Ympäristöglobalisaatio uhraa pienet ihmiset

Ylälappilaiset metsänomistajat törmäsivät tammikuussa 2019 yllättävään asiaan: heidän puutaan ei haluttu ostaa. Puun ostajat, metsäyhtiöt, sanoivat syyksi kansainvälisen metsäsertifioinnin järjestelmän FSC:n. Metsänomistajat olivat valinneet toisen järjestelmän, PEFCin. Kuinka kokonaan toinen järjestelmä siis saattoi johtaa ostorajoituksiin?

Metsäsertifiointi on tapa osoittaa kuluttajalle, että puutuotteeseen käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä. Metsäsertifiointi on periaatteessa vapaaehtoista metsänomistajalle.

Metsäsertifioinnissa metsäyhtiö sitoutuu siihen, että tietty minimiosuus sen ostamasta puusta tulee sertifioidusta metsästä. Siis ei kaikki. Ylä-Lapissa oli kyse siitä muusta puusta, mitä yhtiö hankkii – siis siitä, mikä ei ole sertifioitua.

Molemmat sertifiointijärjestelmät, FSC ja PEFC, asettavat vaatimuksia myös tälle ei-sertifioidulle puulle, vaikka lievempiä kuin varsinaisesti sertifioidulle puulle. Jos on syytä epäillä, että tällainen ei-sertifioitu puu ei täytä sille asetettuja vaatimuksia, sertifiointiin sitoutunut metsäyhtiö ei voi sitä ostaa.

Laillista estettä ei ole, mutta markkinatalous ja sertifikaatin menettämisen uhka estävät puukaupan. Se on koko sertifioinnin idea – tosin alun perin sen ajateltiin koskevan vain sertifioitua puuta.

PEFCille on riittänyt, että ei-sertifioitu puu on laillisesti hankittua, kun taas FSC on määritellyt koko Ylä-Lapin riskialueeksi ei-sertifioidun puun suhteen. Metsällä saattaa olla FSC:n käsityksen mukaan niin korkea suojeluarvo, ettei hakkuu tule kysymykseen. Voi myös olla, että metsänhoito ei täytä FSC:n vaatimuksia poronhoidon tai saamelaiskulttuurin suhteen.

FSC ei kuitenkaan kiellä puun ostamista näiltä alueilta, kunhan puun ostaja kykenee osoittamaan, että riskit eivät toteudu. Kun ilmoitus ostorajoituksesta tuli Ylä-Lapin metsänomistajille, FSC:n oma prosessi ostokelpoisuuden takaavien sääntöjen laatimiseksi oli vasta alkutekijöissään.

FSC Suomi kuitenkin rauhoitteli, että ostorajoitus oli väliaikainen. Se päättyikin toukokuussa yksityisten metsänomistajien osalta, mutta tätä kirjoitettaessa korkeintaan puolen vuoden mittaiseksi luvattu rajoitus jatkuu muutamien suurimpien yhteismetsien osalta jo yhdeksättä kuukautta.

Yksityismetsätalous on yksi Ylä-Lapin elinehdoista
Riippumattomat järjestöt ovat oleellinen osa länsimaista demokratiaa. Niiden arvostus perustuu siihen järkevään ajatukseen, että enemmistön päätösvalta ei välttämättä yksin löydä eikä tuo oikeutta. Kansalaisjärjestöjen rooli on tuoda esiin toinen näkökulma päätöksentekoon.

Tilanne muuttuu, kun monikansalliset järjestöt alkavat käyttää hyväkseen markkinoita, kuten metsäsertifioinnissa tapahtuu. Markkinavalta on sokeaa ja siksi usein epäoikeudenmukaista. Se ei kykene ottamaan huomioon paikallisia oloja.

Yksityisen metsätalouden merkitys Ylä-Lapille on valtava. Metsänomistajia on noin tuhat, kymmenesosa väestöstä. He myyvät puuta vuosittain lähes miljoonalla eurolla.

Esimerkiksi Inarissa yksityismetsätalous on keskeinen elinkeino, joka raakapuullaan pitää osaltaan yllä jopa lähes 500 kilometrin päässä olevaa Kemin metsäteollisuutta. Lisäksi metsänomistajat toimittavat polttopuuta kotitalouksille, kaukolämpölaitoksiin, matkailuyrityksille, jopa vientiin.

Kuten muuallakin Suomessa, metsätalous pitää yllä kaikille avointa metsätieverkkoa ja lähes kaikkialle ulottuvaa matkapuhelinverkkoa. Yksityismetsät ja yhteismetsäosuudet takaavat lainoja ja niiden tuotolla tuetaan muita elinkeinoja. Niin ajattelee ainakin poromies, jonka moottorikelkka jäi ostorajoituksen takia viime talvena ostamatta.

Kiista lietsoo paikallisia erimielisyyksiä
Ylä-Lapin tapauksessa järjestöjen markkinavalta käyttää hyväkseen ja lietsoo paikallisten ihmisten erimielisyyksiä. Käytännössä kaksi ylälappilaista paliskuntaa ovat eri mieltä kaikkien muiden kanssa.

Muddusjärven ja Hammastunturin paliskunnat ovat ilmoittaneet, että yhteismetsien metsätalous haittaa porotaloutta. Se on yksi syy sille, että FSC on todennut yhteismetsätalouden riskiksi. Mutta näidenkin paliskuntien jäsenet ovat usein myös yhteismetsän jäseniä.

Ylä-Lapin yhteismetsien suurimmat omistukset ovat juuri näiden paliskuntien alueella. Vaarana on, että jos niiden hakkuut estyvät, Ylä-Lapin metsätalous kokonaisuudessaan muuttuu kannattamattomaksi.

Näin voi käydä esimerkiksi siksi, että Kemin ja Ylä-Lapin välille rakennettu erittäin pitkä mutta äärimmäisen tehokkaaksi viilattu logistinen ketju vaatii riittävän määrän puuta ollakseen kannattava. Asiaa ei paranna se, että ympäristöjärjestöt ovat vuosien kampanjoinnillaan onnistuneet vähentämään myös Metsähallituksen hakkuumäärät alueella vain osaan entisestä.

Järjestönkin pitäisi olla demokraattinen ja avoin
FSC:n käyttämä valta tulee kahdelta taholta: sen takana olevien järjestöjen hyvästä maineesta kansalaisjärjestöinä ja siitä, että teollisuuden on välttämätöntä seurata näiden järjestöjen tahtoa. FSC on pääasiassa WWF:n perustama, mutta myös Greenpeace on siinä mukana. Kilpailevan PEFC-järjestelmän taas ovat perustaneet pääasiassa eurooppalaiset perhemetsänomistajat ja metsäteollisuus.

Tällaiselta vallankäytöltä ei yleensä vaadita demokraattisuutta, niin kuin ei globaalilta markkinataloudelta yleensäkään.

Mutta eikö myös kansalaisjärjestön, tai sellaisena esiintyvän, pitäisi olla demokraattinen ja avoin, etenkin kun nämä järjestöt vaativat sitä muilta? Tässä tapauksessa näitä järjestöjä on kaksi: Greenpeace ja WWF.

Niistä kumpikaan ei ole kansalaisjärjestö. WWF on säätiö, kun taas Greenpeace on kyllä yhdistys. Tietääkseni sillä on kahdet säännöt, Patentti- ja rekisterihallitukselle toimitetut ja julkistetut – mutta tämä on asia, mistä on vaikea saada tietoa.

PRH:ssa olevien, ja ilmeisesti pätevien sääntöjen mukaan Greenpeacen jäsenyys kestää vain vuoden, minkä jälkeen järjestön hallitus valitsee uudet jäsenet. Tämä takaa, että tavalliset kansalaiset eivät voi sen jäseniksi päästä eikä jäseniä tiettävästi olekaan kuin noin kymmenen.

Myös itse FSC:n toimintaa on vaikea hahmottaa. Jo se tapa, millä FSC on rakentanut järjestelmää ei-sertifioidun puun laadun varmistamiseksi, on niin monimutkainen, ettei sitä voi ulkopuolinen ymmärtää. Työstä on vastuussa Suomen FSC, mutta vain periaatteessa. Kun se ei erimielisyyksien takia kyennyt työtä tekemään, se siirrettiin kansainvälisen FSC:n sääntöjen mukaan konsulttiyhtiölle.

Konsultti on ulkomaalainen, mutta se käyttää suomalaisen Tapio Oy:n osaamista.

Metsästä eläviä ei pidä unohtaa
Erityisesti kolmannessa maailmassa on toisinaan ollut vaikea ymmärtää kansainvälisiä ympäristöjärjestöjä, kun ne omista näkökulmistaan ryhtyvät neuvomaan paikallisesta luonnosta eläviä ihmisiä. Esimerkiksi Brasiliassa on järjestö, joka edustaa metsistä luonnontuotteita keräilemällä toimeentulevia ihmisiä.

Järjestön johtaja Joaquim Belo kertoi toukokuussa maailma.net-lehdessä, kuinka paras tapa suojella metsää on tehdä se yhdessä metsästä elävien ihmisten kanssa. ”Tämä on tärkeää myös muualla kuin Brasiliassa”, Belo huomautti.

Suomessa tämä ymmärretään, kun on kyse Brasilian maattomista. Oman maan osalta ymmärrys katoaa.

Helsingin yliopiston professorit Jaana Bäck, Olli Tahvonen ja Timo Vesala kirjoittivat (Ylä-Lapin metsät tulisi jättää puuntuotannon ulkopuolelle, HS, 8.5.2019), että kyseiset FSC:stä johtuvat hakkuurajoitukset olisivat kohdistuneet yksinomaan valtionmetsiin. Niihin ne eivät kuitenkaan kohdistuneet lainkaan.

Kirjoituksen otsikossa mainittu vaatimus ei ole uusi, mutta se on uutta, että professorit väittivät ylälappilaisen metsätalouden perustuvan kokonaan metsäyhtiöiden voimakkaaseen edunvalvontaan. Eikä siis esimerkiksi metsänomistajien tarpeeseen saada leipää pöytään.

Metsänomistaja saa vain krokotiilinkyyneleet
FSC:n ei-sertifioitua puuta koskevien vaatimusten ei pitänyt tulla yllätyksenä yksityismetsätaloudelle. Niistä oli kerrottu useaan otteeseen esimerkiksi forest.fi-verkkosivulla.

Asiaan suhtauduttiin vähän kuin naapurin käymiin sotiin – mitäs ne meitä koskevat. Ajateltiin, että FSC on metsäteollisuuden, valtionmetsien ja Metsähallituksen ongelma. Niinpä esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus uutisoi vielä 1. heinäkuuta, että FSC:n riskimäärittely yllätti metsänomistajan, nyt jo Heinolassakin.

FSC on ajanut yksityismetsänomistajat tilanteeseen, johon he eivät itse ole voineet eivätkä voi vaikuttaa. Se sysää vastuun metsäyhtiöille, jotka riskikohteiden osalta joutuvat kertomaan metsänomistajalle FSC:n asettamat ehdot, kuten hakkuutavan ja kielletyt alueet, jos niitä on. Myös puun hinta saattaa muuttua.

Kun metsänomistajat ovat vaatineet FSC:ltä tietoa riskialueista, se on vastannut, että ei kuulu meille, vaan metsäyhtiöille. Yhtiöt ovatkin laatineet riskikarttoja metsänomistajien metsistä, mistä taas metsänomistajat eivät ole lainkaan pitäneet.

Mistään katastrofista ei välttämättä ole kyse, vaan asiasta selvitään todennäköisesti riskienhallinnalla. Yksityiset metsänomistajat joutuvat kuitenkin hyväksymään sen, että heidän päätösvaltansa omien metsien suhteen vähenee.

Ympäristöjärjestöjen itku metsänomistajien päätösvallan puolesta osoittautuu krokotiilin kyyneleiksi nyt jo toisen kerran. Ensimmäinen oli se, kun järjestöt, saatuaan metsänomistajan vapaaehtoisuuteen vedoten lainsäädännön myötämielisemmäksi jatkuvalle kasvatukselle, alkoivat välittömästi vaatia sitä pakolliseksi.

Tosin ensiksi vain valtionmetsiin, mutta kuten luonnonsuojeluliiton edustajat viime vuoden toukokuussa sanoivat Turun Sanomissa, valtionmetsät ovat vain välitavoite.

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehden syyskuun 2019 numerossa.