perjantai 29. tammikuuta 2016

Paavo Väyrynen ja lestantit


Paavo Väyrysen lausunto hallitusta johtavasta epäpyhästä vanhoillislestadiolaisten ja liberaalien epäpyhästä allianssista on herättänyt suurta huomiota. Vaikka toki aika omituista.

Viimeksi katselin Pressiklubia tänään, missä asiaa viisaasti kommentoivat oletettavasti valtauskonnon edustajat Staffan Bruun, Piia Elonen ja Tommi Parkkonen sekä ohjelman juutalainen juontaja Ruben Stiller.

Parkkonen vaikutti fiksulta. Ehkä hänkään ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta ymmärsi sentään puhua vähemmin äänenpainoin. Kun taas Staffan Bruun, tuo suuri lestadiolaisuuden asiantuntija ihmetteli, että miten voi olla liberaali ja lestantti yhtaikaa.

No kuulepa Staffan, voin sen sinulle kertoa.

Ihan niin kuin kaikissa muissakin asioissa on vanhoillisuutta ja sitten sitä jotakin muuta. Sanottakoon sitä tässä vaikka tavallislestadiolaisuudeksi.

Hämmästyttävin on tämä tulkinta, että kaikki lestantit olisivat näitä vanhoillisia ei pikkareita narulle kuivumaan eikä ikkunallisia vaatteenpesukoneita -tyyppejä.

Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että ohjelmassa esiintyneet ihmiset eivät tunnista tavallislestadiolaisia, mikä taas johtunee siitä, että nämä tavallislestadiolaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Että kun ei niitä näe niin sitten niitä ei ole.

Hämmentävää sinänsä, että Väyrysen lestanttilausunnon poliittista ulottuvuutta ei ole analysoitu ollenkaan. Tässäkin ohjelmassa oli maan suuriman lehden poliittisen toimituksen esimies, mutta eipä tullut mieleen keskustella lausunnon poliittisesta sisällöstä.

Jos Väyrysen veto kertoo jostakin, niin epätoivosta. Huomionarvoisia asioita on ainakin kolme.

Ensinnä Väyrynen otti lyömäaseekseen lestadiolaisuuden, mikä on erityisen niljakasta siksi, että hän tietää kyseisen uskonlahkon huonon maineen niin sanotussa etelässä – olkoonkin että maine on hyvä hänen takamaillaan.

En olisi uskonut, että tämäkin asia on kaupan.

Toiseksi hän tätä kautta tuli arvostelleeksi omia kannattajiaan, mikä ei liene politiikassa erityisen viisasta. Ja kolmanneksi hän kävi puheenjohtajan kimppuun julkisesti. En muista, että keskustapuolueessa olisi nähty tällaista.

Jälkikirjoituksena sanottakoon vielä sekin, kuinka kauhistuttavan naiivi on maan suurimman lehden politiikan toimituksen johtajan näkemys Venäjästä. Selvästi hän ei ymmärrä laisinkaan Suomen merkitystä Venäjän globaalin politiikan kannalta.

Jos hän on käynyt maanpuolustuskurssin, olen todella huolissani. Eikö se lisää ymmärrystä yhtään.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Energiapuhe on ihmeitä täynnä


Alkaa tuntua siltä, että aina kun kuulee sanan energia, kannattaa poistaa varmistin. Niin paljon siitä puhutaan roskaa.

Vastikään useissakin lehdissä näkyi otsikko, jonka mukaan biohiilipelletit voivat korvata kivihiilen. Noinkohan?

Yleensä nämä jutut eivät selviä edes alkeellisesta testistä, joka koskee rahaa. Ratkaisevaa kaikessa tuotannossa nimittäin on kannattavuus.

Siksi esimerkiksi hallituksen näkemys, että bioenergia voisi olla joku biotalouden kärkihanke, on aika hölmö. Milloin talousvaikeuksista on selvitty keskittymällä tuotantoon, joka ei tule hetkeäkään toimeen ilman valtion tukea?

Näin on biohiilenkin kanssa. Jutut sanovat kainosti, että sen valmistaminen pitäisi saada kannattavammaksi.

Tämä asettaa hehkutuksen outoon valoon: huonosti kannattava tuote tuskin voi saada aikaan suurimittaista energiantuotantoa, vientiä Eurooppaan tai merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia koko maan metsäenergia-alalle, niin kuin jutut lupaavat.

Sitä paitsi, jos biohiilellä yritettäisiin korvata kivihiiltä hiukankaan merkittävässä määrin, loppuisi puu alta aikayksikön.

Siksi pitääkin kysyä, minkä takia puusta pitäisi tehdä mahdollisimman alhaisen jalostusasteen tuotteita, mitä energia on? Ainakin metsäbiotalouden juhlapuheiden mukaan alhaisesta jalostusasteesta nimenomaan piti päästä irti.

Hallitus perustelee hankettaan sillä, että Euroopan unioni vaatii bioenergian käyttöä. Perustelu ontuu: ei kai siitä tällä perusteella tarvitse kuitenkaan kärkihanketta tehdä.

Ettäkö metsä olisi hidas?
Jotkut tutkijat ovat myös keksineet, että metsistä ei ole saatavilla nopeita ilmastohyötyjä. Väite hämmentää: näinkö vapaasti juuri tutkijat saavat heittää väitteitä, jotka eivät perustu tutkimukseen.

Kannattaa katsoa esimerkiksi kuvio Havaijin Mauna Loan ilman vuotuisesta hiilidioksidivaihtelusta. Se löytyy Suomen Metsäyhdistyksen Hakata vai säästää –pamfletin sivulta 20.

Kuviosta näkee, että jokainen kasvukausi vähentää ilmakehän hiilen määrää radikaalisti. Jos siitä osakin voitaisiin pitää pois ilmakehästä myös kasvukauden jälkeen, vaikutus olisi nopea.

Ja kas: juuri tätä metsäsektori tekee, kun se poistaa puuta metsästä tuotteisiin, joissa hiili kestää kauemmin kuin vajaan kasvukauden.

Metsä nimenomaan sitoo hiiltä nopeasti. Tätä jotkut eivät halua uskoa vaan väittävät, että puun energiakäyttö vapauttaa hiiltä lyhyellä aikavälillä.

Tältä se saadaan näyttämään, kun katsotaan niin läheltä, että näköala katoaa – siis yksittäistä puuta kerrallaan. Tosiasiassa kuitenkin Suomen metsäsektorin sodanjälkeinen historia on taloudellisesti kannattavaa metsien hiilivaraston kasvattamista ja fossiilisten polttoaineiden korvaamista. Sitä ei pidä vähentää vaan lisätä.

Toisin on metsän vaihtoehdoksi esitettyjen aurinko- ja tuulivoimaloiden kanssa. Niiden rakentaminen on aiheuttanut valtaisasti fossiilisia hiilipäästöjä jo ennen kuin energiaa on tuotettu yhtään. Jostakin syystä tämä ei kiinnosta metsätalouden arvostelijoita lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.12.2015.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Älä huku aseisiisi, punavihreä suvakki!


Koska olen typerä optimisti, teen taas yrityksen ymmärtää niitä, joita ei saisi sanoa punavihreiksi suvakeiksi. Teen tämän siksi, että olen kasvanut heidän kanssaan, tunnen heitä niin paljon ja monia heistä jopa arvostan – kaikesta huolimatta.

Tekee vain niin hemmetin huonoa katsoa, kuinka alas he ovat menneet nykymuotoisen persuista, hallituspolitiikasta ja pakolaisista käytävän keskustelun myötä.

Tällä kertaa kimmokkeeni oli HS:n juttu Ville Rannasta, valtakunnan ykkössuvakista, ainakin mitä sarjakuvapiirtäjiin tulee.

Sarjakuvasta en tietenkään mitään ymmärrä, ja siksi uskallankin sanoa, että en ole koskaan oikein käsittänyt Rannan mainetta millään muulla perusteella kuin sillä, että hän on saanut aikaan kohuja.

Mielestäni Ranta ei ole erityisen hyvä käyttämään sarjakuvan keinoja. Pikemminkin sarjakuva on hänelle tapa laittaa omia mielipiteitään eri tavoin formuloituina peräkkäisiin kuviin.

Minkäänlaisia oivalluksia en ole Rannan sarjakuvien äärellä kokenut, ennemminkin jo kuullun poliittisen agendan uudelleenjankkaamista.

Se on toki nykyään muodinmukaista: mielipiteet, ei niinkään ajattelu.

Tämä HS:n jutussa kuvattu sarjakuva, siis se, että ”Ville Rannan alter ego yrittää käydä rakentavaa keskustelua natsin kanssa”, pakotti liikkeelle. Kyseessähän ei ole edes navanalitus, vaan oikeasti Rannan ja valtakunnan päälehden kulttuuriosaston äärimmäisen vastenmielinen isku vyön alle – mutta kenen vyön?

Kaikkien niiden, jota oikeasti haluavat keskustelua. Esimerkiksi minun.

Korneimmalla mahdollisella tavalla HS julistaa Rannan ”ylevän” aikeen, jonka Ranta kuvittaa ja sanoittaa tietenkin täysin itse. Siihen nähden odotin, että hän käyttäisi suvereenia valtaansa kohtuudella ja antaisi vastustajalleenkin mahdollisuuden.

Mutta ei. Ranta ei voi sanoittaa ystäväänsä natsia – jollaista tuskin on edes olemassa mutta jollaisen olemassaoloa HS yrittää jostakin käsittämättömästä syystä kovasti manifestoida – muuten kuin niin, että hänen ja hänen alter egonsa keskustelu päätyy umpikujaan nimenoman natsin typeryyden vuoksi. Edes umpikujassa ei ole mitään oivaltavaa, on vain tympeä osoittelu.

Tätäkö te luulette, että me teiltä haluamme lukea? Pidättekö te meitä aivan oikeasti täysin pönttöinä?

Ilmeisesti pidätte. Pelottavinta on, että olette ehkä oikeassa – ainakin jos katsoo sarjakuvan verkossa saamaa palautetta.

Minusta tämä on vastenmielistä.

En todellakaan pidä fiksuna sitä porukkaa, joka mölyää Suomen Sisun, persujen ja Laura Huhtasaaren ympärillä – jopa maan haukutuin mies Teuvo Hakkarainen on einstein heidän rinnallaan.

Mutta mitä inhoan kaikkein eniten ja mihin olen pettynyt kaikkein syvimmin on tämä punavihreän suvakkikuplan systemaattinen pyrkimys päästä yhtä alhaiselle tasolle kuin ne, joita he pitävät vastustajinaan. Se on jotakin niin kammottavaa, vastuutonta ja hullua, että en voi sitä käsittää millään tavoin.

Tosiasiassa he valitsevat juuri ne aseet, joiden käytöstä he arvostelevat oletettuja vastustajiaan, mutta joita he eivät kuitenkaan osaa kunnolla käyttää. Siksi he tulevat hukkumaan niihin.

Kun tämä tapahtuu, saa taas kysyä, eikö mitään ole opittu. Nolointa on, että tätä pitää kysyä niistä, jotka ovat eniten lukeneet historiaa – ja saamme kysyä, miksi.

Ei vaikuta siltä, että oppiakseen.