Minulla on mökillä tällainen kirja:
Kuten kuvasta näkyy, kirja on pieni ja punainen. Sen nimi onkin Maon Pieni punainen kirja. Tai virallisesti, ”Sitaatteja puhemies Mao Tse-Tungilta”.
Tämä on juuri se taskupuhelin, joka jokaisella kiinalaiskommunistilla oli 1960-luvun lopun kulttuurivallankumouksen pyörteissä mukanaan. Kulttuurivallankumouksella Mao Tse-Tung halusi tuhota vanhat aatteet, tavat, tottumukset ja kulttuurin.
Väitetään, että vain taatakseen oman, henkilökohtaisen valtansa.
Tukenaan Maolla olivat räyhäävät nuorisojoukot, joita kaunistelevasti kutsuttiin – ja kutsutaan edelleenkin – punakaarteiksi. Tämä roskajoukko tuhosi käskystä temppeleitä, hautoja, kirjoja ja kulttuurimuistomerkkejä, tuhatkertaisella innolla verrattuna meidän aikamme ISISiin Irakissa.
Yksin Pekingissä tuhottiin lähes viisituhatta historiallisesti merkittävää kohdetta, jopa filosofi Kungfutsen 2500 vuotta vanha koti.
Olen aikani lapsi. Synnyin maailmaan, joka tällä haavaa on entinen. Siihen oli helppo sopeutua, koska teimme sen itse.
Mutta maailma muuttuu ja sitä muuttavat ne, jotka ovat syntyneet nykyiseen maailmaan. Vaikka se on hyvä, en voi mitään sille, että mielleyhtymäni Helsingin yliopiston tiedotteesta olivat selvät:
”Vanhat rakenteet on tuhottava - kestävyystieteen suurtapahtuma Sustainability Science Days korostaa radikaalien muutosten tarvetta”.
10. toukokuuta päivätty tiedote jatkaa: ”Saako talouskasvuun oikeasti kajota? Entä yksilön ostoksiin, syömiseen tai liikkumiseen? Millaiselta hyvä elämä näyttää kestävässä tulevaisuudessa?”
Todella toivon, ettei kukaan keksi mitään konkreettista toteutustapaa yliopiston paasaukselle: ”Konferenssin teemaksi on valittu tuho ja luovuus, koska kestävyyshaasteita ei ratkaista ilman radikaaleja muutoksia ihmisen toiminnassa ja yhteiskunnan rakenteissa.”
”Nykyisen systeemin hienosäätö ei enää riitä, vaan vanhoja rakenteita on tuhottava, jotta voimme tehdä tilaa uusille ratkaisuille. Tähän työhön tarvitaan yhteiskunnan kaikkia toimijoita.”
Epäselväksi jää vain se, mikä on se konkreettinen, mikä halutaan tuhota. Ehkä se on hyvä.
Helsingin yliopisto eroaa Kiinan kommunistipuolueesta ainakin siinä, että yliopiston mielestä on arvokasta saada tilaisuuteen puhumaan maailman huiput. Kiinassa ei ajateltu tällaisia.
Toisin kuin Helsingin yliopistossa, Kiinassa ei liene järjestetty sessioita, ellei sitten yhden miehen voimin. Niissä hän saattoi pohtia samoja asioita kuin Helsingin yliopistokin:
”Kiertotalouden teemat, alkuperäiskansojen oikeudet, oikeudenmukainen kestävyysmurros, puurakentaminen, tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestäminen sekä yksityisen kulutuksen muutos, ekohyvinvointivaltion mahdollisuudet.”
Katsotaanpa.
Kiertotalouden teemat: Kiihdyttääkseen metalliteollisuutta kiinalaiset luovuttivat astiansa metallivalimoille.
Alkuperäiskansojen oikeudet: Tähän ei valitettavasti ehditty puuttua. Edelleenkin Kiinassa on muita kiireitä.
Oikeudenmukainen kestävyysmurros: Luova suunnittelu sallitaan, valtiontuesta riippumattomat maaseutuelinkeinot kielletään.
Varmaankaan ei pohdittu ”yksityisautoilun”, mutta aivan varmasti pohdittiin ”lihan syömisen” vähentämistä. Tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestämisestä parhaan kuvauksen on antanut Kari Hotakainen kirjassaan Tarina (Siltala 2020).
Konkreettisinta kuitenkin ehkä on, että myös Kiinan kulttuurivallankumouksessa tavoitteena oli saada opiskeleva nuoriso liikkeelle. Se on saatu, mutta kuinka pitkälle, sitä emme tiedä.
