lauantai 30. lokakuuta 2010

Journalismi kulkee kohti populismia


Heräsin 6. lokakuuta puoli seitsemän aikaan Yleisradion paikallisuutisten ääneen, joka sanoi, että ”Jutta Urpilainen selittelee” suuria kokouspalkkioitaan Neste Oilista.

Tosiasiassa Urpilainen ihan järkeenkäyvästi selitti, että palkkiot koostuvat paitsi kokouksista, myös yhtiön seuraamisesta muutenkin. Kun toimittajat pitkin päivää itsepäisesti puhuivat vain kokouspalkkioista, täytyy kysyä: eikö 14 000 euroa ole heistä tarpeeksi suuri summa kauhisteltavaksi, pitääkö sitä vielä tuolla tavoin liioitella.

Eikö kuulijaan voi luottaa sen vertaa, että hän osaisi arvioida edes tätä asiaa itse?

Tähän ei ollut kiva herätä, kun oli juuri edellisiltana katsellut Suomen populistisinta TV-ohjelmaa, Ajankohtaista Kakkosta. Siinä oli löydetty kansan edustaja, joka oli saanut 70 000 nimeä verkkoadressiinsa kansanedustajien 8,1 prosentin palkankorotuksia vastaan.

Kansan edustajaa haastateltiin ties kuinka kauan, ilman ensimmäistäkään kriittistä kysymystä. Silti kaksi oli aivan ilmeisiä: onko 8,1 prosenttia neljälle vuodelle todellakin liikaa, ja uskooko kansan edustaja, että kaikki 70 000 todella alkaisivat adressin vaatimaan yleislakkoon?

Mitä vielä, kansan edustajan kanssa mentiin haastattelemaan myös kansanedustajia, ja heistä pahimpia kansankosiskelijoita ‒ siis pahempia kuin yksikään perussuomalainen ‒ nimittäin Jukka Gustafssonia (sd.) ja Risto Autiota (kesk). He eivät tietenkään moista korotusta kannata.

Toimittaja Timo Seppänen otti esimerkiksi täysin naurettavan yleislakkouhkauksen tosissaan ja sanoi, että ”adressi osoittaa Internetin voiman”. Tässä kohtaa hän oli oikeassa, kirjaimellisesti, mutta ehkä ymmärtämättään.

Verkkoadressien voimaa, eli sen puutetta, ei osoita allekirjoittajien määrä, vaan aiheen loputon populistisuus. Vain populismi ja löysä journalismi saavat voimaa verkon massoista, sillä se on helppoa voimaa, tarvitsee vain klikata.

Sen sijaan oikeaa poliittista työtä vaativat uudistukset eivät verkkoklikkaajia kiinnosta, paitsi jos joku muu jättää sen työn tekemättä. Useimmiten se ei kiinnosta myöskään toimittajia.

Helsingin Sanomien Antero Mukka kirjoitti samana päivänä Näkökulman otsikolla ”Hyväuskoisuuden aika on ohi”. Ehkä ei aiheetta, mutta Mukan käsitys omasta lehdestään oli kyllä tyrmäävä.

Mukka lopetti kirjoituksensa sanoihin ”virkamieslähdekin on syytä kyseenalaistaa”. Myöntääkö Mukka tässä, että HS ei ole sitä aiemmin tehnyt?

Jos myöntää, kuinka naiiveja siellä toimituksessa oikein ollaan? Mistä siellä on maksettu palkkaa kaikki nämä vuodet?

Mielestäni Helsingin Sanomien tilanne ei ole näin synkkä, vaan synkempi. Siellä kun on aina osattu kyseenalaistaa virkamiesten, mutta vain valikoitujen virkamiesten sana.

Metsävirkamiehet ovat hyvä esimerkki. Heidän kyseenalaistaminen on Helsingin Sanomissa suorastaan ohjelmallista. Lehti ei ole epäröinyt edes väärentää metsäviranomaisen lausuntoa, kun tämä on virkavastuunsa takia joutunut kieltäytymään haastattelusta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.10.2010.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Heinämiesten historiaa


Jotkut sanovat, että perheomisteinen maa- ja metsätalous ovat aina toimineet tässä maassa symbioosissa. Siitä tuskin on kuitenkaan ollut kysymys.

Esimerkiksi puut ja sienet elävät symbioosissa. Sienirihmasto toimii puun hienojuuristona ja kerää puulle ravinteita. Puu taas antaa sienelle energian, jota se tarvitsee kasvamiseen.

Molemmat siis hyötyvät. Ilman toistaan toinenkin kuolisi.

Maalla taas metsätaloudella on perinteisesti tehty sitä, mikä sittemmin siirrettiin veronmaksajille ja nyttemmin ei paljon kenellekään: kustannettu kuluttajan vaatima halpa ruoka. Maatalous ei ole tuottanut metsätaloudelle mitään, ei edes työvoimaa, sillä metsätaloudessa riittää hyvin töitä ympäri vuodenkin, jos vaan hehtaareita on tarpeeksi.

Voisi kuvitella, että kun maa- ja metsätalousministeriölle kirjoitetaan historia, tätä yhteyttä pyrittäisiin tuomaan jotenkin ilmi. Ministeriön neuvotteleva virkamies Antero Tuomisen kirjoittama Katovuosista biotalouteen ei sitä kuitenkaan tee.

Kirja onnistuu vaikenemaan metsätaloudesta hämmästyttävän perusteellisesti. Puolen virkkeen mittaisia heittoja lukuun ottamatta kirjaa täytyy lukea selvästi yli puolen välin ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen metsätaloudelle omistettu kappale. Se perustelee Metsähallituksen sodanjälkeisiä laajoja hakkuita.

Esimerkiksi yksi maailman ensimmäisistä metsälaeista, maailmassa ensimmäisenä aloitetut kattavat metsäinventoinnit, metsien rooli torpparinvapautuksessa tai sodanjälkeisessä asutustoiminnassa eivät ansaitse mainintaa.

Seuraavan kerran metsätaloudesta mainitaan, kun tullaan 1970-luvulle. Tässä vaiheessa puututaan ympäristöongelmiin.

Vasta sivulla 39 vastaan tulee käsite ”yksityismetsien neuvonta- ja valvontaorganisaatiot”, kun kirjassa on kaikkiaan 47 tekstisivua. Niitä käsitellään yhden virkkeen verran.

Sen jälkeen metsään ei palata. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan esipuheessa metsää ei mainita sanallakaan.

Syntyy vaikutelma, että metsätalous on tässä maassa jonkinmoinen kuriositeetti – samanarvoinen toimiala kuin kalastus ja metsästys. Kirjan perusteella veronmaksajilta kerättyjen rahojen jakaminen maatalouteen on selvästi merkityksellisempää kuin ainoa maailmanmarkkinoiden ehdoilla koko maassa kannattava tuotannonala.

Tämä tuotannonala, metsätalous, ei olisi mitään ilman metsäteollisuutta, eikä metsäteollisuuskaan olisi mitään ilman metsätaloutta. Metsäteollisuus kirjassa mainitaan siinä kohtaa, missä on kuva Veitsiluotoon 1920- ja -30-luvuilla perustetuista sahasta ja sellutehtaasta, olivathan ne ministeriön alaisuudessa.

Todella toimiva symbioosi, laajaa Suomen maaseutua ylläpitänyt metsätalouden ja -teollisuuden liitto, jota ilman maatalouskin olisi ollut huomattavasti vaatimattomampaa, jää täysin vaille mainintoja.

Vanha pilkkatapa puuta heinää -ministeriöstä ei sen virallisen historian mukaan enää käy, jos se on koskaan ministeriön itseymmärrystä kuvannutkaan. Jäljellä on vain heinämiesten historia, jonka kustantajista hienotunteisesti vaietaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Pieni on kaunista metsänomistuksessakin

Metsätilojen pirstoutumista on pidetty lähes pahimpana alan ongelmana sitten torpparinvapautuksen. Niin olen pitänyt minäkin.

Olen ajatellut, että kun tilakoko pienenee, halukkuus kannattavaan metsätalouteen vähenee. Olen ajatellut saavani tälle tukea siitä, että metsätilojen koko todella pienenee.

Tässä ei tietenkään ole paljon logiikkaa. Eihän tilakoon pieneneminen tietenkään voi todistaa sitä, että metsätalousinnostus vähenee, vaikka se voisikin olla syy innokkuuden vähenemiseen.

Väitteen vähäinenkin logiikka katoaa siitä tiedosta, että itse asiassa metsätilojen keskikoon pieneneminen on Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Paula Hornen mukaan pysähtynyt ja keskikoko on pysynyt jokseenkin samana 2000-luvulla.

Jos ongelmaa sitten on, sekin on Hornen mukaan katoava. Perustelu on yksinkertainen: nykyajan vanhemmilla on aika vähän lapsia.

Mutta onko pieni metsätila ongelma muutenkaan? Ja millainen se on?

Jos pienmetsälö määritellään Etelä-Suomessa alle neljän ja Pohjois-Suomessa alle 12 hehtaarin kokoiseksi, niiden omistajia on noin
127 000. Metsänomistajista se on noin 40 prosenttia.

Talousmetsien pinta-alasta he omistavat yhteensä vain 2,5 prosenttia. Heidän käyttäytymisellään ei siis mitenkään voi olla suurta merkitystä sille, liikkuuko puu valtakunnassa vai ei.

Silti he ovat tärkeitä metsäalalle. Ei siksi, että pienimmät metsänomistajat myyvät puukaupoissaan enemmän puuta hehtaaria kohti kuin isommat, vaan siksi, että pienmetsänomistus tuo metsäalalle yhteyden tavalliseen kansaan.

Heitä ilman metsäala olisi pelkkää kuorta. He ovat olennaisen tärkeitä metsäalan hyväksyttävyyden kannalta.

Tähän vastataan usein, että pienet metsätilat lisäävät korjuukustannuksia. Hakkuualueita ei kuitenkaan meillä suunnitella tilakoon mukaan.

Järkevämpää olisi puhua siitä, kuinka kallista on korjata puuta pieniltä hakkuualueilta. Silti sekään ei ole oikein perusteltua, koska nykykäsityksen mukaan metsänhoito on järkevää tehdä metsätyypin mukaan. Metsätyypin reuna on siis myös luonnollinen hakkuualueen reuna.

Metsäalalla on tullut tavaksi sanoa, että me tunnemme kyllä metsät, mutta emme metsänomistajia. Väitettä voi kyseenalaistaa esimerkiksi sen perusteella, että metsätilojen keskikokokin on saatu selville vasta tänä vuonna valmistuneessa Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksessa. Aiemmat tiedot toki tiedettiin virheellisiksi, mutta siitä ei välitetty.

Metsänomistajista meillä taas on tapana sanoa esimerkiksi niin, että heidän asenteensa ovat muuttuneet. Kuitenkin heidän metsäasenteensa ovat olleet jokseenkin samat koko sinä aikana, kun niitä on tutkittu. Sen sijaan ‒ ennen kuin asiaa oli tutkittu ‒ metsäammattilaisten kuvitelmat metsänomistajien asenteista olivat toisenlaiset kuin ne, mistä tutkimus sittemmin kertoi.

Myöskään naisten ja kaupunkilaisten osuus metsänomistajista ei ole suuri tai merkittävässä kasvussa, vaikka metsäalallakin usein niin kuvitellaan.

Niin että paljon opittavaa olisi jo tilastoistakin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.10.2010

perjantai 8. lokakuuta 2010

Vihreät ja maanpuolustus


Vihreä liitto järjesti kesän alussa maanpuolustusta käsittelevän Nuijasota-seminaarin eduskunnassa. Perinteen mukaan tiedustelijani oli paikalla.

Seminaarista odotettiin vihreiden puolustuspoliittista linjanvetoa. Sitä ei saatu, ainakaan suoranaisesti. Ehkä seminaarin tarkoitus oli kuitenkin saada meidät ajattelemaan, että vihreät suhtautuvat myönteisesti maanpuolustukseen – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Aihe ei ole merkityksetön. Vihreillä on paljon kannattajia, ja puolueen todennäköinen presidenttiehdokas Pekka Haavisto on tosissaan.

Haavisto haluaa tuekseen kansanliikkeen, mikä tarkoittaa, että hän haluaa muidenkin kuin vihreiden ääniä. Esimerkiksi Elisabeth Rehnin taannoista menestystä presidentinvaalissa ei etukäteen pidetty mahdollisena, ja juuri niillä samoilla perusteilla, millä Haavistonkaan ei pitäisi pärjätä.

Haavistolla on selkeitä puolustuspolitiikkaan liittyviä kannanottoja, mitä Rehnillä ei ollut. Ne ovat monessa mielessä linjakkaampia kuin kärkipoliitikkojen kannat.

Kuka esimerkiksi on esittänyt sukellusveneiden hankkimista Suomelle, ja vielä perustellut esityksensä järkeenkäyvästi? Se ei ole Jyri Häkämies eikä Eero Heinäluoma – vaan Pekka Haavisto.

Haavisto myös tuntee naapurit ja ennen kaikkea Venäjän – jopa tiedustelupalveluita kiusaavassa määrin.

Miksi seminaarin nimi oli Nuijasota? Eduskunnassa oli kuulemma sanottu, että maa tarvitsee 500 000 miestä puolustukseen, ja aseiksi riittävät pelkät nuijat.

Sosiaalidemokraattien Eero Heinäluoma arveli seminaarissa, että nuijat eivät riitä: hänen mukaansa Georgian sotaponnistus Venäjää vastaan elokuussa 2008 osoitti, että maan valitsema linja – pieni, mutta tehokas ammattiarmeija – ei auta pitkälle. Maanpuolustuskorkeakoulun majuri Juha Mäkelä esimerkiksi kertoi, että Venäjä valmisteli hyökkäystä Georgiaan jopa rakentamalla rautateitä rajan suuntaan.

Mäkelän mukaan Venäjä luottaa massa-armeijaan, ja kun Suomen puolustus on suunniteltu ennen kaikkea itäsuuntaan, myös meillä yleinen asevelvollisuus ja valmius nopeaan liikekannallepanoon takaavat puolustuskyvyn.

Tärkeintä Mäkelän lausunnoissa on ehkä kuitenkin tämä: Venäjän mielestä turvallisuus on nollasummapeliä. Se tarkoittaa, että mitä vahvempi Suomi on, sitä heikompi on Venäjä – tai, mikä merkityksellisempää, päinvastoin.

Puheenjohtaja Anni Sinnemäen mukaan vihreät suhtautuvat kielteisesti NATO-jäsenyyteen. Tämä on päätetty useaankin kertaan. Kysymys on tärkeä, koska jäsenyys vaikuttaisi oleellisesti resurssien suuntaamiseen – joskaan ei ehkä niiden määrään.

Siteerataanpa siis lopuksi pääesikunnan insinöörieversti Olli-Pauli Sarvarantaa. Hänen mukaansa raskaille aseille ei ole Suomessa riittävästi ampumatarvikkeita. Helsingin ohjuspuolustus ei ole kunnossa.

Vähät rahat ja heikko politiikka vähentävät Sarvarannan mukaan uskoa Suomen puolustustahtoon. Hankinnat ovat keskittyneet lähinnä halpaan materiaaliin.

Vihollisen todennäköisin kohde on sähköverkko ja tietoliikenne. Puolustetaanko niitä panssarein vai Hornetein?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.8.2010.