, vaikka hän ei olekaan pahimpia metsäekosysteemin pilkkojia. Onhan niitäkin, jotka katsovat pelkän kannon aiheuttamia päästöjä – ikään kuin kanto olisi joku itsekseen ja muista täysin riippumatta metsissä elelevä otus.

Kokonaisuus on toinen juttu
Kokonaisuutena taas, esimerkiksi Suomen metsien runkopuun määrä on kasvanut 1950-luvun alusta nykyhetkeen lähes 800 miljoonaa kuutiometriä. Karttuma sisältää hiiltä määrän, joka vastaa noin 600 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöjä.

Tämä määrä vastaa suurin piirtein maan tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä yli 45 vuoden ajalta. Myös metsien ja puiden sisältämä muu hiilimäärä on kasvanut, mutta kuinka paljon, sitä emme tiedä.

Samana aikana metsistä on viety teollisuuden käyttöön yli 3400 miljoonaa kuutiota runkopuuta. Siitä noin puolesta on tehty bioenergiaa metsäteollisuudessa.

Jos vastaava määrä energiaa olisi tuotettu fossiilisilla polttoaineilla, ilmakehässä olisi yli 1300 miljoonaa tonnia enemmän hiilidioksidia kuin nyt. Se vastaa 22-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käytön hiilidioksidipäästöjä Suomessa.

Tällaista ei tietenkään voi nähdä, jos tarkastelee vain yksittäisen arvoketjun vaikutuksia. Mutta ehkä uusi puhe biotaloudesta tuo myös teknisten tieteiden asiantuntijoille sanoja ymmärtää kokonaisuuksia paremmin.

Biotaloudessa kun ollaan luopumasta yksioikoistavasta arvoketjun käsitteestä ja korvaamassa se arvoverkostolla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2014.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kyllä nolottaa


Jääkiekko on hieno laji ja sitä voi katsoa, vaikka pelaajat eivät olisikaan oikeasta joukkueesta. Mutta että Pietarin SKA ja Helsingin Jokerit! Hiukan aikaa piti miettiä, mutta sitten arvelin, että mitä tuosta.

Niinpä kiipesin Allegroon Pasilan asemalla 10. lokakuuta pikkasta yli kymmenen. Muu porukka tuli mukaan matkan varrelta ja niin löysimme itsemme Pietarin kaupungista.

Junahan meillä tuli perille puoli kolmen maissa ja kun ottelu alkoi vasta 19.30, meillä oli aikaa majoittua ja käydä syömässä. Hyvissä ajoin aloimme vaivautua julkisin kulkuvälinein kohti pelipaikkoja.

Ja voinpa sanoa, että jos oli minulla vaikeaa mennä otteluun, josta en oikeastaan tiedä, kumpaa joukkuetta vastustaisin enemmän, niin ei se ollut helppoa muillekaan. Metroasemalla nimittäin törmäsimme neuvottomiin SaiPa-faneihin, jotka etsivät tietä samaan otteluun.

Ei siinä mitään, me sanoimme: ”Nostamme ylvään Kärppä-lipun hulmuamaan, seuratkaa sitä.”

Pienen kakistelun jälkeen pojat totesivat, että ei kai tässä muukaan auta.



Matka oli miellyttävä. Venäläinen nimittäin tykkää, jos hän näkee jonkun, jolla on hauskaa. Hän myös tykkää, jos tämä osoittaa vahvasti mieltään, vaikka se olisikin toinen mieli.



Kärppä-lipussa oli toki selittämistä, mutta kun sen teki, saimme yleisen hyväksynnän. Esimerkiksi Helsingin metrossa ei aina olla näin vapaamielisiä ja saatetaanpa siellä ihmetellä sitäkin, että ”miksi kannattaa joukkuetta, jos se ei pärjää”.

No, tämähän kertoo kaiken niin sanotusta suomalaisesta urheiluhulluudesta, jota ei ole. Meillä ollaan sitä mieltä, että vain voittaminen on tärkeää, millä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkäänlaisen fanikulttuurin kanssa.



Toinen asia on, että kyllähän erityisesti Jokereiden voittaminen on ollut Kärpille aina mukavaa ja helppoa. Erityisen mukavaa se on meille, jotka muistamme ne alatyyliset tervehdykset, mitä Mikko Kivinen paiskoi maksaneiden asiakkaiden silmille Hartwall-Areenan screenillä Kärppien noustua SM-liigaan.

Kyllä siinä Kivisenkin hymy lienee hyytynyt. Valitettavasti vain monet Jokeri-fanit taisivat ottaa ivanteon turhankin vakavasti, ellei esimerkinoloisesti.

Niin että ikävää: yksi SM-liigan viehätys on poistunut kun Jokerit on siirtynyt KHL:ään, ja sikäli kuin ymmärrän, vähän samalta tuntuu monen muunkin joukkueen faniporukoissa.

Mutta mitä tuosta, mehän otamme ilon irti siitä mikä on eikä siitä mitä ei ole. Parin asemavaihdoksen jälkeen päädyimme pääteasemallemme, Bolševikkien aukiolle, minkä reunassa kökötti tutun näköinen areena.

Todellakin, tämä jäähalli on jotakuinkin tismalleen Helsingin Hartwall-Areenan kopio ja sinne siis suuntasimme.

Itsellemme selitimme seikkailumme tietenkin niin, että puolet Suomen kiekkopelimanneista on Kärppien koulun kasvatteja ja joukkueetkin ovat aikalaillansa täynnä Kärppiä.

Niin myös Jokerit. Laskeskelimme, että hyvin ne olisivat saaneet Kärppä-kentällisen aikaiseksi, jos maalivahtia ei lasketa.

Pidimme myös itsestään selvänä, että ainakin pari maalia voidaan laskea Kärppien ansioksi. Jännittyneinä istuuduimme penkeille.

Pari sanaa pelistä. Ennen kaikkea, se oli siistiä. En nähnyt yhtään taklausta, en siis yhtään. Yksi saattoi olla kerrattain kulmassa, nimittäin kuolleessa. Jos oli, en nähnyt.

Silti peli oli todella vauhdikasta. Kumpikaan joukkue ei antanut missään vaiheessa toiselle liikaa tilaa. Meno oli todella hurjaa.



Yleisö oli asiallista, ihan oikeita ihmisiä. Fanittamista selvästi arvostettiin, mutta semmoista kiroilun, huudon, tuomaripilkan ja vastustajan aliarvioimisen vyöryä kuin Hartwall-Areenalla ei ollut lainkaan.

Todellakin: olisi ollut ennen kuulumatonta, jos joku olisi sanonut tuomarista, että se on nuija. Eikö tämä ole jääkiekkokulttuuria?



Ihmiset pitivät hauskaa. Tänne saattoi ihan hyvin tuoda lapsetkin.

Myös lehteä, jonka toimittamiseen taannoin osallistuin, kannustettiin Šaibu-huudoin – terveisiä vain päätoimittaja Pjotr Flintsoville ja uurakkaalle toimituskunnalle.

Mitä Kärppiin tulee, maaleja emme tehneet, mutta sentään pääsimme jäähyaitioon. Sielläkään ei Juhamatti Aaltosen tarvinnut olla montaa sekuntia kun SKA pamautti maalin.

Tulos oli siedettävä 4-1. Tunnelma oli kiihkeä ja jollakin hemmetin puolipakolla sitä alkoi väkisin olla Jokereiden puolella.

Hävettää tunnustaa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minunkin suustani pääsivät nuo kirotut sanat: ”Hyvä Jokerit.”

Kyllä nolottaa. Jos joku ei anna anteeksi, menköön itse SKA:n kotihalliin.

torstai 9. lokakuuta 2014

Vastuu kuuluu puolueille


Eurovaalit eivät olleet poikkeus. Jälleen äimisteltiin alhaista äänestysprosenttia, jälleen löydettiin ne perinteiset syyt: jos sataa, ei viitsitä lähteä ulos, jos paistaa, on muuta tekemistä.

Syytä alhaiseen äänestysprosenttiin on etsitty ties mistä, samoin kuin ratkaisuja. Mutta yhdestä ei koskaan: puolueista. Kuitenkin juuri puolueet tekevät politiikan.

Esimerkiksi ennen eurovaaleja Keskustan listaa moitittiin – ja syystä – että sillä oli pääaiheen, siis Euroopan unionin kannalta ehdokkaita, joiden mielipiteet erosivat toisistaan 180 astetta. Mutta se kiinnosti vain yhdessä suhteessa: saiko sillä ääniä.

Kun sai, lista oli hyvä. Äänestäjän osa, siis se, mitä politiikkaa hänen äänensä päätyi tukemaan, ei kiinnostanut ketään.

Kokoomuksen listalla oli julkisuudessakin virkaheitoiksi ministereiksi mainittuja nimiä, joista arveltiin, että kaipa vetävät. Perussuomalaisten suhteen saa aina miettiä, että mitäköhän tuokin oikeasti kannattaa.

Tämän tietävät kaikki. Oleellisinta on, että kukaan ei välitä.

Äänestysprosentin alhaisuutta vollotetaan vaalien jälkeen, mutta vain noin puoli tuntia. Krokotiilin kyyneleitä: todellisuudessa puolueet eivät tarvitse äänestysprosenttia.

Mihin tarvitsisivat? Prosentti voi aivan hyvin pudota alemmas, 40:een, 30:een, vaikka 20:een. Pikku hiljaa, kuka välittää?

Joku kuitenkin aina pärjää ja voi sanoa, että mehän kuitenkin voitimme vaalit, niin kuin Keskusta viimeksi. Jos on jaksettu, vaalien jälkeen ”asia” on pantu virkamiesvalmisteluun.

Siis todellakin, virkamiesvalmisteluun. Asia, jossa on kyse kansalaisten sitoutumisesta, jos tässä nyt ollenkaan teeskennellään suurempaa kansanvaltaa kuin pelkkä äänestäminen, mistä myös äänestysinnon luulisi kumpuavan.

Mutta ei puolueita kiinnosta. Ne ovat hoitaneet asiansa toisin.

Kansakoulussa meille opetettiin poliittisten päätösten tekotapa: ensin perustetaan komitea, joka tekee mietinnön, missä esitettyjen vaihtoehtojen pohjalta poliitikot valitsevat omaan poliittiseen näkemykseensä sopivimman vaihtoehdon.

Komiteanmietinnöt olivat tärkeitä asiapapereita. Niissä kuului ottaa huomioon kansalaisnäkemys, joka muotoutui puolueissa ruohonjuuritasolta alkaen.

Sitten tuli Kataisen sukupolvi. Se ”kehitti” yhden miehen komiteoista aloitettua perinnettä siirtämällä poliittisen valmistelun suoraan ministeriöihin ja palkkaamalla sinne vastaavat virkailijat.

Näin puoluetuki voitiin siirtää sopivampiin tarkoituksiin. Poliittinen työ siirtyi virkavastuulle. Puoluevalta onkin kaikkialla ollut ennen muuta byrokratian valtaa.

Ja sitten kysytään, miksi se ei kiinnosta.

Liityin aikoinani Kemijärven Sosialistinuoriin. Nyt en liittyisi, koska puoluejäsenillä on kuoripojan rooli. Heidän sopii myydä sillivoileipiä vappujuhlissa. Poliittinen ideointi, valmistelu ja päätökset tehdään muualla.

Tässä on syy siihen, että politiikka ei kiinnosta. Tässä suhteessa puolueet eivät eroa toisistaan, eivätkä politiikan toimittajat viitsi tilannetta arvostella.

Kansanvalta, se on kaikkien mielestä aivan liian vaikeaa ja arvaamatonta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 20.8.2014.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Biotalous on pyrkimys parempaan


Kävin ulkomailla, tarkemmin sanottuna Brysselissä. Biotalous on sielläkin kova juttu, mutta siitä puhuttiin eri tavalla.

Lyhyesti sanottuna: meillä esitetään biotalouden nimissä iskulauseita, muualla se esitetään keinona parempaan maailmaan.

Esimerkiksi paperiteollisuuden eurooppalainen etujärjestö CEPI sanoi sen näin: biotalous tarjoaa ratkaisuja resurssitehokkuuden vaatimuksiin, ilmastonmuutoksen torjuntaan, Euroopan kilpailukykyyn, työttömyyteen.

Sillä halutaan kasvattaa hyvinvointia niin, että resurssien käyttö ei enää lisääntyisi. Samoin puhui hollantilainen Roel Bol seminaarissa, jonka VTT järjesti viime viikolla.

Täsmällisemmin sanottuna tavoitellaan kiertotaloutta, missä yhden jäte on toisen raaka-aine ja kaikenlaisen jätteen määrä sekä hukkaan heitetyn ruoan määrän minimoituu. Tavoitellaan metsien ja loppuun käytettyjen metsätuotteiden käyttöä bioenergian tuotantoon, ellei niistä voida tehdä uusia tuotteita.

Kuulostaa ”vihertävältä”, mutta sitä ei hävetä. Parempi maailma halutaan tehdä teollisuuden ja liike-elämän keinoin.

Irti iskulauseista
Ero suomalaiseen keskusteluun on dramaattinen. Hollanti esimerkiksi aloitti biotalousstrategian valmistelun jo vuonna 2004. Meillä työ alkoi pari vuotta sitten, mutta silti olemme mielestämme edelläkävijöitä.

Iskulauseilla luodaan uskoa, työllä todellisuutta.

Saammeko todella 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen kymmenessä vuodessa, ja kenelle, kun kaikenlainen biotalouteen viittaava koulutus on yhä heikommassa jamassa kaikilla tasoilla peruskoulusta lähtien?

Hollannissa haetaan poliittista koherenssia: asiaa pitää tukea kaikilla yhteiskunnan aloilla. Meillä tästä ei ole merkkejä.

Kun Suomessa kysyy, mitä se biotalous on, vastaus on mahdollisimman kunnianhimoton: tehdään jotain biomassasta. Maailmanparantaminen ei kiinnosta, koska työpaikat ovat tärkeämpiä.

Voivat ollakin, mutta ei maailmaan saada yhtään työpaikkaa sillä, että yritetään saada työpaikkoja. Niitä saadaan sillä, että etsitään ja löydetään mielekästä ja kannattavaa tekemistä.

Sitä kannattaisi luvata.

Hyvään pyrkiminen on hyvä asia
Esimerkiksi kestävyys on lupaus pyrkiä parempaan. Mutta kun yritykset meillä raportoivat kestävyyden tavoittelustaan, vain välittömästi mitattavissa olevat tulokset kelpaavat. Kaikki inhimillinen ponnistelu ja rahan käyttö leimataan viherpesuksi, ellei ole esittää tulosnumeroita.

Kyynikot ovat nimenneet Metsä Groupin Äänekoskelle suunnitteleman biotuotetehtaan ”pelkäksi sellutehtaaksi” – tunnuslauseenaan tämä: rivien välit luin, en rivejä.

He jättävät lukematta, että ensimmäistä kertaa metsäyhtiö suorastaan kutsuu omalle tontilleen muita yrityksiä yhteistä raaka-ainetta jalostamaan, että tämän ympärille on jopa kehitteillä hanke, johon tosin kutsutaan vain keskisuomalaisia yrityksiä, kun niitä pitäisi kutsua koko maailmasta.

Kyynikko vaatii, että Metsä Groupin pitäisi pystyä heti lupaamaan kaikki se biotuotetuotanto ja työpaikat, mistä emme edes voi vielä tietää mitään, ja luvata tehdä se kaikki itse. Kyynikon pelossa tavoitteet sitten lasketaan maakuntatasolle.

Ei pitäisi vaatia järjettömiä, se on totta. Mutta mahdottomia kyllä, sillä vain niin se muuttuu mahdollisiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2014.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Ahdistuksen teologiaa


Olen joskus joutunut ihmettelemään sitä, kuinka vähäistä meillä on kristillisen perinteen tuntemus. Nyt sitä joutuu opettamaan jopa evankelisluterilaiselle kirkolle.

Kotimaa-lehden verkkosivu uutisoi Kirkon ympäristöpäivistä otsikolla Kymmenykset metsistä Luojalle. Kirkkoherra Ilkka Wiio on käynnistänyt liikkeen, jossa haastetaan seurakuntia rauhoittamaan kymmenesosa metsistään. Haaste kuulemma perustuu Raamatun periaatteeseen, jonka mukaan Luojalle tulisi antaa kiitollisuuden osoituksena kymmenys maan sadosta.

Aloite kääntää kaikki kristilliset periaatteet päälaelleen. Raamatun mukaanhan Jumala on antanut maan ihmiselle viljeltäväksi, ei silleen jätettäväksi.

Tätä lahjaa ihmisen tulee tietenkin kohdella kunnioittaen. Silleen jättäminen vaikuttaa lähinnä halveksunnalta.

Entä kenelle kymmenykset on maksettu? Keskiajalle piispalle, seurakunnan papille ja kirkolle sekä köyhille, uskonpuhdistuksen jälkeen kruunulle ja kirkolle.

Mitä Luoja niillä tekisi? Pitäisin uskaliaana ajatella, että Hän katsoisi tarvitsevansa niitä enemmän kuin vaikka tämän maailman köyhät.

Ihmiset tekevät ihmeen
Esimerkiksi maaliskuisena Leipäsunnuntaina muistetaan sitä, kuinka Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja laskemattoman määrän naisia ja lapsia. Aterian jälkeen Jeesus käski opetuslasten kerätä tähteet. Leivänmuruja kertyi 12 korillista.

Tämä on ihme vertauskuvanakin, mutta silti aika yleinen. Eihän kyse ole muusta kuin viljelystä – siitä, miten ihminen taidollaan saa luonnon kukoistamaan. Se, ei silleen jättäminen, on meille annettu tehtävä.

Esimerkiksi Suomen metsien puuvaranto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeisestä noin 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Mutta samana aikana metsistä on viety puuta ihmisen tarpeisiin vieläkin enemmän, kokonaista 3400 miljoonaa kuutiometriä. Eikö tämä ole ihme?

Tähteitäkin on. Ilmastonmuutoksen myötä on huomattu, että bioenergian raaka-aineeksi kelpaavia hakkuutähteitä on mahdollista kerätä Suomen metsistä 12, ei koria, vaan miljoonaa kuutiometriä. Siis joka vuosi.

Metsillä menee hyvin
Mutta samalla on tuhottu metsät, sanoo ekofasisti ja ihmismurhien ihailija Pentti Linkola, jonka kirkko kutsui ympäristöpäivilleen puhumaan uudesta ahdistuksen teologiasta.

Silti luonnossa riittää esimerkiksi uhanalaisia lajeja, joiden määrä on 2000-luvulla kääntynyt laskuun, kun sitä mitataan uhanalaisten lajien osuudella kaikista tutkituista lajeista. Tutkijoiden mukaan metsien tilan koheneminen johtuu ennen muuta hakkuiden yhteydessä metsiin jätetyistä säästöpuista – ei siis Wiion vaatimasta silleen jättämisestä, mitä sitäkin on Suomessa tehty Euroopassa eniten.

Samalla järeiden puiden määrä ja osuus on toisen maailmansodan jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaistunut. Vanhoja metsiä muistuttavien talousmetsien määrä on etenkin Etelä-Suomessa ollut jo pitkään kasvussa. Yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt.

Tällaiseen viljelyyn metsäala on pyrkinyt. Kirkko ei sitä näytä arvostavan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2014.

tiistai 26. elokuuta 2014

Suojeluväki tietää kyllä


Joskus tuntuu, että kaikkein vähiten suomalaisesta metsäluonnosta tietävät ne, jotka sitä oman ilmoituksensa mukaan suojelevat. Esimerkiksi Turun lintutieteellisen yhdistyksen petolintuasiantuntija Seppo Pekkala selitti Yleisradion verkkosivulla 11. kesäkuuta Suomen suurinta ”citykanahaukkojen” keskittymää Turussa sillä, että sopivat pesäpuut ovat hävinneet metsistä.

Tuskin on, sillä järeiden puiden määrä kaikkialla eteläsuomalaisissa metsissä on Valtakunnan metsien inventointitietojen mukaan noussut jo kauan.

Tietämättömyys onkin huono selitys. Tiedolta ei voi välttyä, jos seuraa suojelusta käytävää keskustelua.

Paremmin suojelijoiden toimintaa selittää tarve poistaa metsiä talouskäytöstä. Suojeluhinku kohdistuu säännöllisesti metsiin, jotka ovat taloudellisesti, mutta ei välttämättä suojelun kannalta arvokkaimpia.

Vedotaan esimerkiksi uhanalaisiin lajeihin, vaikka niiden osuus tutkituista lajeista on kääntynyt laskuun, ja eniten juuri metsissä. Niiden avulla halutaan lisää tiukasti suojeltuja runsaslahopuustoisia kangasmetsiä, siis tukkimetsiä, vaikka niitä on suojeltu Suomessa eniten ja vaikka 40 prosenttia uhanalaisista lajeista pystyy elämään myös talousmetsien elinympäristöissä.

Toisaalta lehtojen suojelua ei esitetä juuri koskaan, olkoonkin että uhanalaisista metsälajeista puolet on lehtolajeja. Lehtoja on Suomen metsistä vain kaksi prosenttia, kun tukkimetsiä on paljon ja ne ovat arvokkaimpia taloudellisesti.

Liito-orava – Suomen pyhä lehmä
Suomen luonnon pyhä lehmä on kuitenkin liito-orava. Uhanalaisuusluokituksessa se katsotaan vaarantuneeksi, niin kuin nisäkkäistä myös euroopanmajava, ilves, hilleri, karhu ja pikkulepakko.

Mutta ottaisiko esimerkiksi ympäristöministeri näitä muita erityissuojeluunsa, niin kuin hän teki Kainuun liito-oravan suhteen Vihreässä blogissa 14. kesäkuuta?

Ei, koska tuosta listasta vain liito-oravan avulla voidaan poistaa metsiä talouskäytöstä. Kuten Niinistö toteaa, liito-oravan suhteen Kainuun ELY-keskus sentään on ajan tasalla. Jos ei olisi, siitä varmaan myös seuraisi jotakin, toisin kuin Talvivaaran kohdalla.

Nyt on keksitty sekin, että liito-oravan tulee säilyä nimenomaan vanhoissa metsissä. Kaupunkiin eksyneet liiturit eivät siis vähennä suojeluntarvetta, mutta silti nekin on suojeltava. Liituri pysyy uhanalaisena, vaikka me hukkuisimme niihin, jos se ei ymmärrä elää siellä, missä luonnonsuojelijat haluavat.

Kuinka viisas tämä sukupolvi onkaan!
Näin manipulatiivinen näkemys luonnosta on ainutlaatuinen. Tämä sukupolvi osoittaa tuon tuostakin olevansa niin viisas, että se voi määritellä, missä muiden lajien on elettävä ja millaisena maailman on säilyttävä tästä ikuisuuteen?

Lisäperusteita liito-oravan suojeluun saadaan ensi syksynä, kun sen kantaa taas arvioidaan. Nyt nimittäin aiotaan käydä tutkimassa vain sellaisia ruutuja, joilla liito-oravia on havaittu aiemmin.

Oletettavasti liito-orava on muuttanut osasta ruutuja pois. Saanemme siis lukea lehdistä, että kanta vähenee.

Tämä on vähän sama kuin väestönlaskenta tehtäisiin tutkimalla vain loma-asunnoiksi myytyjä kemijärveläisiä kerrostaloja. Ja marraskuussa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 11.8.2014.

maanantai 11. elokuuta 2014

Kauppakamarissa ei nähdä metsää


Kannattaisi lukea Wälskärin kertomuksia, jotta tietäisi missä mennään. Sieltä löytyy viittaus myös Axel Oxenstiernan usein – ja usein väärin – siteerattuun lausuntoon pojalleen, kun Oxenstierna halusi rohkaista nuorukaista valtiollisiin tehtäviin: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."

Minä en halua sanoa, että Kauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilän järki olisi vähäinen. Tahto varmaan kuitenkin on sitä suurempi – ehkä jopa järjen kaatava.

Kuuluneeko Penttilä siihen joukkoon, joka tuottaa Suomesta vääristeltyä ja vastenmielistä tietoa ulkomaille pahalla tarkoituksella. Yleensähän näiksi lasketaan niin sanotut luonnonsuojelijat.

Ehkä ei, sillä hänen tarkoituksensa on epäilemättä hyvä.

Penttilä nimittäin loihe lausumaan muutamassa ”Arvopaperilehdessä”, suom. Financial Times, armon päivänä 23. kesäkuuta 2014, todistaakseen Suomen talouden huonoa kulkua, muun muassa että sen ”metsäyhtiöt leikkaavat kustannuksiaan ja sulkevat tehtaitaan”. Näin lyhyesti, näin murskaavasti.

Onko 60 kilometriä liikaa?
Haluan ensinnä sanoa, että kansantaloutemme todella on huonossa jamassa. Ainakin jos siitä mitään ymmärrän. Että siinä mielessä Penttilä voi olla varsin oikeassa.

Mikä minua ihmetyttää, on metsäteollisuuden ottaminen esimerkiksi asiassa, jossa sen todellisuus todistaa päinvastaista. Paitsi siltä osin, että se leikkaa kustannuksiaan, mutta mitä tähän tulee, sitä Penttilä tuskin suurin vastustaa, jos arvella saa.

Totta on sekin, että metsäteollisuus sulkee tehtaitaan – paitsi että hei, eihän ole! Koska viimeksi olette mokomasta kuulleet? Karihaaran saha ei kelpaa todisteeksi, sillä se lopetti toimintansa jo vuosia sitten.

Päinvastoin: viime noin 12 kuukauden aikana metsäteollisuus on ilmoittanut lukuisista suuristakin uusinvestoinnista tähän Penttilän surkeaksi mainitsemaan maahan.

Jos nämä investoinnit toteutuvat, raakapuun käyttö maassamme lisääntyy runsaasti yli kymmenellä prosentilla. En ole opiskellut ekonomiaa, mutta voisin kuvitella, että tämä merkitsee dramaattista kysynnän lisäystä.

Tämä ei ehkä silti kovin realisoidu Penttilän näköpiirissä pääkaupunkiseudulla. Nähdäkseen metsää ja metsäteollisuutta pitäisi osata katsoa näiltä ”huudeilta” jopa 60 kilometrin päähän. Se näyttää olevan aivan liikaa sille, joka puhuu koko maasta.

Olisiko kyse populismista?
Suoraan sanottuna, en ymmärrä Penttilän lausuntoa. Paitsi siten, että hänen muut esimerkkinsä olivat jotakuinkin oikeita, mutta sitten oli tämä Suomen ylivoimaisesti tärkein tuotannonala, joka ei oikein sopinut Arvopaperilehdelle suunnitellun jutun kaavaan.

Joten ei mitään, oikaistaanpa vähän totuutta.

Suomeksi sanottuna, harrastetaan niin sanottua populismia. Sen oleellisin ominaisuus on, että antaa mennä, kun kohteet eivät kuitenkaan ole oikein perillä.

Silti voisi kuvitella, että jos Kauppakamarin toimitusjohtaja ei olekaan, niin ainakin sen jäsenet ovat perillä Suomen talouselämästä. Ehkä jopa metsäalasta.

Tai jos asia on toisin, nyt varmaan kannattaisi metsäyritystenkin liittyä Kauppakamariin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.7.2014.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Anteeksi, eduskunta


Niin sanotussa Nato-keskustelussa on nähty monenlaisia puheenvuoroja. Yksi tyrmistyttävimmistä oli eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman kirjoitus otsikolla ”Nato-laukkaa”, jonka hän julkaisi muun muassa blogisivullaan 19. kesäkuuta.

Sinänsä kirjoituksen leimaavuus, vihjaileva sävy ja toisella tavalla ajattelevien väheksyntä ei ole uutta, varsinkaan Nato-jäsenyyden vastustajilta. Kirjoittaja kuitenkin on eduskunnan puhemies, jonka jo tehtävänsä puolesta pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa edustuksellista demokratiaa, mihin oleellisena osana kuuluu vapaa ja toista arvostava, asioihin paneutuva kansalaiskeskustelu.

Heinäluoman mukaan Venäjän ilmatilaloukkaukset ”nähdään suuren suunnitelman osana”, ”Nato-dosentit” pitävät rahtikoneita häivehävittäjinä, ukkosrintaman väistö nähdään Suomen valmiustestinä.

Näinkö eduskunnan puhemies vastaa ilmatilaloukkauksista huolestuneille kansalaisille? Johtuiko asiasta liikkeellä ollut väärä tieto ”Nato-dosenteista” vai hallituksen täydellisestä sekoilusta? Hiljaako siinä olisi pitänyt olla?

Heinäluoman mielestä Nato-keskustelu, joka hänen itsensäkin mukaan alkoi Ukrainan kriisistä, siis jotakuinkin helmi-maaliskuusta, on tyypillinen kesäkeskustelu, ”Ruokolahden leijona”, jota siis kukaan ei nähnyt.

Näin kevyesti hän kirjoittaa, vaikka Suomen naapurimaa on pyyhkinyt pöytää kaikilla itse allekirjoittamillaan sopimuksilla, miehittänyt osan naapurimaastaan sekä erittäin todennäköisesti aseistanut ja muutenkin tukenut maassa toimivaa aseellista vastarintaliikettä.

Millaista olisi Heinäluoman huulihumppa, jos tämä kohdistuisi Suomeen?

Heinäluoma väittää, että ”palstat täyttyvät kaikesta siitä hyvästä, mitä Nato voisi Suomelle antaa”. Noinkohan?

Hän muistuttaa, että Nato toisi myös velvollisuuksia ja antaa otsikolleen lopullisen katteen kysyessään, olisiko Suomi lähtenyt Yhdysvaltain rinnalla sotimaan Irakiin tai Etelä-Afganistaniin talibaneja tuhoamaan, kuinka paljon kaatuneita olisimme näissä operaatioissa hyväksyneet ja olisimmeko antaneet sotilaamme ulkomaiseen komentoon.

Heinäluoma siis kysyy, mutta ei vastaa, koska oikea vastaus olisi hänen kannaltaan väärä. Sen sijaan hän laukkaa uusiin väitteisiin.

Emme tietenkään lähtisi Irakiin, jos emme haluaisi. ”Etelä-Afganistaniin” – niin, Pohjois-Afganistanissahan olemme jo, mutta emme siis Natossa.

Ja kun Nato jäsenyys ei tällaiseen pakota, miksi kysyä kaatuneista? Tai sotilaistamme ulkomaisessa komennossa, missä he ovat jo nyt?

No, juuri siksi.

Vastenmielisintä Heinäluoman kirjoituksessa kuitenkin on toista mieltä olevien alaston väheksyntä. Hän ei havaitse, että me monet Naton kannalle siirtyneet olemme havainneet Venäjän politiikan muutoksen viimeistään vuonna 2008, kun se miehitti Georgiaa.

Tuolloin Venäjän politiikan muutoksesta puhui Suomessa äänekkäimmin Alexander Stubb, jota pilkattiin lausunnostaan laajasti.

Venäjältä tuskin tarvitsee pyytää Nato-kannatusta anteeksi. Mutta nyt tuntuu, että pitäisi pyytää, eikä vähemmältä kuin Suomen eduskunnalta. Toivon olevani väärässä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2014.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Ei näin, Sodankylä


Silmiini osui Sodankylän kunnan hanke tulla biotalouden suunnannäyttäjäksi Suomessa, mutta myös Euroopan unionissa. Teksti julkaistiin epämääräisehkössä ”lehden välissä” -julkaisussa nimeltään Elinvoimainen Suomi, jonka on tehnyt Calcus Group.

Julkaisun teksti on sinänsä järkevää, mutta – kauniisti sanoen – valitettavan etäällä siitä, mistä Euroopan unionissa puhutaan. Tekstin mukaan Sodankylän biotaloushankkeet ovat lähiruoassa ja puun polttamisessa. Ruoasta en tiedä, mutta jos puun käyttö tähtää pelkkään polttoon, sillä ei saa mainesijaa ainakaan Brysselissä.

Samanlaisia ajatuksia toivat mieleeni Teknologian kehittämiskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, kun ne julkaisivat selvityksen, jonka mukaan biopolttoaineiden – esimerkiksi puudieselin – käyttö on Suomelle edullisin tapa saavuttaa unionin vuoteen 2030 tähtäävän energiapaketin tavoitteet.

Onko puun hinta tärkein?
Unionissa aletaan ottaa tosissaan se, minkä me Suomen metsäsektorilla olemme osanneet jo kauan. Brysselissä käytetään sanaparia ”cascade use”, jota en valitettavasti osaa suomentaa ”kaskadikäyttöä” paremmin. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi puu pitäisi aina ensisijaisesti käyttää materiaalina ja polttaa energiaksi vasta muun käytön jälkeen.

Tällaista kaskadikäyttöä pidetään metsäsektorin vahvuutena, mitä se onkin. Metsäsektorilla ei vain ole tätä oikein oivallettu.
Viisaan luonnonvarapolitiikan kannalta kaskadikäyttö on itsestään selvää. Meidän metsäsektorillemme se on kuitenkin tullut lähinnä tarpeesta hyödyntää sivuvirtoja.

Periaatteellista puolta ei ole ajateltu. Niinpä on jouduttu tilanteeseen, missä esimerkiksi metsänomistajien etujärjestön mukaan metsänomistajalla on lähes perustuslaillinen oikeus saada myydä puu juuri sille, joka siitä eniten maksaa.

Maanteiden puudiesel on vain välivaihe
Tätä oikeutta on vaikea kiistää, varsinkin jos on kyse yksittäisestä metsänomistajasta. Mutta eikö silti pitäisi ottaa huomioon myös kansantalous, tai kestävä kehitys.

Voi tietenkin ajatella niin – ja itsekin olen tätä mieltä – että jos kestävä kehitys todella on tärkeää, sen pitäisi näkyä myös hinnoissa. Toisin sanoen sen, että puuta voidaan käyttää ensiksi tuotteina ja sitten vielä energianlähteenäkin, tulisi lisätä ostajan maksukykyä.

Tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että massa- ja paperitehtaat ja sahat pystyisivät maksamaan puusta enemmän kuin polttolaitokset. Toistaiseksi näin lienee ollutkin, mutta säilyykö tilanne? Miten siihen vaikuttavat esimerkiksi erilaiset valtion tuet?

Missään tapauksessa en kuitenkaan usko, että esimerkiksi maantieliikenteen niin sanottu biokomponentti voitaisiin kovinkaan pitkään täyttää puudieselillä, monestakin syystä.

Ensinnä, maantiellä voi ajaa sähkölläkin. Toiseksi, ilmassa ja esimerkiksi metsätyömailla ei voi.

Tästä seuraa, että jos uusiutuvuus todellakin katsotaan välttämättömäksi, esimerkiksi lentoyhtiöiden ja puunkorjuuyritysten maksuhalu – kenties myös -kyky – on aivan toista luokkaa kuin tavallisella volkkarikuskilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.6.2014.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

MTT saisi puhua siitä ihtestään


Maatalouden tutkimuskeskus MTT tiedotti toukokuun alussa luoneensa uuden laskentatavan, jolla se yhdistää ruoan ympäristövaikutukset ja ravitsemuksellisen arvon. MTT:n mukaan, jos tutkitaan pelkästään ympäristövaikutusta, makkara on parempaa kuin liha ja valkoinen makaroni parempaa kuin tumma.

Mutta kun katsomme asiaa uudella mittarilla, osat vaihtuvat. MTT lupaa, että nyt ruokavalintoja voi tehdä ”kestävämmin”.

Uskokoon ken tahtoo. Kestämättömintä on kuitenkin ostaa tummaa makaronia, jos kukaan ei halua sitä syödä.

Kyllä MTT silti järkeä puhuu. Se esimerkiksi sanoo, että semmoisia ruokia ei kannata verrata toisiinsa, joiden ravitsemuksellinen tehtävä on erilainen. Esimerkiksi kasvikset ja proteiinin lähteet – kuten liha ja kala – eivät ole vaihtoehdot, vaan molempia tarvitaan.

Kasvissyöjä väittää vastaan: proteiineja saa kasviksistakin. Hän unohtaa, että ruoan merkitys on erittäin paljon isompi kuin vain ravitsemus.

Jos elämän on tarkoitus olla tylsää, proteiineja saa toki pavuistakin. Kysymys kuuluu, miksi pitäisi.

Kasvissyöjä vastaa, että ympäristön takia, ja on väärässä. Mutta mitä tulee ympäristöön, väärässä on MTT:kin.

Selityksenä on ilmastonmuutos, joka on sekoittanut täysin kaikenlaisen ruoan laatupuheen.

Näissäkään MTT:n esityksissä ei puhuta muista ympäristövaikutuksista kuin rehevöitymisestä ja vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Kuitenkin kaiken kasvinviljelyn oleellisin piirre on monimuotoisen luonnon korvaaminen yhden lajin viljelmällä, monokulttuurilla.

Kasvinviljelyn keskeinen tehokeino on biodiversiteetin tuhoaminen, niin luomussa kuin tavanomaisessakin viljelyssä. Ja ainoa luonnonmukainen keino korjata tätä tuhoa on eläintuotanto. Tähän MTT vain viittaa laimeasti puhumalla ”positiivisista laidunnusvaikutuksista”.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole ilmennyt kuin lihaa syövä ihminen. Näin hän korjaa niitä ympäristötuhoja, mitä kasvissyöjä yksipuolisella ruokavaliollaan aiheuttaa.

Tämä menettely on käytössä kaikkialla maailmassa ja siihen tähdätään myös biotalouden periaattein toimivassa maataloudessa. Esimerkiksi meillä pellot on perustettu navetasta saadun kompostiaineen varassa. Aasialaisen riisinviljelyn kiertoon taas kuuluvat ravintona hyödynnettävät kalat, jotka korjaavat riisinviljelyn tuhoaman biodiversiteetin.

Se, että ”tehomaataloudessa” ei näin tehdä, ei muuta mitään. Mutta jos siitä halutaan eroon, tarvitaan eläintuotantoa.

Sen voi tehdä monin tavoin. Esimerkiksi turkistuotanto muuttaa merten hajakuormituksen pistekuormitukseksi maalle. Jonakin päivänä tämän fosforikaivoksen huomaavat myös lannoitevalmistajat.

Poliittisen ruokavalinnan tehnyt kasvissyöjä ei tästä piittaa. Se on tavallaan ymmärrettävää. Mutta miksi MTT, kertoessaan ympäristövaikutuksista, ei edes mainitse, että nämä täysin oleelliset asiat on jätetty ulkopuolelle?

Minusta MTT:n pitäisi puhua enemmän paskasta. Siinä näkyisi, millaisia ihmisen elinehdot oikeasti ovat tässä maailmassa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.6.2014.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Hiilensidontamaksu on ansa


Tohtori Veli Pohjonen arvioi Maaseudun Tulevaisuudessa huhtikuun alussa perhemetsätilojen hiilinielun suuruutta ja rahallista arvoa. Pohjosen mukaan Suomen pitäisi ajaa sellaista linjaa, että hiilensidonnasta alettaisiin maksaa maanomistajalle korvauksia.

Laskenta ei olisi monimutkaista. Kun tiedetään, paljonko puuston määrä metsässä on kasvanut, on helppo laskea, mikä osa tästä on hiiltä. Sen hintaa taas voi arvioida päästökaupan avulla.

Hinnat eivät ehkä olisi suuria, mutta kyllä niillä merkitystä olisi. Kuutiossa puuta on 200 kiloa hiiltä. Nykyisellä, huomattavan alhaisella päästökauppahinnalla sen arvo olisi viitisen euroa.

Vaikka Pohjosen ajatukset vaikuttavat lupaavilta, en usko niihin. Tuskin edes korvauksia saava maanomistaja lopulta hyötyisi Pohjosen esittämästä järjestelmästä.

Durban kielsi hiilimaksut
Ensinnäkin, suunta on päinvastainen: Durbanin ilmastokokous käytännössä kielsi maanomistajalle hiilensidonnasta maksettavat korvaukset. Tämä, eikä suinkaan metsäpinta-alan vähenemisestä syntynyt metsäkato, oli kokouksen merkittävin anti Suomelle.

Toiseksi, ei tiedetä, kuka metsät omistaa. Muun muassa Suomen ulkoministeriön tukema kansainvälinen ympäristöliike Rights and Resources Initiative on selvittänyt 23 maan maanomistusoloja. Niissä on kaksi kolmasosaa maailman metsistä.

Maanomistusolojen selvittämiseksi on tehty todella paljon töitä. Silti niitä ei ole saatu kohennettua oikein missään. Tavallisten, metsästä elävien ihmisten oikeuksia ei ole saatu vahvistetuksi.

Hiilensidontamaksujen toivossa suuryhtiöt ovat pyrkineet jopa ryöstämään heidän käyttämänsä maat. Tällaisessa tilanteessa maanomistajalle maksettavia maksuja on turha suunnitella.

Hiilivarastoa ei voisi myydä
Mutta eikö järjestelmä silti voisi toimia meillä? Tuskin. Suomen ei kannata metsänomistajille hiilensidonnasta maksaa, jos se ei saa siitä hyötyä kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.

Jos taas hyötyä saataisiin, maksut olisivat kansainvälisessä valvonnassa. Kuka hyväksyisi maksujen menemisen Suomen metsänomistajille, jos systeemi ei voisi toimia valtaosassa metsämaita?

Arveluttavinta maksussa on kuitenkin se, mihin metsänomistaja sitoutuisi. Tätäkään kakkua kun ei voi sekä syödä että säästää, vaikka metsäalan puhe usein siltä kuulostaa.

Maksu olisi korvaus hiilivaraston perustamisesta. Entä jos metsänomistaja tulisikin toisiin aatoksiin, ja haluaisi myydä tuon varaston vaikka sahalle.

Se tuskin sopisi hiilensidontamaksun maksaneelle taholle. Todennäköisesti hän edellyttäisi maksujen palauttamista – ja sitä ennenkin valvontaa, että puita todella ei salaa kaadettaisi. Valvontakoneisto ei olisi pieni.

Maksu määräytyisi päästöoikeuden perusteella, jolloin se olisi markkinahinta. Siksi se voisi olla paljonkin suurempi kuin maanomistajan aikoinaan saama maksu. Ostajalla tuskin olisi varaa nostaa puun hintaa vastaavasti.

Pohjosen laskelmien mukaan keskikokoinen, 30 metsähehtaarin perhetila saisi tätä nykyä hiilensitomismaksusta uudenlaista metsätuloa 271 euroa vuodessa. Onko tämä todellakin niin suuri summa, että sen takia kannattaa ulkoistaa itsensä metsätaloudesta loppuelämäkseen?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.5.2014.

torstai 29. toukokuuta 2014

Taiteen määritelmä


Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 12.4.2014 artikkelin siitä, mikä on taidetta. Petäjä aloitti kirjoituksensa kertomalla tarinan äidistä ja lapsesta ”Rooman historiallisen keskustan museossa”.

Missä, sitä ei määritellä, mutta ehkä se ei ole tärkeää.

Petäjä kertoo äidistä ja tyttärestä, jotka ”livahtavat lähemmäs takaseinälle ripustettua taulurivistöä, joka esittelee 1950-luvulla suunniteltuja italialaisia mainoksia.”

Vieressä on kuitenkin mainoksia, joista lapsi tunnistaa yhden. Sen johdosta äitinsä sitten loihe lausumaan, että ”kulta hyvä, se ei ole mikään taideteos. Se on makeis- ja jäätelöyhtiö Motan mainos.”

On tärkeää kertoa lisäksi, kuten Petäjäkin sanoo, että mainos siteeraa Michelangelon Aatamin luominen -maalausta. Syystä jota en ymmärrä, Petäjä jättää kuitenkin kertomatta, miksi tämä kuva on meille kaikkein tutuin: sehän on se kahden toisiinsa ulottuvien käsien kuva nimeen Nokia – connecting people.

Mitä on taide? Kysymys kuulostaa vaikealta – niin kuin sivumennen sanottuna lähes kaikki oikeat kysymykset. Itse yritin lähestyä kysymystä sitä kautta, mikä ei ole taidetta.

Havaitsin, että useimpien kanssaeläjieni mielestä taidetta ei ole huono taide.

Krediitit seuraavasta menevät opiskeluaikojeni kulttuurivaikuttaja Tuure Holopaiselle, joka määritteli yksinkertaisesti: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi. Tämä viisastutti minua paljon.

Yhtenä esimerkkinä tarkoitan herättämääni hämmennystä, kun nuorsosiaalidemokraattista kokemattomuuttani menin Rovaniemen Viirinkankaan Viiri-Nuorten salissa ilmoittamaan – vuosi oli jotakuinkin 1974 – että seinällä roikkuva Stalinin kuva ei kenties edusta sitä taidekuvaa, minkä olin saanut senaikaisesta, toki kovin perifeerisestä Suomen kansakoulusta.

Minua ei tyrmätty. Pikemminkin ajateltiin, että tässä on mahdollinen demagogi, minkä johdosta minuun kohdistettiin merkittäviä haltuunottotoimia.

Kyse oli tietenkin taiteenlajista nimeltä sosialistinen realismi. Myöhemmin, oltuani töissä jopa mainostoimistossa, löysin (tai siis luin: Kaarina Kilpiö, Kulutuksen sävel, Like, 2005, kiitos serkkuni Anu Juva) vastauksen kysymykseeni: jos sosialistinen realismi on taidetta, mitä on kapitalistinen realismi.

No, sehän on kaikessa oleellisessa – mainontaa.

Eikö mainonta juuri yritä – paino sanalla yritä – antaa sitä kaunista, onnistuvaa, menestyvää ja voittavaa kuvaa, mitä sosialistinen realismikin? Onnellista elämää, joka, jos ei olekaan juuri tässä, niin ainakin juuri tuossa nurkan takana, kunhan teet tietyt toimet.

Ja onhan se. Kuka muka ei ajattele niin? Eikö muka ole niin?

Mutta onko se taidetta? Jos se ei ole taidetta, onko sitä myöskään sosialistinen realismi?

Ylle kirjoittamaani Tuure Holopaisen määritelmään vastataan yleensä luettelemalla kaikenlaista kamalaa, mikä on tarkoitettu taiteeksi, minkä jälkeen kysytään, että onko sekin muka sinusta taidetta. Mielestäni on, jos se on tarkoitettu taiteeksi, sillä onhan oltava olemassa huonoakin taidetta, jos on hyvää.

Niinpä taiteeksi tarkoitettu sosialistinen realismikin on taidetta, jota tosin monet pitävät huonona. Taiteenlajeista se on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se todella osoittaa taiteen hyvyyden riippuvan ajasta, paikasta ja historiallisesta tilanteesta.

1950-luvulla sosialistinen realismi oli korkeatasoista Neuvostoliitossa ja kauheaa lännessä. Neuvostoliiton kaaduttua siihen on alettu tuntea kiinnostusta, joka on osin camp-henkistä – enimmin kuitenkin lännessä. Neuvostoliiton alusmaissa siitä ei pidetä ja Venäjälläkin oli vuodet, jolloin se ei kiinnostanut, mutta nyt siellä on ehkä palattu ainakin jonkin verran takaisin.

Kapitalistinen realismi – mainonta – taas ei ole taidetta, ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Ja se voi muuttua taiteeksi vaikkapa vain sillä, että joku panee säilykepurkit riviin ja ripustaa niistä laaditun kuvan seinälle.

Silti sekin toimii oikein hyvin myös mainoksena. Väittäisin, että Campbellin keittojen maine oli hyvä jopa Suomessa jo kauan ennen kuin niitä edes myytiin täällä, saati mainostettiin. Kiitos taiteen.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Sertifiointikamppailua käydään kaiken aikaa


Euroopan unioni yrittää hillitä laittoman puun tuontia alueelleen sitä varten tehdyllä puutavara-asetuksella. Metsäala on pitänyt uudistusta hyvänä, osa varmaan vilpittömästikin – ainakin metsänomistajat.

Metsäalan todellista innokkuutta kuvastaa hyvin se, että kansainvälinen poliisijärjestö Interpol, jonka käsiin asetuksen valvonta monin tavoin kaatuu, on joutunut kääntymään muiden tahojen puoleen. Hyviksi yhteistyökumppaneikseen se on löytänyt ympäristöjärjestöt.

Järjestöt ovat moneen otteeseen ilmoittaneet tyytymättömyytensä asetuksen toimintaan. WWF onkin päättänyt aloittaa kampanjan asetuksen tehokkaammaksi toimeenpanoksi.

Vastaan, ei puolesta
Puun pitäisi kuitenkin olla paitsi laillisesti, myös kestävästi tuotettu. Kestävyyttä pyritään osoittamaan metsien sertifioinnilla. Tätä varten järjestöt ovat kehittäneet oman järjestelmänsä, FSC:n.

Mutta vaikka ne omistavat järjestelmän kaikessa oleellisessa, julkisesti ne sanovat vain tukevansa sitä. Tämä on saanut monet kuvittelemaan, että FSC on riippumaton järjestelmä.

Kulissien takana FSC:n tukijat käyvät jatkuvaa kamppailua ei niinkään FSC:n puolesta kuin sen pahinta kilpailijaa, PEFCiä vastaan. Se taas on eurooppalaisten perhemetsänomistajien perustama järjestelmä, jonka sisällöstä pääsevät päättämään kaikki halukkaat monin tavoin.

PEFCin puolesta tehdään kaiken aikaa näkymätöntä työtä, mistä vain pieni osa Suomessa. Merkittävän osan työpaineesta aiheuttavat ympäristöjärjestöt. Ne tekevät edelleen kaikkensa hajottaakseen PEFCin.

Toisaalta PEFCillä ei ole sellaisia tukijoita, jotka voisivat markkinoida sitä keskittymällä kilpailijan heikkouksiin ‒ vaikka niistäkään ei ole puutetta.

Nyt kohteena on Hollanti
Viime kahden vuoden aikana painostuksen kohteena on ollut Hollanti. Jotkut järjestöt haluavat, että Hollanti kieltäisi muun kuin FSC-sertifioidun puun käytön julkisissa hankkeissa, minkä sitten toivotaan toimivan esimerkkinä myös muille rakentajille.

Järjestöjen mukaan PEFC ei pysty takaamaan tasoa kaikissa hyväksymissään järjestelmissä. Huolta ei voi sanoa kokonaan aiheettomaksi, mutta myös FSC:n osalta vastaavasta on runsaasti ympäristöjärjestöjenkin tuottamaa näyttöä.

Arvostelun kohteena on ollut Malesian PEFC. Mutta järjestöjen tavoitteena on, että jokainen kansallinen PEFC-järjestelmä joutuisi todistamaan tasonsa, mikä tekisi tyhjäksi ylikansallisen PEFC-merkin todistusvoiman. Toisaalta esimerkiksi Saksa harkitsee, pitäisikö samaa vaatia myös FSC:ltä.

Ympäristöjärjestöjen opportunistinen kaikki kelpaa -kampanjointi käy viranomaisten hermoille. Järjestöt esimerkiksi harkitsevat Malesian haastamista markkinaoikeuteen, olkoonkin että niiden itsensä vaatimat ratkaisut ovat usein selvästi markkinaoikeuden vastaisia.

Elinkeinoelämän ainoa mahdollisuus tällaisessa tilanteessa on pitkäjänteinen, maltillinen ja todessa pysyvä markkinointi, vaikuttaminen ja viestintä. Suomi on ollut tämän linjan vankimpia tukijoita, myös rahallisesti.

Muun muassa Suomen Metsäsäätiön panostuksilla PEFC on monilla mittareilla ohittanut kilpailijansa jopa sen synnyinmaassa Britanniassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.5.2014.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Nykyajan yli-ihmisoppi


Törmäsin taannoin Metsähallituksen aulassa opiskelukaveriini. Puusta katsoen yllättävää, mutta ei lähempää: mikä olisikaan luonnollisempi paikka tavata metsäaktivismia harrastava kullanhuuhtoja?

Jälleennäkemisen vilpitön riemuni hyytyi, kun kerroin työpaikkani. ”No, ehkä jaksan kuvitella pahempiakin koiran virkoja”, hän sanoi.

Nopeasti laaditun mielipiteen ylimielisyys yllätti. Eihän hän tiennyt mitään siitä, mitä teen.

Harva meistä voi ylpeillä moraalisesti täysin puhtaalla ansaintalogiikalla. Työtoverini lasten opettaja kuuluu heihin.

Tämä biologian opettaja katsoi asiakseen ihmetellä luokassa kaikkien kuullen, kuultuaan työtoverini työpaikasta, ”kuinka jonkun vanhemmat voivat työllään tuhota yhteistä luontoa”.

Nopeampi olisi ehkä sanonut, että parempi se on kaataa puita kuin olla kaatamatta, ettei tarvitse pelkästään tietokoneisiin nojautua. Sillä niiden käyttö ei tuhoa vain luontoa, vaan myös kehitysmaiden lasten terveyden.

Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Mikään paha kun ei ole koskaan näiden hyvisten, vaan aina joidenkin muiden syytä.

Kun sanotaan, että vihreät ovat nykyajan stalinisteja, siihen on olemassa yksi hyvä perustelu: jotkut meistä todellakin katsovat olevansa muita parempia.

Silti, tai siksi, näiden ihmisten tiedot ovat kuitenkin kovin riittämättömät jopa siitä todellisuudesta, siis ympäristöopista, jonka he katsovat tuovan heille heidän erikoisasemansa.

Muuan Joensuun yliopiston biologi väitti taannoin Helsingin Sanomissa, että Suomessa männyntaimet ovat klooneja. Kuulemma kirjoituksen arvoa ei vähennä, että tosiasiassa kloonimäntyjä ei edes osata tehdä kannattavalla tavalla.

Viime vuosikymmenellä Greenpeace keräsi nimiä Metsä-Lapin hakkuita vastustavaan tutkijavetoomukseen. Tiedoiltaan kyseenalaisen vetoomuksen allekirjoittajista suuri osa ei ollut ekologian asiantuntijoita ensinkään, puhumattakaan Ylä-Lapin ekologiasta.

Mutta nämä muiden tieteenalojen asiantuntijat, teologeista kulttuuriantropologeihin, allekirjoittavat vetoomuksen – tietämättä, että yksikään allekirjoittaneista ekologeista ei edes tuntenut Metsä-Lappia koskevia tutkimuksia. Ja tietämättä, että ne, jotka tutkimuksia tunsivat, eivät vetoomusta allekirjoittaneet.

Tutkijoiden harteille nostettiin länget, joiden turvin Greenpeacen Suomen-vastaisia kampanjakärryjä sitten vedettiin metsäteollisuuden asiakaspiireissä Keski-Euroopassa. Hyvällä menestyksellä.

Mutta onneksi on olemassa arvokkaitakin töitä, kuten juuri kullanhuuhtelu Lapissa – tietenkin sillä edellytyksellä, että koneita ei käytetä. Näin saatava kulta on arvokasta, koska se tuo lohtua ihmisten elämään.

Kuten tunnettua, Lapin huuhtelukultaa ei käytetä mihinkään muuhun kuin koruihin, mitä joku saattaisi sanoa turhamaisuudeksi, mutta minä en. Minusta korut ovat hieno asia.

Samasta syystä arvostan turkiksia ja turkiselinkeinoa. Se on täsmälleen yhtä arvokas – tai turha – elinkeino kuin Lapin kullan huuhtelu, ja vieläpä samoista syistä.

Tosin paljon tuottoisampi, mutta se on toinen juttu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 9.12.2013.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Viestintä ja lobbaus ovat eri asioita


Osallistuin jokin aika sitten viestinnän ammattilaisten järjestö Procomin verkkokyselyyn vaikuttajaviestinnästä. Kyselyssä minua hämmästytti kovin, mistä annoin palautettakin, että se samaisti täysin vaikuttajaviestinnän ja lobbauksen.

Kuvittelin, että se oli erehdys. Mutta ei se ollut, minkä saattoi havaita Procomin lehden Profiilin pääkirjoituksesta (numero 2/2014), missä järjestön toimitusjohtaja Elina Melgin kirjoitti lobbauksesta ja vaikuttajaviestinnästä täysin toistensa synonyymeinä moneen otteeseen.

Mielestäni viestinnän ja lobbauksen samaistaminen on alkeellinen virhe. Lobbaus käsittääkseni tarkoittaa pyrkimystä muuttaa toisen ihmisen mielipiteitä, kun taas viestinnän tavoitteet voivat olla melkeinpä mitä vain taivaan ja maan väliltä.

Kirjoitan tätä ensinnä sillä asiantuntemuksella, mikä minulle on kertynyt yli 15 vuoden pääsääntöisestä työstä viestinnän suunnittelijana ja toiseksi sillä, mitä olen saanut nykyisessä työpaikassani, Suomen Metsäyhdistyksessä. Siellä vedetään – joskaan minä en ole siitä ensisijaisessa vastuussa – yhtä Suomen menestyneimmistä ja pitkäikäisimmistä vaikuttajaviestinnän brändeistä, Päättäjien Metsäakatemiaa.

Todellakin, Päättäjien Metsäakatemia polkaistiin perusteellisen valmistelun jälkeen käyntiin jo vuonna 1996. Sen kursseille on osallistunut nyt jo yli tuhat päättäjää kaikkialta suomalaisesta yhteiskunnasta: poliitikoista, virkamiehistä, liike-elämän ja journalismin edustajista, kansalaisjärjestöistä, kulttuurivaikuttajista.

Vaikka joskus kuviteltiin, että päättäjät saattaisivat tällä vauhdilla Suomesta loppua, toisin on käynyt. Kursseille on jatkuvasti halukkaita yli kapasiteetin, mikä johtuu monesta syystä.

Ei ole kuitenkaan liioittelua sanoa, että ne syyt voidaan koota yhteen näin: onnistumisen takaa se, että kyse ei ole lobbauksesta, vaan pitkäjänteisestä, maltillisesta ja totuudenmukaisesta viestinnästä.

Päättäjien Metsäakatemian ensisijaisena tavoitteena ei olekaan saada ihmiset ajattelemaan toisin. Itse olen sanonut ja olen myös sitä mieltä, että minulle on aivan sama, mitä ihmiset metsäasioista ajattelevat, kunhan heidän ajattelunsa perustuu oikeisiin tietoihin, joiden levittäminen onkin Metsäyhdistyksen tehtävä.

Olen sitä mieltä, että metsäalan tarina on niin vahva, että tosiasiat todellakin riittävät. Ne kyllä vievät mukanaan, mutta ne eivät itse puhu puolestaan, jonkun on ne kerrottava.

Päättäjien Metsäakatemia toteuttaa tätä kaikessa oleellisessa. Sen noin 30 hengen kurssien osanottajajoukkoon pyritään saamaan kolmasosa metsäalan ja kaksi kolmasosaa muun yhteiskunnan vaikuttajia.

Tavoite on verkostoituminen sekä tietämyksen ja yhteisen ymmärryksen lisääminen. Siihen pyritään myös kurssiohjelmalla: yhden päivän seminaarijaksolla ja parin viikon päästä seuraavalla kolmen päivän maastojaksolla, joka suuntautuu jonnekin Suomeen parhaisiin luonto-, metsä- ja teollisuuskohteisiin. Samalla osallistujan tutustuvat alalla työskenteleviin ihmisiin.

Kurssit järjestetään yhteistyössä muun metsäalan ja lukuisien muiden sidosryhmien kanssa, mutta suurimmasta osasta sisältöä vastaavat kurssilaiset itse. Heiltä todellakin pyydetään alustuksia – myös ja ennen kaikkea metsäalan ulkopuolisilta – joiden maksimipituus on 15 minuuttia.

Lyhyillä ja tiiviillä alustuksilla pyritään keskusteluun ja mielipiteenvaihtoon, ja se on myös onnistunut. Lisäksi ohjelmaan kuuluu paljon ryhmätöitä, joista kurssilaiset itse kantavat suuren vastuun.

Tavoitteena on aidosti kaksisuuntainen viestintä: toisaalta halutaan kuulla metsäalan ulkopuolisilta, miten yhteiskuntaa voitaisiin kehittää metsien käytön avulla, toisaalta kerrotaan, miten se on ajateltu tehtävän metsäalalla.

Tämä ei ole jäänyt huomaamatta osanottajilta, mutta Päättäjien Metsäakatemian konseptia plagioivat unohtavat juuri tämän oleellisen seikan lähes säännönmukaisesti – tai sitten heillä yksinkertaisesti ei ole varaa antaa ihmisten ajatella itse.

Päättäjien Metsäakatemian tavoitteena on, että tässä yhteiskunnassa ei tehtäisi tärkeitä päätöksiä niin, ettei niiden vaikutuksia metsäalalle ymmärrettäisi. Voivat päätökset olla metsäalan kannalta huonojakin, mutta jos se on tiedostettua, se on vain hyväksyttävä.

Tätä ei olisi saavutettu lobbaamalla. Onnistumisen edellytyksenä on ehdottomasti ollut ajatuksen vapaus ja sen ruokkiminen.

torstai 1. toukokuuta 2014

Pyydä ja päästä susi


Etteikö kaupunkilaisista olisi hyötyä? Kaupunkilaiset luonnonsuojelijat ovat esimerkiksi kehittäneet hienon tavan kalastaa uhanalaisia kaloja: virvelöidään kala, vedetään se maihin, irrotetaan koukusta ja nakataan takaisin järveen.

Tätä he sanovat kalaa kunnioittavaksi kalastustavaksi, sillä se ei tuhoa kalakantoja, mitä nyt riepottelee kalayksilöitä. Niiden osa on antautua kaupunkilaiskalastajan mielivaltaiseksi leikkikaluksi.

Kalastuksen lomassa kaupunkilaisen on sitten hyvä kauhistella esimerkiksi turkisten kasvattamista, sillä eihän turkiksia tarvita muuhun kuin turhuuteen, siis toisten turhuuteen.

Niin kuin kaikki hienot aatteet, tämä catch and release eli pyydä ja päästä -kalastus on tullut meille ulkomailta. Se on niin nerokas keino syödä ja säästää kakku, että sen soisi leviävän muuallekin.

Minulta on esimerkiksi kysytty, mitä tehdä, kun kasvissyönti onnistuu muuten, mutta meetwurstin himosta ei pääse millään eroon. Kuinka siis voin nauttia meetwurstista syömättä sitä?

Vastaus on mitä yksinkertaisin: pyydä ja päästä. Meetwurstin tapauksessa siis, pane suuhun, mutustele hartaasti ja sylje pois. Samaa tekniikkaa käytetään muuten viininmaistelussa.

Entäpä jos on mieltynyt kalliisiin vaatteisiin, mutta ei ole rahaa? No, mene vaatekauppaan ja pyydä, että saat kokeilla vaatetta kotona. Sitten puet vaatteen yllesi ja julkaiset siitä kuvan Facebookissa. Vaikutus on tehokas.

Fiksuimmat tekevät niin, että eivät edes pyydä vaatetta lainaan, vaan ottavat sen Facebook-kuvan sovituskopissa. Yksinkertaista.

Mutta vielä ei keinoa ole otettu käyttöön koko laajuudessaan. Mielestäni pyydä ja päästä toimisi hyvin esimerkiksi susipolitiikassa.

Mehän tiedämme, että Euroopan unionin susipolitiikka on periaatteessa oikein hyvää. Sen mukaan jokaisella jäsenmaalla on suositeltava susikanta, jota pidetään yllä, mutta siitä huolimatta häirikkösudet saa tappaa.

Miksi tappaa? Miksi ei voisi pyytää ja päästää.

Tässä menetelmässä häirikkösuden annetaan tulla rauhassa pihapiiriin, ja sitten sitä ammutaan latingilla, josta se pökertyy ja sitten toipuu pikku hiljaa, mutta kuitenkin niin, että kivut ovat sietämättömät, mikä saa eläimen pois tolaltaan.

Seuraa päästä-vaihe. Eläimen annetaan mennä pois, mutta jos, tai kun, se ei oikein onnistu, sitä vähän avitetaan. Hyviä vehkeitä ovat pesäpallo- ja jääkiekkomailat. Niillä kun roimii, niin eiköhän häirikkösusi ala oppia, missä on sopivaa liikkua ja missä ei.

Samalla saamme maahamme uutta kulttuuria, kun meille syntyy jälleen niiden miesten kerho, jotka ovat kaataneet suden. Eivätkä vain kaataneet, vaan myös häätäneet sen pois pihapiiristä lähes paljain käsin.

Entäpä miksi opettaisimme vain häirikkösusia? Saman tien oppia voisi antaa myös häirikkökarhuille, -ilveksille, -koirille, -kissoille, -kanarialinnuille ja -naapureille.

Sillä luontokappaleitahan me vain kaikki olemme ja siinä mielessä siis sammalla viivalla, vai mitä?

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Suomilogiaa Ukrainasta


Demokraatin päätoimittaja Antti Vuorenrinne kommentoi 22.4. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön Venäjä-kommenttia Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamalle, jonka mukaan "vähätelty karhu on vaarallisempi kuin haavoitettu karhu". Vuorenrinteen mukaan tämä kannanotto oli huomiota herättävän maltillinen.

No vai niin! Mitä Venäjään tulee, minusta Niinistön kannanotto osoitti huomattavan vähäistä arvostelukykyä, ja pelkään myös Obaman havainneen tämän.

Venäjä toki haluaa saada ymmärrystä käyttäytymällä ikään kuin joku olisi sitä vähätellyt. Mutta se, joka ottaa tämän tosissaan, suhtautuu Venäjään kuin koulukiusaajaan, joka yrittää kääntää huomion itsestään jonnekin, missä vastuun kantavat muut.

Paitsi että eihän koulukiusaajaan noin saisi suhtautua. Hänelle pitäisi sanoa, että ryhdistäydy ja ota vastuu teoistasi.

Todellisuudessa Venäjää ei ole vähätellyt kukaan, ja jos olisikin, entä sitten. Minun isäni opetti minulle aikoinaan, että kunniaa ei puolusteta asein, eikä tämä oppi ole koskaan ollut pätemätön minkään muun kuin Venäjän suhteen, jota sitten taas pyritäänkin ymmärtämään oikein kaikkien edestä.

Itse ajattelisin, että Venäjäänkin voitaisiin lopulta alkaa suhtautua niin kuin aikuiseen, vastuulliseen ihmiseen. Eikä niin kuin lapseen, jota pitää aina ensisijaisesti ymmärtää ja toissijaisesti lahjoa, jotta se käyttäytyisi edes vähän.

Voidaan tietenkin ajatella, että Venäjä petettiin, kun sille luvattiin 1990-luvulla, että Nato ei laajene itään. Jos lupaus annettiin, se oli tietenkin typerää. Mutta on epäselvää, luvattiinko. Sanotaan, että Nato olisi luvannut sen NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšoville, mitä on kuitenkin syytä epäillä, sillä eihän Naton laajeneminen edes ole millään tavoin Naton käsissä.

Tapahtui kuitenkin se, mitä Venäjä nyt sanoo Naton työntymiseksi itään – ikään kuin Naton olisi tarvinnut jotenkin työntyä. Mutta Venäjän on mahdoton myöntää, että Naton itälaajeneminen johtui ennen kaikkea sen naapurimaiden omasta valinnasta, sillä tällainen vimma valita ei tietenkään anna kovin mairittelevaa kuvaa siitä, mitä nämä naapurimaat Venäjästä ajattelevat.

Miksi Venäjä näkee Naton uhkana? Milloin Nato on tehnyt jotakin hyökkäävää Venäjää kohtaan? Kuinka kummassa Venäjällä voidaan kuvitella, että Nato olisi "tunkeutunut" esimerkiksi Viroon vain saadakseen jalansijan hyökkäystä varten?

Selitys on yksinkertainen. Ei Venäjä pidäkään Natoa uhkana. Ei Nato Venäjää uhkaa, vaan Venäjän vallanpitäjiä, Kremliä.

Eikä heitäkään suoraan. Mutta Kreml pelkää, että sen itäisten naapurimaiden saavuttama vapaus leviää Venäjälle, mikä olisi nyky-Kremlin loppu. Ja Nato on tämän vapauden takuumies.

Venäjän ongelma on, että 1990-lukua lukuun ottamatta siellä ei ole koskaan ollut vallanpitäjiä, jotka olisivat suostuneet antamaan asemansa kansan käsiin. Demokratiaa ei ole uskallettu kokeilla, koska siinä on riskinsä: valituksi voikin tulla joku muu.

On valittu toinen tie, valtaan takertuminen demokratististen kulissien takana. Tämän tietävät kaikki.

Harvemmin tullaan ajatelleeksi, mihin tämä johtaa. Luonnollisesti tällainen toiminta ei käy Venäjän oppositiolle, mikä johtaa konflikteihin. Ennen tästä ei ollut ongelmaa, mutta kun nykymaailmassa mikään ei jää yhden valtion sisäiseksi asiaksi, mistä johtuen Kremlin valitsema konfliktisuhtautuminen vähitellen leviää kaikkeen toimintaan.

Tämä suhtautumistapa todellakin on valinta, siis Kremlin valinta. Se on valinnut sen pysyäkseen vallassa, ja kun tälle tielle on lähdetty, konfliktit voivat vain jyrkentyä, kunnes valta kumoutuu enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti.

Toinen vaihtoehto olisi vapaat vaalit ja demokratia. Mutta sen Kreml on päättänyt olla valitsematta.

Jos Kremliä siis jossakin pitää ymmärtää niin tässä: se on vanki, nimittäin sen tien vanki, jonka se on itse valinnut. Jos Venäjää jossakin pitää ymmärtää, niin tässä: saman tien vankeja ovat kaikki venäläiset. He myös tietävät – niin Kreml kuin venäläiset – että jonakin päivänä valta kumoutuu, mutta he eivät tiedä kumouksen vaatiman väkivallan määrää, niin kuin emme tiedä mekään.

Siksi kaikki pelkäävät, mitä lähempänä Venäjää, sitä enemmän. Eivät niinkään Venäjää eivätkä Kremliä kuin sitä, millaisia muotoja kumous saa, kuinka väkivaltainen se on ja kuinka kauas väkivalta leviää – Venäjällä tai sen ulkopuolella.

On tehtävä ero Kremlin ja Venäjän välillä. Venäjän etu ei välttämättä ole Kremlin etu.

Petteri Tuohinen kirjoitti (HS, 19.4.), että kiirastorstain Ukraina-sopimus palveli ensisijaisesti Venäjän etuja. Ei palvellut. Se palveli Kremlin etuja, jolle sopimus antoi uutta tilaa jatkaa kriisin kärjistämistä ja vallan pitämistä sitä kautta, mikä on myös täysimääräisesti hyödynnetty.

Venäjä on saanut Krimin ja nyt se kykenee puolustautumaan Mustalla merellä paremmin, kyllä. Mutta jos tätä sanoo Venäjän eduksi, täytyy heti kysyä, ketä vastaan se puolustautuu.

Paljastuu, että hyökkääjää ei ole, joten ei ole hyötyäkään. Ovat vain sotilasoperaation kulut, suunnaton bad-will, Euraasian unionin tuhoutuminen, ääretön epävarmuus tulevaisuudesta, valtavat menetykset Venäjän taloudessa ja Krimistä aiheutuvat kustannukset.

Tämän kaiken maksaa Venäjä. Hyödyn, jos sitä on, saa vain ja ainoastaan Kreml. Mutta Kremlin on mahdotonta antautua kansainväliseen yhteistyöhön, josta se hyötyisi suunnattomasti, koska sellainen ei sovi Kremlin konfliktihakuiseen politiikkaan.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko Ukrainan kriisi rauhoittuu tai kärjistyy. Jos se kärjistyy, Venäjä ja venäläiset menettävät yhä enemmän. Jos se rauhoittuu, putinistisen hurmoksen alle jäänyt talouskriisi tulee näkyville, mikä edellyttää entistä kovempaa sortoa.

Joko Kreml romahtaa tai sen on alettava rakentaa maastamuuton estävää rautaesirippua – jota jotkut sanovat tarvittavan jo nyt, kun lahjakkain nuoriso lähtee maasta. Lopulta Kreml romahtaa joka tapauksessa.

Mitä kriisistä on opittavissa? Se, että lyhyttä 1990-luvun kautta lukuun ottamatta Venäjä ei ole muuttunut, ja se, että demokratistisia diktatuureja on entistä vaikeampi pitää pystyssä. Tällainen on se naapuri, jonka kanssa meidän on varauduttava elämään niin kauan kuin sinne saadaan sellainen hallinnon kulttuuri, missä vallanpitäjille on mahdollista luopua vallasta vapaaehtoisesti.

Tätä on kuitenkin vaikea ymmärtää niin kauan kuin kansainvälinen politiikka ja jopa kansalaisten spontaanit mielenosoitukset onnistutaan näkemään vain hallitusten välisenä pelinä.

Osallistuin Atlantti-seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen Ukrainan kriisistä 1. huhtikuuta. Tilaisuus hämmensi minua kovin. Kyvyttömyys nähdä hallitusten ulkopuolisia voimatekijöitä suorastaan mykisti.

Tilaisuus alkoi klo 16. Ukrainan kriisiä käsiteltiin monelta kannalta ja sen kehittymistä kuvattiin huolellisesti, mutta yhtä uupui: vaikka koko kriisi sai alkunsa siitä, että tavalliset ukrainalaiset kyllästyivät, eivät vain

Venäjä-mieliseen Janukovitšiin vaan myös oppositioon, sana Maidan mainittiin kokouksessa ensimmäisen ja melkeinpä viimeisen kerran klo 17.35.

Keskustelijoille ei tuottanut ongelmia käsitellä tapahtumaketjua ilman, että sen oleellisia osia edes mainittiin. Venäjän ja Kremlin asemaa, roolia tai etuja ei osattu erottaa toisistaan yhdessäkään puheenvuorossa.

Keskustelu ei tuottanut päivälehtijulkisuudesta saatuun viisauteen juurikaan uutta – ellei sitten ryhtynyt punomaan salaliittoja sen varassa, mihin alustajat, ministeri Jaakko Iloniemi ja entinen suurlähettiläs Markus Lyra eivät vastanneet tai mitä he jättivät sanomatta.

Jotta olisi ymmärtänyt, olisi siis tarvinnut olla aivan vastaavanlainen suomilogi kuin Venäjän politiikkaa ymmärtämään pyrkivä kremlologi.

Tähän oli yksi poikkeus. Muuan tunnettu ulkopolitiikan hahmo kysyi alustajien mielipidettä huhuun, jonka mukaan Ruotsilla on, kun se on ajanut puolustusvoimiaan alas, salainen sopimus turvatakuista Yhdysvaltojen kanssa.

Kysyjän äänensävyistä ja kehonkielestä syntyi vaikutelma, että kyseessä ei edes ollut kysymys, hän vain halusi tuoda asian esiin. Niinpä vastauksella ei oikeastaan ole suurta merkitystä, vaikka siinä arveltiinkin huhun olevan oikeassa. Toinen alustajista sen sijaan vaikeni, ja nyt tekisi mieli sanoa, paljonpuhuvasti.

Huomaan, että tämä olikin poikkeus, joka todella vahvisti säännön.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Biodiesel ei tullut tyhjästä


On muodostunut suorastaan kansanhuviksi väittää, että ”metsäteollisuus nukkui onnensa ohi”, kun se ”unohti” tuotekehityksen ja keskittyi vain parantamaan tuotannon tehokkuutta. Tässä tuskin on kyse muusta kuin siitä kaikkein imelimmästä viisauden lajista, tuosta kaikille tutusta jälkiviisaudesta.

Esimerkiksi biopolttoaineiden tekemistä on tässä maassa alettu pitää järkevänä vasta siinä vaiheessa, kun ilmastonmuutos kävi kaikille selväksi, siis viime vuosikymmenen puolivälin lämpimien talvien myötä. Juuri tuolloin metsäteollisuus alkoi tutkia puupohjaisia liikennepolttonesteitä.

Tämä oli myöhään, mutta jos se olisi aloitettu aikaisemmin, teollisuutta olisi kyllä pidetty aivan tärähtäneenä. Silti kehitys on ollut huimaa, olkoonkin että tutkimukseen kuuluvia riskejä on langennut ja työtä on tehty paljon myös turhaan.

Tuotteet uudistuvat, neuvot eivät
Meille on kerrottu, että uuden teknologian kehittäminen tuotantokuntoon vie ainakin 20‒30 vuotta. Se ei kuitenkaan ole vuonna 2025, vaan tänä vuonna, kun autonkuljettaja voi Suomessa ensimmäisenä maailmassa tankata huoltoasemalla puudieseliä.

Jälkiviisautta se ei vähennä. Metsäteollisuuden tuotteet uusiutuvatkin paljon nopeammin kuin tutkijoiden teollisuudelle jakamat neuvot.

Esimerkiksi tutkijat Markku Wilenius ja Lauri Hetemäki neuvoivat huhtikuun alun Karjalaisessa, että metsäteollisuuden olisi pitänyt harjoittaa ennakointia, hakea tietoa oman alan ulkopuolelta, analysoida heikkoja signaaleja ja kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia jatkuvasti. Samoin meitä neuvottiin jo 1990-luvulla.

Neuvoja on myös noudatettu. Tuskin missään muualla on tehty tulevaisuustyötä niin paljon kuin metsäalalla. Apua tästä työstä ei ole juurikaan ollut.

Syy on selvä: niin hyviä kuin nämä neuvot ovatkin, ne eivät vielä riitä mihinkään. Vaikein vaihe alkaa vasta niiden jälkeen. Sen suhteen ei neuvoja juuri jaella.

Strategia ei ole toritavaraa
Kun niitä heikkoja signaaleita on keksitty, pitäisi päättää, mitkä niistä saattavat jatkossa muuttua vahvoiksi. Se on tehtävä epävarmuudessa, mitään varmaa keinoa ei ole.

Vasta sitten seuraa se vaikein: miten tämä keksintö muutetaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tämä on hankalaa, koska heikot signaalit ovat myös epämääräisiä.

Heikko signaali ei ole tyyppiä ”ala valmistaa biopolttoaineita”, vaan tyyppiä ”energiamarkkinat muuttuvat epävarmoiksi ja paikallisesti saattaa syntyä uuden kysynnän markkina-alueita, joilla on mahdollisuus laajeta” ja ”huolimatta ilmastonmuutoksen epävarmuudesta poliittinen päätöksenteko kääntyy sen torjuntaan”.

Jos keksii yhdistää nämä kaksi signaalia, on jo aika lähellä biojalostamopäätöstä. Samalla pitäisi olla rohkeutta hylätä lukuisat muut, aivan yhtä pätevän tuntuiset ja epämääräiset signaalit.

Jos tämä päätös sitten tulee myöhään tai sitä ei tule ollenkaan, on melko rohkeaa päätellä, että se johtuu ennakoinnin puutteesta. Näin varsinkin siksi, että ennakointi on aina strategista toimintaa, eikä siitä ole tapana huudella turuilla ja toreilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.4.2014.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kolmen miljoonan euron mies


Liikennevirasto on viimein päättänyt sähköistää Kemijärven keskustan ja Stora Enson entisen sellutehtaan paikalle tulevan puuterminaalin välisen radan. Harvoin voi sanoa, että yksi asia on niin paljon yhden miehen ansiota.

Perinteisen laskentatavan mukaan tämä muutaman kilometrin mittainen sähköistys olisi tullut erittäin kalliiksi. Syy on siinä, että Kemijoen ylittävien terässiltojen kattorakenteita olisi pitänyt nostaa, jotta sähköjunan vaatimat ajolangat saataisiin niiden alle. Koko sähköistyksen hinta olisi ollut jopa yhdeksän miljoonaa euroa.

Mutta sitten Heikki Nivala sai ajatuksen. Todellakin, tämä metsäkeskuksen metsäneuvoja on sama mies, joka takavuosina osaltaan veti Kemijärven sellutehdasta puolustanutta massaliikettä.

Nivala tiedusteli tuntemiltaan veturinkuljettajilta, että voiko sähköveturia ajaa vapaalla ja kuinka paljon tilaa veturi vaatii, jos sähkövirtaa ajolangasta ottava laite lasketaan alas. Kuljettajat vastasivat, että toki vapaalla voi ajaa ja usein ajetaankin.

Sitten mitattiin ja kokeiltiin. Todettiin, että jos puutavarajuna ajaa Kemijoen sillalle kolmeakymppiä, se menee hyvin yli omalla painollaan. Homma toimi myös tilan puolesta.

Niinpä Nivala esitti Liikenneviraston ylijohtaja Kari Ruohoselle, että mitäpä jos rataa ei sähköistettäisikään siltojen kohdalta, vaan junat ajaisivat niiden yli vapaalla. Puuterminaaliradan sähköistyksen hinta putoaisi 30 prosenttia ja hankkeesta tulisi kerralla toteuttamiskelpoinen.

Tosi on, sanoo Liikennevirasto
Liikenneviraston Ruohonen myöntää tarinan oikeaksi. Tosin hän sanoo, että kun asiaa tutkittiin lisää, havaittiin, että ajolangat sopivat sittenkin siltojen kattorakenteiden alle. Sen Ruohonen myöntää, että Nivalan keksintö oli kuitenkin ratkaiseva sysäys, mitä ilman tätäkään ei olisi keksitty.

Ruohosen mukaan se ei sinänsä ole uutta, että sähköjunat voivat ajaa vapaalla. Aiemmin niin on tehty lähinnä tasoristeysten kohdalla.

Sähköistyksen yhteydessä tehtävät radan ylittävien siltojen nostot ovat olleet kaikkein kalleimpia operaatioita. Ruohonen pitää mahdollisena, että Nivalan keksintö säästää jatkossa rahaa paljon, samoin kuin sitä, että moni silta on aiemmin nostettu ikään kuin turhaan.

Esimerkiksi Kemijärven-radan rataosuuteen kuuluvan terässillan kattorakenteet Rovaniemellä korotettiin sähköistyksen yhteydessä. Turhaanko?

Entäpä innovaatiopalkinto?
Ruohosen mukaan Nivalalle ei ainakaan Liikenneviraston taholta ole tulossa innovaatiopalkintoa. ”Me ajattelemme niin, että palkinnon on saanut koko seutukunta, kun rataosuuden sähköistäminen tuli mahdolliseksi”, hän sanoo.

Sähköistys on yhteishanke myös rahoitusmielessä: jopa maakuntaliitto on osallistunut siihen. Ei kuitenkaan sillä kolmella miljoonalla eurolla, millä Heikki Nivala.

Pitäisiköhän edes sen seutukunnan lahjoittaa miehelle, jos nyt ei muuta niin vaikka pullo hyvää konjakkia? Nivala ei tästä innostu, muistuttaapahan vaan, että ilman Kari Ruohosen ennakkoluulottomuutta homma ei olisi edennyt minnekään.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.3.2014.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Nato – miksi ei?


Sen lisäksi, että Nato-jäsenyyttä vastustetaan väittämällä sitä sotakiihkoiluksi, pullisteluksi ja sapelinkalisteluksi, siitä on esitetty myös väitteitä, joihin on mahdollista vastata.

”Suomella ei ole mahdollisuutta liittyä Natoon, koska jäsenyys ei saa poliittista tukea.” Sitaattiin tiivistyy Suomen ulkopoliittisen linjan sekoomus. Se on toimittajankin kirjoittamaksi käsittämätön, etenkin kun kyseessä on politiikan toimittaja, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen (27.10.2012).

Eikö juuri politiikan toimittajan luulisi ymmärtävän, että politiikka on kamppailua aatteista tai tavoitteista? Jos Hämäläinen tarkoittaa ”poliittisella tuella” kansan mielipidettä, eikö juuri kansan mielipiteen pitäisi olla poliittisen kamppailun kohde?

Tosiasiassa Hämäläinen kuitenkin tarkoittaa poliittisten puolueiden mielipidettä. Se taas perustuu mielipidetiedusteluista saatuun käsitykseen kansan mielipiteestä, joka ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen asiasta käytyyn avoimeen keskusteluun ja sen perusteella tehtyyn perusteelliseen harkintaan.

Olemme pattitilanteessa: punnittua mielipidettä ei ole, eikä sitä tule, koska poliitikot pelkäävät keskustella asiasta koska menettäisivät ääniä, vaikka sitten olisivat mitä mieltä. Hämmentävintä on, että tähän tyytyvät myös Nato-jäsenyyteen myönteisesti suhtautuvat poliitikot ja puolueet, kuten Kokoomus.

Hufvudstadsbladetin toimittajat Sture Gadd ja Yrsa Grüne kysyivätkin (Hbl, 13. ja 14.5.2013), mitä varten meillä on poliittisia liikkeitä, jos ne eivät nosta esille niille tärkeitä kysymyksiä. Gaddin ja Grünen mukaan tämä koskee myös RKP:tä.

Silti, eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi käynnistää keskustelu Nato-jäsenyydestä? Eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi puolustaa sitä avoimesti, jos se kerran sitä kannattaa, eikä piiloutua ”kansan” selän taakse?

Kyllä, ja juuri siksi Kokoomus tässä asiassa pettänyt pahimmin. Mitä me teemme poliitikoilla, jotka muutaman vaalituloksen pelossa hylkäävät isänmaan edun? Mitä me teemme kansalaismielipiteellä, joka ei perustu minkäänlaiseen avoimeen keskusteluun, ja mitä me teemme kansalaisten Nato-asenteella, kun merkittävä osa sen kummemmin puolustajista kuin vastustajistakaan ei kysyttäessä osaa perustella kantaansa millään tavoin.

”Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää” Ne, jotka sanovat näin, osoittavat parhaan perustelun Nato-jäsenyydelle. Hämäläinenkin tuntuu kauhistelevan jo sitä, että Kreml puuttuisi Suomen Nato-keskusteluun.

Tietenkin se puuttuisi. Mutta eikö kannattaisi miettiä, miksi Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää?

Meille sanotaan, että Venäjä ei uhkaa Suomea sotilaallisesti. Aivan äskettäin ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi niinkin naiivisti, että eivät nyt tavalliset venäläiset kai haluaisi Suomeen hyökätä – ikään kuin sitä heiltä kysyttäisiin.

Nato-jäsenyyden tarpeellisuudessa tai tarpeettomuudessa olekaan välttämättä kyse siitä, että Venäjä suorastaan hyökkäisi Suomeen, vaikka se on naapureilleen tunnetusti sitäkin tehnyt – kylmän sodan jälkeen Euroopassakin jo kolme kertaa.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, mitä tehdään ennen hyökkäystä – siis painostuksesta ja siihen reagoimisesta.

Historiaa tuntevat tietävät, mikä oli Viron ja Suomen ero 1930-luvun lopun politiikassa. Nyt osat ovat vaihtuneet: Viro on peräänantamaton, Suomi myöntyväinen.

Niin 1930-luvulla kuin nytkin näkyy Venäjän politiikan perinne: naapureita painostetaan niin pitkälle kuin voidaan, eikä pienempi saa myöntyväisyydellä vastaansa mitään muuta kuin lisää vaatimuksia.

Nyky-Venäjää ei estä tällaisesta painostuksesta edes Nato-jäsenyys, nimittäin Viron. Mutta Nato-jäsenyys antaa Virolle paljon paremman selkänojan pitää kiinni eduistaan. Voi kysyä, mihin Viron ja Venäjän kiistat olisivat johtaneet, jos Viro ei olisi Naton jäsen. Mihin se on johtanut ja mihin se johtaa Ukrainan?

Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää juuri siksi, että se heikentäisi Venäjän mahdollisuuksia tällä suunnalla. Niitä mahdollisuuksia Venäjä pyrkii koko ajan käyttämään. On ihmeellistä, että tätäkään asiaa ei kyetä näkemään kirkkaassa valossa.

Mistä johtuu, että Suomi on – Venäjän lisäksi – ainoa maa maailmassa, joka julkisten kannanottojensa perusteella pitää Itämeren kaasuputkea ”vain ympäristöasiana”? Olemmeko me todellakin tässä asiassa kaikkia Baltian maita ja Ruotsia viisaampia?

Siitä, että Venäjä olisi harjoittanut kaasuputkiasiassa voimakasta painostusta Suomea kohtaan, ei ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi taipunut, ei liioin ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi tästä jotakin hyötynyt, ei ole näyttöä.

Päinvastoin, alkoi entistä häikäilemättömämpi painostus lapsikiistassa. Häikäilemättömyyttä kuvastaa, että painostusta ei edes katsottu tarpeelliseksi pitää julkisuudelta piilossa. Tällaista painostusta tulee jatkossa lisää.

Vanhan venäläisen sanonnan mukaan ”isänmaan rajat ovat pyhät”. Sanonnan salainen lisäpöytäkirja kuuluu: ”Ellei niitä siirretä poispäin Moskovasta”.

Historioitsija Robert D. Kaplan sanoo Venäjästä, että ”tarpeeksi maa-alaa ei ole koskaan riittävästi”, todistaa Markku Salomaa (Suomen Kuvalehti, 25.1.2013). Kaplanin mukaan Venäjän nykykeinoja ovat miehitys ja kaasuputkipolitiikka. Status quo -tilanteeseen tyydytään vain taktisista syistä.

Samaa todistaa Simo Pietiläinen, joka tunnetussa Anton-kiistassa diplomaattiasemansa turvin ja lopulta menettäen toi syntyperäisen Suomen kansalaisen, Antonin, Suomeen. Pietiläisen mukaan (HS, 31.10.2012) Antonin palauttamista Suomeen tukivat Venäjän miliisi ja oikeuslaitos, mutta vastusti tiedustelupalvelu FSB, jota ulkoministeriö totteli. Pietiläisen mukaan jupakassa oli kyse siitä, että Venäjä pelotteli Suomen viranomaisia, ei muusta.

Aivan varmasti Venäjä puuttuisi suomalaiseen Nato-keskusteluun. Mutta se ei ole ongelma, vaan ongelma on suomalaisten poliitikkojen ja puolueiden surkea ja pelokas haluttomuus nostaa kissaa pöydälle.

Poliitikon ja poliittisen puolueen tehtävä ei ole tehdä sitä mitä kansa haluaa. Niiden tehtävä on tarjota kansalle vaihtoehto ja perustella se. Tämän jälkeen kansalaiset voivat sitten valita tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Se, mitä Suomi nykyään tekee ulkopolitiikassa, ei ole politiikkaa, vaan politiikan välttelyä.

”Suomen jääminen ulkopuolelle asettaisi sen omituiseen seuraan länsimaana” Tämä perustelu on todellakin esitetty, mutta ei Nato-jäsenyyden, vaan Ottawan sopimuksen suhteen. Sen ovat esittäneet ihmiset, jotka ovat kannattaneet vuonna 1997 hyväksytyssä sopimuksessa sovittua miinakieltoa. Jostakin syystä tämä argumentti ei kuitenkaan käy perusteluksi Natoon liittymiselle.

Ei, vaikka Natolla ja sopimuksella on jopa looginen yhteys: miinoista luopuminen synnyttää turvallisuustyhjiön, jota Nato-jäsenyys täyttäisi.

Entä millaisessa seurassa Suomi on? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista, sotilasliittojen ulkopuolella olevaa maata, Suomea lukuun ottamatta jokainen niistä tietää tarvitsevansa turvallisuustakuun. Esimerkiksi Ruotsilla se on Suomi, Ukrainalla sitä ei ole.

Jos Suomen linjaa jotenkin on määritelty, se kuuluu näin: niin lähelle Natoa kuin mahdollista, kuitenkin jäseneksi liittymättä. Tällä linjalla kannetaan maksimaaliset velvoitteet saamatta mitään hyötyä.

Samalla linjaus johtaa omituiseen varjonyrkkeilyyn, jossa kukaan ei puhu itse asiasta. Kun puolustusministeri Carl Haglundilta kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi vuonna 2009 ei halunnut osallistua Islannin ilmavalvontaan mutta vuonna 2012 halusi, vastaus oli niin omituinen kuin olla voi: ”Ei mikään.”

Linja siis muuttuu 180 astetta, mutta mikään ei muutu. Ei kai tällaista voi ottaa tosissaan.
Kun vakuutettiin, että osallistuminen Islannin ilmavalvontaan on pohjoismainen harjoitus eikä ollenkaan Nato-operaatio, ulkoministeri Erkki Tuomioja ihmetteli (HS, 6.12.2012), että Suomessa uskottiin tässä asiassa enemmän Naton pääsihteeriä Anders Fogh Rasmussenia kuin, esimerkiksi, Tuomiojaa.

Onko se nyt mikään ihme: Tuomioja oli yksi niistä, jotka olivat alkaneet kannattaa osallistumista, vastoin kolme vuotta aiempaa kantaansa. Ilman selityksiä.

”Nato on militaristinen, Yhdysvaltain aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettu järjestö” Ensiksi, jos olisikin, entä sitten? Eikö oleellista ole se, mitä Nato on nyt, eikä se, mitä varten se on perustettu?

Toiseksi, eivätkö ne, jotka näin sanovat, ole havainneet mitään muutosta Euroopassa sitten vuoden 1949, jolloin Nato perustettiin?

Se, että piti Natoa militaristisena, aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettuna järjestönä vuonna 1949, on ymmärrettävää, vaikka väite oli silloinkin kyseenalainen. Nyt, kun tiedämme enemmän Neuvostoliitosta ja sen liittolaisista, me tiedämme myös sen, mitä Naton perustajat tiesivät vuonna 1949. Tämä tieto osoittaa kohtalaisen yksiselitteisesti sen, että Nato perustettiin puolustusliitoksi.

Kolmanneksi, mikään todellisuudessa ei tue otsikon näkemystä.

Kahta poikkeusta lukuun ottamatta Nato ei ole koskaan lähettänyt sotilaitaan mihinkään. Poikkeukset todellakin vahvistavat säännön: Naton toimista Afganistanissa oli niin laaja kansainvälinen yhteisymmärrys, että jopa Suomi osallistuu niihin. Ja jos Naton pommitusta Balkanilla pitää osoituksena Naton aggressiivisuudesta, olisiko se pitänyt jättää tekemättä ja antaa kansanmurhien jatkua?

Eivätkö nämä samat ihmiset toisaalla huuda YK:n ja myös Naton saamattomuutta niin Jugoslavian, Ruandan kuin ties minkä kansanmurhan estämisessä? Mitä Naton oikein pitäisi tehdä?

Voi myös kysyä, voiko Nato olla yhtään sen enempää militaristinen kuin sen jäsenmaat. Kuvaako otsikon väite todellakin sellaisia maita kuin Viro, Saksa, Hollanti tai Luxemburg? Jos ei kuvaa, mistä tämän militaristisuuden kuvitellaan tulevan? Tietenkin Yhdysvalloista.

Kuitenkin, kun Yhdysvallat on tehnyt Nato-jäsenyyden vastustajien militaristisiksi arvostelemia operaatioita, Nato ei ole ollut osallisena. Miksi ei ole?

Siksi, että muut jäsenmaat eivät ole halunneet. Sotatoimiin ei todellakaan tarvitse osallistua muulloin kuin silloin, jos yhtä jäsenmaata kohti hyökätään. Jos pitäisi, kaipa Yhdysvallat olisi käyttänyt asemaansa saadakseen Naton esimerkiksi Irak-operaatioonsa mukaan, mutta ei se saanut kuin muutaman Naton jäsenmaan eikä Natoa ensinkään, vaikka kuinka yritti.

”Nato rakentaa Venäjää vastaan suunnattua ohjuspuolustusjärjestelmää” Ei rakenna. Sitä rakentaa Yhdysvallat. Tässäkään Nato ei ole mukana, vaikka esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel on siitä halunnut keskustella.

Amerikkalaisten selitys on paljonpuhuva: Nato on liian kankea tällaiseen hankkeeseen. Kankea se on siksi, että kaikkien jäsenmaiden on hyväksyttävä hanke.

Yhdysvaltojen mukaan järjestelmää ei ole rakennettu Venäjää, vaan esimerkiksi Irania vastaan. Järjestelmän Venäjän-vastaisuus onkin Venäjän valtiollinen propagandan tuote, eikä maailmassa ole kuin yksi maa, missä väite on otettu sellaisenaan: Suomi. Edes Venäjän armeija ei ole siitä yksimielinen.

Vilkaisu karttaan auttaa kummasti ymmärtämään. Tosin silloin täytyy siirtyä tuhat vuotta ajassa eteenpäin, nimittäin nykyaikaan, ja käsittää, että maapallo todellakin on pallo.

Jos järjestelmän tarkoitus olisi hävittää Venäjän Yhdysvaltoja kohti ampumat ohjukset, sen kai pitäisi olla siellä, mistä ne ohjukset kulkevat. Kun sitä palloa katsoo, ymmärtää helposti, että ohjuksen lyhin tie Venäjältä Yhdysvaltoihin ei suinkaan kulje Euroopan, vaan Jäämeren kautta.

Venäjän propagandaa toisti esimerkiksi HS:n pääkirjoitus 26.6.2012. Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Stefan Forss vastasi lehdelle vastasi 29.6., että Suomessa ei ymmärretä Venäjän kritiikkiä ”poliittiseksi” – mikä on kiertoilmaus sanalle propagandistinen – mikä selviäisi aika hyvin, jos perehtyisi perusasioihin.

Jollei näin tehdä, ”muuttuu keskustelu melko epämielekkääksi mielikuvaleikiksi”, jonka Forssin mukaan ovat toistuvasti todenneet myös Venäjän ohjusammattilaiset.

Esimerkiksi Venäjän johtava ohjussuunnittelija Juri Solomonov sanoi maaliskuussa 2011, että ”ohjuskilpihöpötys” on ”poliittista peliä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen taistelukyvyn kanssa”. Strategisten ohjusjoukkojen entinen esikuntapäällikkö Viktor Jesin taas sanoi marraskuussa 2011, että Venäjän ohjukset kykenevät läpäisemään minkä hyvänsä puolustuksen seuraavat 20–30 vuotta.

”Nato-jäsenyys veisi poispäin siitä, että haettaisiin yhteisymmärrystä Venäjän kanssa” Se, että suomalainen Nato-jäsenyyden vastustaja ei ymmärrä Venäjän ulkopolitiikan perusolemusta, ilmenee yllä olevasta väitteestä. Tässä väitteessä näkyy kirkkaimmillaan Kekkosen ulkopolitiikan haitallinen vaikutus kansalliseen ymmärryskykyyn. Nimenomaan Kekkosen, Paasikivi ei tällaiseen sortunut.

Tarpeellisia tai ei, Kekkosen kaikkia puheita ei olisi kannattanut ottaa niin tosissaan. Yksi niistä on hänen taajaan viljelemänsä puheenparsi Neuvostoliiton rauhantahtoisuudesta. Kekkonen luultavasti itse tiesi, että puhe on vain pakon sanelema selviytymiskeino, mutta – Paasikiven sanoin – tämä ulkopolitiikasta mitään ymmärtämätön kansa menetti vähä vähältä kyvyn erottaa järkipuhe propagandasta.

Näin siitä huolimatta, että juuri suomalaiset olivat maailmassa ensimmäisiä, jotka panivat Stalinille hanttiin, siis Talvisodassa. Näin siitä huolimatta, että vaikka Hitler hyökkäsi Venäjälle, hän ei ollut ainoa Bug-joen yli hyökkäystä suunnitellut, hän vain ehti ensin.

Jopa veteraanivirkamies Jaakko Iloniemi on siinä luulossa (SK, 24.5.2013), että Venäjä olisi varautunut lännestä tulevaan hyökkäykseen ”Hitlerin aikoina”. Jos johtajiemme historiantuntemus on tätä tasoa ja jos sitä ei horjuta edes se, mitä todella tapahtui Hitlerin operaatio Barbarossan ensi viikkoina, mitä heiltä voi edellyttää?

Venäjän ulkopolitiikalle konflikti on keino siinä missä muutkin. Venäjä ei pyri välttämään konfliktia, jos se katsoo saavansa sillä jotakin etua. Sama merkitys on maineella: se on tärkeä, jos sillä saa taktista etua.

Kun suomalaisten lehtien pääkirjoitustoimittajat ihmettelevät, eikö Venäjä ymmärrä menettävänsä maineensa, kun se hyökkää Georgiaan, kiristää kaasulla, kiusaa Viroa ja köyhdyttää Karjalaa puutulleilla, Venäjä voisi vastata, että ei kuulkaa pahemmin kiinnosta.
Mutta ei Venäjä vastaa, koska se ei kiinnosta sen vertaa, että se viitsisi vastata.

Ei Venäjä tee mitään sillä, että sen maine on hyvä lännessä. Venäjä tietää tämän oikein hyvin ja itse asiassa länsimaat ovat yksi toisensa jälkeen myös osoittaneet tämän todeksi. Milloin hyvänsä Venäjä pystyy saamaan lännen suosiolliseksi itselleen parilla mitättömällä eleellä – se saa jopa lännen poliitikot myymään itsensä muutamasta kuutiosta kaasua, niin kuin monikin johtava läntinen sosiaalidemokraatti on tehnyt.

Kaiken lisäksi tämä on niitä harvoja politiikan keinoja, joiden käyttö saa Venäjällä kansan vankkumattoman tuen. Venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjä järjestää kriisin silloin, toisen tällöin, koska se osoittaa, että Venäjä on suurvalta, joka tekee mitä tahtoo.

Venäläiset itse saattavat ihmetellä, mitä huolta Suomella muka on: Suomellahan on Hornet-hävittäjiin ostettuja JASSM-ohjuksia, joilla yltää kahteen Venäjän kolmesta strategisesta kohteesta ja vähän lentämällä kolmanteenkin, nimittäin Kuolaan, Pietariin ja Moskovaan.

”Nato-jäsenyys pakottaisi meidät osallistumaan sotilasoperaatioihin ympäri maailmaa” Lieneekö suomalaista alemmuuskompleksia kuvattu missään niin hyvin kuin tässä? Miksi jäsenyys pakottaisi Suomen tällaiseen, kun se ei pakota muitakaan Nato-maita? Millaisen surkimuksena jäsenyyden vastustajat Suomea oikein pitävät?

Entä mikä on se konflikti, mihin suomalaisia näin pakotettaisiin?

Afganistan? Siellä olemme muutenkin. Irak? Se ei edes ole Nato-hanke. Libyan taannoiset pommitukset? Sielläkin oli mukana vain osa Nato-maita, mutta myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Lähi-Itä? Sielläkin olemme, mutta emme Nato-hankkeissa. Atalanta-operaatio? Sielläkin olimme, vaikka sekään ei ollut Nato-hanke.

”Mihin Suomi muka Natoa tarvitsisi. Aina on selvitty yksin.” Asia on täsmälleen päinvastoin: itsenäistymisensä jälkeen Suomi ei ole selvinnyt yksin koskaan. Tähänkin on poikkeus, joka valaisevalla tavalla vahvistaa säännön: vain kansalaissodasta olisimme saattaneet selvitä yksin, mutta se ei käynyt Saksalle.

Talvisota päättyi vaiheessa, jossa Suomi sananmukaisesti horjui aivan katkeamispisteessä, mutta rintamalla Venäjä sen kun vahvistui. Meidät pelasti vain se, että Stalin pelkäsi joutuvansa laajempaan sotaan ja luuli Suomen olevan saamassa apua länsivalloilta.

Kesäkuussa 1944 Suomi ei olisi mitenkään selvinnyt ilman Saksan apua. Sitä saatiin aseina, mutta myös lento-osasto Kühlmeyn toiminta oli monessa mielessä ratkaisevaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi maanpuolustuskurssiyhdistyksen turvallisuuspolitiikan illassa (HS, 18.1.2013), että Suomi tarvitsee kumppaneita, mutta valmistautuu loppupeleissä hoitamaan sotilaallisen puolustuksensa itse. Todelliset tilanteet ovat kuitenkin aina olleet täsmälleen päinvastaisia: pieni, puolueeton maa pärjää ison kanssa ehkä vain alkupeleissä, mutta ei kauaa.

Niinistö ei kuitenkaan tällä lausunnolla torjunut Natoa – vaikka sekin torjuttiin illan aikana ainakin kertaalleen – vaan Ruotsin ja Suomen puolustusliittoa, jota tosin kukaan ei ollut Suomessa vielä tuolloin edes esittänyt.

Mitä siis olemme? Suomalaisen ulkopolitiikan sanataiteilu ylsi uudelle asteelle keväällä 2013, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunta määritteli, että sotilaallinen liittoutumattomuus ”ei ole käytännössä enää täysin mahdollista”. Toisaalta presidentti Sauli Niinistö on sanonut, että ainakin hänen toimikaudellaan Suomi on liittoutumaton.

Eduskunnan mukaan kyse onkin poikkeuksista. Muualla ihmetellään, mitä ihmettä tämä voi tarkoittaa, kirjoitti esimerkiksi Risto Volanen (SK, 17.5.2013). Ja niin ihmetellään täälläkin.

Volasen mukaan Suomen peruskuvio on Venäjän kannalta sama kuin ennenkin: Suomen
maa-aluetta ei pidä käyttää hyökkäykseen Venäjää vastaan. Kun Suomi sanoo, että ei me oikeastaan enää ollakaan liittoutumattomia, Suomi siis oikein kaivaa verta nenästään: se ilmoittaa olevansa oikeastaan vähäsen liittoutunut, mutta sillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista liittoutumisen mukanaan tuomaa turvaa miltään taholta.

Tämmöisen sanapelleilyn seurauksena ei voi pitää ihmeenä, jos Venäjä jonain päivänä eliminoi epävarman naapurinsa. Ei voi kuin ihmetellä, eikö tälle maalle todellakaan ole mahdollista luoda ulkopoliittista linjaa.

Katso myös Naton aika -sivua.