perjantai 27. huhtikuuta 2018

Omasta blogista malka ei näy


”Populismi tuli tiedepuheeseen”, kirjoitti Tiina Raevaara Suomen Kuvalehdessä 16. helmikuuta. ”Tieteen tulokset kuulostavat usein arkijärjen vastaisilta, joten yksinkertaistaminen ja tutkijoiden väitteille naureskelu saattavat toimia.”

Raevaara on oikeassa. Mutta hän näkee tikun vain toisen silmässä, eikä malkaa, joka sojottaa esimerkiksi hänen omasta blogistaan samassa lehdessä 13. heinäkuuta viime vuonna.

Heinäkuisen Raevaaran mukaan ”Suomessa on ajettu väkisin eteenpäin ajatusta, että hakkaamalla isot määrät metsää saamme paitsi metsän sitomaan tehokkaasti hiilidioksidia, myös aimo varannon ’biopolttoainetta’ kaupan päälle”. Raevaara perusteli väitettään esimerkiksi keväällä 2017 julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jota hän myös siteerasi.

Ei siis asia-argumenteilla, vaan auktoriteeteilla. Heistä suurin osa ei kuitenkaan ollut edes tutkinut kyseessä olevaa asiaa ja väitti – Raevaaran tavoin – metsätalouden ajavan esimerkiksi massiivista puun polttoa, mitä se ei aja.

Todellakin, kuulostaa arkijärjen vastaiselta, että hoitamalla ja sen osana hakkaamalla metsää voisimme luoda metsiin hiilinielun. Tälle omituisuudelta kuulostavalle asialle metsätalouden kriitikot ovat populistisesti naureskelleet laajasti.

Silti Suomen metsien puuvaranto on, merkittävältä osin metsänhoidon ansiosta, noussut 1950-luvun 1500 miljoonasta kuutiosta 2300:aan. Samana aikana metsistä on viety isot määrät puuta, 3700 miljoonaa kuutiota.

Keravalaisena Raevaaran on ehkä vaikea ymmärtää, että monin paikoin Suomessa tämä ei ole mikään ”väkisin eteenpäin viety ajatus” vaan arkipäivää, esimerkiksi metsäteollisuuden sivuvirroilla lämmitettävissä kaupungeissa.

Raevaara kritisoi kasvavia hakkuusuunnitteita ja sanoo, että ”jäljet voi jokainen suomalainen nähdä ympärillään”. Näin on, arkijärjen mukaan.

Arkijärjen vastaista taas on, että todellisuudessa päätehakattujen hehtaarien määrä on ollut pitkään trendinomaisessa laskussa. Kyse on juuri siitä, että puuvaranto on kasvanut, mistä johtuen jokaiselta hakattavalta hehtaarilta saadaan yhä enemmän puuta.

Raevaaran mukaan ”päätöksentekijöille metsä on pelkkää puupeltoa”. Tämä ei ole edes arkijärkeä, vaan pelkkä populistinen heitto. Me tiedämme, että yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt, joka hehtaarilla, Raevaaran puupellot mukaan lukien.

Raevaara jopa väittää, että ennen vuotta 2014 metsää sai hoitaa vain avohakkuin. Tuota edeltävät metsäoikeuskiistat koskivat kuitenkin lähes aina sitä, oliko hakkuun jälkeinen uuden metsän perustamisvelvoite täytetty.

Raevaaran mukaan tiedepopulismi näkee vihollisena yliopistot, tutkimuslaitokset ja tutkijat. Hän ei näytä ymmärtävän, että vastuullisen päättäjän on otettava huomioon kaikki päätettävänä olevasta asiasta tehty tutkimus, miellytti se tai ei.

Tiedepopulisti sen sijaan voi valikoida tutkimuksesta sen osan, mikä sopii hänen tarpeisiinsa. Suoranaista superpopulismia taas on tämän valinnan jälkeen väittää, että ne ovatkin ne kaiken tutkimuksen huomioon ottavat, jotka ”sivuuttavat tieteen”.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.4.2018.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kakkapopulismi ei kestä tositestiä


Mikä onkaan herkullisempi asetelma: luonnon tuhoaminen paskanpyyhinnän takia. Kuka nyt viitsisi alkaa väitellä paskapaperin tarpeellisuudesta? Mainio kampanjavipu!

No, hienot naiset eivät sano noin. Siksi minäkin käytän jatkossa eri sanoja.

Johdonmukaisimmin kakkateemaa on hyväksikäyttänyt ympäristöjärjestö Greenpeace. Toinen toisensa perästä sen kampanjat ovat noudattaneet samaa kaavaa: aarniometsät hakataan kakkapaperin takia.

Ulkokultaisuus käy päälle: vaikka järjestö käyttää hienostelevia sanoja, kuten WC-paperi, se nimenomaan hyödyntää mielleyhtymää kakkaan.

Se on viisasta, kampanjateknisesti. On ylivoimaista puhua tapettavista puista ja alhaisilta vaikuttavista tarkoitusperistä.

Greenpeace hyödyntää meidän kaikkien synnynnäistä ja terveellistä inhoa kakkaa kohtaan. Samalla se on olevinaan ympäristöjärjestö, jonka nimenomaan pitäisi ymmärtää, mikä on kakan rooli luonnon kiertokulussa.

Meidän ympäristönsuojelijoiden kesken, kakassa ei pitäisi olla mitään inhottavaa. Suomeksi sanottuna: Greenpeace ei ole rehellinen, ellei se ilmoita, kumpaa se kannattaa: vessapaperia ja biodiversiteettiä, vai sen vaihtoehtoa – jota me emme edes tiedä.

Miten hyvänsä, kakalle on tehtävä jotakin. Juuri vessapaperi auttaa viemään kakan pois, mutta minne?

Ennen aikaan kakka kaavittiin pyllystä risuilla ja sammaleella. Sittemmin päästiin sanomalehtipaperiin.

Se ei kuitenkaan tunnu kivalta. Kannustan kokeilemaan, mieluummin muutaman viikon ajan – tiedän, mistä puhun.

Kakka on biodiversiteettiä, jonka vessapaperi vie parhaassa tapauksessa kompostiin. Se tukee elämän monimuotoisuutta.

Siihen Greenpeace ei puutu. Tai oikeastaan, en tiedä, mitä kakalle pitäisi Greenpeacen mielestä tehdä. Mitä se mahtaa itse sille tehdä?

Sen tiedän, että taiwanilaiset tietävät.

Taiwan on länsimaisella tavalla järjestäytynyt yhteiskunta Aasiassa. Siellä sattui lähtemään liikkeelle huhu sellun hinnannoususta. Siis sellun.

Sen seurauksena myös sellun jatkojalostustuotteiden hintaa alettiin ihmetellä. Taiwanilaiset ovat siis tässä suhteessa fiksumpia kuin monet suomalaiset, jotka eivät ymmärrä, että sellu on välituote.

Sellusta tehdään paperia. Kun taiwanilaiset tajusivat, että sellun hinta nousee, mitä he tekivät?

Kävivätkö taiwanilaiset hamstraamaan aanelosia, kävivätkö ostamaan sanomalehtipaperia?

Ei, he kävivät hamstraamaan sitä kaikkein tärkeintä, vessapaperia. Ja silti, uumoiltu hinnankorotus oli vain 30 prosenttia.

Miten kävi? Aika pahasti. Jopa Taiwanin pääministeri joutui ottamaan asiaan kantaa.

Kuvitelkaa, miten Greenpeacen kakkapuheeseen suhtauduttaisiin, jos pääministeri Juha Sipilä joutuisi vetoamaan, että älkää nyt hemmetissä hamstratko kakkapaperia, kyllä sitä riittää.

Taiwanissa pääministeri otti maaliskuun alussa yhteyttä tärkeimpiin vessapaperin toimittajiin ja totesi, että asia on kunnossa. Hyvä niin – yhteiskunta ei sentään järkkynyt kakkapaperin takia.


lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ilmastopolitiikka – ymmärrän, vaikka en ymmärräkään


Kävin Luonnonvarakeskuksen seminaarissa, jossa selviteltiin hakkuutähteiden polton ilmastovaikutuksia. Tulos oli, että mitä pienijakeisempaa tähde on, sitä paremmat ovat ilmastovaikutukset – ja esimerkiksi kantoja ei pitäisi polttaa lainkaan.

Tulos lienee pakko hyväksyä, mutta sen ymmärtäminen on hankalaa.

Kantojen suhteen asia on sillä tavalla selvä, että jos ne jätettäisiin metsään, ne säilyisivät hiilivarastona vuoteen 2050 asti, mikä on koko Suomen ilmastokeskustelun ehdoton takaraja. Sen jälkeisestä ajasta ei keskustella, tuli sieltä mitä vaan.

Ja tällä menolla tuleekin. Kun koko globaali ilmastopolitiikka tavoittelee väärää asiaa, tulos ei voi olla kuin väärä.

Se väärä asia on kasvihuonepäästöjen vähentäminen. Oikea olisi jättää fossiiliset raaka-aineet käyttämättä.

Sitä saa, mitä mittaa. On tultu tilanteeseen, jossa tavoitellaan sitä, minkä pitäisi olla seuraus, ja oletetaan, että oikea tavoite saavutetaan tällä tavoin.

Kaikki myöntävät, että ongelmien ainoa todellinen syy on fossiilisten raaka-aineiden käyttö. Silti globaali ilmastopolitiikka jopa kannustaa – pahimmillaan uusien – fossiilisten raaka-ainelähteiden käyttöön.

Me tiedämme, että esimerkiksi Puola paransi takavuosina ilmastosijoituksiaan korvaamalla öljyn ja hiilen käyttöä maakaasulla. Tämä perustui siihen, että maakaasu tuottaa hiilipäästöjä energiayksikköä kohti vähemmän kuin muut fossiiliset polttoaineet.

Jopa ympäristötutkijat vertasivat Suomen huonoksi leimattua menestystä Puolaan. Ketään ei kiinnostanut, että se perustui uusien maakaasulähteiden käyttöönottoon.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Aapo Rautiainen sanoi seminaarissa, että ilmastonmuutoksen kannalta oleellista on, paljonko hiiltä on nimenomaan ilmakehässä. Kantojen sijaan olisi siis parempi polttaa vaikka maakaasua.

Maakaasun poltto kuitenkin lisää hiilen määrää elonkierrossa. Ja sen voin vakuuttaa, että mitä enemmän elonkierrossa on hiiltä, sitä vaikeampi sitä on pitää pois ilmakehästäkään.

Mutta tähän ongelmaan emme törmää ennen vuotta 2050. Sen jälkeen saa tulla mitä vaan.

Ilmastopolitiikka kannustaa myös jätemuovin polttamiseen, koska jäte ylipäätään on luokiteltu ilmastoneutraaliksi polttoaineeksi. Näin siitä huolimatta, että muovin ongelma – ikuinen säilyvyys – on myös sen vahvuus: se olisi ikuinen hiilivarasto, ellei ilmastopolitiikka kannustaisi sen polttamiseen.

Säilyvyys ei ole muovin ongelma, vaan meidän tapamme levitellä sitä kaikkialle. Muovi pitäisikin käytön jälkeen kerätä ja sitten käyttää uudelleen tai kierrättää, ja jos se on mahdotonta, loppusijoittaa turvallisesti.

Näin ei kuitenkaan tehdä, ainakaan vielä. Sen sijaan jätemuovi poltetaan, vaikka se lisää hiilen määrää sekä ilmakehässä että elonkierrossa. Ilmastopolitiikka nyt vaan on määritellyt sen ilmastoneutraaliksi.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Tilaisuudessa puhuttiin myös korvaamisesta – siis siitä, että puuta käyttämällä voimme korvata fossiilisten raaka-aineiden käyttöä. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallion mukaan tästä puhuminen on hankalaa, koska siinä nykytilannetta verrataan ”vaihtoehtoiseen todellisuuteen” – siis johonkin, jota ei ole olemassa.

Olen samaa mieltä, ja en ole. Tosiasiassa aivan kaikkea tulevaisuuskeskustelua tässä maassa haittaa, että nykyhetkeä verrataan johonkin tulevaisuuteen, siis todellista epätodelliseen.

Tosiasiassa meidän pitäisi verrata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toisiinsa. Ja tulevaisuushan on aina epätodellinen. Näin ajatellen Soimakallion ongelma häviää.

Silti olen samaa mieltä siitä, että korvaamisesta puhuminen on hankalaa. Se jos mikä on irrallaan todellisuudesta.

Ei vain siksi, että puutuotteiden hiilivaraston kasvu on kokonaisuuden kannalta aivan mitätön. Vaan myös siksi, että kukaan ei tiedä, korvaavatko puutuotteet todellisuudessa mitään fossiilista.

Itse asiassa, en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä fossiilinen raaka-aine olisi jätetty käyttämättä siksi, että on käytetty uusiutuvaa. Muutenkin, pidän lähes varmana, että jokainen vähänkään käytettävissä oleva kaasu- ja öljytippa tullaan myös käyttämään, varsinkin kun ilmastopolitiikka itsekin osittain siihen kannustaa.

Ja kun tipat loppuvat, niistä tulee riita. Näky on, että viimeinen pisara tullaan käyttämään sen panssarivaunun polttoaineena, jonka miehistö valloittaa viimeisen lähteen. Eikä ole ollenkaan varmaa, että se tippa riittää viemään vaunun takaisin kotikonnulle, jos sellaista enää on.

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Metsäyhdistyksen blogina 15.3.2018.