perjantai 21. elokuuta 2020

Taru on totuutta ihmeellisempi – esimerkkejä Greenpeacen viestinnästä


Pekka Rahko jakoi Twitterissä 12. elokuuta Suomen Luonnon jutun Viisi myyttiä luonnonmetsistä, osa 5, saatteella että "Uudempien tutkimustulosten perusteella vanhat metsät ovat hiilinieluja. Biomassan hiilivaraston kasvu jatkuu pitkään – kenties satoja vuosia – vaikkakin kasvunopeus heikkenee metsän ikääntyessä."

 

 

Menin tätä sitten kommentoimaan sanomalla, että ”Suomen Luonto on tehnyt ennenkin juttuja itse keksimistään metsäalan myyteistä. Esimerkiksi nykyään kukaan ei ajattele metsäalalla niin, että koska vanhat metsät eivät toimi hiilinieluina, ne ’tulisi hakata ja niiden tilalle pitäisi istuttaa nopeasti kasvavia nuoria metsiä’”, niin kuin Suomen Luonnon kirjoituksessa väitettiin.

Seuranneesta keskustelusta ilmeni, että itse asiassa siteerattu Suomen Luonnon juttu olikin juuri niitä aiemmin tehtyjä juttuja, vuodelta 2015.



Samassa ketjussa myös Greenpeacen metsävastaava Matti Liimatainen puuttui keskusteluun ja lupasi todisteita siitä, että vanha metsä todella on hiilinielu. Liimatainen lähetti kaikkiaan 17 päivitystä, ensimmäisenä tämän:


Liimatainen väitti minun kyseenalaistaneen tutkimusta. Ihmettelin, että missä. Eihän esimerkiksi Suomen Luonnossa edes mainittu mitään tutkimusta, mitä voisi kyseenalaistaa, sanottiinpahan vain tutkimustulos ja -vuosi. Jos tällaista todistelua ei oikopäätä usko, se tuskin on ainakaan tutkimuksen kyseenalaistamista.

Liimataisen mukaan olin myös väittänyt, että vanha metsä ei ole hiilinielu. Sellaista väitettä en noista teksteistä löydä, mutta totta on, että suhtaudun väitteeseen epäilyksellä.

Tässä tukeudun ennen kaikkea tutkimukseen. Jos tutkimus kääntyy toiselle tolalle, luovun epäilyksistäni.

Liimatainen siis lupasi lähettää tutkimusviitteitä, jotka todistavat, että vanha metsä on hiilinielu. Olen perehtynyt tähän väitteeseen ennenkin.

Voisi kuvitella, että jos esimerkiksi WWF:n tavoitteisiin sopii esittää vanha metsä hiilinieluna ja jos sillä on osoittaa tätä tukevaa tutkimusta, se tuo nämä tutkimukset esiin. Esimerkiksi antaessaan lausuntoa Kansallisesta metsästrategiasta.

Ja niin se tekikin. Se vain, että nämä tutkimukset eivät tältä osin kestä kritiikkiä, kuten osoitin täällä.

Liimatainen lähetti kaikkiaan 15 tutkimusviitettä, joita kommentoin alla yksi kerrallaan. Se, että Liimatainen ei hakenut väitteidensä tueksi verkkolinkkejä, niin kuin sosiaalisessa mediassa on tapana, ei ollut suurikaan ongelma. Mutta olinpahan senkin ajan ns. poissa pahanteosta.

Ympäristöväitteissä on aina kaksi tärkeää ulottuvuutta: onko väite totta ja onko se oleellinen. Vanhan metsän hiilinielun suhteen unohtuu aina kysyä, että jos sellainen onkin olemassa, onko se millään mittarilla oleellinen, siis oleellisen suuri. Toistaiseksi en ole nähnyt yritystäkään tämän asian selvittämiseksi.

Vanhan metsän hiilinieluväitteiden tueksi esitetetyt tutkimukset ovat hyviä tutkimuksia. Mutta yleensä ne eivät ota huomioon luonnonmetsien hiilipäästöjä, jotka johtuvat metsätuhoista – siis metsäpaloista, hyönteistuhoista ja vastaavista.

Nämä hiilipäästöt ovat kuitenkin oleellinen osa luonnonmetsän dynamiikkaa, mitä esimerkiksi ympäristöjärjestöt kovin korostavat silloin, kun ne vastustavat väitettä siitä, että avohakkuu jäljittelisi metsätuhoa.

Vanha metsä – tai mikä hyvänsä – on tietenkin helppo osoittaa hiilinieluksi, jos ottaa huomioon vain hiilen sitoutumisen ja sivuuttaa sen, missä hiiltä vapautuu.

Seuraavassa käyn läpi kaikki 15 Liimataisen tutkimusviitettä. Toisin kuin Liimatainen, annan myös linkit, sikäli kuin olen niitä löytänyt, niin että voitte itse selvittää, puhunko puuta, heinää vai jotakin muuta.

1. Carey, E.V., Sala, A., Keane, R. & Callaway, R.M. (2001): Are old forests underestimated as global carbon sinks? Global Change Biology 7: 339–344. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin.

2. Desai, A.R., Bolstad, P.V., Cook, B.D., Davis, K.J. & Carey, E.V. (2005): Comparing net ecosystem exchange of carbon dioxide between an old-growth and mature forest in the upper Midwest, USA. Agricultural and Forest Meteorology 128: 33–55. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin. 

3. De Wit, H.A. & Kvindesland, S. (1999): Carbon stocks in Norwegian forest soils and effects of forest management on carbon storage. Rapport fra skogforskningen, Supplement 14. 52 pp. Tutkimus löytyy tätä kautta. Kuten jo tutkimuksen nimestä, mutta varsinkin linkin takaa löytyvästä tiivistelmästä havaitaan, se ei edes yritä selvittää sitä, onko vanha metsä hiilinielu vai ei.

4. Knohl, A., Schulze, E.-D. & Wirth, C. (2009): Biosphere-atmosphere exchange of oldgrowth forests: process and pattern. Pp: 141–158 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Kyseessä on saksalaisen kustantajan myymä kirja, jonka voi tilata täältä. Tässä vaiheessa sen todistusvoimaan on mahdotonta ottaa kantaa.

5. Kutsch, W.L., Kolle, O., Rebmann, C., Knohl, A., Ziegler, W. & Schulze, E.D. (2008): Advection and resulting CO2 exchange uncertainty in a tall forest in central Germany. Ecological Applications 18: 1391–1405. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmän perusteella on helppo havaita, että tutkimuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko vanha metsä pysyvä hiilinielu vai ei.

6. Law, B.E., Thornton, P.E., Irvine, J., Anthoni, P.M. & Van Tuyl, S. (2001): Carbon storage and fluxes in ponderosa pine forests at different developmental stages. Global Change Biology 7: 755–777. Tutkimus löytyy täältä. Liimataisen lähteistä tämä oli siitä poikkeuksellinen, että tiivistelmässä puhuttiin myös metsätuhoista: ”Simulaatiot osoittavat, että vanhan metsän tapauksessa aika, mikä vaaditaan metsäpalon vapauttaman hiilen uudelleen sitomiseksi on 50–100 vuotta.”

7. Luyssaert, S., Schulze, E.-D., Borner, A., Knohl, A., Hessenmöller, D., Law, B.E., Ciais, P. & Grace, J. (2008): Old-growth forests as global carbon sinks. Nature 455: 213–215. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmä päättyy sanoihin ”uskomme kuitenkin, että suuri osa tästä hiiilestä, myös maaperän hiilestä, karkaa takaisin ilmakehään häiriön sattuessa” – ja häiriö tarkoittaa siis metsäpaloa tai muuta metsätuhoa.

8. Pregitzer, K.S. & Euskirchen, E.S. (2004): Carbon cycling and storage in world forests: biome patterns related to forest age. Global Change Biology 10: 2052–2077. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmässä sanotaan: Metsän iän ja metsätuhojen yhteyden ymmärtäminen on oleellista hiilikierron ymmärtämisen kannalta.

9. Röser,C.,Montagnani,L.,Schulze,E.-D.,Mollicone,D.,Kolle,O.,Meroni,M.,Papale,D.,Marchesini,L.B., Federici,S.&Valentini,R. http://2002.Net CO2 exchange rates in three different successional stages of the “Dark Taiga” of central Siberia.Tellus54B: 642–654. Valitettavasti haku tällä tekstillä, vaikka sitä yritti korjaillakin, ei tuottanut tuloksia.

10. Tefs, C. & Gleixner, G. (2012): Importance of root derived carbon for soil organic matter storage in a temperate old-growth beech forest – Evidence from C, N and (14)C content. Forest Ecology and Management 263: 131–137. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu huomioon metsätuhoja miltään osin.

11. Schulze, E.-D., Körner, C., Law, B. E., Haberl, H. & Luyssaert, S. (2012): Large‐scale bioenergy from additional harvest of forest biomass is neither sustainable nor greenhouse gas neutral. GCB Bioenergy 4: 611–616. Tutkimus löytyy täältä. Kuten jo otsikosta, mutta myös tiivistelmästä ilmenee, tämä tutkimus käsittelee lähinnä bioenergian tuotantoa.

12. U, K.T.P., Falk, M., Suchanek, T.H., Ustin,S.L.,Chen,J., Park,Y.-S.,Winner,W.E.,Thomas, S.C., Hsiao, T.C., Shaw,R.H., King,T.S.,Pyles, R.D., Schroeder, M. & Matista, A.A. (2004): Carbon dioxide exchange between an old-growth forest and the atmosphere. Ecosystems7: 513–524. Tutkimusta oli kovin vaikea löytää haulla, mutta lopulta se onnistui. Tutkimus löytyy täältä. Tämä tutkimus oli Liimataisen viitteistä ainoa, jonka tiivistelmässä sekä kommentoitiin metsätuhojen vaikutusta että väitettiin, että vanhan metsän hiilivarasto kasvaa niistä huolimatta, mutta että kasvu heikkenee ajan kanssa. Eniten vanhan metsän hiilidynamiikan suhteen kuitenkin korostettiin, että siitä ei tiedetä kovinkaan paljon. Esimerkiksi puiden kuolleisuudesta vanhoissa metsissä ei tämän tekstin mukaan tiedetä juuri mitään.

12. Wardle, D.A., Jonsson, M., Bansal, S., Bardgett, R.D., Gundale, M.J. & Metcalfe, D.B. (2012): Linking vegetation change, carbon sequestration and biodiversity: insights from island ecosystems in a long-term natural experiment. Journal of Ecology 100: 16–30. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmässä sanotaan, että pystymme osoittamaan, että hiilen sitoutuminen maan päällä laskee ja maaperässä nousee lineaarisesti ainakin 5000 vuotta metsäpalon jälkeen.

13. Wardle, D.A., Hörnberg, G., Zackrisson, O., Kalela-Brundin, M. & Coomes, D.A. (2003): Long-term effects of wildfire on ecosystem properties across an island area gradient. Science 300: 972–975. Tutkimus löytyy täältä. Tämän tutkimuksen tiivistelmässä arvioitiin poikkeuksellisesti myös sitä, kuinka paljon vanhaan metsään hiiltä kertyy: ”…kun metsäpalosta kuluu aikaa, karikkeen maatuminen hidastuu nopeammin kuin ekosysteemin tuottavuus. Tämä kasvattaa maaperän hiilivarastoa metsäpalon jälkeen. Jokainen vuosisata ilman metsäpaloa sitoo puoli kiloa hiiltä jokaisen neliömetrin humukseen.”

14. Wirth, C. & Lichstein, J.W. (2009): The imprint of species turnover on old-growth forest carbon balances – insights from a trait-based model of forest dynamics. pp. 81–113 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth Forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Tässä Liimataisen viestintä meni vähän sekavaksi enkä oikein ymmärtänyt, mistä tutkimuksesta on kyse, mutta mahdollisesti tästä. Toisaalta, tämä on sama julkaisu kuin kohdassa 4. Toinen vaihtoehto on tämä. Mutta tässäkään tutkimuksessa ei ole käsitelty metsäpaloja tai muita häiriöitä millään tavoin.

15. Zhou, G.Y., Liu, S.G., Li, Z. et al. (2006): Old-growth forests can accumulate carbon in soils. Science 314: 1417–1417. Tutkimus löytyy täältä. Tässäkään tutkimuksessa ei käsitelty metsätuhoja lainkaan.

Nämä olivat Liimataisen tutkimusviitteet.  Hän haluaa antaa listastaan kunnian WWF:n Panu Kuntulle ja pyytää häntä, jos tämä ei riitä, lähettämään lisää esimerkkejä. 

Lopuksi haluan kiittää minäkin. Jos tämä jotakin opetti, niin sen, että todellakin, metsän ikääntymisen ja hiilensidonnan suhde vaatii lisää tutkimusta.

Asia on luonnontieteellisesti kiehtova ja on inhimillisesti kiinnostavaa, että siihen on pakotetusti oltava joku mielipide. Ainakin niissä piireissä, missä metsäasioista keskustellaan.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Luonto turvataan arkisella työllä


Lempisitaattini on Attac-liikkeen perustajalta Ignacio Ramonetilta: on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella maailma sellaiseksi kuin se tiedotusvälineissä kuvataan. Itse olen jatkanut tätä: virhe kasvaa, kun sen tekee journalisti työssään.

Uutiset kertovat isoista ja äkkinäisistä asioista. Asioiden seuraaminen ei ole journalismin vahvin puoli, ellei asia ole riittävän iso.

Muutos taas tapahtuu usein pienin askelin. Niinpä se jää huomaamatta.

Toimituspäällikkö Jussi Eronen kirjoitti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 29.5. pölyttäjistä. Viittauksia oli Sauli Niinistön tupajumikommenttiin vuodelta 1997, vuoden 2020 ”sointiin” – siis ei ”uutisointiin”, vaikka kaikki tieto kirjoituksessa on uutisista.

Kirjoituksessa viitattiin myös Euroopan unionin päätökseen monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämisestä vuoteen 2020 mennessä ja siihen, mikä on kaatanut hankkeen: ”Meillä on aina jotakin tärkeämpää”.

Oikeasti tämä on kuitenkin tärkeää, ainakin ”meille”. Näyttää siltä, että ulkopuolisen on vaikea tunnistaa metsäalalla tehtyä monimuotoisuustyötä. Sitä ei tehdä suurin sanoin vaan arkisena työnä.

Verrattuna muuhun talouselämään, juuri metsäalalla tätä ruohonjuuritason työtä on tehty systemaattisimmin ja tuloksellisimmin. Sitä ovat tehneet metsäammattilaiset ja tavalliset suomalaiset perhemetsänomistajat. Tässä työssä on esimerkiksi havaittu, että paljon parjattujen avohakkuiden vaikutus monimuotoisuuteen ja vaikka nyt pölyttäjiin ei suinkaan ole yksiselitteisen kielteinen.

Kun kysyin vuoden 2010 uhanalaisarvion tehneiltä tutkijoilta, mikä oli tärkein yksittäinen syy siihen, että metsien uhanalaisilla meni jo tuolloin paremmin kuin muilla, vastaus oli selvä: päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätettävät säästöpuut. Edistys ei siis aina perustu lehtien uutisoimiin suuriin päätöksiin, vaikka suojelupäätöksiäkin on tehty paljon.

Nykyään perhemetsänomistajat jättävät 30 miljoonan euron edestä säästöpuita kaatamatta, omalla kustannuksellaan, joka vuosi. Lisäksi tulevat yhtiöiden ja valtion metsät. Ja uusin keino, harvennushakkuiden yhteydessä jätettävät tekopökkelöt, joita jätetään useita satoja tuhansia kappaleita vuodessa.

Vuoden 2019 arviossa metsien uhanalaisuus oli pysynyt ennallaan. Jos se siis oli kasvussa edellisen arvion aikaan vuonna 2010, niin kuin moni tuolloin väitti, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten ei olisi päästy samalle tasolle kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Havaintojeni mukaan tällaista uutista ei kuitenkaan ole näkynyt missään journalistisessa mediassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.6.2020.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Missä on Ylen journalistinen kritiikki?


Valitan: Antero Okkosen mukaan hyvässä journalismissa otsikko ei saa olla kysymys. Mutta jos sen kuitenkin on oltava kysymys, jutussa täytyy olla vastaus kysymykseen.

Tämä olisi yleisön palvelua, johon en nyt yletä. Vastaus löytyy vain Ylestä.

Sain kysymyksen metsien tuhosuuntaisen käytön suhteen. Todisteena oli Ylen juttu otsikolla ”Selvitys: Suomi on yksi huonoimpia metsien monimuotoisuuden säilyttäjiä – tutkijan mukaan ikuinen kiista avohakkuista ei ole ratkaisevaa”.

Kysyjän mielestä juttu on rankkaa todistusaineistoa. Niin olisi minustakin, jos edes juttu todistaisi otsikon pääväitettä jollakin tavalla, saati siteeratut tutkimukset.

Mutta ei.

Jutun alussa sanotaan näin: ”Nopeasti uhanalaistuneen hömötiaisen on enää vaikeaa löytää pesäkoloa itselleen suomalaismetsästä, koska lahot puut, joihin kolon saisi nokalla hakattua, loistavat poissaolollaan.”

Tosiasiassa kuitenkin sekä lahopuiden että suurten puiden määrä on viime 20 vuoden aikana lisääntynyt Suomen metsissä. Tämä näkyy selvästi Valtakunnan metsien inventoinneista.

Kehitys myös jatkuu: Luonnonvarakeskuksen skenaarioiden mukaan kaikissa esillä olleissa hakkuuvaihtoehdoissa talousmetsissä saavutetaan viimeistään vuonna 2060 taso – lahopuuta 20 kuutiota per hehtaari – jolla luonnonmetsän prosessit alkavat ekologian tutkijoiden mukaan toimia.

Hyvä kysymys on, miksi ei aiemmin. Hyvä vastaus on, että totta kai saisimme metsiin valtavan määrän lahopuuta kaatamalla kaikki puut tässä ja nyt.

Lahopuulajeja se ei auttaisi, koska ne tarvitsevat ennen muuta lahopuujatkumoa, millä tarkoitetaan riittävää määrää eriasteisesti lahonnutta puuta. Pitkälle lahonnutta puuta ei tietenkään voi saada aikaan muuten kuin ajan kanssa.

Ja mitä tulee hömötiaiseen, sen uhanalaistumisesta tutkijoiden raportti sanoo paljastavasti: koska muutakaan syytä ei ole keksitty, sen täytyy olla metsätalous.

Arviossa ei ole otettu lainkaan huomioon esimerkiksi ilmaston lämpenemistä mahdollisena syynä hömötiaisen kärsimyksiin. Toisaalta hömötiaisen reviirejä valtaa sinitiainen, joka selviää hömöserkkuaan paremmin lämpimämmässä ilmanalassa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Ilkka Vanha-Majamaa sanoo kirjoituksessa, että ”Suomessa jätetään ehkä kaikkein vähiten säästöpuita avohakkuiden yhteydessä ja lahopuuta on metsissä huomattavasti paljon vähemmän kuin muualla boreaalisessa vyöhykkeessä.”

Väite hämmästyttää kovin, samoin kuin muutkin kirjoituksen väitteet siitä, miten Suomi asettuu kansainvälisessä vertailussa. Muista maista kirjoituksessa mainitaan vain Ruotsi, jossa metsäyhtiöt laskevat tiukasti suojelluksi alueeksi jopa päätehakkuissa kaatamatta jätettyjen säästöpuiden ympärillä olevan, halkaisijaltaan noin kahden metrin suuruisen ympyrän.

Suomessa ei ole kuunaan alennuttu tällaiseen.

Esimerkiksi Kanadan metsissä tehdään yleisesti aukkoja, joiden koko on 20x20 kilometriä (40 000 hehtaaria). Lahopuuta ei jätetä yhtään eikä kukaan tule metsään hakkuun jälkeen esimerkiksi istuttamaan tai kylvämään uusia puita.

Suomessa tulee, sitä vaatii laki. Eikä keskimääräisen hakkuualueen koko ole Etelä-Suomessa 40 000 vaan 1,4 hehtaaria.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä on herätty Vanha-Majamaan mukaan jo 1980-luvulla siihen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi vaaditaan paljon enemmän sekä elävää että kuollutta puuta metsien käsittelyjen yhteydessä”.

Tällainen väite voi perustua vain tietämättömyyteen. Esimerkiksi suomalaiset metsäyhtiöt pystyvät helposti näyttämään, että meillä tähän on herätty viimeistään 1980-luvulla.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”esimerkiksi Ruotsissa jätetään hakkaamatta keskimäärin 11 prosenttia hakkuualueista. Suomessa taas alle kolme prosenttia puuston kuutiomäärästä jätetään keräämättä.”

Miten voi verrata näin? Ruotsin osalta puhutan alueesta, Suomen osalta kuutioista. Eihän tällaisessa vertailussa ole mitään muuta järkeä kuin se, että saatiinpa taas Suomelle pienempi prosenttiluku.

Kirjoituksen väliotsikossa sanotaan, että “kaikki kuollut puu pitäisi hakkuissa säästää”. No, niin säästetäänkin. Mitä ihmettä sillä edes tekisi?

Kirjoituksessa sanotaan, että ”Suomessa on sitouduttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 eli kuluvaan vuoteen mennessä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lajisto hupenee kovaa vauhtia. – Käytännössä juuri mitään toimenpiteitä ei ole tehty laajassa mittakaavassa, Vanha-Majamaa sanoo.”

Tämä lausunto on nimenomaan ekologian tutkijalta täydellisen käsittämätön. Ensiksi, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ei ole lainkaan sama asia kuin lajiston hupeneminen. Lajiston hupeneminen toki viittaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta se ei ole sama asia.

Mutta hyvä, jos halutaan puhua lajiston hupenemisesta, niin uusimman, vuonna 2019 julkaistun uhanalaisuusarvion mukaan metsälajisto nimenomaan ei hupene, vaan metsälajien uhanalaisuus on viime kymmenen vuoden aikana säilynyt ennallaan.

Jos uhanalaisuus siis heikkeni edellisen arvion aikaan eli vuonna 2010, niin kuin esimerkiksi ympäristöjärjestöt kiivaasti tuolloin väittivät, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten emme olisi samalla tasolla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Lopuksi kirjoituksessa sanotaan, että ”Talousmetsien hakkuutapojen kehittämisen lisäksi tarvitaan lisää suojelualueita, jotta lajeille riittäisi myös luonnontilaisia metsiä.”

Metsien uhanalaisuuden hyvä kehitys havaittiin jo vuonna 2010 julkaistussa arviossa. Kysyin tuolloin arvion tehneiltä tutkijoilta, mikä voisi olla syy tähän. He vastasivat, että suurin yksittäinen syy on säästöpuiden jättäminen päätehakkuiden yhteydessä.

Syy ei siis ollut luonnonsuojelualueiden lisääminen, jota sitäkin oli tehty paljon, vaan tämä metsänomistajien omalla kustannuksellaan (30 miljoonaa euroa vuodessa) vapaaehtoisesti tekemä toimi, jota on jatkettu kaiken aikaa ja jatketaan edelleen.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Me tulemme taas – Metsien Suomi näkyy ja kuuluu


Tätä kirjoitettaessa Metsien Suomi -viestintähankkeen kampanjat televisiossa ja sosiaalisessa mediassa ovat olleet käynnissä kaksi päivää. Ja kun tämä kirjoitus julkaistaan (Maaseudun Tulevaisuudessa siis 20.5.2020), TV-kampanja on laajentunut ja radio- ja ulkomainoskampanjat ovat alkaneet.

Palautetta hankkeesta on tullut jo pitkään. Niin kuuluukin. Tarkoitus on, että keskustelua syntyy ja metsäala osallistuu siihen.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet metsäalan oikeuden puhua metsien käytöstä. Joissakin palautteissa metsäalaa on suorastaan vaadittu vaikenemaan ja jättämään metsäalan viestintähankkeen suunnittelun tutkijoille ja ympäristöväelle.

Tämä on outoa. Olisiko se silloin metsäalan hanke? Kuinka vaatimukset sopivat siihen, että metsäalaa on kautta aikain arvosteltu viestintäopintojen suureksi vaikenijaksi?

Viestintähankkeita suunnittelevat viestinnän asiantuntijat. Esimerkiksi tutkijoiden osaaminen on aivan muualla.

Se ei tietenkään estä käyttämästä asiantuntijoiden tietoa. Metsien Suomessa niin on myös tehty, sillä se on ainoa mahdollisuus.

Metsäalalla moni on ajatellut, että viestinnästä ei seuraa mitään hyvää. Silti metsäala on harjoittanut pitkään yhteistä, tosiasiapohjaista, maltillista, pitkäjänteistä, tuloksellista ja jopa kadehdittua viestintää eri kohderyhmissä.

Mutta tilanne muuttuu. Mielipidetutkimukset kertovat, että suomalaiset hyväksyvät metsäalan toiminnan ja tarkoitukset, mutta onko tilanne pysyvä?

Viestinnän tarkoitus on muuttaa maailmaa, mutta se ei voi tehdä sitä miten hyvänsä. Kun me esimerkiksi olemme sanoneet, että 75 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, meitä on syytetty harhaanjohtamisesta. Että ei se mitään metsää ole, hakkuuaukkojakin on vaikka kuinka paljon.

Mutta ei metsäala eikä Metsien Suomi voi eikä halua ilmoittaa yhteiskunnalle, mikä on ”oikea” metsän määritelmä. Me käytämme sitä, joka on tehty laajassa yhteistyössä ja sen on meille kelvattava. Muut voivat määritellä toisin, mutta jos meillä ei ole yhteisiä käsitteitä, meillä ei ole keskustelua.

Tietenkin olemme valmiita keskustelemaan siitä, mitä tuo 75 prosenttia sisältää. Se sisältää myös avohakkuualueita, mutta yhteiskuntamme on yhteisesti katsonut nekin metsäksi.

Kahdesta syystä: laki velvoittaa metsänomistajaa palauttamaan puuston avohakkuun jälkeen ja se myös tehdään.

Juuri tämä on sitä peruskeskustelua, mihin haluamme haastaa kaikki: metsistä saa olla mielipiteitä ja ne pitää voida tuoda julki. Mutta jos joku haluaa muuttaa määritelmiä, se on demokratiassa politiikan paikka, ei viestinnän.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.5.2020.

torstai 4. kesäkuuta 2020

Hanneksen fuusiokeittiössä tänään: Lahnanpolttajan spagetti


Ruoanlaitossa käy usein niin, että kaksi ongelmaa ratkaisee toinen toisensa. Kun kuvaan liittyy kalastus, ongelmat lisääntyvät, ja sitten vähenevät.

Lahnanpolttajan spagetissa on spagettia. Olin kirjoittamassa, että tietenkin, mutta miten niin? Eihän siinä ole lahnaakaan, eikä lahnan polttajaa.

Sitä paitsi sekin, mikä tulee spagetin lisäksi, herättää mölyä. Se on nimittäin ylijäänyttä lahnan täytettä ja siitä taas ei kannata mennä huuteleman enempää kuin se onneton metsätiedottaja, joka kaustislaisessa ravintolassa kiljahti, että pesäpalloilijat on homoja.

Homma alkaa siis lahnan pyytämisestä. Niitä tulee tai ei tule. Jos ne ovat riittävän isoja, päästään asiaan. Pienemmistäkin on ideoita.

Ensiksi lahna pitää tappaa. Se tehdään kumauttamalla lahnaa koivuhalolla niskaan. Muukin astalo käy.

Sitten lahna suomustetaan. Otetaan siis vasemmalla kädellä tukeva ote lahnan päästä ja raavitaan oikeassa kädessä olevalla puukolla lahnan pintaa perästä päähän päin ja siinäpä ne suomut irtoavat. Kannattaa olla huolellinen: suomut eivät paranna mitään ruokaa.

Kuten lahnaa käsitelleet tietävät – muitakin viisaita tämän suhteen on nähty – lahnan vatsaontelo on hyvin pieni. Siksi lahna kannattaa avata selän kautta.

Se ei ole niin vaikeaa kuin kuvittelisi. Tökkää vaan fileerausveitsi selkäpuolelta lahnaan, mahdollisimman läheltä niskaa ja mahdollisimman läheltä selkäruotoa mutta kuitenkin sen yläpuolelta, eikä liian pitkälle, niin että se menisi vatsanpohjan läpi. Sitten vedä veitsellä selkäruotoja irti jonkin matkaa peräpäätä kohti sahaavalla liikkeellä.

Ai niin, unohdin sanoa, että veitsi kannattaa ensinnä teroittaa.

Saman voi tehdä puukollakin. Mikä vain ase käteen paremmin sopii. Tai vuoronperään molemmilla. Ja ehkä lopuksi myös saksilla.

Lopputuloksesta tavoitellaan siistiä, mutta se ei ole välttämätöntä vaan hivelee ainoastaan kalan käsittelijän itsetuntoa. Ruokapöydässä sitä ei huomaa kukaan.

Kun filettä on irrotettu selkäruodosta niin pitkälle, että alkaa tuntua, että vatsaontelo loppuu, aletaan tyhjentää vatsaonteloa. Se perustuu lähinnä väkivaltaan.

Saksista voi olla iloa. Sitten vatsaontelo ja kala muutenkin pestään ja hierotaan suolalla päältä ja vatsaontelosta.

Tätä ei voi tehdä tasaisesti vaan sinne päin. Se riittää.

Nyt siirrymme ajassa taaksepäin. Tässä ajassa teemme kolme asiaa: otamme kaapista viime syksynä kuivattuja sieniä, murskaamme ne kuivana pieneksi ja kostutamme ne (tai hankimme sieniä jostakin muualta), käymme Yläneen Palvaamossa (tai jossakin huonommassa kaupassa, ilmoituksesta ei ole maksettu) ostamassa porsaan uunikylkeä joko savustettuna tai uunissa kypsennettynä ja ostamme purkin ranskankermaa.

Pilkomme uunikyljen pienemmäksi, sekoitamme kaikki edellä mainitut raaka-aineet massaksi ja tungemme siitä niin suuren osan lahnan sisään kuin sopii.

Jos lahna on sievästi kyljellään, tämä riittää paistamista varten. Lahna paistetaan uunissa tai savustetaan. Mietoa lämpöä, esimerkiksi 175 astetta ja vähän toista tuntia.

Sitten keitetään spagetti pakkauksen ohjeen mukaan. Laitetaan kattilan pohjalle rasvaa ja ylijäänyt täyte.

Annostellaan kypsää spagettia sekaan koko ajan voimakkaasti hämmentäen. Maistetaan ja lisätään mustapippuria ja mahdollisesti suolaa.

Myönnytyksenä miilunpolttajille särjetään sekaan kananmuna tai kaksi ja hämmennetään edelleen voimakkaasti. Kun munat ovat hyytyneet, ruoka on valmis.


Eikö oo hirviän näköistä. Mutta hyvää se on.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Metsäkritiikki on oikeus myös kohteelleen


Joskus minulta kysytään, oliko tämä tai tuo viestintä- tai mainoskampanja mielestäni onnistunut. Kysymys on hankala, koska oikeasti – miten minä voisin vastata, ellen ole ollut sitä suunnittelemassa?

Voidakseen rehellisesti arvioida toisten tekemisiä, täytyisi tietää, mitä niillä on tavoiteltu. Jos arvio tehdään jotakin muuta kuin tekijän tavoitteita vasten, se useimmiten jää hyödyttömäksi mielipiteeksi – joita nykyjulkisuus tosin jostakin syystä kovin arvostaa.

Useimpien mieleen ei tule, että tämä koskee myös viestintää. Minultakin pyydetty arvio tarkoittaa yleensä sitä, oliko kampanja mielestäni ”hyvä” tai ”kiva”. Tällaiseen pyrkivä viestintä on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa.

Viestinnän ei tarvitse olla hyvää eikä kivaa, vaan tavoitteellista. Ja tämän tavoitteen pitää olla viestinnän ulkopuolella.

Viestinnän pitää pyrkiä muuttamaan maailmaa. Muuten se on rahantuhlausta.

Erityisen usein saan kuulla, että metsäsektorin viestintä epäonnistuu, kun taas ympäristöjärjestöjen ei. Tällaista vertailua en ole koskaan käsittänyt.

Jos metsäalalla edes on yhteistä viestintää, sillä tavoitellaan jotakin. Osittain tavoitteet saattavat kohdistua samaan asiaan kuin ympäristöjärjestöilläkin, mutta suurimmalta osalta ei.

Vertailu on kaikin puolin järjetön.

Mielekkäämpi vertailukohta on toinen metsäala, esimerkiksi Ruotsin. Kuitenkaan edes Suomen ja Ruotsin metsäalat eivät tavoittele samoja asioita, koska maiden tilanne on erilainen. Ruotsissa, esimerkiksi, asuu ruotsalaisia, meillä taas suomalaisia.

Silti Suomen metsäsektorin viestintä on monessa suhteessa edellä Ruotsia. Monet hankkeet, jotka meillä ovat arkipäivää, olisivat Ruotsissa mahdottomia.

Näin ainakin ruotsalaiset kollegat sanovat, kateellisina.

Suomessa pidetään epäonnistumisen merkkinä, jos viestintä synnyttää kriittistä keskustelua. Toisaalta kuitenkin halutaan herättää kiinnostusta.

Ei kuitenkaan voi olla kiinnostusta ilman kriittistä asennetta ja siitä syntyvää keskustelua. Pelkkä hymistely kertoo vain hautausmaan rauhasta.

Metsäala ei aina pääse samalle viivalle muiden kanssa. Usein metsäalalta ei edes kysytä, kun esimerkiksi journalistit tekevät metsäjuttujaan.

Kun näin sanoo, se saatetaan kuitata yritykseksi vaientaa kritiikki. Näin ei kuitenkaan ole.

Hautausmaan rauhasta hyötyy vähiten metsäala. Sen sijaan se tarvitsee maltillista, asiapohjaista ja vilkasta keskustelua.

Sellaista ei ole, jos kaikilla ei ole samanarvoista oikeutta tuoda esiin käsityksiään ja ennen kaikkea, saada osakseen kritiikkiä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2020.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Bolševikit panivat sodan alulle V – puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa


Kretšetovka, Neuvostoliitto, 1.11.1941: ”Mutta ei kysymys ollut Kretšetovkasta, vaan: miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vain jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla, teoksessa Ivan Denisovtšin päivä, Tammi, 2010, suomentanut Markku Lahtela.


”The Man in the High Castle -sarja kertoo kylmäävää vaihtoehtohistoriaa”, kirjoitti Helsingin Sanomat 21.11.2019. Kyse on sarjasta, joka kertoo, millainen maailma olisi ollut, jos Hitler olisi voittanut.

Sitä, mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi voittanut, ei onneksi tarvitse arvuutella. Me tiedämme, vaikka monet eivät halua tietää, mitä Neuvostoliiton valtaamilla alueilla tapahtui vuodesta 1939 alkaen. Se tapahtui täsmälleen suunnitelman mukaan.

Mitä tapahtui myöhemmin, Neuvostoliiton vuosina 1943–45 miehittämissä maissa, ei pääosin ollut niin julmaa, koska Neuvostoliitto ei onnistunut pyrkimyksessään ”vapauttaa” koko Eurooppa. Mutta kyllin kauheaa oli sekin.

Tiedämme myös Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, operaatio Barbarossan, ja sen, mitä siitä seurasi Saksan valtaamilla alueilla. Tiedämme, että Barbarossaa siirrettiin pariinkin kertaan. Jos sitä olisi siirretty kerrankaan enemmän, Hitlerin elämä ei olisi jatkunut vuoteen 1945 asti.

Seuraava vaihtoehtohistoria kertoo siitä, mitä piti Suvorovin mukaan tapahtua, jos Barbarossaa ei olisi tullut, jos Stalin olisi ehtinyt ensin.


Puna-armeijan ensimmäinen hyökkäysaalto. Mustat läikät kuvaavat hyökkäysarmeijoita. Niiden takana seitsemän armeijaa lähestyy rintamaa. Kaakkoon osoittava valkoinen nuoli näyttää yhden Saksan armeijan todellisuudessa tapahtuneista hyökkäyssuunnista ja sen merkityksen: se käytännössä hajotti puna-armeijan kahteen osaan. Vinoviivoitetut nuolet kuvaavat ainoita suuntia, minne vuoristoarmeijat saattoivat hyökätä. Laskuvarjot kuvaavat ensimmäisen aallon laskuvarjojoukkojen lähtöpaikkoja. Lähde: Viktor Suvorov, Icebreaker

Neuvostoliitto aloittaa operaatio Ukkosen (Groza) 6. heinäkuuta 1941. Ammunta alkaa kello 3.30 Moskovan aikaa. Puna-armeijan tykistö on ylivoimainen niin määrän kuin laadunkin suhteen.

Ammuksia on valtavasti. Samaan aikaan tuhannet neuvostolentäjät lentävät yli rajan aivan läheisyyteen sijoitetuille saksalaisten lentokentille. Saksalaislentäjät eivät ehdi ilmaan. Siipi siipeen sijoitetut saksalaiskoneet tuhoutuvat nopeasti, kun yksikin niistä saa osuman.

Vastoin tiukkaa kieltoa ampua venäläisiä jotkut saksalaislentäjät kuitenkin ryhtyvät ja pääsevät ilmataisteluun. Kun ammukset loppuvat, he tekevät itsemurhaiskun. Neuvostoilmavoimien menetykset ovat mittavat, mutta yllätyksen kautta saatu etu säilyy.

Loputtomiin kiihtynyt tykistön tulitus hyytyy tuntien kuluttua yhtäkkiä. Panssarivoimien ja jalkaväen hyökkäys alkaa. Samaan aikaan yhä jatkuvat neuvostoilmavoimien aallot lentävät länteen. Tykistötuli alkaa uudelleen, nyt kauemmas.

Uraa-huuto kaikuu läpi rintaman, Itämereltä Mustalle merelle. Loputtomat panssarien massat tummentavat maiseman ja taivas peittyy pölyyn. Tulta ei säästetä. Kärjessä ovat kansankomissaari Kliment Vorošilovin mukaan nimetyt KV-panssarit.

Neuvostojoukot välttävät taistelua ja pyrkivät eteenpäin, hämmästellen miinoittamattomia siltoja. Saksalaisten on pakko vetäytyä, koska minkäänlaisia puolustusasemia ei ole.

Saksalaisilta jää tuhansia tonneja ammuksia ja polttoaineita rintaman taakse. Jo aiemmin rajan ylittäneet neuvostosabotöörit joko tuhoavat viestiyhteyksiä ja -järjestelmiä parhaansa mukaan tai välittävät niiden kautta väärennettyjä viestejä.

Saksalaisilla ei ole ammuksia, johto menettää kontrollin. Komentajat eivät tiedä, mikä on tilanne. Saksalaisten operaatiot ovat tehokkaita mutta yksittäisiä, vailla kokonaisuuden tuntevaa johtoa.

Neuvostoliittolaiset laskuvarjojoukot hyökkäävät rintaman taakse. Neuvostoliiton 8., 11. ja 3. armeijat ovat kovissa taisteluissa erittäin vahvojen Itä-Preussissa olevien saksalaisjoukkojen kanssa, mutta niiden länsipuolella Neuvostoliiton 10. armeija pyrkii murtautumaan Itämerelle eristääkseen muun muassa Hitlerin komentopaikan saksalaisjoukoista.

Etelämpänä vahvat neuvostojoukot hyökkäävät Lvovin kautta Krakovaa kohti, mutta erityisesti vasen sivusta kärsii vuoristotaisteluissa suuria tappioita. Samaan aikaan 12. ja 18. vuoristoarmeijat hyökkäävät etelämpänä maahanlaskujoukkojen tuella ja katkaisevat Romaniasta Saksaan johtavat öljyputket.

Päähyökkäys kohdistuu Romaniaan, koska siellä ovat öljylähteet, joiden varassa Saksan sotakone kulkee. Siellä hyökkäävät maailman suurin armeija, puna-armeijan 9. armeija ja sen lisäksi Mustanmeren laivasto ja Ilmavoimien 4. armeijakunta.

Neuvostoliitto toteuttaa puna-armeijan kenraalin Georgi Žukovin suurin piirtein ainoaa strategista ajatusta: on etsittävä vihollisen heikko kohta ja iskettävä siihen voimalla. Siis Romanian öljykenttiin.

Ploestin öljykenttiä pommitetaan vuorokauden ympäri ja ne syttyvät palamaan. 3. maahanlaskuarmeijakunta hyökkää Ploestin pohjoispuolisille kukkuloille. Pienet ryhmät tuhoavat kaiken millä on tekemistä öljyntuotannon kanssa.

Samaan aikaan Neuvostoliiton 10. armeijan hyökkäys Itämerelle on epäonnistunut. 3. ja 8. armeija on tuhottu kokonaan ja KV-panssari on osoittautunut kyvyttömäksi ilmatorjuntaohjuksia vastaan.

Krakovaan ja Lubliniin edenneet neuvostojoukot ovat menettäneet satoja tuhansia miehiä. Neuvostoliiton sodanjohtakeskus Stavka päättää heittää toisen hyökkäysaallon peliin.

Ja tässä on ero. Kun Saksalla on vain yksi hyökkäysaalto, Neuvostoliitolla niitä on kahden vuosikymmenen aikana kehitetyn syvän taistelun opin mukaan kaksi ja sen lisäksi vielä kolmaskin, NKVD:n armeijat.

Kun ne laitetaan liikekannalle, Neuvostoliitolla on käytössään kaikkiaan viisi miljoonaa reserviläistä sodan ensimmäisen viikon aikana ja tuhoutuneiden jälkeenkin kaikkiaan 300 uutta divisioonaa jatkaa sotaa. Ne toteuttavat syvän taistelun opin mukaisia portaittain jatkuvia hyökkäysaaltoja niin kauan kunnes vihollinen murtuu.

Viisi puna-armeijan laskuvarjoarmeijakuntaa on tuhottu kokonaan, mutta niiden komentokeskukset ja selustayksiköt ovat toimintavalmiina. Kymmenet tuhannet reserviläiset korvaavat tappiot. Perustetaan viisi uutta laskuvarjoarmeijakuntaa.

Panssarijoukot ovat kärsineet suuria tappioita, mutta maailman suurimmat panssarinvalmistajat Harkovassa, Stalingradissa ja Leningradissa kasvattavat tuotantoaan merkittävästi.


Romanian öljykenttien valtaus. Suorat viivat poikkiviivoin tarkoittavat öljyputkia. Tonavan laivaston reitti on merkitty Tonavalle. Kolmannen laskuvarjoarmeijakunnan mahdollinen maahanlaskualue on merkitty viivoituksin. Armeijat on merkitty mustin läikin ja niiden hyökkäyssuunnat viivoitetuin nuolin. Myös Mustan meren laivasto ja neljäs kaukopommitusvoimien armeijakunta Krimiltä osallistuu operaatioon. Lähde: Icebreaker

Saksa ei saa enää polttoainetta. Sillä toki on polttoainevarastonsa, mutta ne eivät riitä pitkälle. Vaikka suurin osa Saksan jalkaväestä ja tykistöstä liikkuu edelleenkin hevosvetoisesti, sodankäynti hyytyy.

Panssarit pysähtyvät. Jalkaväellä on panssaroitua kuljetuskalustoa ja tykistöllä on traktorinsa, mutta ei polttoainetta. Lentokoneita riittää, mutta ei polttoainetta. Saksan voimakas laivasto on toisaalla ja vaikka se olisikin paikalla, sillä ei olisi polttoainetta. Haavoittuneita on satoja tuhansia, samoin ambulansseja, mutta ei polttoainetta.

Elokuussa 1941 toinen hyökkäysaalto valtaa nykyisten Saksan ja Puolan välillä olevan Oder-joen ylittävät sillat. Neuvostoliiton nopeat panssarit pääsevät vauhtiin ja kohtaavat saksalaisella maaperällä kansan sortajat, nuo kauppiaat, lääkärit, arkkitehdit, talonpojat ja pankkivirkailijat.

Tšekistien, Neuvostoliiton salaisen palvelun virkailijoiden työ alkaa, eikä se ole vähäinen. Vankeja kuulustellaan jokaisella pysähdyspaikalla. NKVD ratkaisee itse, kuka on syyllinen ja kuka ei.

Miljoonista vangeista vaarallisimmat ammutaan heti. Heitä ovat esimerkiksi sosiaalidemokraatit, sosialistit, pasifistit, kansallissosialistit, upseerit, poliisit, opettajat, papit, kirjailijat, juristit, journalistit, maanviljelijät, yrittäjät.

Loput lähetetään pohjoiseen ja itään oppimaan paremmiksi ihmisiksi – aseiden, sotilaiden ja ammusten paluukuljetuksissa.

Taustalla on neuvostoarmeijan maailmanhistoriassa poikkeuksellinen tavoite: ei vain vihollisen sotavoiman tuhoaminen, mikä on ”normaali” sodan tavoite, vaan myös mahdollisuus väkivallan vapaaseen käyttöön vapautetuuilla alueilla, niin kuin sen määritteli Neuvostoliiton marsalkka Mihail Tuhatševski.

Tuhatševskin suunnitelman mukaan kaikki miehitetyt alueet muutetaan välittömästi neuvostomalliin, niin nopeasti kuin mahdollista, pakottamalla ja jatkuvalla terrorilla, kaikkien vapautettujen alueiden resurssien mahdollisimman barbaarisella käytöllä. Tälle toiminnalle Tuhatševski antoi tieteellisen nimen, ”sodan perustan laajentaminen”.

Kommunistihistoria väittää, että Tuhatševskin ideat hylättiin samalla kun hänet teloitettiin vuonna 1937. Tämä päteekin hänen sotilaallisiin ajatuksiinsa esimerkiksi syvän taistelun opista ‒ tosin niihinkin vain väliaikaisesti, koska käytännössä ne otettiin käyttöön viimeistään, kun Hitler osoitti niiden toimivuuden Länsi-Euroopan miehityksessä.

Mutta Tuhatševskin teoriaa sodan perustan laajentamisesta ei hylätty koskaan. Kyseinen termi löytyi jopa hakusanana Neuvostoliiton virallisesta tietosanakirjasta.

Vallankumouksen alkuvuosina puna-armeijan rangaistusjoukkojen tarkoitus oli tuhota maan sisäinen vastarinta. Niiden käytössä oli panssaroituja ajoneuvoja, junia, haupitseja, panssarivaunuja ja jopa lentokoneita.

Suuren terrorin vuosina 1937–38 niistä oli suurimmalta osin luovuttu, koska tilanne oli hallinnassa. Mutta Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen niitä alettiin taas vahvistaa. Ei niitä silti Neuvostoliitossa aiottu käyttää.

Vaikka NKVD oli puna-armeijan hyökkäyksen kärjessä, sen päävoimat olivat rintaman takaisissa joukoissa. Kärkijoukkojen tehtävä oli miehittää raja-asemat ja sillat, tuhota tietoliikenneyhteydet ja hävittää pienemmät vihollisosastot.

Kun puna-armeija saavutti NKVD:n etujoukot, niiden tehtävä muuttui vapautetun alueen puhdistamiseksi.

Vladimir Triandafillov, Stalinin merkittävä avustaja, kehitti Tuhatševskin ajatuksia pitkälle, myös sodan perustan laajentamisen osalta. Hän päätteli, että NKVD tarvitsi bolševisointia varten aivan omat osastot.

Niiden tehtävä omien joukkojen selustassa oli ensiksi tuhota sinne jääneet vahvat vihollisosastot. Kysymys tietenkin kuuluu, miten omien joukkojen selustassa voi tällaisia osastoja olla, eikö puna-armeija ollut edetessään tuhonnut ne.

Ei suinkaan, Tuhatševskin, Triandafillovin ja kumppaneicen kehittämän syvän taistelun opin mukaisesti puna-armeijaan luotiin strategisen ja taktisen tason välille uusi väline, nopea panssarikiila ja ilmateitse kuljetettavat joukot, joilla hyökättiin suoraan vihollisen päävoimien ohi selustaan.

Näin vihollisyksiköitä saattoi jäädä paljonkin oman selustan puolelle ja ne piti tietenkin tuhota.

Triandafillov vei sodan perustan laajentamisen tieteelliselle tasolle. Vaiheittainen suunnitelma sisälsi täsmälliset laskelmat siitä, kuinka monta neuvostoliittolaista poliittista johtajaa tarvitaan jokaiselle haltuun otetulle alueelle. Suunnitelman mukaan pienten maiden bolševisointi tapahtuisi 2–3 viikossa, suurten 3–4 viikossa. Tässä ei voitu luottaa paikallisiin voimiin.

Näitä suunnitelmia toteutettiin esimerkiksi Katynin joukkomurhissa. Itä-Puolan "vapauttamisesta" vuonna 1939 saadun opin perusteella Suomen bolševisointi suunniteltiin paremmin. Suomea varten puhdistusjoukkoja oli kahdeksan rykmentin verran, minkä lisäksi mukana oli yksittäisiä pataljoonia, komppanioita ja muita joukkoja.

Suvorov kertoo, että esimerkiksi vuonna 1944 Valko-Venäjän rintaman selustassa suoritettiin puhdistusoperaatio, jossa oli mukana 12 NKVD:n rykmenttiä ja neljä ratsuväkirykmenttiä, lukuisia pataljoonia ja tiedustelulentokoneita. 30 000 neliökilometrin operaatioalueella oli toiminnassa kaikkiaan 50 000 miestä.

NKVD:n operaatiovahvuus oli suurimmillaan vuonna 1940. Se oli Katynin vuosi, mutta Katynin lisäksi puolalaisia upseereita teloitettiin muuallakin, eikä yhtään vähempää. Samoin murhattiin tuhansia muita, juuri kuten Tuhatševski oli ohjeistanut.

Hitlerin hyökkäys 22.6.1941 oli voimakas, mutta ei kuolettava. Italialainen filosofi Niccolo Macchiavelli on sanonut, että tällaisen hyökkäyksen tekijä tuhoutuu.

Toisaalta, kuten on todettu, Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin Barbarossa, ja tuho.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä


Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa