lauantai 30. heinäkuuta 2016

Pyöräilysäännöt tukkivat risteykset


Pyöräilijöiden väistämissäännöt ovat käsittämättömät. Niitä ei ymmärrä kukaan eivätkä niistä hyödy kuin säännöistä piittaamattomat tienkäyttäjät, kulkutavastaan riippumatta.

Verkossa kiertävän Itä-Uudenmaan poliisin lausunnon (Iltalehti, 27.5.2014) mukaan pyöräilijän tarvitsee muistaa vain tämä: väistä aina, paitsi jos autoilija kääntyy tai kun etuajo-oikeus liikennemerkein erikseen näytetään.

Poliisikaan ei siis ymmärrä, että tienkäyttäjän on tunnettava paitsi omansa, myös toisten väistämissäännöt. Kun niitä on kahdet täysin erilaiset, nopeita liikennetilanteita on mahdoton hallita.

Kukaan ei oikein tiedä, miten pitäisi ajaa. Omalla työmatkallani on useita tällaisia risteyksiä. Esimerkiksi Mäntymäentien ja Paavo Nurmen polun risteyksessä tuskin yksikään autoilija uskaltaa käyttää etuajo-oikeuttaan, vaikka se on heillä lähes kaikissa tilanteissa ja vaikka suojatien päässä pysähtyneenä odotan heidän ajavan.

Päät sekoitetaan omituisella viestinnällä. Meitä opetetaan piirretyillä malliristeyksillä, jollaisia ei kuitenkaan ole missään muualla kuin piirustuslaudalla. Todelliset risteykset ovat sekavan ja puutteellisen katurakentamisen johdosta aivan toista.

Siitä puhutaan, onko suojatie pyörätien jatke vai ei – asia, joka on varsinkin autoilijoille mahdoton ratkaista. Lisäksi sillä ei ole väistämissääntöjen kannalta mitään merkitystä.

Miksi edes puhutaan pyöräilijän suojatiestä, kun se ei tuo missään tilanteessa minkäänlaista suojaa?

Tilanteet ovat kummallisia. Jos esimerkiksi jalankulkija ja pyöräilijä ovat suojatien päässä ja risteykseen tulee auto, jalankulkija saa mennä, pyöräilijä ei.

Kun auto tulee oikealta ja on ajamassa suoraan, sillä on etuajo-oikeus, mutta jos se kääntyy oikealle, sen pitänee väistää. Pyöräilijä taas ei tätä voi tietää, sillä auton vilkku on sillä puolen autoa, mikä ei näy pyöräilijälle.

Nykyään on tapana siirtää suojatiet etäämmälle risteyksestä. Ajaakseen suoraan, tien oikeaa reunaa ajava pyöräilijä joutuu siis kääntymään ensin oikealle ja vasta sitten vasemmalle suojatielle.

Kumpi siis kääntyy, kun pyöräilijä ajaa tässä tilanteessa suojatielle? Kumpi se onkaan, toisen pitäisi tietää mahdoton: mistä suunnasta toinen on tullut takana olevaan risteykseen.

Entäpä kiertoliittymää ympäröivät suojatiet? Kuka niissä ajaa suoraan ja kuka kääntyy?

Asiaa ei helpota se, että pyöräilyn määrä kasvaa kaiken aikaa. Jatkuva epäröinti joka toisessa risteyksessä tukkii liikenteen yhä pahemmin. Näillä väistämissäännöillä ei selvitä enää.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

WWF:n ohjeet kelpaavat kyllä


WWF:n julkaisema metsänhoito-opas on tervetullut kädenojennus metsäalalle. Kuten järjestön metsävastaava Annukka Valkeapää sanoi TV-uutisissa 10.5. ja muuallakin, se osoittaa, että metsänhoidon ja monimuotoisuuden yhdistäminen on mahdollista.

Erityisen yksinkertaista tämä on siksi, että opas ei oikeastaan esitä mitään sen enempää kuin Suomen metsissä tehdään jo nyt.

Tästä on hyvä jatkaa, esimerkiksi niin, että kysyy mielipiteitä myös niiden tahojen edustajilta, jotka sitä työtä metsissä oikeasti tekevät – kuten metsänomistajat, metsäammattilaiset ja metsäteollisuus.

Heitä ei kuitenkaan liene osallistettu WWF:n oppaan suunnitteluun millään tavoin, vaikka osallistava suunnittelu toki kuuluu WWF:n vaatimuksiin, ainakin jos suunnittelua tekevät jotkut muut.

Opas lähestyy suomalaista metsänhoitoa olettamiensa myyttien kautta. Niistä ensimmäisessä se haluaa monipuulajista sekametsää.

Oppaan olettaman myytin mukaan ”raidat, haavat, lepät ja pihlajat… on raivattava pois…” Tällaista raivaamista ei kuitenkaan ole tehty suomalaisissa metsissä enää pitkään aikaan, jos koskaan. Päinvastoin, metsäpolitiikan tavoite on monipuulajinen, monikerroksellinen metsä.

Toiseksi WWF ohjaa, että vanhoja puita ei pitäisi viedä pois metsistä. Tällä WWF ei näytä tarkoittavan hakkuukypsään ikään ehtineitä, vaan vieläkin vanhempia puita. Opas puhuu säästöpuista.

Samoin kuin WWF, myös Suomen metsissä vallitseva PEFC-metsäsertifiointi neuvoo jo nyt jättämään päätehakkuun yhteydessä kaatamatta nimenomaan vanhat, isot ja järeät lehtipuut, joiden taloudellinen arvo on usein mitätön.

Niistä terveetkin voivat olla niin isoja, ettei saha tai edes mahdollisesti tarjolla oleva puuseppä suostu niitä ottamaan vastaan.

Varsinkin eteläsuomalaiset metsät sekä vanhenevat että järeytyvät kaiken aikaa. Suurten säästöpuiden takia metsäluonnon monimuotoisuus on jo nyt paljon paremmalla tolalla kuin muissa suomalaisissa ekosysteemeissä. Kuten uhanalaisuustutkijat ovat sanoneet, säästöpuiden jättäminen on suurin yksittäinen syy sille, että metsien uhanalaisuus ei enää heikkene.

Ihmeellisin WWF:n väittämistä, metsäalalla vallitsevista myyteistä on kuitenkin tämä: ”Metsä pitää raivata siistiksi pensaista ja alikasvoksista.”

Siis yleensä ja kaikkiallako? Kummallisempaa myyttiä en ole kohdannut.

Väitettä ei kytketä millään tavoin mihinkään metsänhoidon toimenpiteeseen, esimerkiksi päätehakkuuseen.

Voi sanoa, että jos tämä pitää lopettaa, se on todella helppoa. Nyt siellä Päijät-Savon metsänhoitoyhdistyksessä – voitte myydä ruohonleikkurinne vaikka Postille.

Opas myös neuvoo, millä keinoin sen ilmoittamiin tavoitteisiin voisi päästä. Yksi on jo pitkään toteutettu metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso, toinen tietenkin WWF:lle tärkeä, järjestön oma perintömetsäohjelma.

Mutta kun opas esittää FSC-sertifiointia, on pakko sanoa, että oppaassa ei ole yhtäkään sellaista ohjetta, mitä kilpailevassa PEFC-sertifioinnissa ja Suomen metsissä ylipäätään ei olisi tehty jo pitkään.

Ihmeellinen on myös oppaan ohje jatkuvaan kasvatukseen. Opas ensinnä väittää, että nykymuotoista metsänhoitoa olisi noudatettu sata vuotta, mikä on käsittämätön väite.

Eikä siinä nykymuotoisessa metsänhoidossakaan ole pitkiin aikoihin ajateltu oppaan tavoin, että yhden metsikkökuvion puuston pitäisi olla saman ikäistä ja samanlajista.

Oppaan mukaan metsä säilyy jatkuvassa kasvatuksessa peitteisenä. Se voi olla totta, jos metsän kasvatukselta ei haluta suurta tuottoa. Jos tuottoa taas halutaan, voi käydä, että peitteistä metsää ei ole laisinkaan.

Opas myös väittää, että jatkuva metsän kasvatus olisi perinteistä parempi luonnon monimuotoisuudelle. Siitä ei kuitenkaan ole erityisen luotettavaa näyttöä.

WWF:llä olisi opittavaa myös Seiska-lehdeltä. Sen sensaatiot nimittäin yleensä pitävät paikkansa.

Seiskamaisesti oppaan kansi ilmoittaa, että töyhtötiaisen kanta on pienentynyt 2000-luvulla 50 prosenttia!!! Se on totta, mutta WWF:n mainitsema syy, ”lahopuun ja vanhojen metsien väheneminen laajamittaisen metsänkäsittely myötä” on pelkkää arvausta.

Seiska ei koskaan riskeeraisi olemassaoloaan näin perustelemattomilla väitteillä.

Lahopuusta kertoessaan opas väittää, että ”yksikään kuollut puu ei ole riski” metsän terveydelle.

Kun opas on suunnattu metsänomistajalle, olisiko ollut syytä kertoa, että pitkään metsässä makaava lahopuu kuitenkin on riski, tosin vain metsänomistajan tuloille.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Hyväksyttävyys ei huoleta


Euroopan metsäinstituutin Suomi-Ruotsi-henkisessä biotaloustilaisuudessa viime viikolla (tarkalleen: 7.6.2016) puheet olivat kiinnostavalla tavalla kaksijakoisia.

Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson piti lyhyen puheen. Siinä oli oikeastaan vain yksi viesti: metsien käytön hyväksyttävyydestä on pidettävä huolta.

Viesti oli todella voimakas. Mutta koko salissa tämä viesti tuli vain Perssonilta.

Tilaisuudesta kirjoitettiin myös tiedotusvälineissä. Niissä siteerattiin Perssoniakin, mutta ei sanallakaan hänen pääviestiään.

Syntyi vaikutelma, että suomalaisten mielestä metsätalouden hyväksyttävyys ei ole tärkeää. On pakko kysyä, eivätkö biotalouden asianajajat seuraa julkisuutta ollenkaan?

Suomi on jakautunut tässäkin kahtia.

Yksien mielestä biotalous on pelkästään hyvä asia eikä siltä tarvitse edellyttää oikeastaan mitään muuta kuin että käytetään puuta. Toiset pitävät biotaloutta keskustavetoisen hallituksen kikka kolmosena, jolla tuhotaan luonto ja saadaan rahaa Puolueen kannattajille.

Jälkimmäinen kanta saa yhä enemmän jalansijaa. Biotalouskuplassa tätä ei ole huomattu.

Suuret lupaukset eivät auta asiaa. Jos esimerkiksi aiomme saada 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen vuoteen 2025 mennessä, niitä pitäisi tasaisen vauhdin taulukolla olla nyt, kun lupauksesta on vuosi, 10 000.

Missähän ne ovat?

Biotalousinvestoinnit eivät ole vielä lisänneet hakkuita. Mutta hakkuutoiveiden innoittamat luonnon monimuotoisuustoimet etenevät konkreettisesti: ministeriötasolla valmistellaan hanketta, jossa valtio lupaa suojella omia maitaan aina kun yksityinen metsänomistaja tekee saman, yhtä suurin hehtaarimäärin.

Uusia puun käyttöpaikkoja etsitään kiivaasti. Esimerkiksi keskieurooppalaiset puujobbarit ovat tulleet Suomeen: Keski-Suomessa toivotaan, että klapikauppa Saksaan, Ranskaan, Hollantiin ja muualle Eurooppaan käynnistyy pian.

Joutuuko metsäteollisuuden puuhuolto vielä kiittämään niitä, jotka estävät puun käytön bioenergiaksi väittämällä sitä kestämättömäksi?

Miten hyväksyttävyys turvataan? Vastaus on tuttu: tehdään asiat kunnolla ja kerrotaan se kaikille.

Perinteisesti meillä on ajateltu, että kunnolla tekeminen riittää: asiat puhuvat puolestaan. Mutta on myös opittu, että asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Vain ihmiset puhuvat.

Viestintään tarvitaan strategista näkemystä. Tämä vaatisi yksituumaisuutta, joka on eri asia kuin yksimielisyys.

Ei riitä, että tiedotetaan tarvittaessa. On rakennettava todenmukaista ja kestävää kuvaa myös silloin, kun sen tarve ei ole kaatumassa päälle.

Jatkuvan kertomisen merkitystä ei kuitenkaan aina ymmärretä. Esimerkiksi metsäinstituutin tilaisuudessa toinen entinen pääministeri, Esko Aho, lohkaisi muodikkaasti, että metsäalan on kirjoitettava itselleen tarina.

Voiko epäonnistumistamme paremmin todistaa: vaikka näitä tarinoita on kirjoitettu kuinka paljon ja kuinka hyviä, edes Esko Aho ei tunne niitä.

Imagon rakentamista ei voi ulkoistaa, jokaisen on tehtävä se itse. Eikä sitä voi rakentaa silloin, kun sitä tarvitaan. Silloin sen on jo oltava käytössä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.6.2016.