WWF – kuinka asiat ”todella” ovat

Tällä palstalla ”WWF:n asiantuntijat kertovat, kuinka asiat todella ovat”. Tämän otsikon alla metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoitti (WWF:n Pandan polku 1/2012), että ”metsämme tarvitsevat aidosti hyvää metsänhoitoa”.

Nykyinen, epäaidosti hyvä metsänhoito ei siis riitä. Kuntun mukaan sitä todistaa, että uhanalaisten lajien listalle on päätynyt 1800 metsälajia ja metsätyypeistämme kaksi kolmasosaa on uhanalaisia.

Näinkö asiat siis ovat ”todella”? Eipä tietenkään.

Todellisuudessa metsätalouden takia uhanalaisia lajeja on noin 600. Metsätyyppien uhanalaisuusosuus taas on laskettu niin, että jos yksikään jonkun metsätyypin hehtaari on uhanalainen, kaikki muutkin lasketaan sellaisiksi – myös ne, jotka ovat tiukasti suojelluilla alueilla. Esimerkiksi ympäristöministeriö on todennut Kuntun käyttämän tulkinnan harhaanjohtavaksi.

Kuntun ratkaisu on metsien FSC-sertifiointi. Kun hän ryhtyy ruotimaan Suomessa käytössä olevaa PEFC-sertifiointia, hän syyllistyy lausuntoihin, mitä miltään mainostoimistolta ei markkinointietiikan takia hyväksyttäisi.

Kuntun mainitsemat FSC:n edut – ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen, läpinäkyvyys, päätöksenteon laajapohjaisuus – toteutuvat PEFCissä yhtä hyvin. Sen todistavat riippumattomat selvitykset.

FSC:n huonouksista Kunttu ei puhu. Niistä tärkein on, että lopputuotteeseen saa FSC-leiman paljon pienemmällä sertifioidun puun osuudella kuin PEFCissä. FSC:n väitetty tiukkuus kohdistuu siis vain murto-osaan puutuotteeseen käytetystä puusta.

Tätä oudompi oli TV1:n Kuningaskuluttaja kiirastorstaina. Se käsitteli puutarhakalusteiden ekologisuutta.

Toimittaja oli päättänyt – täysin vastoin hyvän journalismin periaatteita – ottaa haastateltavakseen yhden järjestelmän kannattajan. WWF:n suojeluasiantuntija Jari Luukkonen otti tehtävän vastaan ja käytti sen täysimääräisesti oman tuotteen markkinointiin. Samalla journalistin etiikka venyi mittaan, jota voisi verrata siihen, että hän pyytää Keskon edustajalta asiantuntijalausuntoa SOK:n makkaroista.

Luukkonen väitti FSC:n jopa olevan tae sademetsien hävitystä vastaan. Todellisuudessa puolet maailmassa kaadetusta puusta menee polttopuuksi. Kaadetusta sademetsäpuusta maailmankauppaan päätyy vähän, siitä vain vaatimaton kipenä on sertifioitu ja siitä pienin osa FSC:llä.

Luukkonenkaan ei malta olla arvioimatta kilpailijaa, minkä kriittisenä esiintyvä toimittaja sallii. Niinpä Suomessa on Luukkosen mukaan ”PEFC-metsätalouden” takia valtava määrä uhanalaisia lajeja.

Tutkijoiden mukaan metsien uhanalaisten tilanne on kuitenkin parantunut, koska metsiin on päätehakkuiden yhteydessä jätetty säästöpuita. Ja niitä on jätetty juuri PEFCin ansiosta.

Saavutus on kiistaton ja totuus päinvastainen kuin Luukkonen väittää.

Suomen Metsäyhdistyksen uusimmassa Metsä ja puu -mielipidetiedustelussa WWF:n uskottavuus metsätiedon lähteenä on romahtanut.

On vaikea sanoa, mistä se johtuu. ”Todella toden” puhuminen ei kuitenkaan varmaan estäisi parempaa kehitystä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.5.2012.

Hoovering money

Meitä miehiä moititaan usein siitä, että emme lue käyttöohjeita. Jos tämä on totta, olkaa konemyyjät onnellisia.

Minä luen ne. Eivätkä ne normaalisti ylitä alkeellisiakaan tasovaatimuksia.

Ostetaan vaikka Hooverin pesukone. Siinä on asennusohje, joiden mukaan konetta on mahdoton asentaa oikein.

Me ymmärrämme, että pesukoneen on oltava, niin kuin olemme tottuneet sanomaan, vatupassissa. Me myös tiedämme, että se tarkoittaa vaakasuoraa, mutta jostakin syystä Hoover pitää asentaa ”tasapainoon”.

Mitä tämä tarkoittaa, on mahdoton ymmärtää. Varsinkin kun selviää, miten käyttöohje neuvoo testaamaan, onko kone tasapainossa.

Siten, että sitä tönitään. Jos ei tulju, asennus on kunnossa.

Läpäistäkseen tämän testin, koneen ei kuitenkaan tarvitse olla vatupassissa. Ja jos se ei ole, se menee sataprosenttisen varmasti rikki.

Kenen on vastuu, kun ohjeet neuvovat asentamaan koneen väärin?

Hooveria on itse asiassa mahdoton asentaa vaakasuoraan, koska siinä on vain kaksi säädettävää jalkaa. Se onnistuisi, jos asennuspaikan lattialista olisi vaakasuorassa. Suomalaiset kylpyhuoneet ovat kuitenkin niin pieniä, että vaakasuoralla lattialistalla ei saisi riittävää kaatoa.

Ohjeet eivät tästä välitä. Ne on käännetty jostakin kielestä, joiden käyttäjillä on toisenlaiset kylpyhuoneet.

Ajattelin kysyä neuvoa Hooverilta. Siltä löytyi vain maksullinen – siis kallis – puhelinnumero, jossa luvattiin asennusohjeita.

Mikä bisnes! Tehdään mahdottomat asennusohjeet ja pannaan lisäneuvot maksulliseksi.

Oliko ihme, että kone oli edullinen? Rahat imuroidaan jälkikäteen. Hoovering money.

Yhden sähköpostiosoitteen löysin. Se oli myyntiin.

Lähetin sinne tuskaantuneet kysymykseni. Kukaan ei ole vastannut.

Mutta myyjähän on vastuussa. Sellon Citymarketin myyjä kantoi tätä vastuuta sanomalla, että ”emmätiä, itsekin laitoin sinne alle jotain tilsoja”.

Myyjä neuvoi siis asentamaan koneen toisella tavalla kuin asennusohje neuvoo. Toisaalla asennusohje sanoo, että jos kone on asennettu väärin, takuu ei ole voimassa.

Ongelma olisi helppo ratkaista. Tarvitsisi vain tehdä Suomen oloihin sopivat asennusohjeet ja laittaa pakettiin tarvittavat varusteet.

Minulle on nimittäin kerrottu jotakin, mistä Sellon Citymarket ei liene kuullutkaan: paremmissa kodinkonemyymälöissä myydään erikseen pesukoneen asennuksessa käytettäviä ”tilsoja”. Omituista tässä on, että niitä myydään. Eikö ne pitäisi saada osana toimitusta?

Eikä tämä ollut edes ainoa käyttöohjeen omituisuus. Esimerkiksi ohjeessa oleva pesuaineen annostelusäiliön kuva ei ollut tästä koneesta.

Pesuainetta on ‒ jälleen ‒ mahdoton laittaa koneeseen niin kuin käyttöohje neuvoo. On pakko toimia vastoin ohjetta.
Pesuohjelmien valintaohjeista en ymmärrä vieläkään juuri mitään. Mutta se ei ole ongelma: mieshän selviää noin kolmella ohjelmalla, ja ne ovat löytyneet yrityksen ja erehdyksen tietä.

Mutta ihan vaan hooverienkin kannalta olisi ehkä hyvä, jos näitä käyttöohjeita tekisivät ne, jotka myös joutuvat koneiden käytön opettelemaan. Nyt niitä tekevät ne, jotka jo osaavat. Siitä tuskin on muuta kuin haittaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Taloudessa 27.4.2012.

Omituista keskustelua

Suomessa käydään omituista keskustelua. Sen toisella puolella on noin 15 maakuntaa, jotka yrittävät, joka ikinen, todistaa olevansa maailman parhaita.

Toisella puolella on yksi pääkaupunkiseutu, joka ei normaalisti edes osallistu keskusteluun. Se tuskin edes havaitsee sitä. Silti keskustelu jatkuu.

Viimeistä lukua kohtuullisen massiivinen panos tähän keskusteluun oli Savon Sanomat, joka jaettiin aika moneen pääkaupunkilaiseen talouteen maaliskuun alkupuolella. Myös minulle.

En muista kenenkään pääkaupunkiseutulaisen sanoneen kyseisestä lehdestä yhtikäs mitään. Tosin tähän on poikkeus, joka todellakin vahvistaa säännön.

Yleisradion paikallinen radio jaksoi messuta lehdestä ainakin monta minuuttia. Säännön tämä vahvistaa siksi, että toimittajat toki mielellään tekevät juttua toisistaan, vaikka sen kysyttäessä kiivaasti kieltävätkin.

Kyseinen Savon Sanomien numero pamauttaa etusivullaan päin pääkaupunkilaisen pläsiä, että ”hanki sinäkin elämä”. No kiitos.

Koko lehti on täytetty omituisella me olemme muita parempia -toitotuksella. Kaikki Savosta lähtöisin olevat valtakunnanjulkkikset on ylistetty, jopa kuolleet.

Juuri Savossa tehdään maailman parasta tutkimusta. Kaikki lehden kertoma on ”syntynyt Kuopiossa”. Edes lääkeviranomainen Fimean Savoon-sijoittamisesta ei löydy yhtään kriittistä kulmaa.

Kuka tällaista ottaa tosissaan? Pidetäänkö meitä täällä pääkaupunkiseudulla tosiaan jotenkin idiootteina, ikään kuin esimerkiksi meistä yksikään ei olisi kuullut mitään vaikka juuri Fimean Savoon-muuttamisen suhteen?

Jos pidetään, miksi kutsua meitä mihinkään? Siksikö, että heti kun ihminen ylittää Kehä III:n ‒ siis pohjoisen suuntaan ‒ hän ikään kuin viisastuu?

Näin on varmaankin käynyt näyttelijä Antti Reinille, joka on syntynyt Helsingissä, mutta asuu Heinävedellä. Tai muotoilija Harri Koskiselle, joka on vain syntynyt Savossa. Tai taitelija Kim-Peter Waltzerille, joka ei ole kotoisin Savosta eikä asu, mutta sentään latautuu siellä.
Kaikki kelpaa.

Tuntien kyseisen keskustelun tason, on pakko huomauttaa: en pidä ”Savoa” sen huonompana paikkana kuin muitakaan. Savolaisetkaan eivät liene epätyypillisiä, tässä keskustelussa.

Hämmentävintä on, että miksi minun – siis pääkaupunkiseutulaisen – pitäisi kaiken aikaa olla ottamassa kantaa milloin minkäkin maakunnan paremmuuteen. Ei kuulkaa jaksa kiinnostaa.

Jokainen meistä värkkää elämänsä sellaiseksi kuin värkkää, omilla edellytyksillään. Esimerkiksi minulla on mökki yhdessä maakunnassa. Sen lisäksi minulla on sukulaisten, ex-sukulaisten ja muuten vaan kavereiden mökkeihin yhteyksiä pitkin jokseenkin kaikkia suomalaisia maakuntia.

Mikään ei voisi olla absurdimpaa, kuin näiden järjestely jonkinlaisen maailmanparemmuuden suhteen.
Paitsi että on poikkeuksiakin.

Kesämökkini on Satakunnassa. Se on mukavaa, koska sikäläisillä – niin kuin ei myöskään varsinaissuomalaisilla – ole mitään tarvetta korostaa itseään pääkaupunkiseutua vasten.

Siellä saa olla rauhassa, asui sitten missä hyvänsä. Semmoista toivoisin muuallekin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa Juhani Mäntyrannan syntymäpäivänä, 23.4.2012.

Käännän durbaanini

Aarre-lehden (2/2012) pääkirjoitussivu kehotti lukemaan lehden julkaiseman ympäristöministeri Ville Niinistön haastattelun "hitaasti ja ajatuksella". Tein sen.

Havaitsin saman kuin ennenkin: Niinistö vastasi Durban-kritiikkiin vain siltä osin kuin se on helppoa, mutta jätti oleellisimman täysin vaille kommentteja. Tosin sen perään ei jutussa kysyttykään.

Niinistön mukaan Durbanilla ”ei ole mitään vaikutusta” metsiemme käyttöön. Tässä juuri on se ongelma.

Sopimus nimittäin estää kaikki kannusteet ilmastotyölle metsissä. Se nimenomaan takaa, että vaikka kasvattaisimme metsiimme minkälaisen hiilivaraston, mitään korvausta emme siitä saa.

Metsien hiilinielua on pidetty ilmastoasioissa yhtenä Suomen suurimmista vahvuuksista. Verrattuna niihin odotuksiin, mitä sen suhteen on ollut, pettymys – siis että sopimuksella ei ole mitään vaikutusta – oli valtava.

Maassamme on tehty paljon työtä järkevän ilmasto- ja luonnonvarapolitiikan luomiseksi. Kun maamme edustajat tekevät meitä perustuslain voimalla sitovia kansainvälisiä sopimuksia, tällä valmistelutyöllä ei näytä olevan mitään yhteyttä näihin sopimuksiin.

Miksi siis edes suunnitella mitään politiikkaa?

Näin luin, ajatuksella. Menin nukkumaan ja heräsin neljältä. Päähäni pamahti ajatus: jospa Niinistön sanoilla ”ei ole mitään vaikutusta” onkin sellaista sisältöä, mitä en ole ymmärtänyt.

Millainen voisi olla metsänomistajan ilmastopoliittinen kannustin. En keksi muuta kuin sen, että jos metsänomistaja kasvattaa metsänsä hiilivarastoa, hän saa tästä korvauksen. Se tuskin voi olla muuta kuin kertakorvaus.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei sitä ole. Nimittäin, alkeellinenkin sopimustekniikka kertoo, että sen jälkeen kun tällaisen hiilivaraston perustamisesta on maksettu korvaus, sitä ei voi purkaa, ei ainakaan muuten kuin maksamalla korvaus takaisin.

Hiilen sitomisesta ei siis olisi kertakorvauksen jälkeen metsänomistajalle mitään tuloa, mutta ei voisi kasvattamaansa varastoa – siis raakapuuta – myydäkään, koska korvaus pitäisi pulittaa takaisin.

Hän voisi yrittää saada puusta hintaa, joka kattaisi myös hiilinielukorvauksen, mutta tuskin onnistuisi, sillä mistäpä teollisuuden maksukyky olisi parantunut.

Käytännössä kannustin olisi siis johtanut siihen, että vähä vähältä kasvava osuus metsistämme olisi siirtynyt kaiken talouskäytön ulkopuolelle. Tätäkö haluamme?

Durban siis itse asiassa pelasti Suomen metsät talouskäytölle.

Mutta onko uskottavaa, että ympäristöministeri, ympäristöministeriö ja esimerkiksi samassa kuorossa laulavat metsäaktivistit olisivat tehneet tällaisen palveluksen Suomelle tarkoituksella?

Olisivatko neuvotteluissa mukana olleet maa- ja metsätalousministeriön edustajat ymmärtäneet tämän?

Jos olisivat, en keksi yhtään syytä, miksi he eivät olisi myös kertoneet sitä julkisuuteen.

Kun eivät ole kertoneet, vaikuttaa siltä, että metsäsektorimme on pelastettu vahingossa, metsäaktivistien, ympäristöväen ja ennen kaikkea metsäsektorin itsensä – myös minun – ymmärtämättömyyden ansiosta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.4.2012.

Kauppa eksytti HS:n ruokasivun

Kuulin viime torstaina Ylen Aikaisesta uutisen. Sen mukaan jossakin Leppävaarassa on käynnistetty hanke, jossa neuvotaan kotitalouksia, miten vältetään ruoan haaskaamista.

Asia on tietenkin tärkeä. Ruoka aiheuttaa esimerkiksi valtavat ympäristöhaitat, ja hukkaan heitetyn ruoan osalta ne ovat kaikki aivan varmasti turhia.

Kohdekin oli siinä mielessä oikea, että kotitaloudet hyötyvät, jos eivät haaskaa ruokaa. Ympäristön suhteen tällä neuvonnalla tuskin oli muuta vaikutusta kuin se perinteinen, mihin ympäristövalistus lähes systemaattisesti pyrkii: huonon omantunnon kasvattaminen.

Kuten tunnettua, kaikkein eniten ruokaa heittävät roskiin kauppa ja ravintolat. Ne myös pyrkivät systemaattisesti valmistamaan ruoan tavalla, joka tuottaa mahdollisimman suuren hävikin.

Yksi pyrkimys on laittaa ruokaa vain ”arvokkaista” ruhon osista. Näin väitetään saatavan laadukkaampaa ruokaa.

Tällainen laatukäsitys on jokseenkin infantiili. Kaikkein vanhin ja paras ruokatraditio sanoo, että hyvää ruokaa syntyy esimerkiksi kaikenlaisista osista eläintä, mutta jokaiselle osalle on omat ruokalajinsa ja valmistustapansa.

Siitä on kuitenkin ties kuinka kauan kun olen nähnyt ravintolassa luullista lihaa, oli se sitten lammasta, sikaa, nautaa tai lintua. Paistettu kanankoipi muuttui ensin broileriksi ja katosi sitten täysin.

Porsaankyljystä en ole nähnyt aikoihin, saati talouskyljystä. Kaikki sian kokoliha on jotain sahanpurun makuista filettä.

Kaupassa on sama kehitys. Suomessa kasvaa vissiin jalattomia kalkkunoita, kun kerran kalkkunan parasta osaa, koipea, ei saa kuin tuontitavarana etnisistä kaupoista. Sama koskee kanaa, joka on noin sata kertaa maukkaampaa kuin broileri.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että ”halvat” ruhon osat pilataan silppuamalla ja puristamalla ne rullaksi, jota myydään verkkoon käärittynä laatuluuloisille suomalaisille.

Ja lisäksi se johtaa hävikkiin.

Otetaan vaikka kala. Ensiksi meidät on opetettu kirjoloheen, mikä ei sinällään ole paha, mutta olisi kiva joskus syödä muutakin kalaa. Sitten meidän on opetettu fileoituun kirjoloheen, jolloin ruodot ja päät on nakattu roskikseen.

Nyt ne ovat ottaneet käyttöön laadukkaaksi kehumansa D-leikkuun, jossa taatusti kaikki maistuva sivulihoja myöten heitetään roskiin. Ja sitten kuluttajaa neuvotaan olemaan tuhlaamatta ruokaa.

Voi todella puhua kaupan harjoittamasta opettamisesta, ja halukkaasta oppilaasta. Vanhassa maailmassa tämä olisi ollut järkytys. Esimerkiksi minut on opetettu olemaan tuhlaamatta jumalan viljaa, ja se on viisas opetus, vaikka sitä ei ottaisikaan kirjaimellisesti.

Kyse on pröystäilystä, jota on opittu pitämään, ei edes normaalina, vaan laatuna. Hyvän esimerkin halukkaasta oppilaasta antoi Helsingin Sanomien ruokasivu samana torstaina.

Toimittaja oli siinä päätynyt Hongkongiin kauhistelemaan, kuinka siellä kalasta syödään kaikki paitsi suomut ja evät.

Kalan sisälmyksiä meilläkään ei ole ollut tapana syödä, koska niitä on niin vähän ja niiden siivoaminen on työlästä. Paitsi että monenkin kalan maksa on oikein suosittu herkku. Venäläiset jopa purkittavat turskanmaksaa.

Sen sijaan muiden eläinten sisälmyksiä ihan myydäänkin: maksaa ja munuaisia esimerkiksi. Siitä ajasta ei ole kauan kun kaupassa myytiin myös keuhkoa.

Miksikö myytiin? Siksi että niitä myös syötiin, oikein herkkuna siis.

”Eräästä toisesta kalasta syödään nahkakin”, päivittelee HS. Hyvänen aika!

Kaupan oppi on mennyt hyvin läpi: laadun kuvitellaan nousevan kun nahka otetaan kalasta pois, vaikka juuri siinä on eniten makuaineita. Kaiken asiantuntemattomuuden huippuna toimittaja perustelee nirppanokkaisuutta sillä, että ”nykyään kyse on vain mausta”. Kuinka kauas todellisuudesta voikaan päästä.

Kun maistuvat ruhon osat on kielletty, makua tehdään mausteilla, lisäaineilla ja esimerkiksi ”fondilla”. Sitten kummastellaan hongkongilaiskokkia, joka tekee ruokaa kalan pyrstölihoista, vatsalihaksista ja päästä, ja ”pääpuolesta”.

Esimerkiksi keiton tärkein ainesosa on liemi. Vanha totuus, josta kauppa meitä kasvattaa ulos ja on jo esimerkiksi HS:n suhteen onnistunut, on se, että paras kalaliemi syntyy keittämällä päätä ja ruotoja, minkä jälkeen niihin jäänyt lihakin on helposti otettavissa talteen. Tiedoksi, että erityisen hyviä ovat kalan poskilihat.

Näin minä teen aina, ja yleensä ostankin kalan kokonaisena, koska kaupassa ne perkaavat kalan niin että saanto on mahdollisimman pieni ja hävikki mahdollisimman suuri.

Missä muualla tämä on tavoite? Kun ajattelee sitä kaikkea kiusaa, mihin meitä esimerkiksi ympäristönsuojelun nimissä pakotetaan, miksi tässä kaikkein haitallisin tapa toimia on se kaikkein hyväksytyin ja arvostetuin?

Suo siellä,vetelä täällä

Metsätaloutta on mukava moittia, koska se on turvallista. Se johtuu siitä, että sitä on niin paljon.

Voi myös olla varma, että metsätaloutta moittimalla ei leimaudu väärin. Ja jos moite meneekin ohi maalin, suurta haittaa ei syntyne, koska metsätaloutta on niin paljon.

On esimerkiksi tullut tavaksi moittia, että valtaosa maamme eliölajien uhanalaisuudesta on metsätalouden syytä. Ja tottahan se on: suuri osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja.

Tarkemmin sanottuna 36,2 prosenttia. Mutta kuitenkin.

Vaan katsotaanpa lähempää. Katsotaan, mikä on uhanalaisuuden syy.

Selviää, että tutkimuksen mukaan metsien uhanalaisuudesta vain kolme neljäsosaa on metsätalouden toimien syytä. Loppu johtuu jostakin muusta, kuten metsästyksestä, saasteista tai siitä, että lajit muuten vaan ovat harvinaisia.

Mutta silti, melkein 30 prosenttia. Onhan se paljon.

Vaan katsotaanpa lähempää. Noin puolet metsien uhanalaisista on lehtolajeja. Ne ovat uhanalaisia siksi, että lehdot ovat vähentyneet.

Miksi? Siksi, että ne on raivattu pelloiksi. Olisiko syypää sittenkin maatalous, eikä metsätalous?

Ei, kyllä syypää on metsätalous, koska tutkimus niin sanoo. Sen mukaan maatalous ei voi olla syyllinen metsätalouden uhanalaisuuteen, koska sitä ei ole tutkittu.

Olen kuitenkin esittänyt – sekä julkisesti että yksityisesti – että metsiensuojeluun pitäisi perustaa hanke, jonka tavoitteena olisi peltojen palauttaminen lehdoiksi. Tähän on vastattu tyypillisesti: syy on myönnetty, mutta keino – ei kai sentään!

Ja ymmärtäähän sen: oletettavasti pelloiksi raivatut lehdot ovat niitä tuottoisimpia. Mutta koska tuotto – tai siis sen menetys – on ympäristöväkeä hirvittänyt?

Kun metsäväki kehuu onnistuneensa lisäämään metsien kasvua, ympäristöväellä on tapana vastata, että se on saavutettu soita ojittamalla. Tämä on osittain totta, mutta entä sitten? Ei se todista, että keino olisi jotenkin helppo.

Asian toinen puoli korostuu nyt, kun joudumme Durbanin ilmastosopimuksen jälkeisenä aikana maksamaan siitä, jos metsäpinta-alamme vähenee.

Jos se vähenee, miksi se vähenee? Keskustelussa on esitetty vain yksi syy: rakentaminen.

Tosiasiassa suurempi syyllinen on maatalous. Mutta on pienempikin syy: ojitettujen soiden palauttaminen luonnontilaan, eli suoksi.

Todellakin: vaikka ojitetun suon palauttaminen luonnontilaan on ympäristöteko, siitä joutuu kärsimään ympäristösyistä, sillä se tulkitaan metsäkadoksi ja siitä pitää maksaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Myös pellonraivaus tulkitaan metsäkadoksi. Eikä sitä ole aivan vähän.

Euroopan unionin jäsenyyden aikana Suomessa on raivattu metsää pelloksi noin 10 000 hehtaaria vuodessa – kaikkiaan 200 000 hehtaaria. Oletettavasti tuottoisimmasta päästä.

Tätä on tehty aiemminkin. Ehkä jopa niin paljon kuin peltoa nyt on. Se tekee runsaan kymmenesosan Suomen tuottavan metsämaan pinta-alasta.

Onko se siis suuri synti, jos metsätalous on yrittänyt tehdä tilalle uutta metsää ja parantaa heikompien alueiden tuottoa, vaikka sitten raivaamalla suota?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.3.2012.

Katsotaanpa taas Ruotsiin

Metsäsektorin ja valtion suhde on ollut pitkään omituinen. Sektori on usein näyttänyt kuin valtion kapalolapselta, jota on jokaisessa valtion talousarviossa kiinnostanut vain yksi asia: metsätalouden tuet.

Toisinaan paapomisessa ei ole ollut järjen häivää. Kuka muistaa esimerkiksi Esko Ahon työryhmän noin vuodelta 2008?

Silloinhan Venäjän-puun tuonti oli loppumassa, mikä oli yllätys vain itsensä umpioineelle metsäsektorille. Onneksi tiedettiin, että kotimaassa on puuta. Se piti saada liikkeelle.

Suunniteltiin verohelpotusta puukaupalle, mutta tiedettiin, että siitä ei pidä hiiskua etukäteen, koska silloinhan puukauppa loppuisi kuin seinään. Tiedettiin, mutta silti suunnitelma julkistettiin etukäteen.

Siinä vaiheessa ei edes ymmärretty, että asialle pitää saada Euroopan unionin siunaus. Sitä odotellessa puukauppa hyytyi täysin – ja juuri niiden toimien johdosta, joiden piti sitä kiihdyttää.

Ahon työryhmän aikoihin oli tapana kysellä, mitä metsäala haluaa valtiolta. Viisaimmin siihen vastasi professori Matti Kärkkäinen: ”Jättäisitte meidät rauhaan.”

Nyt toive on toteutumassa. Pakollinen metsänhoitomaksu on poistumassa ja metsätalouden tuet todennäköisesti pienenevät.

Pitäisikö tästä olla huolissaan? Sitä voi tutkia esimerkiksi katsomalla Ruotsiin.

Ruotsissa metsätalouden tuet lopetettiin ympäristötukia lukuun ottamatta jo vuonna 1992. Sen jälkeen metsänhoitoon on kannustettu vain kampanjoimalla.

Valtion kampanjoissa etumerkkeinä on ollut ympäristö. Sen sijaan metsänomistajien omat kampanjat, Kraftsamling Skog ja Krafthandling Skog vuosina 2007–10 ja 2010–13 ovat tähdänneet puuntuotannon kasvattamiseen.

Kraftsamling Skog -kampanjan tavoitteena oli lisätä kannattavuutta 20 prosenttia suuremmalla kasvulla. Yksi tärkeimmistä keinoista on lannoitus. Mahdolliseen ympäristökritiikkiin suhtauduttiin rauhallisesti ainakin syksyllä 2007, kun suomalaiset toimittajat esittivät tätä koskevan kysymyksen Jönköpingin lähistöllä.

Ruotsalaiset uskovat, että puu löytää aina ostajansa. Suomessa tällaista uskoa ei ole.

Vaikka joka ikinen maailmanlaajuinen trendi osoittaa kaikenlaisten biomassojen kysynnän nousua ja vaikka esimerkiksi Etelä-Amerikassa uusien plantaasien perustaminen on joutunut kustannusvaikeuksiin, Suomen metsäalalla ei kyetä näkemään lähitehtaan alasajoa pidemmälle.

Onko Ruotsi onnistunut? Mitä tulee metsänhoidon tasoon, vaikuttaa siltä, että on, ainakin yhtä hyvin kuin Suomessa.

Metsänhoitoon tähtäävät kampanjat ovat tehonneet selvästi. Suomessakin niitä on ollut, mutta niillä ei ole ollut vaikutusta.

Onko syynä se, että Ruotsissa metsänomistajat ovat itse määritelleet kampanjoiden tavoitteet ja keinot? Suomessa kampanjoita on ajanut valtio.

Toki yksityismetsätalouden olosuhteet ovat Ruotsissa muutenkin toisenlaiset. Maat ovat etelämmässä ja tuottoisampia.

Lisäksi Ruotsissa metsänomistusta myös pidetään selväpiirteisesti elinkeinona ‒ tosin Suomessakin esimerkiksi metsälain uudistus vie tähän suuntaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.3.2012.