maanantai 29. huhtikuuta 2019

Dosentit kunniaan – kaikki dosentit


Vielä tähän päivään mennessä en ole kuullut muita kuin enemmän tai vähemmän tahalliseen väärinymmärrykseen perustuvia reaktioita taannoiseen Juha Sipilän lausuntoon kaiken maailman dosenteista. Sipilän varsinaista sanomaa ei ole yritettykään kommentoida.

Niin että yritänpä nyt sitten itse.

Mielestäni Sipilä oli samalla asialla kuin Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio (HS, 24.3.). Raivio sanoi, että poliitikot noukkivat tutkimustiedosta perusteluikseen vain sen, mikä sopii heidän omiin lähtökohtiinsa. Sen tilalle Raivio tarjosi asiantuntijoista koostuvia paneeleita, jotka laatisivat tiivistelmiä siitä, mitä tutkimus kokonaisuutena käsillä olevasta asiasta sanoo.

Tällaisen kokonaiskuvan puutetta tuskaili Sipiläkin. ”Kaiken maailman dosentit” viittasi nimenomaan siihen, että esittivät poliitikot sitten mitä hyvänsä, aina pomppaa esiin joku, joka omaan tutkimukseensa perustuen ilmoittaa, että ei käy, mutta ei yritäkään esittää tilalle mitään parempaa.

Tämä on erityisen viheliäistä tilanteessa, jossa on isoja ongelmia, joiden taltuttamiseen mikään yksittäinen keino ei riitä, pahimpana ilmastonmuutos. Siksi on hölmöä sanoa, että joku ratkaisu olisi epäkelpo vain siksi, että se ei ratkaise kaikkea.

Tyypilliseen tapaan Raivio otti esimerkiksi metsänhakkuut – nehän käyvät esimerkiksi aina, kun löytyy joku ongelma, aivan katsomatta siihen, miten metsänhakkuiden vaikutuksia oikeasti on yritetty selvitellä.

Niin tässäkin. Sipilän hallitus nimenomaan yritti etsiä tutkijoiden laajempaa yksimielisyyttä, ja myös löysi sitä. Sen mukaan hakkuiden kasvattaminen on mahdollista sekä ilmastonmuutoksen torjunnan että luonnon monimuotoisuuden kannalta, kunhan tietyt reunaehdot toteutetaan.

Näin on toimittu. Se, että tulos, ehkä jopa kompromissi, ei kelpaa kaikille, ei ole ihmeellistä. Eikä sekään, että kriitikot – tulivat he sitten tieteen tai ympäristöjärjestöjen parista – saavat parhaiten äänensä kuuluviin, kun journalistit ryhtyvät asialle.

Tältä osin kyse on journalismista, ei politiikasta.

Raivion haastattelusta saattoi saada kuvan, että hänen mukaansa tieteen tulisi suorastaan ratkaista poliittisten päätösten sisältö. Tällainenkaan näkemys ei olisi tavaton, nykyaikana.

Samaan kiinnitti huomiota Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela (HS, 30.3.): ”IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä”. Korpelan mukaan ”poliitikkojen ei pidä ulkoistaa vastuutaan tieteelle”.

Ilmastonmuutospolitiikka on sidoksissa esimerkiksi kansainvälisiin sopimuksiin. Pariisin ilmastosopimus suorastaan velvoittaa ottamaan huomioon kaikki 17 YK:n Kestävän kehityksen periaatetta, joista yksi on, että ihmisten elinkeinoja ei saa uhrata ilmastonmuutoskamppailulle.

Kysyin Raiviolta, mitä mieltä hän tästä asiasta lopulta on. Vastauksessaan hän piti kriittisyytensä metsäalaa kohtaan, mutta kirjoitti, että ”paraskaan tutkimus ei… voi sanella politiikan linjoja, koska siinä arvot ja priorisoinnit ovat yhtä tärkeitä perusteita”.

Tämän soisi kelpaavan kaikille.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2019.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Borg haukkuu metsäalaa turhaan


”Metsiä tulee hoitaa eettisesti kestävin menetelmin”, otsikoitiin filosofian tohtori Pekka Borgin kirjoitus Helsingin Sanomissa 12. maaliskuuta. Borg oli huolestunut siitä, että Suomi ei ole pystynyt pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemistä.

Arvostetun luontoasiantuntija Borgin huoli on oikea. 8. maaliskuuta julkistettu uhanalaisarvio, Punainen kirja kertoo, että lajien uhanalaisuus on kääntynyt kasvuun viime kymmenen vuoden aikana. Borg on oikeassa siinäkin, että kehityksestä on arvosteltu metsätaloutta.

Mutta kun hän, perustelematta, ryhtyy olemaan samaa mieltä tämän arvostelun kanssa, hän asettuu helppoon valtavirtaan. Sen mielestä Suomen lajien uhanalaistumisesta on sopivaa syyttää metsätaloutta, olkoonkin että juuri Punaisen kirjan mukaan metsälajien uhanalaisuus ei ole kasvanut.

Punaisen kirjan viesti on selvä: metsäluonnon hoito kannattaa. Uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista metsälajeista on edellisen arvion jälkeen pysynyt samana. Osuus on yhdeksän prosenttia, liki kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin Suomen luonnossa keskimäärin.

Tämä mittari on kuitenkin huono, sanovat kriitikot, olkoonkin että he itse käyttävät sitä mieluusti, jos se näyttää negatiivisia tuloksia. Niin käyttivät Punaista kirjaa julkistaneet tutkijatkin.

Kun mittari näyttää hyvää tulosta, se vaihdetaan. Vuoden 2010 arvion jälkeen kriitikot alkoivat verrata sitä, kuinka monta lajia on siirtynyt uhanalaisluokituksessa negatiiviseen ja kuinka monta positiiviseen suuntaan.

Tämä mittari on siitä hyvä, että se ei näytä koskaan positiivista tulosta. Mikä hyvänsä tulos voidaan kyseenalaistaa, ja on kyseenalaistettu, koska eiväthän luokkamuutokset ole samanarvoisia.

Tähän lienevät kyllästyneet uhanalaistutkijatkin. Niinpä he kehittivät vuoden 2010 arvion jälkeen uuden mittarin, uhanalaisindeksin. Sen avulla uhanalaisuuden muutoksia pitäisi voida arvioida kokonaisuutena.

Indeksi on laskettu paitsi uhanalaisuudelle yleensä, myös eri eliöryhmille ja elinympäristöille, kuten metsä. Ja mitä sanoo indeksi metsälajien uhanalaisuudesta? Se sanoo, että tilanne on heikentynyt, kokonaista 0,2 prosenttia.

Muutos on niin pieni, etteivät siitä viitsi puhua kuin kaikkein jaksavimmat kriitikot, joskin heitäkin riittää. Jos esimerkiksi 90 sentin maitopurkin hinta laskisi 0,2 prosenttia, uusi hinta olisi 89,82 senttiä.

Metsä kuitenkin otetaan aina esimerkiksi, kun halutaan puhua lajien uhanalaistumisesta. Siihenkin on olemassa sopiva luku: kaikista elinympäristöistä juuri metsissä elää eniten uhanalaisia lajeja.

Tämä on luonnollista, niin kuin tutkijat sanoivat Punaisen kirjan julkistamistilaisuudessa: koska metsälajeja on Suomessa eniten, muuten ei voisi ollakaan.

Ikävää sinänsä, että Pekka Borg kumppaneineen ohjaa uhanalaisuudesta kiinnostuneiden ihmisten huomion suuntaan, missä kokonainen elinkeino tekee ja on jo pitkään tehnyt tuloksellista työtä.

Toinen mahdollisuus olisi puhua siitä, missä ongelmat ovat pahimmat ja missä kansalaiset voisivat vaikuttaa. Kuten vaikkapa maatalouden perinneympäristöt.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.3.2019.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Hiiliromanttista anekauppaa



Romanttisen käsityksen mukaan koskematon luonto on tasapainossa. Luonto ei tasapainoa kuitenkaan tunne. Sitä tarvitsee vain ihminen, joka yrittää ymmärtää luontoa.

Valitettavasti jotkut ottavat nämä ihmisen käsitteet todesta ja alkavat kuvitella, että esimerkiksi koskematon metsä kehittyy kohti tasapainoa, arvokasta vanhuutta. Tällainen metsä on suuri hiilen varasto ja nielu, missä puut kasvavat kaiken aikaa ja kuolevat lopulta ”vanhuuteen”.

Sen kummemmin arkijärki kuin tutkimuskaan eivät tue tätä näkemystä. Siis todellakin: vanha metsä ei ole hiilinielu.

Esimerkiksi Sitra kirjoitti Twitterissä 21.3. viime vuonna, että vanhat metsät ovat paljon suurempia hiilinieluja kuin nuoret:


Kun kysyin, minne se hiili voisi ikuisesti mennä, Sitra vastasikin ikimetsän olevan vain merkittävä hiilivarasto.

Sitra viittasi norden.org-sivun tutkimukseen Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests. Siinä sanotaan, että koskematon metsä säilyy hiilinieluna pitkään. Kuinka pitkään, sitä ei sanota.

Sitran viestintäasiantuntija Sanna Autere heittäytyi blogissaan 20.12. sanomaan, että ”sijoittamalla sata euroa Luonnonperintösäätiön ikimetsien suojeluun kompensoit hiilijalanjälkeäsi hurjat 97 prosenttia vuodessa”.


Siis riippumatta elämäntavoistasi, ei 96 eikä 98 vaan tasan 97 prosenttia, ikuisesti. Ja tämä sijoittamalla toimenpiteeseen, joka ei vaikuta luonnon todelliseen tilaan yhtikäs mitään.

No mitäs, sanoihan Sitra Twitterissä maaliskuussa niinkin, että ”ostamalla ikimetsää kompensoit hiilijalanjälkeäsi jopa 115 %!”


Jos tämä ei ole anekauppaa niin mikä sitten? Miksi arvostella ihmisiä tietämättömiksi, kun Sitra kirjoittaa tällaista?

Sitten törmäsin Twitterissä suomalaisen IBC-Carbon-yhteisön viime vuoden helmikuussa esittämään väitteeseen, että vanha metsä säilyy hiilinieluna.


Kun kysyin perusteluita, sellaiseksi tarjottiin linkkiä Nature-lehdessä 15.1.2014 julkaistuun artikkeliin Rate of tree carbon accumulation increases continuously with tree size. Tämä tutkimus kuitenkin todistaa vain, että suuret puut sitovat hiiltä enemmän kuin pienet.

Vaikka IBC-Carbon ei verkossa kerro taustoistaan oikeastaan mitään, Talouselämä-lehden mukaan sen takana on useita merkittäviä metsäntutkijoita. Kuinka heidän ammattikunniaansa sopii julkisten väitteiden perustelu täysin kestämättömillä verkkolinkeillä.

Vanhaa metsää väittää hiilinieluksi myös WWF, esimerkiksi lausunnossaan Kansallisesta metsästrategiasta ja myös mainitussa Twitter-keskustelussa Sitran kanssa. WWF:llä on esittää tuekseen yksi tutkimus, Nature-lehdessä 11.9.2008 julkaistu artikkeli Old-growth forests as global carbon sinks.

Se todistaa, että metsä toimii hiilinieluna jopa 800 vuoden ikään asti. Tulos perustuu alussa kuvaamaani hiiliromanttiseen näkemykseen, joka ei vastaa todellisuutta.

Tutkimuksessa sanotaankin, että ”häiriötilanteessa” – siis metsäpalossa, sienituhossa, myrskyssä – suuri osa tällaiseen metsään ja jopa sen maaperään varastoituneesta hiilestä ”kuitenkin” vapautuu.

Ympäristöjärjestöt arvostelevat metsätaloutta siitä, että se ei tuota lahopuuta. Jos ne nyt väittävät, että vanha metsä on ikuisesti merkittävä hiilinielu, niiden on käännettävä tämäkin takki: ikuinen hiilinielu tarkoittaa tuhovapaata metsää, missä lahopuuta syntyy ratkaisevasti vähemmän kuin ennen väitettiin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.2.2019.

Kirjoitusta kommentoi yliopistonlehtori Atte Komonen, kommentti on luettavissa täällä.

Sitra kommentoi kirjoitustani ensimmäisen kerran omilla verkkosivuillaan ja sen jälkeen 8.3.2019 myös Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä. Kirjoitusten sisältö oli sama.

Vastineessaan Sitra sanoutuu irti esittämistään laskelmista sanomalla, että "laskennasta vastaa D-Mat Oy". Kysyin D-Mat-yhtiöstä myöhään perjantai-iltana 1.3., mihin Sitran sivuilla esitetyt laskelmat perustuvat. Kun vastausta ei kuulunut, uudistin kysymykseni aamupäivällä 7.3. Tähän päivään mennessä en ole saanut vastausta.

Tai oikeastaan, sainhan minä D-Matista yhden vastauksen:


Tämä viesti tuli minulle D-Mat Oy:n työntekijä Michael Lettenmeierilta perjantai-iltana, 1.3. klo 23.10., 44 minuuttia sen jälkeen kun olin lähettänyt kysymykseni. Koska kuvasta ei ehkä saa selvää, viestin sisältö on luettavissa tässä:


..................
...äh, jäi kesken…

Mäntyranta on siis nykyään töissä Suomen Metsäyhdistyksessä, eli tiukasti metsäteollisuuden leivissä. Mahtaako tämä tarkoittaa, että metsäteollisuus on jo pelkäämässä meidän lukuja, sehän olisi hienoa ;-)
..................

Jos mitään ymmärrän, Lettenmeier on, melko pian saatuaan ensimmäisen kysymykseni, lähestynyt jotakin yhteistyökumppaniaan. Tämä henkilö lienee vastannut ja Lettenmeier on vastannut takaisin, mutta vastaus on jäänyt kesken ja loppuosa onkin tullut minulle.

Miksi julkaisen tämän? Ensiksi puhdasta turhautumistani: olen ollut vilpittömin mielin liikkeellä, mutta saatuani Lettenmeierin viestin minusta alkoi tuntua siltä, että minuun suhtaudutaan kuin johonkin hölmöön, jonka kysymyksiin ei tarvitse edes yrittää vastata.

Toiseksi siksi, että mielestäni tämä viesti kertoo jotakin siitä, millä asenteella Sitran yhteistyökumppanit työtään tekevät. Onko tarkoitus, että metsäteollisuus pelkää heidän lukujaan? Luuleko D-Mat ihan oikeasti, että heidän lukunsa pelottavat ketään, varsinkin jos niiden takana olevia laskelmia ei voida julkaista?

Vähemmän merkityksellisiä ovat Lettenmeierin minua koskevat väitteet. Ihan vain tiedoksi, että Metsäyhdistys ei määrittele sitä, mitä minä teen vapaa-ajallani, eikä myöskään metsäteollisuus - näin pieni asia sitä tuskin voisi vähempää kiinnostaa.

Metsäyhdistys on yhdistys, jonka hallituksessa on noin kymmenen jäsentä ja niistä vain yksi edustaa metsäteollisuutta. Itse en viitsisi Lettenmeierin tavoin halveksia niitä muita jäseniä, enkä myöskään Metsäyhdistyksen hallituksen puheenjohtajaa, joka sattumoisin on töissä Sitrassa.

KORJAUS 21.3.2019: Virke "Jos mitään ymmärrän, Lettenmeier on, melko pian saatuaan ensimmäisen kysymykseni, lähestynyt Sitraa tai jotakin sen työntekijää" on muutettu muotoon: "Jos mitään ymmärrän, Lettenmeier on, melko pian saatuaan ensimmäisen kysymykseni, lähestynyt jotakin yhteistyökumppaniaan". Siitä, että viesti olisi lähetetty Sitraan, ei ole näyttöä. Lisäksi kirjoituksesta on poistettu lause "Sitran suhteen tämä ei edes ole ensimmäinen kerta" sekä pari muuta mainintaa Sitrasta. Pahoittelen virhettäni.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Kyllä ne meille mahtaa


Kuvittelin, että ”minkä ne meille mahtaa” -näkemykset ovat metsäalalla historiaa. Mutta eivät ne ole.

Pikemminkin päinvastoin, ne uusintavat itseään, tulevat esiin tuolloin ja tällöin, uudessa ja yllättävässä muodossa. Perinteisesti näitä näkemyksiä ovat esittäneet niin sanotusti avohakkuumetsätalouteen juuttuneet, miespuoliset jäärät.

Sellaiseksi minutkin kuvitellaan. Mutta ei se aina näin ole.

Tasa-arvo on metsäalalla kuitenkin edistynyt ainakin siten, että nykyään nämä uudistuneet jääränäkemykset suoltuvat hämmästyttävän usein myös metsäalan naisten suusta, ja vielä nuorimpien – mikä metsäalalla ei tietenkään tarkoita mitään alle 35-vuotiasta.

Ei, vaikka voisi, sillä kyllä heitä metsäalalla on, siis alle 35-vuotiaita naisia. Mutta eivät he juuri äänessä ole.

Uusin ”ne ei voi meille mitään” -näkemys liittyy ilmastonmuutoksen torjuntaan ja metsien hakkuutasoihin. On sanottu, että esimerkiksi Euroopan unioni voi päättää mitä lystää, mutta meidän hakkuitamme se ei voi rajoittaa. Niin kuin ei voi kukaan muukaan.

Ja näinhän se on. Metsätalous on siinä suhteessa vapaa ammatti, että jos jotkut haluavat tehdä puukaupan, sitä ei voi kukaan ulkopuolinen estää. Tämän kieltäminen johtaisi kokonaan toisenlaiseen perustuslakiin ja maailmaan.

Puukauppaa ei voi edes rajoittaa. Jos sitä yrittää, täytyy heti kysyä, keneltä ja millä perusteella. Miten tämä muka voitaisiin toteuttaa syrjimättä yhtä ja suosimatta toista?

Että huolet pois, jatketaan me vaan omissa liemissämme ja annetaan muiden hoitaa viulut, vai kuinka? Tätähän tämä uusin ”mitä ne meille mahtaa” -ajattelu käytännössä tarkoittaa.

Tosiaan, jos vaikka Euroopan unioni säätäisi meille hakkuukaton ja sitä rikottaisiin, unioni voisi vain rangaista jälkikäteen säätämällä jonkinlaisen sakkomaksun. Ja kukapa sen maksaisi, ellei Suomen valtio.

Se taas tarkoittaa, että maksu ei voi tulla kenenkään muun kuin veronmaksajan maksettavaksi. Sen jälkeen vaihtoehtoja on kaksi: joko sen maksavat kaikki veronmaksajat yhdessä, tai se peritään metsätuotteiden tuotantoketjusta jostakin kohtaa – metsänomistajalta, teollisuudelta, myyjiltä, tai jostain.

Kumpikin vaihtoehto on metsäalalle tuhoisa.

Jos sen maksavat kaikki veronmaksajat, metsäala saa rasitteekseen samanlaisen riippakiven kuin maataloustuki on maataloudelle. Alta aikayksikön alettaisiin puhua kaupunkilaisten elättämistä puujusseista, jotka eivät varmaan lopun päältä edes tee töitä, lomittajia vain odottavat samalla kun puu kasvaa itsestään.

Ja jos sen maksaa puutuotteiden tuotantoketju, se heikentää puutuotteiden kilpailukykyä. Sitä enemmän, mitä enemmän puutuotteita tuotetaan.

Lopun päältä on kyse metsäalan maineesta, jota ei voi pitää viestinnän keinoin pystyssä – niin kuin nämä jääräväittäjät luulevat – jos asiat eivät ole kunnossa. Eivätkä ne ole, jos metsäala tekee sellaista, mitä yhteiskunta ei jollakin tasolla, kuten kansalaiset, lainsäädäntö tai verotus, hyväksy.

Että kyllä ne meille jotain voi. Ne voi hylätä meitin, alkaa pitää meitä jonkinlaisena loisina. Sekös kivaa olisi?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.1.2019.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Naton salaiset armeijat – enemmän intoa kuin kustantamista


Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä tuottaa silloin tällöin omituisia spin offeja. Kuten väitteet Naton salaisesta armeijasta – tai armeijoista – joihin on voinut silloin tällöin törmätä ainakin sosiaalisessa mediassa mutta viime aikoina ei juurikaan muualla julkisuudessa.

Nyt kuitenkin Into-kustannus on julkaissut uudelleen sveitsiläisen Daniele Ganserin kirjan Naton salaiset armeijat. Ensimmäisen kerran se julkaistiin englanniksi vuonna 2005 ja suomeksi vuonna 2009, jolloin kustantajia olivat Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.

Toisin kuin alkuperäisjulkaisuissa, suomenkielisessä versiossa on oma osuutensa Suomelle, jonka Ganser kirjoitti, kuten kirjassa sanotaan, Suomen Rauhanpuolustajien Teemu Matinpuron innostamana.

Kirja kertoo Länsi-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen järjestetyistä stay behind -verkostoista – termille ei kirjan suomentajan, Lauri Itäkannaksen mukaan oikein ole olemassa kunnollista käännöstä suomeen.

Nämä stay behind -verkostot perustettiin siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittää Länsi-Euroopan. Verkosto olisi siinä tilanteessa jäänyt rintaman taakse tehtävänään sabotaasit miehittäjää vastaan, vastarintaliikkeen tarvitseman varustuksen vastaanotto, etappiteiden luominen merkittävien ihmisten kuljettamiseksi rintamien yli molempiin suuntiin sekä lopulta osallistuminen miehitettyjen alueiden valtaamiseen takaisin.

Neuvostoliiton miehityksen pelko ei Ganserinkaan mukaan, varsinkaan kylmän sodan alkuaikoina vaikuttanut mitenkään tuulesta temmatulta. Niin sanotun perinteisen, eli toisessa maailmansodassa käytetyn aseistuksen ja joukkojen suhteen Neuvostoliitto oli Keski-Euroopassa tuolloin ylivoimainen – ydinpelotetta varsinaisessa mielessä ei vielä ollut.

Verkostoihin kuului paitsi ihmisiä, myös kätköjä, joissa oli stay behind -sodassa tarvittavaa materiaalia aseista alkaen. Verkostoilla oli italialaisen esimerkin mukaan yhteinen nimi Gladio (Kalpa).

Toiminta oli tietysti äärimmäisen salaista. Siitä ei haluttu kertoa, koska tiedon pelättiin valuvan Neuvostoliittoon.


Koska kysymys oli yhteisestä uhasta, eri maiden verkostot olivat myös kytköksissä toisiinsa, jopa yhteistyössä. Koska useimmat Gladio-maat olivat Naton jäseniä, yhteistyön kanavoiminen Naton kautta oli luonnollista.

Tähän asti kaikki on kirjan kirjoittajankin mielestä suurin piirtein hyväksyttävää. Mutta se, mitä hän seuraavaksi väittää, ei sitä ole.

Ganser ensinnä väittää, että yhteistyötä johti Nato ja sitä kautta Yhdysvallat ja ennen muuta sen tiedustelupalvelu CIA. Hän väittää Nato-maiden suorastaan menettäneen itsemääräämisoikeutensa tätä kautta. Lisäksi hän väittää, että miehitystä odotellessa verkostot suuntasivat toimintansa oman maan vasemmistoa vastaan ja tässä käytettiin jopa terroritekoja, joissa murhattiin siviilejä joukoittain, lavastaen teot vasemmistoterroristein tekemiksi.

Lisäksi Ganser väittää, että aivan samanlainen armeija toimi myös Suomessa. Esimerkkejä terroriteoista Suomessa hän ei sentään kerro.

Ganser todistelee väitteitään monin asiapaperein, mutta enimmäkseen kuitenkin lehtileikkein. Jos nämä lehtileikkeet on kirjoitettu samanlaisten todisteluketjujen varassa kuin ne, mitä Ganser esittää, ainakaan minä en tohtisi niihin luottaa. Palaan tähän todistelutapaan myöhemmin.

Ganser ei myöskään oikein osaa päättää, olisiko homman takana ollut sittenkin myös Britannian tiedustelupalvelu MI6. Koko kirjassaan hän ei puutu siihen, miksi tai miten on mahdollista, että esimerkiksi ranskalaiset olisivat antaneet amerikkalaisille tai vielä mielikuvituksellisemmin briteille määräysvallan omassa maassaan.

Tähän ei näytä uskovan edes kirjan kustantaja, päätellen kirjaan hankitusta esipuheesta. Sen on kirjoittanut John Prados, jota ei kuitenkaan kuvailla kirjassa sen tarkemmin. Wikipedian mukaan hän on tunnettu toiseen maailmansotaan perehtynyt historioitsija ja turvallisuusanalyytikko.

Prados kirjoittaa: ”Vaikka Ganserin tutkimus luotaa syvältä, Gladion historiassa on eräs osa, jota hän ei kykene vielä paljastamaan: CIA:n, MI6:n ja muiden tiedustelupalveluiden toiminnan päämäärät” ja ”toistaiseksi ei voida määritellä, kuinka suurta roolia Yhdysvallat todella esitti Euroopan politiikassa kylmän sodan aikana. Sama koskee Britanniaa ja MI6:ta sekä tiedustelupalveluita muissa maissa.”

Ainakin minun kokemukseni mukaan on täysin poikkeuksellista, että tutkivaa journalismia edustavaan kirjaan kirjoitetaan esipuhe, joka vie pohjan kirjan keskeisimmältä väitteeltä.

Ganserin selitys on, että tiedot ovat salaisia. Jokainen voi tietenkin ajatella tästä mitä haluaa ja onpa niitäkin, joiden mielestä tämä salaisuus suorastaan todistaa Ganserin väitteiden olevan totta – mikä ei tietenkään vastaa sen kummemmin tutkimuksen kuin journalisminkaan tapaa tehdä johtopäätöksiä.

Mikä Ganserin väitteissä sitten on uskottavaa ja mikä ei? Koska kyseessä oli varautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen, on luonnollista, että verkostoihin hakeutui ihmisiä, jotka suhtautuivat kielteisesti kommunismiin ja kommunisteihin – myös niihin kommunisteihin, jotka toimivat omassa maassa ja rauhan aikana. Tässä ei ole mitään väärää.

Sen sijaan on vähintäänkin arveluttavaa, jos esimerkiksi useat saksalaiset ja muunmaanlaisetkin kansallissosialistit otettiin riemumielin ja heidän taustansa tietäen mukaan verkostoon. Kun tähän yhdistetään se, että verkostot haluttiin pitää salaisina, ei ole edes yllättävää, että myös väärinkäytöksiä ilmeni.

Ganser ymmärtää kyllä, että verkostojen piti olla salaisia, mutta kuitenkin toisaalla moralisoi sitä, että asiat olivat salaisia jopa eri maiden kansanedustajille. Kuitenkin hän myöntää, että käytännössä kansaedustajille julkiset asiat ovat julkisia kaikille muillekin.

Ganser esittää lukusia esimerkkejä silmittömistä, siviileihin kohdistuneista terrori-iskuista, jotka lavastettiin onnistuneesti vasemmistoterroristein tekemisiksi. Niiden tarkoitus oli levittää pelkoa ja siinä myös onnistuttiin.

Useimmissa tapauksissa viimeinen todiste Gladion syyllisyydestä jää esittämättä, mutta sen verran uskottavasti asia on esitetty, että ainakaan näillä tiedoilla en ala tietoja kyseenalaistamaan.

Mutta silti, Ganserin todisteluketjut ovat paikoin tavattoman kummallisia. Hän esimerkiksi toteaa useaan otteeseen, kuinka kaikenlainen Gladio-verkostojen tutkiminen on yritetty estää. Kuitenkin, kun Saksan osavaltio Hessenin pääministeri August Zinn lopulta sai aikaan tutkimuksen, tämä todetaan, mutta sitten ei kerrota sanaakaan tutkimuksen tuloksista.

Saksan sodanjälkeisestä salaisesta palvelusta tehty Merckerin raportti pannaan myös palvelemaan Ganserin tavoitteita. Raportti on yhä salainen, mutta Ganser luettelee arvioita, joiden mukaan raportti todistaisi Saksan tiedustelupalvelu Bundesnachrichtendienstin, BND:n olleen täysin korruptoitunut ja antaa ymmärtää, että tämä liittyy jotenkin Gladio-verkostoihin.

Kuitenkin Ganserin itsensäkin toisaalle kirjaansa kirjoittaman mukaan korruptoitumisella on saatettu tarkoittaa jotakin aivan muuta, nimittäin että BND oli tuolloin täysin Itä-Saksan Stasin soluttama organisaatio.

Münchenin pommi-iskusta vuonna 1980 Ganser todistelee, kuinka jo seuraavana päivänä Saksan rikospoliisi sai tietoja, joiden mukaan saksalainen mies oli toimittanut ”äärioikeistolle” räjähteitä, sytyttimiä, tulilankoja ja opettanut niiden käytössä. Miehellä oli kuulemma useitakin asekätköjä.

Se vain, että tämä ei oikeastaan todista mitään muuta kuin että puheiden mukainen stay behind -verkosto oli olemassa. Tällaisia näennäistodisteluita kirjassa on yhtä mittaa.

Kirjassa on myös Suomi-osuus, joka alkaa katsauksella toiseen maailmansotaan ja kylmän sodan alkuvuosiin. Ganserin lähteenä tässä osuudessa lienee Geneven Graduate Instituten kansainvälisen historian professori Jussi Hanhimäen tutkimus ”Containing coexistence. America, Russia and the ’Finnish Solution’ 1945-56” vuodelta 1997, mutta varma siitä ei voi olla, sillä lähteitä on merkitty harvakseltaan.

Hanhimäki lienee valittu, koska hän on ohjannut Ganserin ”tutkimuksen”, jolla hän tarkoittanee juuri tätä Naton salaiset armeijat -kirjaa.

Faktoiltaan katsaus on kohdillaan, mitä nyt tietynlainen jälkiviisaus huvittaa: kuulemma Suomen ”valinta” liittyä Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan ”osoittautui epäonniseksi”, koska se päättyi sotakorvauksiin ja alueluovutuksiin. Ihan aidosta valinnasta ei varmaankaan ollut kyse eikä sekään ole varmaa, olisiko valitsematta jättäminen tuottanut niinkään hyvää tulosta kuin se, mikä toteutui.

Toisin kuin Ganser väittää, Suomen ja Neuvostoliiton rajaa eivät kylmän sodan aikana suinkaan ”molemmin puolin” suojelleet ”sotilaat, aidat ja miinakentät”, vaan vain siltä toiselta puolelta. CIA:ta Suomi tietenkin kiinnosti, mutta sen operaatioista Suomessa Ganser sivuuttaa täysin ne, missä tuettiin muita kuin oikeistovoimia, esimerkiksi sosiaalidemokraattista ammattiyhdistysliikettä.

Ganserin mukaan ”Washington ja Lontoo päättivät sodan jälkeen perustaa myös Suomeen salaisen stay behind -armeijan.” Tällä Ganser tarkoittaa sittemmin paljastunutta asekätkentäjuttua, joka kuitenkin oli täysin laillinen hanke.

Itse asiassa kyse ei ollut edes mistään kätkennästä, vaan aseiden hajavarastoinnista, joka tehtiin täysin suomalaisin voimin, silloin kun "Lontoo" vieölä oli Suomen vihollispuolella. Eikä sen takana ollut mikään salainen vaan Suomen armeija ja tuolloin vielä täysin julkisesti ja laillisesti toimineet suojeluskunnat.

Varastoinnin hoitivat suojeluskuntapiirien kakkosmiehet ja se tehtiin päämajan määräyksestä ylipäällikkö Mannerheim tietäen. Aseita varastoitiin vielä asiasta käydyn oikeudenkäynnin jälkeenkin.

Mutta miksipä Ganser ymmärtäisi, kun sitä ei ymmärrä suomalainen vasemmistokaan, että sotaa käyvän maan puolustusvoimat tosiaankin saa perustaa oman maansa alueelle asevarastoja ihan omien tarpeidensa mukaan. Nimi asekätkentä taas keksittiin lehdistössä, mutta se tietenkin sopi mainiosti sekä vasemmistolle, valvontakomissiolle että jopa oikeusjutun syyttäjälle.

Mutta, kirjoittaa Ganser, asekätkentäjutun paljastuttua Washington ja Lontoo aloittivat hankkeen uudelleen. Tästä ei esitetä todisteita, vaan vain Hanhimäen ihmettely, että ”mitä edellytyksiä pienellä, sodan hävinneellä Suomella… olisi vastustaa suurvallan (Neuvostoliiton) voimaa”, millä yritetään todistaa, että verkosto tosiaankin perustettiin.

Hanhimäelle voisi vastata, että edellytyksiä oli paljonkin. Olihan Neuvostoliitto ensinnä Talvisodassa käyttänyt 105 päivää ja sitten vielä Jatkosodassa 2–3 vuotta tuhotakseen Suomen armeijan, mutta ei ollut siinä onnistunut. Ja jos ei Hanhimäki usko, niin ainakin Kremlissä esimerkiksi asekätkentä tulkittiin merkkinä siitä, mitä Suomen miehittämisestä voisi seurata.

Sitä ei tietenkään voi kiistää, etteikö Suomessa olisi ollut miehityksen sattuessa salaisia verkostoja valmiina toimimaan, asekätköjäkin, ja paljon salaista, Neuvostoliittoon suuntautunutta tiedustelua. Esimerkiksi kaukopartiomiehet kävivät Neuvostoliitossa sodan jälkeenkin, lähinnä Naton ja Norjan toimeksiannoista.

Mutta että salainen armeija!

Ganser ei onnistu todistamaan siitä ensimmäistäkään yksityiskohtaa. Niiden sijaan hän viljelee laajasti muualla kirjassa esitettyjä tietoja, kuinka Suomen tilanteesta on keskusteltu milloin Lontoossa, milloin Brysselissä, milloin jossakin muualla.

Niistä kertoo CIA:n johtajan William Colbyn kirja vuodelta 1978. Ganserinkin mukaan Colby kuitenkin puhui vastarintaverkostosta, jota hän oli ollut luomassa. Seuraavaan kirjasta otettuun sitaattiin on hakasulkeisiin kirjoitettu Ganserin oma oletus, jolle ei esitetä minkäänlaista näyttöä: puolueettomissa Ruotsissa ja Suomessa ”CIA:n olisi tehtävä työ [salaisten armeijoiden perustamiseksi] yksin tai kokonaan paikallisten ’epävirallisella’ tuella…”

Ganserin merkittävä lähde Suomen osalta on toimittaja Jukka Rislakki. Hän olisi 1990-luvulla saanut haastatteluin selville, että ”muista maista tuttu” stay behind -malli toimi myös Suomessa, että oli verkosto, joka harjoitteli salassa ja jolla oli asekätköjä. Heti äskeisen jälkeen verkostoa sanotaankin jo armeijaksi, joka ehkä sitä olikin, sillä sen jälkeen kerrotaan, että siihen kuului useita sekä aktiivipalveluksessa että eläkkeellä olevia upseereita, nimittäin Suomen armeijan upseereita.

Lähteenä tässä on Ganserin Rislakilta saama kirje, jonka sisältöä emme tiedä.

Toistuvat viittaukset ”harjoituksiin” ovat myös kiintoisa tekniikka: niiden vihjataan olleen sotilaallisia, mutta siitä ei anneta kertaakaan todisteita. Silti on paljon muutakin, mitä tällainen verkosto todennäköisesti harjoittelisi.

Suomen salainen armeija kuulemma aktivoitui Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin vuonna 1979. Sitä todistellaan Rislakin kirjoittamalla sitaatilla ilmeisesti mainitusta kirjeestä, vaikka siinä ilmeisesti puhutaankin vain ryhmistä ja verkostoista, aseista ja harjoituksista – mutta ei taaskaan sitä, minkä harjoituksista.

Seuraavaksi väitetään erään Rislakin haastatteleman miehen olleen salaisen armeijan jäsen, vaikka mies itse näyttää puhuneen verkostosta. Verkostosta oli kuulemma käyty Brysselissäkin, mutta ketä oli tavattu, sitä mies ei tiennyt. Niinpä Ganser tietää, että Naton Gladio-verkostoista päättäviä tahoja.

Ganser väittää myös, että ”Suomen salainen armeija oli… vakoillut” tasavallan presidentti Urho Kekkosta. Tästä Ganserilla on todisteena Jukka Rislakin julkaisematon artikkeli ”Vastarintaliike seurasi presidentti Kekkosen yhteyksiä”. Syytä ”salaisen armeijan” harjoittamaan Kekkos-vakoiluun ei kuulemma tiedetä.

”Käskyt ja rahat tulivat tuntemattomalta taholta”, todistaa tuntematon lähde Rislakin julkaisemattomassa artikkelissa ja nyt Ganserin kirjassa.

Onko se ihme, jos verkoston jäsen ei tiennyt käskyjen ja rahan lähdettä, kun Ganserin itsensäkin mukaan verkoston jäsenten piti olla autonomisia eivätkä he saaneet tietää verkostosta mitään muuta kuin vain sen, mikä oli heidän oman tehtävänsä kannalta välttämätöntä.

Yksi ”salaisen armeijan” tehtävistä oli kuulemma Neuvostoliiton vakoilu. Tätä ei ole syytä epäillä, varsinkin jos salainen armeija oli sama kuin Suomen armeija. Tuottihan sen tiedustelu koko ajan vaihtokelpoista tietoa lännelle, jonka kanssa armeija tietenkin oli yhteyksissä, siis salaisissa.

Sitten Ganser sanoo, että itse asiassa Kekkonen tiesi ”Suomen maanalaisen armeijan olemassaolosta”, että pääministeri Kekkonen olisi brittilähteisiin viitaten sanonut presidentti J. K. Paasikivelle, että ”maassa oli salainen armeija”. Tätä hän todistaa Jukka Rislakin Helsingin Sanomissa 16.8.1991 julkaistulla artikkelilla, jossa kuitenkin sanottiin muuta, nimittäin että ”amerikkalaiset puuhaavat (kurs. HM) Suomessa maanalaista armeijaa”.

Ganser siis väittää Kekkosen väittäneen, että brittiläinen tiedustelu tietää Suomen asiat paremmin kuin suomalaiset. Sitä mahdollisuutta, että brittitiedustelu olisi väärässä, Ganser ei ota huomioon ollenkaan.

Eikä sitä, että aiemmin hän on väittänyt brittien ja amerikkalaisten kilpailleen vaikutusvallasta Länsi-Euroopassa, mistä syystä brittitiedustelun tämänkaltaiseen tietoon pitäisi suhtautua entistäkin varovaisemmin. Varsinkin kun Rislakki ei artikkelissaan mene lainkaan samaan halpaan kuin Ganser, vaan jutun koko konteksti ja sanamuodot viittaavat vain asekätköihin ja vakoiluverkostoon.

Sitä, että salaisen armeijan suhteen ei ryhdytty toimiin, Ganser selittää sillä, että sen laajuutta ei tiedetty, vaikka salaisen armeijan jäseneksi väitetty Kalle ”Lehmu”, mikä siis tarkoittaa Lehmusta, siitä Kekkoselle Ganserin mukaan kertoikin.

Kun Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa 16.8.1991, että ”pohjoismaiden vastarintaliikkeitä olisivat miehitystilanteessa auttaneet Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukot, eli ’vihreät baretit’”, Ganser siteeraa kohtaa näin: ”Pohjoismaiden vastarintaorganisaatiot olisivat hyökkäyksen tapahtuessa avustaneet Yhdysvaltain erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja, näiden operaatioissa.”

Saakohan Geneven Graduate Institutessa sanoa tällaista siteeraamista tutkimukseksi?

Ganser siteeraa Rislakkia, tällä kertaa oikein: ”Kävi ilmi, että asekätköjä ja sekä amerikkalaisten että brittien kouluttamia ryhmiä oli monissa muissakin maissa” ja väittää suomalaisten hämmästelleen tätä kovin. Tosiasiassa kukaan ei hämmästellyt, sillä Rislakin tekstissä oli edellä puhuttu Italiasta, kun taas Ganser puhuu Suomesta ja antaa näin ymmärtää, että Rislakki olisi väittänyt Suomessa olleen samanlaisia ”ryhmiä” kuin Italiassa.

Sitten siteerataan taas väärin. Ganserin mukaan Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa näin: ”Vastarintaliikkeen oli määrä valmistautua sissisotaan ja sabotaasiin miehittäjiä ja ilmeisesti myös kotimaisia voimia vastaan.” Toisin kuin Ganser antaa ymmärtää, Rislakki ei tässä kohtaa puhunut Suomessa tai pohjoismaissa vaan Nato-maissa toimivasta vastarintaliikkeestä. Siksi Rislakki ei lehtijutussaan puhukaan ”kotimaisista voimista”, vaan ”eri maiden sisäisistä voimista”.

Ganser päättää kappaleen: ”Sanalla sanoen Suomen stay behind -verkosto oli rakenteeltaan ja koulutukseltaan samanlainen kuin useimmat Naton vastaavista organisaatioista.” Tätä hän on todistanut esimerkeillä kaikkialta muualta, mutta tällä kertaa kirjaimellisesti ei sanallakaan Suomeen olettamastaan verkostosta.

Ganser kirjoittaa, kuinka Suomessa tavallisille kansalaisille tuli Rislakin artikkelin johdosta yllätyksenä, että maassa oli vuosia toiminut CIA:n salainen armeija eduskunnan ja tiedotusvälineiden tietämättä – vaikka Rislakin artikkelissa ei sellaisesta puhuttukaan. ”Kommentoijat” kuulemma ymmärsivät hankkeen mutta eivät sitä, että oli ryhdytty salaisiin hankkeisiin kotimaan demokratiaa vastaan. Jälleen ilman yhtään lähdeviitettä, ei edes yhtä lehtijuttua tästä yllätyksestä, ymmärryksestä tai sen puutteesta.

Kysyin Rislakilta, onko Ganser siteerannut häntä oikein erityisesti julkaisemattoman lehtiartikkelin ja kirjeen osalta ja mitä mieltä hän muuten on osuudestaan Ganserin kirjassa. Rislakki tyytyy vastauksessaan luonnehtimaan Ganserin kirjan Suomi-osuutta yllättävän pitkäksi ja dramaattiseksi ja sanoo, ettei muista yhtään artikkelia, joka hänellä olisi tällaisesta aiheesta jäänyt julkaisematta.

Rislakki myös pyytää perehtymään aiheesta vuonna 2010 kirjoittamaansa kirjaan ”Paha sektori – Atomipommi, kylmä sota ja Suomi”. Rislakin arkisto on siirretty Kansan arkistoon viime kesänä.

Vielä pari sanaa käännöksestä. Olen tottunut pitämään kääntäjien ammattikuntaa vilpittömänä sen suhteen, että he eivät pyri muuttamaan tekstin sisältöä tai merkityksiä.

Toisaalta olen ollut käsityksessä, että jos kyseessä on alkuperältään suomenkielinen, mutta vaikkapa englantiin käännetty tekstiosuus, sitä ei suomennokseen käännetä takaisin suomeen, vaan pyritään käyttämään alkuperäistä suomenkielistä tekstiä, jos se vain suinkin on mahdollista.

Aina ei ole. Voi olla, että esimerkiksi englanninkieliseen käännökseen syntyy merkityksiä, joita ei suomenkielisessä alkuperäistekstissä ole, jolloin on perusteltua kääntää se englanninkielinen teksti suomeen. Tässäkin tapauksessa asia pitäisi kuitenkin kertoa ja perustella lukijalle esimerkiksi alaviitteessä.

Mutta mitä sitten, jos kirjan tekijä on siteerannut väärin? Mitä sitten, jos oikea sitaatti olisi vienyt kirjoittajan väitteeltä pohjan pois? Mitä kääntäjän pitää tehdä silloin?

Selviteltyäni asiaa tiedän vastauksen: kääntäjän on kysyttävä kirjoittajalta, mitä tehdään. Ja mitä tehdään, ratkaistaan kirjoittajan, kääntäjän ja mahdollisesti kustantajan kesken. Jos lopputulos on, että kyseinen tekstiosuus julkaistaan muodossa, joka ei vastaa alkuperäistä tekstiä, lukijalle pitää kertoa perustelut.

Kun ylläolevaa vertaa Ganserin kirjan suomenkieliseen versioon, käy ensinnäkin selväksi, että kääntäjällä on vuorenvarmasti ollut käytössään Rislakin julkaisemat lähteet alkuperäisinä, ennen muuta väärin siteerattu Helsingin Sanomien juttu elokuulta 1991. Näin voi päätellä siitä, että toisessa kohtaa Rislakkia on siteerattu täsmälleen siinä muodossa kuin HS jutun alun perin julkaisi. Se, että sitaatti olisi ensin käännetty englantiin ja sieltä takaisin suomeen niin että se olisi säilynyt täsmälleen samanlaisena, ei käytännössä ole mahdollista.

Onko kyseessä ammattitaidoton kääntäjä, kustantajan asettamat, liian tiukat aikataulut vai mikä, emme tiedä. Joka tapauksessa, kustantaja on selityksen velkaa.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Ruokakokeiluja – kukkakaalinen pitsanpohja


Koska sosiaalisen median verkostossani on hyvin eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja koska olen – vaikka tiedän, että jotkut eivät tätä käsitä – uusille ajatuksille avoin ihminen, kiinnostuin Twitterissä vastaan tulleesta ruokareseptistä. Neuvottiin tekemään pitsanpohja kukkakaalista.

Aluksi epäröin. En kukkakaalin takia vaan siksi, että pohjaan piti kukkakaalin lisäksi laittaa juustoraastetta ja kananmunaa. Että onko tämä sarjassamme ”makaroonilaatikkokin maistuu kun vaan korvaa korppujauhokuorrutuksen juustoraasteella”.

Minulle tuntemattomat Twitter-ihmiset vakuuttivat: jokukin oli laittanut 400 grammaa kukkakaalta ja siihen desin juustoraastetta. Ja vielä kaksi kananmunaa.

Ja hyvää oli. Aivan kuin aitoa pitsaa. Minä että täytyyhän tätä kokeilla.

Ostin kukkakaalin. Jyrsin sen sauvasekoittimella riisimäiseksi, niin kuin ohje oli. Sitten sekoitin siihen juustoraasteen ja kananmunat.


Oletin sen tulevan jotenkin sitkeäksi, mutta ei, se oli murumaista. Ajattelin, että ehkä se siitä sitten kovettuu, kun se pannaan uuniin ja juusto sulaa ja sen jälkeen jäähtyy.

Taputtelin syntyneestä taikinasta litteän muodostelman, joka muistutti jonkinlaista pyöreähköä tasokuviota. Tökin sormilla reunoja ulkosuunnasta, jotta saisin eräänlaisen reunan ja laitoin teoksen uuniin 200 asteeseen.

Siellä sitä piti pitää 15 minuuttia ja näin tein. Sitten otin sen ulos, levitin tomaattisoseen, laitoin metvurstit ja herkkusienet sekä mozzarellajuustoa päälle. Sitten takaisin uuniin, ohjeen mukaan kymmeneksi minuutiksi, mutta minä ajattelin, että otetaan sitten, kun se on kypsän näköistä.

Tässä yhteydessä voisi narista tuosta suomalaisesta elintarvikekaupasta, kun en ole sitä ennen tehnyt.

Nimittäin. Kampin K-Supermarketiin mennessäni ajattelin, että ostan siihen tosiaan jotakin lihapohjaista leikkelettä ja herkkusientä. Sienet löytyivät helposti, mutta entäs se leikkele.

Aika nopeasti kirkastui, että kyllä sen on oltava sitä perinteistä metvurstia. Vaan löydäpä sitä Kampin K-Supermarketista.

Kaikennäköistä etuliitemetvurstia (chili-, chilivenäläinen-, ohuenohut-, ohuenohuenohut, italo-, hispano- ja chorizo – mitä helvettiä, chorizohan on eri makkara, onko tää niinku juustolla maustettu juusto eli se goudanmakuinen juokseva juusto…) oli pilvin pimein, metrikaupalla, siis hyllymetri, mutta plain-metvurstia, sitä ei ollut.

Tai oli tämä yksi. Luulisin, että ainoa.


Sittenpä otin pitsan uunista ja levitin täytteet. Pitsan paistuessa keskityin kalamurekkeen laatimiseen; se joutuisi uuniin pitsan jälkeen.

Sitten pitsa ulos, päälle rucolaa ja syömään.


Ensimmäinen kokemus oli, että pohjassa ei ole yhtään sitkeyttä, ei yhtään rapeutta. Panet lastan alle ja nostat, ja mukana tulee vain se mitä lastan päällä on.

Makuaistimus oli kukkakaali. Se vallitsi kaikkialla, täytteet jäivät täysin sivuosaan. Mutta en lannistunut, vaikka halutti.

Otin vilpittömin mielin palan, jossa oli hieman kärtsääntynyttä reunaa ja mukana pelkkää metvurstia.

Kärtsääntynyt reuna maistui kukkakaalilta.

Vitutti.

Erityisesti pohja, siis juuri se juttu, se kukkakaalipohja, oli megaluokan pettymys. Pitsan pohjan pitää olla ohut, kestävä, rapea ja oikean makuinen. Tämä oli paksu, mureni, tahmainen ja maistui, no niin, kukkakaalille.

Miksi edes aloin koko hommaan? Varmaan jokainen ammattikokki olisi osannut kertoa lopputuloksen heti.

No, ihan vaan siksi että asia kiinnosti.

Kasvissyönnistä ei liene kyse, koska tavallinenkin pitsanpohja on kasvista. Mutta ehkä kyse oli sekavasta ”vaihdetaan kaikki perinteinen outoon” –ajattelusta, jota esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä esiintyy yhtenään, lukekaa vaikkapa Helsingin Sanomia.

Nyt myös tässä.

Yleensä minulta ei mene roskiin yhtään ruokaa, ja se on paljon sanottu se. Mutta nyt meni. Ei tästä ainakaan ns. maailma hyötynyt.

Lopuksi on syytä huomauttaa,
että kukkakaalilla ei ole mitään osuutta syntyneeseen tilanteeseen. Kukkakaalia vastaan minulla ei ole mitään.

Ehkä sitä kuitenkin pitäisi käyttää oikein. Älkää siis ihmeessä sitä tällä tavalla pilatko.


torstai 10. tammikuuta 2019

Joskus voisi katsoa taustapeiliinkin


Vuodenvaihteen aikaan on tapana vilkaista menneeseen, mutta useimmiten niin lähelle, että muutosta on mahdoton havaita. Joskus kannattaakin katsoa kauemmas, esimerkiksi 20 vuoden päähän.

Metsäkiistat olivat tuolloin tavallaan samoja kuin nyt mutta eivät kuitenkaan. Suojelusta keskusteltiin kaavalla, jossa yhdet esittivät lisäsuojelua ja toiset vastustivat, minkä jälkeen tehtiin suojelua lisäävä kompromissi.

Sen jälkeen aloitettiin uusi kierros. Suojelu lisääntyi joka kierroksella, mutta tyytyväisyys suojeluun tai metsäluonnon tilaan ei kasvanut.

Tyytymättömimpiä olivat luontojärjestöt – ja ovat edelleen. Kuitenkin, kun Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo vertasi 1990-luvun lopun tilannetta liiton metsäohjelmaan vuodelta 1989, hän totesi minulle, että ohjelma oli toteutettu kymmenessä vuodessa kokonaan.

Arvio oli vaatimaton: oli tehty paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut ymmärtänyt edes vaatia vuonna 1989. Kuten metsäsertifiointi.

Kun suojelupaineet 2000-luvun alun tienoilla alkoivat kohdistua Etelä-Suomeen, metsäalalla ymmärrettiin, että suojelupolitiikkaan on saatava muutos.

Pelkkä metsien poistaminen talouskäytöstä satunnaisesti esiin nousevien metsäkiistojen seurauksena johtaa vain tehottomaan ja tuloksettomaan suojeluun ja pitkään jatkuessaan metsäalan näivettymiseen.

Ymmärrettiin, että metsäalan on muotoiltava itse suojelutavoitteensa ja otettava vastuu niiden toteuttamisesta. Tämä oli yksi 2000-luvun alussa perustetun Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metson perusideoista.

Metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa on tehty pitkä loikka ja kehitys jatkuu. Talousmetsien luonnonhoito löytää jatkuvasti uusia keinoja. Metsäsertifiointi takaa niiden siirtymisen valtavirraksi sitä mukaa kun ne on havaittu tehokkaiksi.

Metso ja monet muut toimenpiteet ovat olleet hyväksi metsäluonnolle. Sen merkkinä esimerkiksi uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista lajeista ei noussut lainkaan vuosien 2000 ja 2010 uhanalaisarvioiden välillä. Se tarkoittaa, että tällä mittarilla mitattuna metsälajien uhanalaistuminen loppui jo ennen vuotta 2010.

Uhanalaisarvion julkistamistilaisuudessa sen tekijät sanoivat, että suurin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Ne ovat nopeasti parantaneet lahopuusta riippuvaisten lajien elämää.

Syy oli siis metsänomistajien vapaaehtoisissa ja itse kustantamissa toimissa eikä esimerkiksi tiukan suojelun lisääntymisessä.

Tutkijat sanoivat myös, että hyvä kehitys näkyi lyhyen elinkaaren lajeilla. Heidän mukaansa saman pitäisi näkyä pitkäikäisemmillä lajeilla seuraavassa uhanalaisarviossa, jos monimuotoisuustoimia jatketaan.

Ja niitähän on jatkettu. Paitsi että suojeluala on lisääntynyt kaiken aikaa, myös uusia luovia luonnonhoidon keinoja otetaan käyttöön jatkuvasti. Kaksi uusinta on tekopökkelöiden jättäminen metsiin harvennushakkuiden yhteydessä ja uudet maanmuokkausmenetelmät, ennen muuta mätästys.

Ensi vuonna valmistuvaa uhanalaisarviota voi odotella rauhallisin mielin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.12.2018.