tiistai 10. marraskuuta 2020

Tutkijat panivat kuitupuun ja biotalouden vastakkain

 

Koneen säätiön rahoittama väitöskirjatutkija Janne Säynäjäkangas Jyväskylän yliopistosta ja väitöskirjatutkija Ville Kellokumpu Oulun yliopiston maantieteen laitokselta kirjoittivat Politiikasta-verkkolehdessä 14. lokakuuta otsikolla ”Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia” – ikään kuin puun käyttö sellun ja sen jatkojalosteiden tekoon ei olisikaan biotaloutta.

 

Kirjoittajien itse keksimän termin ”kuitupuukapitalismi” perustelu on täysin historiaton: ”Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin.”

 

Kuitupuun käyttö on synergiaa parhaimmillaan

 

Todellisuudessa kuitupuun jalostamisen synnyttivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sahojen loputtomat roihut, kun sahauksen sivutuotteet poltettiin. Jos niihin joku törmäsi, niin ulkomaiset start-up-investoijat – ei suinkaan metsäteollisuus – ja siitä syntyi tämä niin monien haitalliseksi kokema keksintö tehdä näistä sivuvirroista sellua polttamisen sijaan.

 

Kuten tiedetään, sahatavara on neliskanttista ja tukkipuu pyöreää. Kun tukkia sahataan lankuiksi, yli jää väistämättä tukin pintapuuta, joka siis aiemmin poltettiin. Sattumoisin tämä pintapuu on parasta puuta selluntekoon, paljon parempaa kuin lankuiksi menevä sydänpuu.

 

Sitten havaittiin, että sellun tuotantoon sopii myös se harvennushakkuista saatava puu, joka kaadetaan sillä tavoitteella, että metsiin saadaan kasvatettua enemmän ja paremman laatuista tukkia. Jos ei olisi selluteollisuutta, nämäkin riu’ut varmaan poltettaisiin tai vain jätettäisiin metsiin.

 

”Kuitupuukapitalismia” voinee siis kutsua synergiaksi parhaimmillaan.

 

Ristiriidoitta ei eletty silloinkaan. Kirjoittajat syyllistyvät nykyihmiselle yleiseen harhakuvitelmaan, jonka mukaan meitä ennen ei ole tapahtunut mitään tärkeää. Niinpä he väittävät, jälleen täysin historiattomasti, että metsiä koskevat erimielisyydet ovat viime vuosina olleet aiempaa näkyvämmät.

 

Väite on täysin perusteeton. Metsistä on tässä maassa keskusteltu aina, ja miksi ei olisi, onhan metsä edelleenkin maamme tärkein luonnonvara.

 

Metsistä päättää metsänomistaja 

 

Kirjoituksesta sai vaikutelman, että on jotenkin ”halpaa” kasvattaa puuta teollisuuden tarpeisiin. Täytyy kysyä, kenen tarpeisiin tavaraa yleensä pitäisi tehdä, ellei asiakkaan? Kuinka monta sellaista tahoa kirjoittajat osaavat nimetä, jotka todella voivat puusta – tai joistakin muista metsätuotteista – jotakin myös maksaa.

 

Kirjoitus väittää, että kuitupuun tuotannosta on tullut Suomen metsissä yhä keskeisempi raaka-aine. Kysymys kuuluu, kenen kannalta.

 

Sen, mitä metsissä tehdään, määrää Suomessa metsänomistaja – hahmo, jota kirjoittajat eivät kirjoituksessaan katso asiakseen edes mainita. Metsänomistajien oikeus metsiensä käyttöön on meillä turvattu vahvasti, huomattavasti vahvemmin kuin esimerkiksi Ruotsissa.

 

Metsänomistajan kannalta ehdottomasti tärkein tuote on tukkipuu. Sen myynnistä metsänomistajat saavat 70 prosenttia tuloistaan. Ja Suomen metsistä yksityiset kansalaiset ja perheet omistavat valtaosan, 60–70 prosenttia, metsän määritelmästä riippuen.

 

Kirjoittajat väittävät, että suurin osa Suomen metsistä on muutettu tasaikäisrakenteiseksi. Heidän ei tarvitse tietää, että Suomen metsätalouden tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen sekametsä. Valtakunnan metsien inventointitulosten mukaan yli 80 prosenttia Suomen metsissä kasvavista puista on luontaisesti syntynyt, mitattiin sitä sitten puiden kappalemäärällä tai tilavuudella.

 

Kirjoittajat väheksyvät tutkimusta

 

Kirjoituksen mukaan vallalla oleva jaksollinen metsänkasvatus avohakkuineen tuottaa enemmän kuitupuuta kuin poimintahakkuisiin perustuva jatkuva kasvatus. Näin onkin, mutta sanomatta jää, että avohakkuumetsätalous tuottaa enemmän myös tukkia – ja sitä paitsi usein laadukkaampaa kuin jatkuva kasvatus.

 

Ainoana metsäalan asiantuntijana kirjoitus siteeraa emeritusprofessori Erkki Lähdettä, vaikka esimerkiksi Luonnonvarakeskuksessa on Lähteen eläköitymisen jälkeen edistytty huomattavasti jatkuvan kasvatuksen tutkimuksessa. On vaikea ymmärtää, miksi kirjoittajat haluavat tällä tavalla väheksyä toisen tieteenalan tutkijoita, lukuisia Lähteen-jälkeisiä, erittäin päteviä metsäntutkijoita.

 

Kirjoituksessa puhutaan ennätyksellisistä hakkuumääristä. Niitä todistellaan taulukoilla, joista ei näy, että todellisuudessa hakkuumäärät ovat laskeneet.

 

Kirjoituksessa puhutaan metsäluonnosta ”biodiversiteetin kehtona”, mutta ei muisteta sanoa, että ainoana Suomen ekosysteemeistä juuri metsälajien uhanalaisuus ei ole viime 10–20 vuoden aikana kasvanut, toisin kuin kaikissa muissa suomalaisissa ekosysteemeissä.

 

Kirjoittajat puuttuvat myös metsäalan maaseudulle tuottamiin etuihin ja väheksyvät niitä. He viittaavat Moriz Albrechtin ja Jarmo Kortelaisen tutkimukseen, joka kuitenkin täysin mielivaltaisesti selvitti vaikutuksia vain tehdaspaikkakunnalla, kun kaikille pitäisi olla selvää, että vaikutukset – jos niitä on – ulottuvat paljon laajemmalle.

 

Kirjoituksen lyhennelmä julkaistaan Politiikasta-lehden kommenttina, jos lehden toimitus sen hyväksyy.

 

perjantai 6. marraskuuta 2020

Juoksuhaudassa pakko on ainoa ratkaisu

 

Julkisuuden mukaan metsäalan uudistumisen suurin este ovat asenteet. Sen mukaan etenkin metsäammattilaiset vastustaisivat suurin piirtein kaikkea muutosta lähtien siitä, kun Tapio teki 1990-luvulla kuuluisat ohjeensa.

Näkemykselle on perustaakin. Silti hämmästyttää, kuinka syvään se on juurtunut, ja juurtuu yhä.

 

Nykytodellisuutta se ei vastaa. Metsäalan käsitykset ja teot mitä moninaisimpien ekosysteemipalveluiden turvaamisen suhteen ovat muutoksen kärjessä tässä maassa.

 

 Harva ammattiryhmä voi sanoa uhraavansa luonnon monimuotoisuuden hyväksi täysin vapaaehtoisesti 20–30 miljoonaa euroa joka vuosi, mutta metsänomistajat voivat. Harvalla on niin paljon osaamista ekosysteemipalveluiden suhteen kuin suurilla metsäyhtiöillä ja Metsähallituksella.

 

Julkisuus ei havaitse asennemuutosta, jos sen tekijät ovat sitoutuneet juoksuhaudoissa lymyäviin haamuihin. Tämä näkyi esimerkiksi Pekka Juntin Yleisradiolla 19.10. julkaisemassa kolumnissa, jossa ylistettiin jatkuvan kasvatuksen hakkuuta Väystäjäntiellä Ylitorniolla.

 

Juntin perustelut olivat pelkästään ideologisia. Mitään luonnon monimuotoisuuteen, kannattavuuteen, maisemaan tai virkistysarvoon liittyvää ei mainittu.

 

Metsäala ei suhtaudu näin. Sen tapa ottaa asiat vakavasti on, että niitä aletaan tutkia.

 

Jatkuvan kasvatuksen vaikutuksesta vaikkapa metsän puuntuotokseen, luonnon monimuotoisuuteen, raakapuun laatuun tai metsätalouden tulokseen on runsaasti tutkimuksia. Juoksuhautaan näistä kelpaa vain sopivin osa.

 

Ilmeisin havainto on, että yleistä vastausta eri kasvatustapojen paremmuuteen ei miltään osin ole mahdollista antaa. Kaikki riippuu yksittäisen metsikön ominaisuuksista ja puustosta sekä metsänomistajan tarpeista. Tämä on myös asiaa tutkivien tutkijoiden käsitys.

 

Kun tutkimus ei kelpaa, aseeksi käy pakko. Julkituotujen lausuntojen mukaan avohakkuiden kieltäminen valtionmailla on vain välitavoite. Tämä on se ”Loistava Tulevaisuus”, minkä Juntti havaitsi Väystäjäntiellä.

 

Tutkimus on hidasta eikä kaikilla ole aikaa odottaa. Jatkuva kasvatus on arvioitu kosteilla maaperillä niin hyväksi menetelmäksi, että jotkut metsäyhtiöt ovat jo nyt ilmoittaneet suosivansa sitä. Koska se jättää hakkuussa puita kasvamaan, niiden haihdutus laskee pohjaveden pintaa, mikä estää hiilipäästöjä.

 

Tutkimusta arvion tueksi ei ole, mutta sitä onneksi alettiin etsiä jo vuonna 2016. Silloin Luonnonvarakeskus perusti ensimmäisen turvemaiden jatkuvaa kasvatusta tutkivan koealan UPM:n maille Janakkalan Paroninkorpeen.

 

Aikanaan tiedämme tästäkin enemmän.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.10.2020.