Aloin seurata metsäalaa 1990-luvun alussa. Tuolloin WWF toi Suomeen metsien sertifiointia. Väite oli, että eräät metsäteollisuuden asiakkaat eivät kohta osta muuta kuin FSC-sertifioituja metsätuotteita.
Edistys oli huimaa. 1990-luvun
lopussa Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen pääsihteeri Esko Joutsamo
totesi, että liiton vuoden 1987 metsäohjelma oli toteutettu kokonaan – ja
ylikin.
Metsäalan jarrutusta surtiin
silloin ja surraan nyt, vaikka perustellusti voi sanoa, että jarruttajat ovat olleetmuualla. Kriitikoiden ajatus oli, että ongelma ratkeaa vain vaihtamalla väki,
mikä vie sukupolven.
Se on nyt kulunut, 30 vuotta.
Ympäristöasioista on tullut kasvava osa metsätyön arkea. Sitäkin yllättävämpää
on, että alalta kuuluu yhä ääniä, joiden mukaan ympäristöhöyhötys pitäisi
lopettaa ja keskittyä viestinnässä talouteen ja ”ryskäämiseen”.
Näitä ääniä kuuluu sitä enemmän,
mitä kauempana puhuja on metsäteollisuuden markkinoista. Tämä on ymmärrettävää,
vaikkakaan ei kovin viisasta: markkinoita on pakko kuunnella, koska ilman niitä
metsäala ei ole mitään. Tämä koskee koko alaa, viimeistä nostokantoa myöten.
Ja nämä markkinat – samoin kuin
muukin yhteiskunnallinen keskustelu – sanovat yksiselitteisesti, että ympäristöasiat
ovat tärkeitä. Siksi niistä on puhuttava.
Asiat eivät vieläkään puhu
puolestaan, vaikka moni niin luulee. Asioilla ei ole suuta. Jos niistä ei puhu,
niitä ei ole.
Sitä paitsi, onko siinä taloudessa
nyt niin kerrottavaakaan? Vain se sinnikkyys, millä metsäala on onnistunut
sulkemaan silmänsä esimerkiksi metsänhoitorästeiltä, kannustaa puhumaan
”maailman parhaasta metsätaloudesta”.
Jospa rästit olisi hoidettu ajallaan, meidän ei ehkä tarvitsisi nyt keskustella esimerkiksi puupulasta. Ei ehkä metsätuhoistakaan,
jos sekametsien määrää todella olisi tavoitteen mukaisesti kasvatettu. Mutta tässäkään asiassa ei ole edistytty lainkaan, olkoonkin että lehtipuiden määrä on kyllä kasvanut.
Ympäristöasioissa sen sijaan
saavutukset ovat jopa järisyttäviä. Ihan vain esimerkkinä, vuosia jatkuneen
työn ansiosta Suomessa on yli puolet Länsi-Euroopan tiukasti suojelluista
metsistä.
Mutta joidenkin mielestä tästä ei kannattaisi
puhua, koska joku voi suuttua. Ja ainahan somenikkarit voivat laskea luvut toisin
kuin se ainoa koko maanosassa samoilla mittareilla tehty uusin ja
perusteellinen selvitys, Euroopan unionin State of Europe’s Forests 2020.
Voi kysyä, miksi ylipäätään kertoa
mistään, ja varsinkaan, miksi kertoa onnistumisista. Pidetään vaan pää
pensaassa, koska teki mitä vaan, joku siitä kuitenkin älähtää.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun
Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2023.
