Viherkomission loivat jäsenmaat

Kirjoitin runsas vuosi sitten, että en ymmärrä, mistä tulee nykyisen Euroopan unionin komission politiikka. Nuo hyvät tavoitteet, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta aivan hullu käytäntö.

Erityisesti komission metsiin liittyvät aloitteet eivät vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita tai parlamentin vaalitulosta, eivätkä komission toimintatavat muutenkaan ole vastanneet yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, Ursula von der Leyenin komissio hylkäsi siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet ja valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuutti jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

 

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen saanut sen selville.

Kun viimeksi käytiin Euroopan parlamentin vaalit, jokainen parlamentin ryhmä asetti oman kärkiehdokkaansa, josta oli määrä tulla komission puheenjohtaja, jos ryhmä voittaa vaalit – mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan.

Vaalit voitti – kaikkien mielestä – European People’s Party, EPP. Siis se ryhmä, jossa Kokoomuskin on mukana. EPP:n kärkiehdokas oli saksalainen Manfred Weber, mutta häntä ei EPP:n vaalivoitosta huolimatta valittu.

Miksi ei? Koska se ei käynyt jäsenmaille.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ratkaisi jäsenmaiden kiistelyn esittämällä komission puheenjohtajaksi Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyeniä. Hänet valittiin.

Toisin sanoen, jäsenmaiden hallitusten demokratia voitti kansalaisten vaaleissa ilmaiseman demokratian. Samalla hallitukset antoivat, edelleen vaalituloksen vastaisesti, sosialisteille ja vihreille sitovia lupauksia siitä, mitä komissio tekee.

Kummallisesti kävi niin, että kun kansalaisten demokratiaa pilkattiin jättämällä Weber valitsematta, se ikään kuin korvattiin antamalla vaaleissa toiseksi tulleelle sosialistien kärkiehdokkaalle Frans Timmermansille komission varapuheenjohtajan paikka ja sen myötä lupa toteuttaa ideologista ympäristölinjaansa, joka juuri oli tullut tyrmättyä Euroopan parlamentin vaaleissa.

Nyt varmaankin tulisi toiveikkaasti sanoa, että uudet ajatukset, uudet vaalit – siis kesäkuussa 2024. Uudesta on merkkejäkin. von der Leyen lienee EPP:n ehdokas seuraavankin komission johtoon ja hänen mahdollisuutensa näyttävät hyviltä (tilanne helmikuussa 2024). Mikä tärkeää, uuden komission linja antanee ainakin tiedotteiden perusteella metsäalalle vähintäänkin aikaa hengähtää.

Mutta saako von der Leyen seuraukseen uuden timmermansin, ja millä valtuuksilla. Sitähän me emme tiedä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.2.2024.

Sellutehdas tekee edelleen sellua – mutta mitä tehdään naapurissa?

 

”Kilpailijat jaksoivat vinoilla”, sanoi tehtaanjohtaja Ari-Pekka Vanamo syksyllä Metsä Fibren Äänekosken biotuotetehtaalla. Sitä olisi kuulemma pitänyt sanoa sellutehtaaksi.

Vanamo oli vieraskorea. Eniten nimityksestä oli vinoillut Vanamon tuolloinen yleisö, toimittajat.

Ja kyllähän se näyttääkin sellutehtaalta. Mutta ajattelu oli ja on uutta, mikä on helppo leimata biopropagandaksi, kriittinen journalisti kun on.

Se kannatti, eihän kukaan vanhoja juttuja lue, paitsi minä. Nyt toimittajat panevat bion jopa sellun eteen, ikään kuin epäbiologistakin sellua olisi olemassa.

 

Metsäalaa on pitkään moitittu siitä, että se tuottaa mieluummin määrää kuin laatua. Uusi ajattelu on irtiotto vanhasta: kun puun käyttöä ei voi lisätä, kasvua on haettava tekemällä vähemmästä enemmän.

Tämän luulisi kelpaavan kaikille.

Monissakaan Äänekosken tuotteissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä: mäntyöljy, tärpätti, sähkö, lämpö – jota Valio käyttää naapuritontilla Aura-juuston tekoon. CMC-sellua tuotettiin Äänekoskella jo ennen biotuotetehdasta.

Uutta on biokaasu. Suunnitelmissa oli käyttää raaka-aineena myös maatalouden sivutuotteita. Hanke on edennyt, joskin takkuillen. Yksi yhtiö suunnitteli biokomposiittien valmistusta, mutta sortui talousongelmiin.

 

”Höpö höpö”, vastasi VTT:n tutkimusprofessori Ali Harlin minulle taannoin, kun olin esittänyt epäilyn, että metsäteollisuus ei enää koskaan löydä volyymiltaan ja kilohinnaltaan aanelosen veroista tuotetta. Harlinin mukaan sellainen melko varmasti tulee ainakin tekstiilikuidusta, jota jo tuotetaan Äänekoskella.

Tekstiili oli Äänekosken suunnitelmissa alusta alkaen ja menee koko ajan eteenpäin, oikeita ratkaisuja etsien, niin kuin teollisen prosessin kehittämiseen kuuluu.

Maailmanmitassa uutta on metanolin teollinen puhdistus sellun sivutuotteista. Monikansallinen suuryritys Veolia rakentaa Äänekoskelle tehdasta, jonka tuotanto käynnistyy vuonna 2026. Yhtiö aikoo rakentaa vastaavia laitoksia kaikkialle maailmaan.

Muovattavia monikerrospakkauksia Metsä Fibre tekee ja tutkii Valmetin kanssa koetehtaassa.

Hiilidioksidin tuotannon suunnittelusta on julkistettu hanke yhdessä Fortumin kanssa. Ligniinin erottamista suunnitellaan. Viherlipeäsakan hyötykäyttöä tutkitaan.

Ja vielä viimeisenä, puuviiluista liimattua kertopuuta valmistava Metsä Woodin tehdas otetaan Äänekoskella käyttöön loppuvuonna 2026. Äänekosken konseptin kannalta merkittävää on kyky käyttää muun tuotannon sivutuotteita ja sen omat sivutuotteet. Ties mitä niistä voikaan tehdä.

Sellutehdas tietenkin tekee sellua edelleen ja jatkossakin. Oleellista on, mitä tehdään tehdasalueella, integraatissa, siinä naapurissa.

Työntekijä on paras lähettiläs

 

Metsämiesten säätiön 75-vuotisjuhlillaan julkaiseman mielipidetiedustelun tiedot kansalaisten vähäisistä metsätiedoista herättävät huomiota. Asiaa lienee käsitelty jopa Metsäneuvostossa asti.

Tämä on hyvä, mutta ei tietojen mikään yllätys pitäisi olla. Suomen Metsäyhdistyksen vuoteen 2016 asti säännöllisesti teettämät Metsä ja puu -mielipidetiedustelut sanoivat aina, että eivät suomalaiset tiedä, kuka metsät omistaa, mikä on metsiensuojelun määrä tai metsäalan taloudellinen merkitys. Se tosin tiedettiin aiemmin, että metsää hakataan vähemmän kuin se kasvaa, nyt ei.

Tuloksesta on syytetty jopa peruskoulua ja vaadittu sitä korjaamaan asiaintila. Voi kysyä, millä muulla elinkeinolla olisi kanttia vaatia peruskoulua hoitamaan toimialaviestintänsä.

 

Säätiön juhlaseminaareissa kuultiin vinkkejä asiaintilan korjaamiseksi. Niitä yhdisti, että kaikkia on kokeiltu, ja useimmiten onnistuneesti, jos esimerkiksi Metsien Suomi-viestintähankkeen tuloksiin on uskominen.

Säätiö nosti jo seminaarissaan esiin, että paras metsäalan puolestapuhuja on kuitenkin ala itse. Tämä on viestinnän perustuslaki, jota metsäalalla ei haluta uskoa: viestintää ei voi ulkoistaa ammattilaisille eikä kampanjoille. Onnistunut viestintä on jatkuvaa ja sitä tekee mahdollisimman moni. Viestinnän ammattilaisten tehtävä on suunnitella ja tukea tätä viestintää.

Erityisesti viestintä kuuluu organisaatioiden johdolle, sillä se osoittaa johdon sitoutumisen. Jos siitä on epäilys, muutkaan eivät sitoudu. Oli kuvaavaa, että juuri kukaan toiminnanjohtaja, pääjohtaja tai ylijohtaja ei puhunut julkisuudessa Metsien Suomen puolesta – poikkeuksena maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä.

 

Maailmalla on ollut muotia, että työnantajat kannustavat omaa väkeään puhumaan työstään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Metsäalalla on päinvastoin: työnantajat jopa kieltävät mokoman.

Tämä tietysti kiistettiin Säätiön seminaarissa, vaikka se on totta – olen kokenut sitä itsekin. Silti tällaisen kiellon poistaminen olisi vasta alku.

Työnantajien pitäisi kannustaa ihmisiä alan lähettiläiksi. Se on ollut Metsien Suomenkin tavoite, mutta siinä on epäonnistuttu. Tämä on surkeaa erityisesti aikana, joka on tuonut kaikkien käyttöön erinomaisen median, nimittäin sen sosiaalisen, unohtamatta muitakaan yhä käytössä olevia kanavia. Lopulta jokainen viestii alastaan aina kotoa lähdettyään – niin hyvässä kuin pahassa.

Olisiko uuden yrityksen aika? Tukea työntekijälähettiläille löytyy yhä. Esimerkiksi kaikki Metsien Suomen viestintämateriaalit ovat käytettävissä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.12.2023.