keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kone ja kumppanit ostaisivat metsämme


Muistan hyvin 2000-luvun alun sertifiointisodat. Ihmettelin, miten ympäristöjärjestöjen tukema FSC-sertifiointi sai rahaa yhdysvaltalaisilta säätiöiltä.

Nimensä mukaisesti nämä säätiöt oli perustettu kohentamaan autoteollisuuden mainetta. Mutta miksi se piti tehdä jonkin toisen toimialan kustannuksella?

Nyt ilmiö on rantautunut Suomeen. Kävin kesäkuun alussa Turussa Koneen säätiön seminaarissa, jonka aiheena olivat ekologiset kompensaatiot. Se tarkoittaa toimintaa, jossa ympäristöhaitat voi korvata parantamalla luonnon tilaa jossakin muualla.

Tilaisuuden aluksi säätiön hallituksen jäsen Janne Kotiaho julisti, että säätiö on päättänyt – hyvittääkseen aiheuttamansa ympäristöhaitat – ostaa 128 hehtaaria metsää ja suojella sen. Päätös oli linjassa seminaarin sisällön kanssa. Kukaan ei tuonut esille mahdollisuutta, että ympäristöhaittoja voisi korvata muuten kuin suojelemalla metsiä.

Täyttä korvausta ei ajatella maksaa. Edes ympäristötalouden professori Markku Ollikainen ei osoittanut huomiota menetyksille, joita toiminnasta aiheutuu kansantaloudelle, työllisyydelle ja teollisuudelle.

Puhumattakaan, että näin jäisimme ilman monia metsätuotteita, joiden ympäristövaikutus on varmasti parempi kuin kilpailijoidensa. Että kiitos Koneelle.

Takavuosina silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö kävi Brasiliassa. Hän esitteli Helsingin Sanomissa, että Suomen metsissä voitaisiin maksua vastaan hyvittää brasilialaisen kaivosteollisuuden aiheuttamia haittoja.

Niinistö puhui bisneksestä samaan tapaa kuin Koneen säätiö: korvataan tappiot, mutta ei niille, jotka kärsivät.

Kun olen kysynyt, onko tästä korvaustouhusta tarkoitus tehdä kansainvälistä, minulle on aina vastattu, että ei. Silti toiminta on maailmalla yleistä esimerkiksi juuri kaivosteollisuudessa. Korvaavat toimet tehdään yleensä kehitysmaissa.

Kansainvälisiä korvauksia esitti Koneen säätiön tilaisuudessa yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen bioreservin johtaja Anthony D. Barnosky. Hänen mukaansa ne olisivat yksityistä toimintaa.

Tämä saattaa vaikuttaa fiksulta, kun valtioiden sitoutuminen ympäristönsuojeluun horjuu. Todellisuudessa se on epädemokraattista eikä ainakaan meillä toisi metsävarojen käytöstä riippuvaisille kuin menetyksiä.

Asia on vakava. Jos Suomessa olisi luonnonvarastrategia ja jos sitä noudatettaisiin, se ymmärrettäisiin heti.

Hankkeissa saattavat liikkua isot rahat. Suomen metsien hehtaarihinta on näissä kekkereissä mitätön, minkä osoittaa myös Koneen säätiön parhaalla metsätalousmaalla noin vain tekemä kauppa.

Totta, 128 hehtaaria ei ole paljon. Mutta mitäpä jos se olisikin 12 000 hehtaaria? Ei mikään ongelma monikansalliselle yhtiölle, mutta miten kävisi paikallisen sahan?

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko varaa hylätä uusiutuvasta puusta tehdyt tuotteet, onko varaa katkaista kansantalouden selkäranka?

Jos ei ole, kunnollinen luonnonvarastrategia pitäisi hyväksyä ja panna täytäntöön korkeimmalla tasolla ja heti. Miksi mekään myisimme strategiset valttikorttimme muutamalla rovolla kasvottoman teollisuuden viherpesuun?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.6.2017.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kaikkitietävä Katleena


Katleena Kortesuo tietää kaiken. Jopa sen, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista solmuista. Siksi hän ei suostunut partiolippukuntansa kanssa kauppakeskuksen tapahtumaan opettamaan solmujen tekemistä.

Eivät siis ole kiinnostuneet solmuista sadat tuhannet vapaa-ajan kalastajat, eivät veneilijät, metsästäjät tai kiipeilijät. Eikä Katleena Kortesuo, sillä todellisuudessa hän ei edes osaa tehdä solmuja.

Mutta ei tarvitsekaan, ei, vaikka on partiolainen. ”Partion tehtävänä on opettaa niitä taitoja, joita siinä yhteiskunnassa sillä hetkellä tarvitaan. Me opeteltiin WhatsAppin käyttöä.”

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Oikeasti Katleena Kortesuo on viestintäkouluttaja, minkä saimme kuulla Radio Suomen Kesävieras-ohjelmasta, joka lähetettiin 4. kesäkuuta 2017.


Toimittaja yrittää, että harrastukset ovat siitä kivoja, että saa valita seuransa, kuten partiossa, mutta töissä ei voi.

Yrittää turhaan.

”Itse asiassa yrittäjän työssä voi valita myös. Et enhän mä tee töitä sellaisille asiakkaille, jotka eivät edusta mun arvojani. Tää on aika ideaalitilanne, että pystyy sekä harrastuksissa että töissä valkkaamaan seuransa.”

Katleena Kortesuolla menee selvästikin hyvin. En tiedä toista palveluammatin harjoittajaa, jolla olisi varaa tällaiseen.

Vai onko sinulta kysytty baaritiskin takaa poliittista kantaa tarjoilun ehtona? Tai onko kysytty viestintätoimistoista?

Ei sentään – moni on palveluammatissa jopa peräti siksi, että kohtaisi erilaisia ihmisiä. Mutta ei Katleena Kortesuo.

Jollakin ilveellä hän selvittää mahdollisten asiakkaidensa arvot etukäteen, tai sitten ne paljastuvat työn mittaan ja hän lopettaa toimeksiannon. Hänellä menee todella hyvin.

Tai sitten hän laittaa toimiston oven pieleen erilaisia aatesymboleita, joiden päällä on rasti. Olen nähnyt sellaisia historiallisissa filmeissä. Niilläkin rasti-ihmisillä meni hyvin, ainakin jonkin aikaa.

Katleena Kortesuo tuntee retoriikan keinot ja ihmettelee niiden valossa sitä, että Donald Trump valittiin presidentiksi. Vaikka hän tietää, että Trumpin käyttämät keinot ”ovat olemassa”, ”me moraaliset ihmiset” emme ole halunneet uskoa, että ne toimivat.

”Tää on kiinnostavaa, että esimerkiksi valehtelu ja öykkäröinti, ne on ikään kuin tunnustettuja ja olemassa olevia retoriikan keinoja. On tiedetty, että ne ovat olemassa, mutta yksikään retoriikan kouluttaja ei suosittele käyttämään niitä”, sanoo Katleena Kortesuo.

Rasti Trumpin päälle.

”Ja nyt me itse asiassa ollaan nähty, että ne tehoaa. Me ollaan aikaisemmin haluttu uskoa moraalisina yksilöinä, että ne eivät voi tehota, mutta se on nyt testattu.”

Tätä moraalinen asenne tekee ammattitaidolle. Nähdäkseen tehoavaa öykkäröintiä ei tarvinne katsoa edes historiallisia elokuvia, riittää kelata muutama Suomen hallituksen tiedotustilaisuus.

Kerrattainkin Esko Aho öykkäröi suorassa lähetyksessä Toimi Kankaanniemen maan rakoon, mitä ylistettiin julkisuudessa laajasti. Sama mies on saanut suorastaan valtiomiehen maineen lanseeraamalla suomalaisen öykkäriopportunistin korkeimman veisun: Siperia opettaa.

Toimittaja yrittää, että entäs se kriisiviestintä. Katleena Kortesuo osaa senkin.

”Me joudutaan tunnustaan, jos jotain typerää on tehty. Jos on tehty laittomuuksia, ne kerrotaan, pyydetään anteeksi ja autetaan viranomaisia tutkinnassa. Sitten taas, jos on väärinkäsitys, se pitää pyrkiä kumoamaan, ja siinä on erilaisia tekniikoita.”

Ai että oikein tekniikoita!

”Mutta ei koskaan epäeettisin keinoin, koska valehtelusta jää aina kiinni. Se on ihan vihoviimeinen virhe jos valehdellaan”, valehtelee Katleena Kortesuo.

Sillä eihän hän sitä voi tietää, jääkö siitä aina kiinni. Hän tietää vain ne kerrat, kun on jääty kiinni.

Itse asiassa jokainen viestintäalan ihminen tietää esimerkkejä, että valehtelusta nimenomaan ei jää kiinni – jos nyt on edes vähän kokemusta alalta.

Mutta ei minustakaan saa valehdella. Tosin minusta sitä ei saa tehdä siksi, että se on väärin.

Katleena Kortesuon mielestä valehtelu taas on virhe, koska siitä jää kiinni. Tämähän tarkoittaa, että valehdella saa, jos siitä ei jää kiinni.

Mitä siis ovat Katleena Kortesuon arvot? Ehkä väljät.

Ehkä kannattaisi ottaa ne ikonit sieltä oven pielestä pois, tai ainakin rastit niiden päältä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Uskottavuus meni, mutta ei Hassilta


Ennen aikaan luonnonsuojelu vaati älyä ja juonikkuutta. Niillä saatiin aikaan muun muassa Urho Kekkosen kansallispuisto – Suomen toiseksi suurin ja mahdollisesti ekotehottomin suojelualue.

Muuan mukana ollut Suomen luonnonsuojeluliiton veteraani kertoi, kuinka suojelupiireissä oli keksitty hyödyntää vuonna 1980 tulossa olevaa Urho Kekkosen 80-vuotispäivää. Kohkaaminen syntymäpäivän ympärillä oli tietenkin aivan mahdotonta.

Keksittiin esittää Kekkoselle nimettyä kansallispuistoa. Nopeasti tajuttiin, että jos esitys on riittävän näkyvä, kukaan ei kehtaa asettua vastaan. Saman tien oivallettiin, että esitetyn puiston pitää olla mahdollisimman suuri, sillä jokainen pienennysehdotus voitaisiin oitis tuomita Kekkos-vastaiseksi.

Riitelyn välttämiseksi alue piti tietenkin valita niin, että se haittaisi mahdollisimman vähän tavallisen kansan eloa. Luontoarvoilla ei niinkään ollut väliä.

Siis suuri, asumaton alue Lapista ja sillä ajatuksella, että paikalliset luonnonkäyttäjät saisivat pitää oikeutensa. Voitaisiin jopa ajaa asia niin, että tämä näyttäisi suorastaan Kekkosen itsensä hankkeelle asettamalta ehdolta.

Suunnitelma onnistui täydellisesti. Puisto perustettiin lopulta virallisesti vuonna 1983.

Nyt luonnonsuojeluliiton ei tarvitse olla näin viekas. Luonnonsuojelua on helppo laajentaa, koska ihmiset ovat niin käsittämättömän hyväuskoisia ja tietämättömiä.

Siitä huonompi esimerkki on se, miten Metso-ohjelman määrärahojen pienennykset on saatu julkisuudessa näyttämään luonnonsuojelun suoranaiselta lopettamiselta. Tosiasiassahan se tarkoittaa vain, että suojelu laajenee edelleen, mutta suunniteltua hitaammin.

Paras esimerkki pitkään aikaan oli kuitenkin Satu Hassin äskettäin nostattama somekiista Metsähallituksen hakkuista Inarin Maikkumapään-Sorsapään alueella. Siellä on kuulemma suojelukohde ja Hassi oli saanut joltakin silminnäkijältä tiedon, että se oli nyt hakattu.

Näin ei kuitenkaan ollut, oli hakattu vierestä. Skandaaliksi alettiin sitten sanoa sitä, että Hassi ei mitenkään pahoitellut erehdystään, vaikka myönsikin sen. Sanoipahan vain, että kyseessä oli keskustelun herättely ja että sehän on hyvä, jos ei hakattu.

Vähemmälle huomiolle jäi, että kyseessä ei ollut mikään suojelukohde, vaan luonnonsuojeluliiton esitys suojelukohteeksi. Kohde kuuluu liiton 100 luontohelmeä -kampanjaan, jonka kohteet on valittu yksinomaan liiton paikallisyhdistysten, piiriyhdistysten ja hallituksen voimin.

Hämmästyttävällä tavalla kukaan ei kyseenalaistanut Hassin sitä vaatimusta, että luonnonsuojeluliiton suojeluun esittämää aluetta ei saisi hakata. Ei edes Lapin Kansa, joka pääkirjoituksessaan 13. toukokuuta epäili Hassin uskottavuutta, mutta vain siksi, että hän ei myöntänyt erehdystään.

Tähän on siis tultu: luonnonsuojelujärjestöjen esitykset laillistetaan saman tien jopa merkittävissä sanomalehdissä.

Olen joskus ilmoittanut kadehtivani järjestöjen viestintäsaavutuksia. Nyt en kadehdi: olisi mitä hirvein tilanne, jos metsäsektorilla olisi tällainen asema yhteiskunnassa.

Luoja meitä siltä varjelkoon, minkä hyvänsä etutahon suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.5.2017.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Metsänomistajat ovat tyytyväisiä neuvontaan – sen osoittaa WWF:n selvitys


WWF tiedotti maaliskuun lopussa mielipidetiedustelustaan, jonka se oli tehnyt metsänomistajien metsäneuvontaa koskevista mielipiteistä. Harvoin näkee niin hyvää esimerkkiä siitä, miten lobbarit onnistuvat käyttämään hyväksi löysää journalismia.

Oikein kateeksi käy.

Kaikista tiedustelussa selvinneistä asioista WWF onnistui tiedottamaan, että metsänomistajat eivät saa riittävästi tietoa vaihtoehtoisista metsänhoitotavoista, kuten jatkuvasta kasvatuksesta, eivätkä suojelumahdollisuuksista esimerkiksi Metso-ohjelman kautta. Heiltä ei kuulemma ylipäätään kysytä heidän omia käsityksiään metsänsä hoidosta.

Ja samaa toistivat toimittajat, ellei enemmänkin: esimerkiksi Yleisradion Radio Suomen toimittaja Aki Laine loihe lausumaan, että nimenomaan metsänomistajat ovat tyytymättömiä metsäneuvojien antamaan tietoon.

Se ei kuitenkaan ole metsänomistajien mielipide, jos nyt WWF:n tiedusteluun voi lainkaan luottaa. WWF itsekin toteaa ristiriidaksi sen, että kolme neljäsosaa vastaajista koki saaneensa tarpeeksi tietoa metsänhoidon vaihtoehdoista.

Laineen kertoma mielipide onkin siis WWF:n. Niin kuin moni muukin tiedustelusta kerrottu asia.

Ristiriitaa on vaikea nähdä. Metsäneuvoja selvästikin tietää monen metsänomistajan tarpeet, kysymättä ja oikein: tiedustelun mukaan 71 prosenttia koki saaneensa omien tavoitteidensa mukaista palvelua.

WWF valittaa, että vain 31 prosentille oli kerrottu luontoarvoja painottavista ratkaisuista – mitä ne ovat, sitä ei kerrottu – 19 prosentille Metso-ohjelmasta ja 33 prosentille jatkuvasta kasvatuksesta.

Olisiko siis pitänyt kertoa useammalle?

Jos pitää paikkansa se, mitä luontojärjestöt ovat kertoneet, Suomen metsissä ei juurikaan ole luontoarvoja. Miksi siis kertoa Metso-ohjelmasta metsänomistajalle, jonka metsässä ei ole Metso-suojeluun kelpaavia kohteita?

Kannattaako kertoa jatkuvan kasvatuksen mahdollisuudesta, jos metsänomistajan metsässä ei sellaista ole? Ihan vaan yksityiskohtana: siirtymävaihe jatkuvaan kasvatukseen saattaa kestää jopa 30 vuotta. Ihanko oikeasti pitäisi kertoa kaikille – mahdollisuudesta jota oikeasti ei ole?

Vastaajat olivat myös tyytyväisiä metsätöiden tulokseen, mistä WWF ei tiedottanut eivätkä toimittajat näinmuodoin kertoneet: 83 prosenttia oli erittäin tai melko tyytyväisiä tuloksiin. WWF ja sen perästä toimittajat eivät kertoneet, että luonto- ja virkistysarvojen säilymiseen oli tyytyväisiä 60 tai 80 prosenttia vastaajista, riippuen tulkinnasta.

Yli puolet vastanneista oli yli 60-vuotiaita ja yli puolet heidän tiloistaan oli kooltaan alle 50 hehtaaria. Kuulostaa kuin metsäneuvoja olisi ollut tekemisissä vanhan tutun metsän ja sen omistajan kanssa.

Toisaalta vaihtoehtoja ja kysymyksiä oli esitelty enemmän alle nelikymppisille ja yli sadan hehtaarin tilan omistajille. Niin kuin pitääkin.

Että kiitos WWF, asiat näyttävät olevan kunnossa. Vaikka, tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin: tällä kirjoituksella ei oteta kantaa siihen, onko metsäneuvonta hyvää tai huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.4.2017.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Salaseura perääntyy – Greenpeace edustaakin mielipiteitä, ei totuutta


Muistan hyvin, kun julkaisimme ensimmäiset artikkelimme forest.fi-verkkosivustolla vuonna 2004. Sivustohan perustettiin kertomaan metsäsektorin viestiä ulkomaille, ettei siellä oltaisi pelkästään ympäristöjärjestöjen varassa, mitä tulee Suomen metsätalouteen.

Silloinen maa- ja metsätalousministeriön metsäosaston ylijohtaja Aarne Reunala sanoi ensimmäisessä artikkelissamme mielipiteen, muistaakseni tyyliin ”tällainen kanava on tärkeä, koska se lisää viestinnän moniarvoisuutta”.

Kalikka kalahti: Greenpeace vastasi verkkosivullaan välittömästi. Viesti oli se sama, mikä järjestön metsäaktivisteilta on kuultu jo ainakin 20 vuotta: kaikki, jotka ovat eri mieltä, valehtelevat.

Tämä tuli mieleen, kun luin uusimpia uutisia kanadalaisen Resolute Forest Products -yhtiön oikeusjutusta Greenpeacea vastaan. Yhtiöhän on, oltuaan vuosia Greenpeacen kampanjoinnin kohteena, haastanut sen oikeuteen järjestäytyneestä rikollisuudesta, jonka ainoa tarkoitus on hankkia rahaa järjestölle itselleen.

Kuinka tuttua.

Nyt Greenpeace on kuitenkin perääntynyt. Siinä, missä se aiemmin on väittänyt muiden mielipiteitä valehteluksi, se sanookin nyt, että se itse ei ole väittänyt mitään, onpahan vain esittänyt mielipiteitä.

Tämä kaiken sen jälkeen, kun Greenpeace on korostanut, että se sentään perustaa väitteensä tieteeseen, kuulemma toisin kuin vaikka metsäsektori. Kiintoisaa on myös, että tarvittiin alioikeus, jotta Greenpeace kykenisi tähän myönnytykseen.

Kuinka kaukana Greenpeace on maailman todellisista ongelmista? Se selviää järjestön metsäkampanjasta Kainuussa. Se esimerkiksi esittelee kuvia Lammasjärven saarten hakkuista ja vertaa niitä hakkaamattomaan saareen.

Mutta oikeasti hakkuita pitäisi verrata kuivuneeseen Aral-järveen, Tyynenmeren muovilauttaan tai eturauhasongelmista kärsivään vanhukseen.

Pelkästään osalla Suomen metsien hakkuista voitaisiin korvata koko maailman puuvillan tuotanto. Suomessa kehitteillä olevilla teknologioilla kangasta todellakin voidaan tehdä puusta. Näin ympäristölle hyvin tuhoisaa puuvillanviljelyä voidaan vähentää ja puuvillapellot voidaan metsittää tai käyttää ruoan tuotantoon.

Suomalainen Paptic taas suunnittelee paperitehtaan rakentamista, tavoitteenaan tuottaa biohajoavaa materiaalia, joka korvaa muovipussit. Se Tyynenmeren lautta koostuu enimmin muovipusseista.

Ja se eturauhasvaiva – kuusesta löytyy apu siihenkin.

Globaalien ongelmien rinnalla Suomen metsät voivat joka suhteessa hyvin. Ne tuottavat raaka-ainetta, joka käy kaikkiin yllä kuvattuihin tarpeisiin. Kysymys kuuluukin, miksi Greenpeace vastustaa tätä – miksi se ei tule mukaan?

Ehkä se johtuu siitä, että järjestö eristäytyy muusta maailmasta suljettuun sisäpiiriinsä.

Esimerkiksi Suomen Greenpeacella on ehkä kymmenen jäsentä, joiden täytyy sääntöjen mukaan erota jäsenyydestä aina vuoden lopussa. He voivat toki anoa jäsenyyttä uudelleen ja saanevatkin sen. Jäsenyyden hyväksyy järjestön hallitus, jonka taas täytyy, sääntöjen mukaan, kysyä asiaan kantaa Ruotsin Greenpeacelta.

Varsinainen salaseura.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.3.2017.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kylläpä olin ihmeissäni


Viime perjantaina Helsingin Malminkadulla Eurooppa-salissa julkistettiin 68 tohtorin julkilausuma Suomen biotaloussuunnitelmista.

Julkilausuman esittelivät sen puuhamiehet. Sitten oli kolme kommenttipuheenvuoroa, jotka tukivat edellisiä puheenvuoroja.
Lopuksi oli kansanedustajien keskustelupaneeli, johon oli valittu neljä myötämielistä ja yksi muunlainen kansanedustaja.

Tilaisuuden avasi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori, talouskasvun vastustajana tunnettu Janne Hukkinen. Hän kertoi, että julkilausumaa on valmisteltu Bios-tutkimusyksikössä jo vuoden.

Julkilausuma ei kuitenkaan edusta edes oman alansa tutkijoiden yksimielistä kantaa. Kun kysyttiin, moniko oli jättänyt allekirjoittamatta, vastausta ei saatu, mutta se kerrottiin, että yleensä syy on ollut kiire, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden.

Silti esimerkiksi uusimmat tiedot metsien entistä suuremmasta hiilinielusta eivät olleet ehtineet vaikuttaa julkilausumaan. Vaikka toisaalta, jos olisivat ehtineet, entä sitten. Ainakin professori Timo Vesala oli tilaisuudessa sitä mieltä, että nielu saa olla vaikka kuinka suuri, mutta koskaan se ei oikeuta metsien lisäkäyttöä.

Meteorologi Vesala esittäytyi metsäntutkijaksi. Työpaikakseen hän ilmoitti Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen.

Seuraavaksi puhui Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho. Hän myönsi asian, jota edes maa- ja metsätalousministeriö ei ole suostunut kirjaamaan kestävän metsätalouden papereihinsa: metsälajien uhanalaisuus ei ole enää kasvussa.

Tämä ei ole uutinen asiaa seuraavalle. Mutta uhanalaisuuskartoituksista näkyy enemmänkin: kun uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuonna 2000 ja vuonna 2010, uhanalaisuuskehitys tietenkin oli vuonna 2010 positiivinen, jos se oli negatiivinen vuonna 2000.

Ja ainakin niin sanotun ympäristölobbyn mielestä se oli.

Toisin sanoen, tällä – Kotiahonkin hyväksymällä – mittarilla Suomen metsäala saavutti YK:n asettamat tavoitteet uhanalaisuuskehityksen kääntämiseksi positiiviseen suuntaan ennen vuotta 2010.

Että korkit kattoon ja nupit kaakkoon!

Tai ei sittenkään. Kotiahon mielestä tämä ei ole jokseenkin minkään arvoista, koska tulevaisuus. Siitä hän paljasti sen verran, että ”jos mitään ei tehdä”, 74–234 (hämmentävää tarkkuutta) lajia kuolee Suomessa sukupuuttoon seuraavien 50 vuoden aikana.

Ja tietenkään mitään ei tehdä. Tai jos tehdään, se – kuten nämä Kotiahon pilkkaamat säästöpuut – ei missään tapauksessa ole ratkaisu, vaan vain lieventää tuhoa. Ihan niin kuin jossakin olisi ratkaisu, joka ratkaisisi kaiken.

Kun säästöpuiden ajatus keksittiin joskus 1990-luvulla, yhtään säästöpuuta ei olisi säästetty, jos asiaa olisi kysytty ympäristölobbylta, niin sitkaasti se niitä pilkkasi pitkin 1990-lukua. Mutta lopulta, uhanalaisuustutkijoiden mukaan juuri säästöpuut ovat merkittävin yksittäinen syy siihen, että metsien tilanne on niinkin hyvä.

Tähän Kotiaho vastaa kysymällä, että voivatko säästöpuut muka olla parempi juttu kuin kaatamaton metsä. Tietenkin nimenomaan ovat, jos kannattaa metsien käyttöä myös todellisuudessa eikä vain puheissa. Ja sitähän professorit sanoivat useaan otteeseen kannattavansa.

Jos oikeasti kannattaa metsien talouskäyttöä, on etsittävä kompromisseja. Kaatamaton metsä ei ole kompromissi. Kompromissi on oikealla tavalla hoidettu talousmetsä.

Tärkeintä luonnonsuojelutyötä tekevät ne, jotka etsivät näitä kompromisseja, niin tutkimuksessa kuin käytännön metsänhoidossakin. Eikä tätä työtä pitäisi aliarvioida – etenkään sen takia, että ratkaisevan osan siitä tekevät aivan tavalliset suomalaiset eivätkä suinkaan ministeriöiden ja yliopistojen toimistoihmiset.

Sitten kuulimme Bios-yksikön talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivua. Hän kritisoi Suomen vimmaa kehittää biopohjaisia polttoaineita siirtymävaiheen teknologiaksi.

Järvensivun mielestä Suomen ei pitäisi sitoutua tiettyihin teknologioihin. Hän esittikin sitoutumista sähköautoihin.

Järvensivu toisti biotalouspolitiikkaa vastustavan perusargumentin: ei pitäisi keskittyä puuenergiaan. Kuitenkaan missään biotalous- tai metsästrategiassa ei keskitytä puuenergiaan, vaan energian tuotanto perustuu niissä absoluuttisesti, aina ja kaikkialla vain sivuvirtoihin, ja jos puuta kaadetaan, se tehdään ihan aina aivan muista syistä kuin energian tarpeesta.

Seuraavan kommenttipuheenvuoron esitti Cleantech Investin diplomi-insinööri Tarja Teppo. Hän kysyi, missä ovat korkean lisäarvon puuperäiset tuotteet. ”Miten puuta voitaisiin hyödyntää paremmin kuin polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa”, kysyi Teppo.

Siis polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa!

Tarja Teppo, katso täältä.

Yllättäin avautuneessa yleisöpuheenvuoron mahdollisuudessa Bioenergia ry:n Hannes Tuohiniitty kysyi: ”Kun te haluatte suurten puiden käyttöä, mitä sitten teemme siitä syntyville sivutuotteille, kuten hakkeelle ja purulle, koska sitä syntyy väistämättä sahatavaran sivutuotteena?”

Tähän vastasi yksi julkilausuman allekirjoittajista, Helsingin yliopiston professori Tuomo Kalliokoski, joka tutkii sitä, miten metsien vaihtoehtoiset käyttötavat vaikuttavat ilmastonmuutokseen.

Kalliokosken mukaan purusta voidaan tehdä lastulevyä!

Suomessa onkin yksi lastulevytehdas. On ollut enemmänkin, mutta kun ihmiset eivät halua ostaa lastulevyä.

Sitten Hukkinen avasi paneelin ilmoittamalla, että julkilausuma asettaa tieteen rajat ihmisen toiminnalle ja että ”tämän pitää olla keskusteltavan politiikan perusta”. Vastaavalla tavalla tieteen ja politiikan suhde määriteltiin viimeksi Neuvostoliitossa.

Vasemmistoliiton Silvia Modig sanoi hämmästelleensä Saksassa sitä, että liittokansleri Angela Merkelillä on apunaan tieteellinen asiantuntija. Hän on sillä tavalla harvinainen ihminen, että hänellä ei Modigin mukaan ole minkäänlaista poliittista näkökantaa.

Modig ylisti julkilausuman reseptiä, että pitäisi kaataa isoja eikä pieniä puita. Laadukkaan tukkipuun tuottaminen onkin ollut Suomen metsätalouden päällimmäinen tavoite jo useita kymmeniä vuosia, minkä merkkinä metsänomistajan puun myyntitulot tulevat 70-prosenttisesti juuri tukkipuun myynnistä.

Keskustan kansanedustaja Katri Kulmuni vastasi, että ei niitä isoja puita saa aikaiseksi, jos ei ensin kaada pieniä puita. Tässä Kulmuni oli tietenkin väärässä: kyllähän isoja puita kasvaa ihan vaan vaikka kukaan ei tekisi mitään.

Ongelma vaan on, että niitä kasvaa niin vähän ja niiden laatu on niin epätasainen, että sen varassa ei kyllä kansantaloutta pidetä yllä. Ja tämä on se syy, miksi pitää kaataa pieniä puita.

Kulmuni kertoi, että julkilausuman moittima tavoite nostaa hakkuut 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa hyväksyttiin jo edellisessä hallituksessa. Tuo hallitus myös selvitti hakkuulisäyksen vaikutuksia – kaiken muun mutta ei luonnon monimuotoisuuden suhteen.

Nykyinen hallitus päätti selvittää myös vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Selvityksen tekivät Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus. Selvitys antaa luvan kasvattaa hakkuita kestävyyden häiriintymättä.

Kotiaho ilmoitti, että Syken ja Luken tutkimukset eivät ole kelvollisia, koska niitä ohjataan poliittisilla kysymyksillä. Tätä kommentoi tutkimuksia tekemässä ollut Suomen ympäristökeskuksen Saija Kuusela. Hänen mukaansa tutkimukset on varmasti tehty kunnolla, mutta niihin sisältyy varauksia.

Samat varaukset sisältyivät myös siihen uhanalaisuustutkijoidenkin lupaukseen, että uhanalaistilanne tulee jopa parantumaan, kunhan vain monimuotoisuustoimista pidetään kiinni. Tilaisuudessa oltiin sitä mieltä, että ei tietenkään pidetä.

Kuitenkin, vaikka suojelumäärärahat vähenevät, suojelu ei vähene, vaan päinvastoin: suojelualueiden määrä kasvaa kaiken aikaa, vaikka ehkä hitaammin kuin aiemmin. Mutta tehokkaimmat keinot ovat – kuten aiemmin todettiin – muualla. Ja niitä kiihdytetään.

Viime aikoina on tuotu esiin useita esimerkkejä säästöpuiden lisätuottamiseksi metsiin, eikä ole sanottu, etteikö myös sertifioinnin kriteerejä paranneta. Mutta siinähän esimerkiksi ympäristöjärjestöt eivät halua olla mukana.

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru ilmoittautui maallikoksi ja sanoi, että Suomessa on paljon puita mutta vähän metsiä.

Jaahans.

Kiuru on hallituspuolueen kansanedustaja ja siksi ehkä maan parhaiten informoituja ihmisiä. Hän esitti toiveen, että ”joku kertoisi, onko metsien kasvuennusteessa otettu huomioon ilmaston lämpenemisen vaikutus ja onko otettu huomioon mahdolliset haitat metsätaloudelle".

Viuhdoin kättäni saadakseni vastata, koska onhan kansandustajan saatava tieto paneelitilaisuuden yleisöltä, jos hän ei saa sitä esimerkiksi ministeriöstä. Avustajan uraani ei kuitenkaan päästetty alkuun. Koska kukaan muukaan ei vastannut, vastaan tässä ja nyt: on ja on.

Kulmuni ihmetteli vastakkainasettelua bioenergia–sähkö, kun oikea vastakkainasettelu pitäisi olla uusiutuvat–uusiutumattomat. Hän halusi vastustaa nimenomaan fossiilisia polttoaineita.

Tähän vihreiden Antero Vartia pamautti, että ei tässä ole kyse fossiilisten vaan ilmastonmuutoksen vastustamisesta, ja tuli samalla kannattaneeksi ydinvoimaa – mutta ymmärsikö hän sen itsekin, sitä ei päässyt kysymään.

Kulmuni melkein lupasi, että hallituksen puoliväliriihessä huhtikuussa metsiensuojelun toimintaohjelma Metson määrärahoja tullaan nostamaan. Modig sivalsi välittömästi, että olisipa vain vielä tämä puoliväliriihi ennen kunnallisvaaleja.

Kulmuni sanoi, että yksityiset metsänomistajat, jotka kuitenkin omistavat valtaosan Suomen metsistä, ovat hyvin innokkaita osallistumaan esimerkiksi juuri Metso-ohjelmaan. Tämän olisi halunnut sanoa myös vieressäni istunut MTK:n Markus Nissinen, joka huitoi puheenvuoropyyntöjä ainakin neljään otteeseen siinä määrin, että mustelmat olivat lähellä, mutta turhaan.

Metsäteollisuus ry:n Ahti Fagerblom pääsi kysymään, että jos metsäteollisuuden tuotteita ei tehtäisikään Suomessa vaan jossakin muualla, kuinka varmoja julkilausuman allekirjoittajat ovat siitä, että olosuhteet olisivat siellä Suomea paremmat.

Kotiaho jätti vastaamatta sanomalla, että ”tietenkin katastrofi on aina huonompi vaihtoehto kuin huono”.

Sosiaalidemokraattien Ville Skinnari suri, että se vähäinenkin uusi metsätuotanto mitä maassa on nähty, tässä tapauksessa Metsä Fibren Äänekosken tehtaan hankkeet tuottaa tekstiiliä puusta, ovat sinänsä hyviä, mutta kun teknologia kuitenkin on ulkomaalaisen Itochun käsissä.

Skinnari on väärässä. Teknologia on täysin Metsä Fibren käsissä, mutta on se myös Itochun käsissä siinä mielessä, että se omistaa Metsä Fibrestä 24,9 prosenttia.

Syy omistukseen on, että Itochu tuntee kansainväliset tekstiilimarkkinat. Onko siinä jotakin vikaa, että metsäyhtiö sitouttaa hankkeisiinsa tällaista osaamista? Eikö niitä ole aina haukuttu juuri markkinoinnin puutteista?

Väite on myös täydellisen kohtuuton. Ettäkö Metsä Fibren tekstiilituotanto olisi ainut esimerkki uudesta metsätuotannosta? Ja onko tällaista kritiikkiä konsaan kuultu esimerkiksi Uudenkaupungin autotehtaan suhteen?

Lopuksi Vesala katsoi asiakseen vielä arvioida paneelin kansanedustajat, että kaikki ymmärtäisivät, varmasti. Tai siis, yhden kansanedustajan.

Hän kehui vuolaasti Kulmunin taitavuutta, millä hän tietenkin varsin ylimielisesti tarkoitti, että Kulmuni oli väärässä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Metsien hiilivirroille hinta?


Jo otsikko on viekoitteleva: ”Metsien hiilivirroille hinta?” Mutta se on valetta.

Eivät ne halua maksaa siitä, että hiili virtaa. Miksi maksaisivatkaan – siitähän maksetaan jo, ja monen mielestä oikein hyvinkin – vaikka hintahan määräytyy markkinoilla ja hinnan suuruudesta tai riittävyydestä voi aina olla vähintään kahta erilaista mieltä.

Mutta nämä maksajat. Oikeasti ne haluavat maksaa siitä, että hiili ei virtaa. Siis että se pysähtyy, jää metsään ja museoituu.

Yllä otsikoitu Energiauutisten joulukuussa julkaistu juttu väittää, että ilmastopolitiikka tehostuu, jos metsien hiilivirroille olisi hinta. Samaa toisti Tekniikka&Talous-lehti.

Väite on käsittämätön. Metsien hiilivirroilla kun on hinta, tässä ja nyt. Sen näkee esimerkiksi puukauppatilastoista.

Lehdet siteeraavat Luonnonvarakeskuksen tutkijoita ja väittävät, että ”puun ympäristöystävällistä kasvattamista ja käyttöä voitaisiin ohjata tehokkaasti taloudellisilla kannustimilla ja samalla edistää ilmastopolitiikan toteutumista”.

Mitä on ”puun ympäristöystävällinen kasvattaminen”? Ehkä jotain muuta kuin Sinä, onneton metsänomistaja, epäympäristoystävällisyyksissäsi juuri nyt teet.

Todellisuudessa puun kasvattamista ohjataan jo nyt ties kuinka monella keinolla ympäristöystävälliseen suuntaan. Myös tulokset ovat hyviä.

Mutta eiväthän Luonnonvarakeskuksen tutkijat haluakaan hinnoitella hiilien virtoja, vaan hiilen varastoja. Heidän ajatustapansa mukaan metsänomistajalle maksettaisiin siitä, että hän perustaa metsäänsä hiilivaraston.

Kuulostaa hyvältä. Esimerkiksi MTK saattaisi kannattaa tätä – tuohan se lisää rahaa MTK:n jäsenille. Miten on, MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola?

Valitettavasti metsäalalla on pula politiikan ymmärryksestä, niin hieno porukka kuin se muuten onkin. Tässäkin asiassa pitäisi olla malttia kysyä, voiko kukaan kuvitella poliitikkoa, viranomaista tai muuta julkista tahoa – tai mitään tahoa – joka suostuisi maksamaan metsänomistajalle tällaisen hiilivaraston perustamisesta, mutta ei vaatisi sen säilyttämistä.

Kysymys kuuluukin näin: mitä tälle hiilivarastolle saisi tehdä? Saisiko sen hakata? Jos saisi, pitäisikö hiilivaraston perustamisesta maksetut korvaukset maksaa takaisin?

Jos pitäisi, maksu lankeaisi käytännössä puut ostavalle sahalle. Saisiko saha perittyä näin korotetun puun hinnan markkinoilta? Mitä vastaa Sahateollisuuden Kai Merivuori?

Ratkaisukin meillä on, mutta epäilen, voiko sitä muuttaa toimivaksi politiikaksi. Kyse on tietenkin siitä, että metsän hiilivarastoa voi todellisuudessa kasvattaa nimenomaan hakkaamalla.

En kuitenkaan osaa kuvitella sellaista poliittista mekanismia, millä näin luotu hiilivarasto voitaisiin muuttaa metsänomistajan saamaksi hyödyksi, ja miten tämä hyöty muutettaisiin numeroiksi siten, että se toimii kaikkialla maailmassa – koska siitähän on kyse, globaalista politiikasta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusuus -lehdessä 25.1.2017.

Kirjoitus herätti keskustelua verkossa. Tutkijoiden mukaan metsiä voidaan käyttää ilmastonmuutoksen torjunnassa myös hiilivirtoja hinnoittelemalla, jos se tehdään oikein. Keskustelussa päädyttiin ainakin päätelmään, että lopulta ongelma on poliittinen: kyetäänkö tekemään ratkaisua, jossa eri tavoitteet on saavutettu.