maanantai 28. joulukuuta 2020

Lappia ei kannata brändätä lappilaisille

 

Olin mukana joulukuun puolivälin perinteisessä Lappi-illassa, joka on ”etelään” muuttaneille lappilaisille tarkoitettu tilaisuus. Lapin liiton tilaisuus on perinteisesti pidetty Helsingin Ostrobotnia-ravintolassa, mutta nyt se pidettiin verkossa.

Olen tottunut siihen, että meitä helsinkiläisiä pidetään Helsinki-keskeisinä, totta tai ei. Mutta Lappi-ilta se vasta Helsinki-keskeinen olikin.

Miksi juuri minun täytyy muistuttaa, että Suomessa on muutakin kuin Helsinki. No, lappilaisten mielestä tietenkin on, nimittäin Lappi. Siihen se sitten jääkin.

 

Illan teemaksi tuli tietysti korona ja sen vaikutukset. Ulkomaalaiset matkailijat ovat kaikonneet ja osittain korvautuneet suomalaisilla. Kommunikaatio heidän kanssaan ei liene aina onnistunut, ei ainakaan silloin, kun on puhuttu rahasta.

Ymmärrän hyvin, että lappilaisia ohjelmapalveluita ei pysty järjestämään samalla hinnalla kuin vaikka kreikkalaisia. Ehkä olen poikkeus.

Silti voi olla, että suomalaiset eivät aina keksi, mitä vastaavaa sillä isommalla rahasummalla Lapista saa, verrattuna vaikka nyt Kreikkaan. Myytit kun eivät kiinnosta, jos ne eivät erotu eivätkä elä.

Kerron seuraavassa muutamista lappilaisten hellimistä Lappi-myyteistä.

 

Myytti 1: Lapissa on paljon tarinoita. Mutta niin on kaikkialla muuallakin.

Niitä on jopa Helsingissä. Minun lähiökapakassani juttua riittää. Puhumattakaan kaikista muista suomalaisista paikkakunnista.

Itse olen seurannut Lapin tarinaperinteen lisäksi ainakin satakuntalaista, helsinkiläistä, kantahämäläistä, kainuulaista, kaakkoissuomalaista ja eteläsavolaista tarinaperinnettä. Niihin verrattuna Lapin perinteen puute on, että se ei elä eikä sitä kerrota. Se vain toistaa painetussa muodossa vanhoja Nätti-Jussi-tyyppisiä juttuja.

Esimerkiksi eteläsavolainen tarinaperinne käy kuin ruisleipätaikina. Uutta juttua tulee kaiken aikaa. Tarinoilta ei voi välttyä, jos vain pysähtyy ja avaa korvansa.

Mutta kun olen ollut Lapissa normituristien joukossa, kukaan ei ole koskaan keventänyt elämääni tarinoilla.

Kerran ajoimme bussilla Rovaniemeltä metsäalan tärkeiden eurooppalaisten vaikuttajien kanssa Kemiin ja takaisin. Minulla olisi ollut tarinoita – englanniksi kerrottuna – jokaiselle kymmenelle kilometrille, tienristeyksistä, vaaroista, tuntureista, suonsilmäkkeistä.

Mutta niitä ei kerrottu, koska se ei ollut juuri minun asiani eikä se ollut edes tärkeää.

Onko tarinoita, jos niitä ei kerrota? Jos kelkkasafarin vetäjä osaa vain kolme sanaa englantia, miten hän voi kertoa tarinoita? Mitkä ovat safarinvetäjän vaatimukset?

 

Myytti 2: Lapissa on ainutlaatuista luontoa. Mutta niin on kaikkialla muuallakin.

Kaikissa maailman maakunnissa on ainutlaatuista luontoa. Tässä suhteessa Lappi on aivan tavallinen, tai ainutlaatuinen.

Myytti 3: Lappilaisten side luontoon on läheinen. Mutta niin on kaikkialla muuallakin Suomessa.

Taannoin joku luontoaktivisti remelsi, että se ja se Lapin ihmemies kyllä tietää, mihin kohtaan järveä verkot kannattaa laskea, jotta kalaa tulee. Ja varmasti tietääkin, mutta kun esimerkiksi minulla on vastaavat tiedot ainakin puolesta tusinasta järviä ympäri Suomen, osa niistä Lapissa.

Tunnen kymmeniä kaltaisiani, myös Lapissa.

Myytti 4: Lapissa on välittömyyttä, johon ei pääse ”helsinkiläisen marketin kassalla”. Silti voisin kertoa lukemattomia esimerkkejä lappilaisesta ja varsinkin peräpohjalaisesta umpimielisyydestä, jollaista näkee myös Länsi-Suomessa ja vaikka nyt Lammilla.

Ja toisaalta voisin kertoa esimerkkejä todella avoimesta ja välittömästä tamperelaisuudesta, enonkoskelaisuudesta, inarilaisuudesta tai helsinkiläisyydestä.

 

Brändäys on tärkeää. Lappi-illassa Lappia brändättiin lappilaisille ja wannabee-lappilaisille, mikä on turhaa – mehän olemme jo kerhossa.

Ongelma on, että brändejä voi olla vain yksi.

Mitä esimerkiksi Etelä-Savosta Helsinkiin asumaan karannut Lapin-matkaaja miettii lappilaisten tarinoista, jos niihin perehtyäkseen on ostettava kirja tai äänitallenne, mutta joita kukaan ei kuunaan tule sinulle itse kertomaan?

Hän taitaa mennä kotiin.

 Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.12.2020.


lauantai 12. joulukuuta 2020

Puudieselin päivät ovat luetut

 

Vaikka puun uudet mahdollisuudet yllättävät lähes päivittäin, metsäteollisuuden kehitystyön väheksyntä jatkuu entiseen malliin. Siteeraan itseäni: vaikka Tulevaisuus pukisi ylleen punaiset vaatteet ja lähtisi tanssimaan kadulle, suomalaiset korkeintaan kummastelisivat, että mikähän hullu se tuokin on.

 

Normaalista 20–30 vuoden kaaresta ideasta tuotteeksi ei metsäteollisuudessa ole tietoakaan. Niin mikro- kuin nanosellun ja puudieselin tuotanto on käynnistynyt ennätysajassa.

 

Mutta julkinen keskustelu junnaa jossain kaukana alkuruudussa. Esimerkiksi Kalevan toimittaja Petri Hakkarainen kirjoitti lokakuussa, että metsäteollisuus yrittää sopeutua ympäristöarvojen nousuun puhumalla biotuotetehtaasta, koska sellutehdas kuulostaa rumalta.

 

Todellisuudessa sellu on ruma sana vain sille, joka niin ajattelee. Sellutehtaiden tuotantoa se ei ole koskaan kuvannut kovinkaan hyvin; ne ovat aina tuottaneet useampia biotuotteita.

 

Pitkän aikavälin ratkaisuja tekevät poliitikot eivät ymmärrä teollisuuden logiikkaa sen enempää.

 

Jo kauan sitten uskalsin väittää, että esimerkiksi UPM:n Lappeenrannan-biojalostamo ei ole diesel-, vaan tuotekehityshanke. Poliitikkojen ansio on, että he ovat tehneet sen mahdolliseksi luomalla uusiutuvalle dieselille markkinan.

 

Diesel tuskin kuitenkaan koskaan oli muuta kuin välitavoite, ja keino rahoittaa tutkimusta. Tavoitteena on korkeampi jalostusaste, materiaalien valmistus.

 

Liikenteelle jää tässä pää vetävän käteen. Puupohjaisten materiaalien käyttäjillä on niin paljon enemmän maksukykyä, että sille ei diesel-Golfin kuski pärjää koskaan. Tätä ei liene tajuttu paljon missään.

 

Aiemmin tämä on pitänyt päätellä. Vahvistusta ei ole ollut mahdollista saada, ei ainakaan teollisuudesta, mitä on pidetty osoituksena ajatuskulun kelvottomuudesta – vaikka on selvää, että tällaisia strategisen tason suunnitelmia yrityksistä ei vahvisteta koskaan, vaikka ne totta olisivatkin.

 

Sitten ilmoitettiin, että Arla on ryhtynyt päällystämään maitopurkkinsa Lappeenrannan bionaftasta tehdyllä muovilla. Se ei kuulostanut vallankumoukselta, mutta sellainen odotti jo kulman takana ja julkistettiin tänä syksynä, kun Mysoda ilmoitti maailman ensimmäisestä kodinkoneesta, jonka runko on tehty puumuovista.

 

Siinä tulevaisuus hyppäsi käsille ja muuttui nykyisyydeksi. Tosin journalismi tai poliitikot eivät ole sitä vielä havainneet.

 

Kuinka paljon rautalankaa tarvitaankaan, jos edes puusta tehty kodinkone ja kodinkonemarkkinan koko – yksin Euroopassa yli 600 miljoonaa kappaletta vuodessa – ei herätä?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusus -lehdessä 30.11.2020.

 

Korjaus 13.12.2020: Viimeisessä kappaleessa vaihdettiin sanat "niiden myyntimäärä" sanoihin "kodinkonemarkkinoiden koko".

 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Tutkijat panivat kuitupuun ja biotalouden vastakkain

 

Koneen säätiön rahoittama väitöskirjatutkija Janne Säynäjäkangas Jyväskylän yliopistosta ja väitöskirjatutkija Ville Kellokumpu Oulun yliopiston maantieteen laitokselta kirjoittivat Politiikasta-verkkolehdessä 14. lokakuuta otsikolla ”Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia” – ikään kuin puun käyttö sellun ja sen jatkojalosteiden tekoon ei olisikaan biotaloutta.

 

Kirjoittajien itse keksimän termin ”kuitupuukapitalismi” perustelu on täysin historiaton: ”Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin.”

 

Kuitupuun käyttö on synergiaa parhaimmillaan

 

Todellisuudessa kuitupuun jalostamisen synnyttivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sahojen loputtomat roihut, kun sahauksen sivutuotteet poltettiin. Jos niihin joku törmäsi, niin ulkomaiset start-up-investoijat – ei suinkaan metsäteollisuus – ja siitä syntyi tämä niin monien haitalliseksi kokema keksintö tehdä näistä sivuvirroista sellua polttamisen sijaan.

 

Kuten tiedetään, sahatavara on neliskanttista ja tukkipuu pyöreää. Kun tukkia sahataan lankuiksi, yli jää väistämättä tukin pintapuuta, joka siis aiemmin poltettiin. Sattumoisin tämä pintapuu on parasta puuta selluntekoon, paljon parempaa kuin lankuiksi menevä sydänpuu.

 

Sitten havaittiin, että sellun tuotantoon sopii myös se harvennushakkuista saatava puu, joka kaadetaan sillä tavoitteella, että metsiin saadaan kasvatettua enemmän ja paremman laatuista tukkia. Jos ei olisi selluteollisuutta, nämäkin riu’ut varmaan poltettaisiin tai vain jätettäisiin metsiin.

 

”Kuitupuukapitalismia” voinee siis kutsua synergiaksi parhaimmillaan.

 

Ristiriidoitta ei eletty silloinkaan. Kirjoittajat syyllistyvät nykyihmiselle yleiseen harhakuvitelmaan, jonka mukaan meitä ennen ei ole tapahtunut mitään tärkeää. Niinpä he väittävät, jälleen täysin historiattomasti, että metsiä koskevat erimielisyydet ovat viime vuosina olleet aiempaa näkyvämmät.

 

Väite on täysin perusteeton. Metsistä on tässä maassa keskusteltu aina, ja miksi ei olisi, onhan metsä edelleenkin maamme tärkein luonnonvara.

 

Metsistä päättää metsänomistaja 

 

Kirjoituksesta sai vaikutelman, että on jotenkin ”halpaa” kasvattaa puuta teollisuuden tarpeisiin. Täytyy kysyä, kenen tarpeisiin tavaraa yleensä pitäisi tehdä, ellei asiakkaan? Kuinka monta sellaista tahoa kirjoittajat osaavat nimetä, jotka todella voivat puusta – tai joistakin muista metsätuotteista – jotakin myös maksaa.

 

Kirjoitus väittää, että kuitupuun tuotannosta on tullut Suomen metsissä yhä keskeisempi raaka-aine. Kysymys kuuluu, kenen kannalta.

 

Sen, mitä metsissä tehdään, määrää Suomessa metsänomistaja – hahmo, jota kirjoittajat eivät kirjoituksessaan katso asiakseen edes mainita. Metsänomistajien oikeus metsiensä käyttöön on meillä turvattu vahvasti, huomattavasti vahvemmin kuin esimerkiksi Ruotsissa.

 

Metsänomistajan kannalta ehdottomasti tärkein tuote on tukkipuu. Sen myynnistä metsänomistajat saavat 70 prosenttia tuloistaan. Ja Suomen metsistä yksityiset kansalaiset ja perheet omistavat valtaosan, 60–70 prosenttia, metsän määritelmästä riippuen.

 

Kirjoittajat väittävät, että suurin osa Suomen metsistä on muutettu tasaikäisrakenteiseksi. Heidän ei tarvitse tietää, että Suomen metsätalouden tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen sekametsä. Valtakunnan metsien inventointitulosten mukaan yli 80 prosenttia Suomen metsissä kasvavista puista on luontaisesti syntynyt, mitattiin sitä sitten puiden kappalemäärällä tai tilavuudella.

 

Kirjoittajat väheksyvät tutkimusta

 

Kirjoituksen mukaan vallalla oleva jaksollinen metsänkasvatus avohakkuineen tuottaa enemmän kuitupuuta kuin poimintahakkuisiin perustuva jatkuva kasvatus. Näin onkin, mutta sanomatta jää, että avohakkuumetsätalous tuottaa enemmän myös tukkia – ja sitä paitsi usein laadukkaampaa kuin jatkuva kasvatus.

 

Ainoana metsäalan asiantuntijana kirjoitus siteeraa emeritusprofessori Erkki Lähdettä, vaikka esimerkiksi Luonnonvarakeskuksessa on Lähteen eläköitymisen jälkeen edistytty huomattavasti jatkuvan kasvatuksen tutkimuksessa. On vaikea ymmärtää, miksi kirjoittajat haluavat tällä tavalla väheksyä toisen tieteenalan tutkijoita, lukuisia Lähteen-jälkeisiä, erittäin päteviä metsäntutkijoita.

 

Kirjoituksessa puhutaan ennätyksellisistä hakkuumääristä. Niitä todistellaan taulukoilla, joista ei näy, että todellisuudessa hakkuumäärät ovat laskeneet.

 

Kirjoituksessa puhutaan metsäluonnosta ”biodiversiteetin kehtona”, mutta ei muisteta sanoa, että ainoana Suomen ekosysteemeistä juuri metsälajien uhanalaisuus ei ole viime 10–20 vuoden aikana kasvanut, toisin kuin kaikissa muissa suomalaisissa ekosysteemeissä.

 

Kirjoittajat puuttuvat myös metsäalan maaseudulle tuottamiin etuihin ja väheksyvät niitä. He viittaavat Moriz Albrechtin ja Jarmo Kortelaisen tutkimukseen, joka kuitenkin täysin mielivaltaisesti selvitti vaikutuksia vain tehdaspaikkakunnalla, kun kaikille pitäisi olla selvää, että vaikutukset – jos niitä on – ulottuvat paljon laajemmalle.

 

Kirjoituksen lyhennelmä julkaistaan Politiikasta-lehden kommenttina, jos lehden toimitus sen hyväksyy.