WWF:n ohjeet kelpaavat kyllä

WWF:n julkaisema metsänhoito-opas on tervetullut kädenojennus metsäalalle. Kuten järjestön metsävastaava Annukka Valkeapää sanoi TV-uutisissa 10.5. ja muuallakin, se osoittaa, että metsänhoidon ja monimuotoisuuden yhdistäminen on mahdollista.

Erityisen yksinkertaista tämä on siksi, että opas ei oikeastaan esitä mitään sen enempää kuin Suomen metsissä tehdään jo nyt.

Tästä on hyvä jatkaa, esimerkiksi niin, että kysyy mielipiteitä myös niiden tahojen edustajilta, jotka sitä työtä metsissä oikeasti tekevät – kuten metsänomistajat, metsäammattilaiset ja metsäteollisuus.

Heitä ei kuitenkaan liene osallistettu WWF:n oppaan suunnitteluun millään tavoin, vaikka osallistava suunnittelu toki kuuluu WWF:n vaatimuksiin, ainakin jos suunnittelua tekevät jotkut muut.

Opas lähestyy suomalaista metsänhoitoa olettamiensa myyttien kautta. Niistä ensimmäisessä se haluaa monipuulajista sekametsää.

Oppaan olettaman myytin mukaan ”raidat, haavat, lepät ja pihlajat… on raivattava pois…” Tällaista raivaamista ei kuitenkaan ole tehty suomalaisissa metsissä enää pitkään aikaan, jos koskaan. Päinvastoin, metsäpolitiikan tavoite on monipuulajinen, monikerroksellinen metsä.

Toiseksi WWF ohjaa, että vanhoja puita ei pitäisi viedä pois metsistä. Tällä WWF ei näytä tarkoittavan hakkuukypsään ikään ehtineitä, vaan vieläkin vanhempia puita. Opas puhuu säästöpuista.

Samoin kuin WWF, myös Suomen metsissä vallitseva PEFC-metsäsertifiointi neuvoo jo nyt jättämään päätehakkuun yhteydessä kaatamatta nimenomaan vanhat, isot ja järeät lehtipuut, joiden taloudellinen arvo on usein mitätön.

Niistä terveetkin voivat olla niin isoja, ettei saha tai edes mahdollisesti tarjolla oleva puuseppä suostu niitä ottamaan vastaan.

Varsinkin eteläsuomalaiset metsät sekä vanhenevat että järeytyvät kaiken aikaa. Suurten säästöpuiden takia metsäluonnon monimuotoisuus on jo nyt paljon paremmalla tolalla kuin muissa suomalaisissa ekosysteemeissä. Kuten uhanalaisuustutkijat ovat sanoneet, säästöpuiden jättäminen on suurin yksittäinen syy sille, että metsien uhanalaisuus ei enää heikkene.

Ihmeellisin WWF:n väittämistä, metsäalalla vallitsevista myyteistä on kuitenkin tämä: ”Metsä pitää raivata siistiksi pensaista ja alikasvoksista.”

Siis yleensä ja kaikkiallako? Kummallisempaa myyttiä en ole kohdannut.

Väitettä ei kytketä millään tavoin mihinkään metsänhoidon toimenpiteeseen, esimerkiksi päätehakkuuseen.

Voi sanoa, että jos tämä pitää lopettaa, se on todella helppoa. Nyt siellä Päijät-Savon metsänhoitoyhdistyksessä – voitte myydä ruohonleikkurinne vaikka Postille.

Opas myös neuvoo, millä keinoin sen ilmoittamiin tavoitteisiin voisi päästä. Yksi on jo pitkään toteutettu metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso, toinen tietenkin WWF:lle tärkeä, järjestön oma perintömetsäohjelma.

Mutta kun opas esittää FSC-sertifiointia, on pakko sanoa, että oppaassa ei ole yhtäkään sellaista ohjetta, mitä kilpailevassa PEFC-sertifioinnissa ja Suomen metsissä ylipäätään ei olisi tehty jo pitkään.

Ihmeellinen on myös oppaan ohje jatkuvaan kasvatukseen. Opas ensinnä väittää, että nykymuotoista metsänhoitoa olisi noudatettu sata vuotta, mikä on käsittämätön väite.

Eikä siinä nykymuotoisessa metsänhoidossakaan ole pitkiin aikoihin ajateltu oppaan tavoin, että yhden metsikkökuvion puuston pitäisi olla saman ikäistä ja samanlajista.

Oppaan mukaan metsä säilyy jatkuvassa kasvatuksessa peitteisenä. Se voi olla totta, jos metsän kasvatukselta ei haluta suurta tuottoa. Jos tuottoa taas halutaan, voi käydä, että peitteistä metsää ei ole laisinkaan.

Opas myös väittää, että jatkuva metsän kasvatus olisi perinteistä parempi luonnon monimuotoisuudelle. Siitä ei kuitenkaan ole erityisen luotettavaa näyttöä.

WWF:llä olisi opittavaa myös Seiska-lehdeltä. Sen sensaatiot nimittäin yleensä pitävät paikkansa.

Seiskamaisesti oppaan kansi ilmoittaa, että töyhtötiaisen kanta on pienentynyt 2000-luvulla 50 prosenttia!!! Se on totta, mutta WWF:n mainitsema syy, ”lahopuun ja vanhojen metsien väheneminen laajamittaisen metsänkäsittely myötä” on pelkkää arvausta.

Seiska ei koskaan riskeeraisi olemassaoloaan näin perustelemattomilla väitteillä.

Lahopuusta kertoessaan opas väittää, että ”yksikään kuollut puu ei ole riski” metsän terveydelle.

Kun opas on suunnattu metsänomistajalle, olisiko ollut syytä kertoa, että pitkään metsässä makaava lahopuu kuitenkin on riski, tosin vain metsänomistajan tuloille.