maanantai 28. tammikuuta 2019

Naton salaiset armeijat – enemmän intoa kuin kustantamista


Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä tuottaa silloin tällöin omituisia spin offeja. Kuten väitteet Naton salaisesta armeijasta – tai armeijoista – joihin on voinut silloin tällöin törmätä ainakin sosiaalisessa mediassa mutta viime aikoina ei juurikaan muualla julkisuudessa.

Nyt kuitenkin Into-kustannus on julkaissut uudelleen sveitsiläisen Daniele Ganserin kirjan Naton salaiset armeijat. Ensimmäisen kerran se julkaistiin englanniksi vuonna 2005 ja suomeksi vuonna 2009, jolloin kustantajia olivat Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.

Toisin kuin alkuperäisjulkaisuissa, suomenkielisessä versiossa on oma osuutensa Suomelle, jonka Ganser kirjoitti, kuten kirjassa sanotaan, Suomen Rauhanpuolustajien Teemu Matinpuron innostamana.

Kirja kertoo Länsi-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen järjestetyistä stay behind -verkostoista – termille ei kirjan suomentajan, Lauri Itäkannaksen mukaan oikein ole olemassa kunnollista käännöstä suomeen.

Nämä stay behind -verkostot perustettiin siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittää Länsi-Euroopan. Verkosto olisi siinä tilanteessa jäänyt rintaman taakse tehtävänään sabotaasit miehittäjää vastaan, vastarintaliikkeen tarvitseman varustuksen vastaanotto, etappiteiden luominen merkittävien ihmisten kuljettamiseksi rintamien yli molempiin suuntiin sekä lopulta osallistuminen miehitettyjen alueiden valtaamiseen takaisin.

Neuvostoliiton miehityksen pelko ei Ganserinkaan mukaan, varsinkaan kylmän sodan alkuaikoina vaikuttanut mitenkään tuulesta temmatulta. Niin sanotun perinteisen, eli toisessa maailmansodassa käytetyn aseistuksen ja joukkojen suhteen Neuvostoliitto oli Keski-Euroopassa tuolloin ylivoimainen – ydinpelotetta varsinaisessa mielessä ei vielä ollut.

Verkostoihin kuului paitsi ihmisiä, myös kätköjä, joissa oli stay behind -sodassa tarvittavaa materiaalia aseista alkaen. Verkostoilla oli italialaisen esimerkin mukaan yhteinen nimi Gladio (Kalpa).

Toiminta oli tietysti äärimmäisen salaista. Siitä ei haluttu kertoa, koska tiedon pelättiin valuvan Neuvostoliittoon.


Koska kysymys oli yhteisestä uhasta, eri maiden verkostot olivat myös kytköksissä toisiinsa, jopa yhteistyössä. Koska useimmat Gladio-maat olivat Naton jäseniä, yhteistyön kanavoiminen Naton kautta oli luonnollista.

Tähän asti kaikki on kirjan kirjoittajankin mielestä suurin piirtein hyväksyttävää. Mutta se, mitä hän seuraavaksi väittää, ei sitä ole.

Ganser ensinnä väittää, että yhteistyötä johti Nato ja sitä kautta Yhdysvallat ja ennen muuta sen tiedustelupalvelu CIA. Hän väittää Nato-maiden suorastaan menettäneen itsemääräämisoikeutensa tätä kautta. Lisäksi hän väittää, että miehitystä odotellessa verkostot suuntasivat toimintansa oman maan vasemmistoa vastaan ja tässä käytettiin jopa terroritekoja, joissa murhattiin siviilejä joukoittain, lavastaen teot vasemmistoterroristein tekemiksi.

Lisäksi Ganser väittää, että aivan samanlainen armeija toimi myös Suomessa. Esimerkkejä terroriteoista Suomessa hän ei sentään kerro.

Ganser todistelee väitteitään monin asiapaperein, mutta enimmäkseen kuitenkin lehtileikkein. Jos nämä lehtileikkeet on kirjoitettu samanlaisten todisteluketjujen varassa kuin ne, mitä Ganser esittää, ainakaan minä en tohtisi niihin luottaa. Palaan tähän todistelutapaan myöhemmin.

Ganser ei myöskään oikein osaa päättää, olisiko homman takana ollut sittenkin myös Britannian tiedustelupalvelu MI6. Koko kirjassaan hän ei puutu siihen, miksi tai miten on mahdollista, että esimerkiksi ranskalaiset olisivat antaneet amerikkalaisille tai vielä mielikuvituksellisemmin briteille määräysvallan omassa maassaan.

Tähän ei näytä uskovan edes kirjan kustantaja, päätellen kirjaan hankitusta esipuheesta. Sen on kirjoittanut John Prados, jota ei kuitenkaan kuvailla kirjassa sen tarkemmin. Wikipedian mukaan hän on tunnettu toiseen maailmansotaan perehtynyt historioitsija ja turvallisuusanalyytikko.

Prados kirjoittaa: ”Vaikka Ganserin tutkimus luotaa syvältä, Gladion historiassa on eräs osa, jota hän ei kykene vielä paljastamaan: CIA:n, MI6:n ja muiden tiedustelupalveluiden toiminnan päämäärät” ja ”toistaiseksi ei voida määritellä, kuinka suurta roolia Yhdysvallat todella esitti Euroopan politiikassa kylmän sodan aikana. Sama koskee Britanniaa ja MI6:ta sekä tiedustelupalveluita muissa maissa.”

Ainakin minun kokemukseni mukaan on täysin poikkeuksellista, että tutkivaa journalismia edustavaan kirjaan kirjoitetaan esipuhe, joka vie pohjan kirjan keskeisimmältä väitteeltä.

Ganserin selitys on, että tiedot ovat salaisia. Jokainen voi tietenkin ajatella tästä mitä haluaa ja onpa niitäkin, joiden mielestä tämä salaisuus suorastaan todistaa Ganserin väitteiden olevan totta – mikä ei tietenkään vastaa sen kummemmin tutkimuksen kuin journalisminkaan tapaa tehdä johtopäätöksiä.

Mikä Ganserin väitteissä sitten on uskottavaa ja mikä ei? Koska kyseessä oli varautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen, on luonnollista, että verkostoihin hakeutui ihmisiä, jotka suhtautuivat kielteisesti kommunismiin ja kommunisteihin – myös niihin kommunisteihin, jotka toimivat omassa maassa ja rauhan aikana. Tässä ei ole mitään väärää.

Sen sijaan on vähintäänkin arveluttavaa, jos esimerkiksi useat saksalaiset ja muunmaanlaisetkin kansallissosialistit otettiin riemumielin ja heidän taustansa tietäen mukaan verkostoon. Kun tähän yhdistetään se, että verkostot haluttiin pitää salaisina, ei ole edes yllättävää, että myös väärinkäytöksiä ilmeni.

Ganser ymmärtää kyllä, että verkostojen piti olla salaisia, mutta kuitenkin toisaalla moralisoi sitä, että asiat olivat salaisia jopa eri maiden kansanedustajille. Kuitenkin hän myöntää, että käytännössä kansaedustajille julkiset asiat ovat julkisia kaikille muillekin.

Ganser esittää lukusia esimerkkejä silmittömistä, siviileihin kohdistuneista terrori-iskuista, jotka lavastettiin onnistuneesti vasemmistoterroristein tekemisiksi. Niiden tarkoitus oli levittää pelkoa ja siinä myös onnistuttiin.

Useimmissa tapauksissa viimeinen todiste Gladion syyllisyydestä jää esittämättä, mutta sen verran uskottavasti asia on esitetty, että ainakaan näillä tiedoilla en ala tietoja kyseenalaistamaan.

Mutta silti, Ganserin todisteluketjut ovat paikoin tavattoman kummallisia. Hän esimerkiksi toteaa useaan otteeseen, kuinka kaikenlainen Gladio-verkostojen tutkiminen on yritetty estää. Kuitenkin, kun Saksan osavaltio Hessenin pääministeri August Zinn lopulta sai aikaan tutkimuksen, tämä todetaan, mutta sitten ei kerrota sanaakaan tutkimuksen tuloksista.

Saksan sodanjälkeisestä salaisesta palvelusta tehty Merckerin raportti pannaan myös palvelemaan Ganserin tavoitteita. Raportti on yhä salainen, mutta Ganser luettelee arvioita, joiden mukaan raportti todistaisi Saksan tiedustelupalvelu Bundesnachrichtendienstin, BND:n olleen täysin korruptoitunut ja antaa ymmärtää, että tämä liittyy jotenkin Gladio-verkostoihin.

Kuitenkin Ganserin itsensäkin toisaalle kirjaansa kirjoittaman mukaan korruptoitumisella on saatettu tarkoittaa jotakin aivan muuta, nimittäin että BND oli tuolloin täysin Itä-Saksan Stasin soluttama organisaatio.

Münchenin pommi-iskusta vuonna 1980 Ganser todistelee, kuinka jo seuraavana päivänä Saksan rikospoliisi sai tietoja, joiden mukaan saksalainen mies oli toimittanut ”äärioikeistolle” räjähteitä, sytyttimiä, tulilankoja ja opettanut niiden käytössä. Miehellä oli kuulemma useitakin asekätköjä.

Se vain, että tämä ei oikeastaan todista mitään muuta kuin että puheiden mukainen stay behind -verkosto oli olemassa. Tällaisia näennäistodisteluita kirjassa on yhtä mittaa.

Kirjassa on myös Suomi-osuus, joka alkaa katsauksella toiseen maailmansotaan ja kylmän sodan alkuvuosiin. Ganserin lähteenä tässä osuudessa lienee Geneven Graduate Instituten kansainvälisen historian professori Jussi Hanhimäen tutkimus ”Containing coexistence. America, Russia and the ’Finnish Solution’ 1945-56” vuodelta 1997, mutta varma siitä ei voi olla, sillä lähteitä on merkitty harvakseltaan.

Hanhimäki lienee valittu, koska hän on ohjannut Ganserin ”tutkimuksen”, jolla hän tarkoittanee juuri tätä Naton salaiset armeijat -kirjaa.

Faktoiltaan katsaus on kohdillaan, mitä nyt tietynlainen jälkiviisaus huvittaa: kuulemma Suomen ”valinta” liittyä Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan ”osoittautui epäonniseksi”, koska se päättyi sotakorvauksiin ja alueluovutuksiin. Ihan aidosta valinnasta ei varmaankaan ollut kyse eikä sekään ole varmaa, olisiko valitsematta jättäminen tuottanut niinkään hyvää tulosta kuin se, mikä toteutui.

Toisin kuin Ganser väittää, Suomen ja Neuvostoliiton rajaa eivät kylmän sodan aikana suinkaan ”molemmin puolin” suojelleet ”sotilaat, aidat ja miinakentät”, vaan vain siltä toiselta puolelta. CIA:ta Suomi tietenkin kiinnosti, mutta sen operaatioista Suomessa Ganser sivuuttaa täysin ne, missä tuettiin muita kuin oikeistovoimia, esimerkiksi sosiaalidemokraattista ammattiyhdistysliikettä.

Ganserin mukaan ”Washington ja Lontoo päättivät sodan jälkeen perustaa myös Suomeen salaisen stay behind -armeijan.” Tällä Ganser tarkoittaa sittemmin paljastunutta asekätkentäjuttua, joka kuitenkin oli täysin laillinen hanke.

Itse asiassa kyse ei ollut edes mistään kätkennästä, vaan aseiden hajavarastoinnista, joka tehtiin täysin suomalaisin voimin, silloin kun "Lontoo" vieölä oli Suomen vihollispuolella. Eikä sen takana ollut mikään salainen vaan Suomen armeija ja tuolloin vielä täysin julkisesti ja laillisesti toimineet suojeluskunnat.

Varastoinnin hoitivat suojeluskuntapiirien kakkosmiehet ja se tehtiin päämajan määräyksestä ylipäällikkö Mannerheim tietäen. Aseita varastoitiin vielä asiasta käydyn oikeudenkäynnin jälkeenkin.

Mutta miksipä Ganser ymmärtäisi, kun sitä ei ymmärrä suomalainen vasemmistokaan, että sotaa käyvän maan puolustusvoimat tosiaankin saa perustaa oman maansa alueelle asevarastoja ihan omien tarpeidensa mukaan. Nimi asekätkentä taas keksittiin lehdistössä, mutta se tietenkin sopi mainiosti sekä vasemmistolle, valvontakomissiolle että jopa oikeusjutun syyttäjälle.

Mutta, kirjoittaa Ganser, asekätkentäjutun paljastuttua Washington ja Lontoo aloittivat hankkeen uudelleen. Tästä ei esitetä todisteita, vaan vain Hanhimäen ihmettely, että ”mitä edellytyksiä pienellä, sodan hävinneellä Suomella… olisi vastustaa suurvallan (Neuvostoliiton) voimaa”, millä yritetään todistaa, että verkosto tosiaankin perustettiin.

Hanhimäelle voisi vastata, että edellytyksiä oli paljonkin. Olihan Neuvostoliitto ensinnä Talvisodassa käyttänyt 105 päivää ja sitten vielä Jatkosodassa 2–3 vuotta tuhotakseen Suomen armeijan, mutta ei ollut siinä onnistunut. Ja jos ei Hanhimäki usko, niin ainakin Kremlissä esimerkiksi asekätkentä tulkittiin merkkinä siitä, mitä Suomen miehittämisestä voisi seurata.

Sitä ei tietenkään voi kiistää, etteikö Suomessa olisi ollut miehityksen sattuessa salaisia verkostoja valmiina toimimaan, asekätköjäkin, ja paljon salaista, Neuvostoliittoon suuntautunutta tiedustelua. Esimerkiksi kaukopartiomiehet kävivät Neuvostoliitossa sodan jälkeenkin, lähinnä Naton ja Norjan toimeksiannoista.

Mutta että salainen armeija!

Ganser ei onnistu todistamaan siitä ensimmäistäkään yksityiskohtaa. Niiden sijaan hän viljelee laajasti muualla kirjassa esitettyjä tietoja, kuinka Suomen tilanteesta on keskusteltu milloin Lontoossa, milloin Brysselissä, milloin jossakin muualla.

Niistä kertoo CIA:n johtajan William Colbyn kirja vuodelta 1978. Ganserinkin mukaan Colby kuitenkin puhui vastarintaverkostosta, jota hän oli ollut luomassa. Seuraavaan kirjasta otettuun sitaattiin on hakasulkeisiin kirjoitettu Ganserin oma oletus, jolle ei esitetä minkäänlaista näyttöä: puolueettomissa Ruotsissa ja Suomessa ”CIA:n olisi tehtävä työ [salaisten armeijoiden perustamiseksi] yksin tai kokonaan paikallisten ’epävirallisella’ tuella…”

Ganserin merkittävä lähde Suomen osalta on toimittaja Jukka Rislakki. Hän olisi 1990-luvulla saanut haastatteluin selville, että ”muista maista tuttu” stay behind -malli toimi myös Suomessa, että oli verkosto, joka harjoitteli salassa ja jolla oli asekätköjä. Heti äskeisen jälkeen verkostoa sanotaankin jo armeijaksi, joka ehkä sitä olikin, sillä sen jälkeen kerrotaan, että siihen kuului useita sekä aktiivipalveluksessa että eläkkeellä olevia upseereita, nimittäin Suomen armeijan upseereita.

Lähteenä tässä on Ganserin Rislakilta saama kirje, jonka sisältöä emme tiedä.

Toistuvat viittaukset ”harjoituksiin” ovat myös kiintoisa tekniikka: niiden vihjataan olleen sotilaallisia, mutta siitä ei anneta kertaakaan todisteita. Silti on paljon muutakin, mitä tällainen verkosto todennäköisesti harjoittelisi.

Suomen salainen armeija kuulemma aktivoitui Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin vuonna 1979. Sitä todistellaan Rislakin kirjoittamalla sitaatilla ilmeisesti mainitusta kirjeestä, vaikka siinä ilmeisesti puhutaankin vain ryhmistä ja verkostoista, aseista ja harjoituksista – mutta ei taaskaan sitä, minkä harjoituksista.

Seuraavaksi väitetään erään Rislakin haastatteleman miehen olleen salaisen armeijan jäsen, vaikka mies itse näyttää puhuneen verkostosta. Verkostosta oli kuulemma käyty Brysselissäkin, mutta ketä oli tavattu, sitä mies ei tiennyt. Niinpä Ganser tietää, että Naton Gladio-verkostoista päättäviä tahoja.

Ganser väittää myös, että ”Suomen salainen armeija oli… vakoillut” tasavallan presidentti Urho Kekkosta. Tästä Ganserilla on todisteena Jukka Rislakin julkaisematon artikkeli ”Vastarintaliike seurasi presidentti Kekkosen yhteyksiä”. Syytä ”salaisen armeijan” harjoittamaan Kekkos-vakoiluun ei kuulemma tiedetä.

”Käskyt ja rahat tulivat tuntemattomalta taholta”, todistaa tuntematon lähde Rislakin julkaisemattomassa artikkelissa ja nyt Ganserin kirjassa.

Onko se ihme, jos verkoston jäsen ei tiennyt käskyjen ja rahan lähdettä, kun Ganserin itsensäkin mukaan verkoston jäsenten piti olla autonomisia eivätkä he saaneet tietää verkostosta mitään muuta kuin vain sen, mikä oli heidän oman tehtävänsä kannalta välttämätöntä.

Yksi ”salaisen armeijan” tehtävistä oli kuulemma Neuvostoliiton vakoilu. Tätä ei ole syytä epäillä, varsinkin jos salainen armeija oli sama kuin Suomen armeija. Tuottihan sen tiedustelu koko ajan vaihtokelpoista tietoa lännelle, jonka kanssa armeija tietenkin oli yhteyksissä, siis salaisissa.

Sitten Ganser sanoo, että itse asiassa Kekkonen tiesi ”Suomen maanalaisen armeijan olemassaolosta”, että pääministeri Kekkonen olisi brittilähteisiin viitaten sanonut presidentti J. K. Paasikivelle, että ”maassa oli salainen armeija”. Tätä hän todistaa Jukka Rislakin Helsingin Sanomissa 16.8.1991 julkaistulla artikkelilla, jossa kuitenkin sanottiin muuta, nimittäin että ”amerikkalaiset puuhaavat (kurs. HM) Suomessa maanalaista armeijaa”.

Ganser siis väittää Kekkosen väittäneen, että brittiläinen tiedustelu tietää Suomen asiat paremmin kuin suomalaiset. Sitä mahdollisuutta, että brittitiedustelu olisi väärässä, Ganser ei ota huomioon ollenkaan.

Eikä sitä, että aiemmin hän on väittänyt brittien ja amerikkalaisten kilpailleen vaikutusvallasta Länsi-Euroopassa, mistä syystä brittitiedustelun tämänkaltaiseen tietoon pitäisi suhtautua entistäkin varovaisemmin. Varsinkin kun Rislakki ei artikkelissaan mene lainkaan samaan halpaan kuin Ganser, vaan jutun koko konteksti ja sanamuodot viittaavat vain asekätköihin ja vakoiluverkostoon.

Sitä, että salaisen armeijan suhteen ei ryhdytty toimiin, Ganser selittää sillä, että sen laajuutta ei tiedetty, vaikka salaisen armeijan jäseneksi väitetty Kalle ”Lehmu”, mikä siis tarkoittaa Lehmusta, siitä Kekkoselle Ganserin mukaan kertoikin.

Kun Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa 16.8.1991, että ”pohjoismaiden vastarintaliikkeitä olisivat miehitystilanteessa auttaneet Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukot, eli ’vihreät baretit’”, Ganser siteeraa kohtaa näin: ”Pohjoismaiden vastarintaorganisaatiot olisivat hyökkäyksen tapahtuessa avustaneet Yhdysvaltain erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja, näiden operaatioissa.”

Saakohan Geneven Graduate Institutessa sanoa tällaista siteeraamista tutkimukseksi?

Ganser siteeraa Rislakkia, tällä kertaa oikein: ”Kävi ilmi, että asekätköjä ja sekä amerikkalaisten että brittien kouluttamia ryhmiä oli monissa muissakin maissa” ja väittää suomalaisten hämmästelleen tätä kovin. Tosiasiassa kukaan ei hämmästellyt, sillä Rislakin tekstissä oli edellä puhuttu Italiasta, kun taas Ganser puhuu Suomesta ja antaa näin ymmärtää, että Rislakki olisi väittänyt Suomessa olleen samanlaisia ”ryhmiä” kuin Italiassa.

Sitten siteerataan taas väärin. Ganserin mukaan Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa näin: ”Vastarintaliikkeen oli määrä valmistautua sissisotaan ja sabotaasiin miehittäjiä ja ilmeisesti myös kotimaisia voimia vastaan.” Toisin kuin Ganser antaa ymmärtää, Rislakki ei tässä kohtaa puhunut Suomessa tai pohjoismaissa vaan Nato-maissa toimivasta vastarintaliikkeestä. Siksi Rislakki ei lehtijutussaan puhukaan ”kotimaisista voimista”, vaan ”eri maiden sisäisistä voimista”.

Ganser päättää kappaleen: ”Sanalla sanoen Suomen stay behind -verkosto oli rakenteeltaan ja koulutukseltaan samanlainen kuin useimmat Naton vastaavista organisaatioista.” Tätä hän on todistanut esimerkeillä kaikkialta muualta, mutta tällä kertaa kirjaimellisesti ei sanallakaan Suomeen olettamastaan verkostosta.

Ganser kirjoittaa, kuinka Suomessa tavallisille kansalaisille tuli Rislakin artikkelin johdosta yllätyksenä, että maassa oli vuosia toiminut CIA:n salainen armeija eduskunnan ja tiedotusvälineiden tietämättä – vaikka Rislakin artikkelissa ei sellaisesta puhuttukaan. ”Kommentoijat” kuulemma ymmärsivät hankkeen mutta eivät sitä, että oli ryhdytty salaisiin hankkeisiin kotimaan demokratiaa vastaan. Jälleen ilman yhtään lähdeviitettä, ei edes yhtä lehtijuttua tästä yllätyksestä, ymmärryksestä tai sen puutteesta.

Kysyin Rislakilta, onko Ganser siteerannut häntä oikein erityisesti julkaisemattoman lehtiartikkelin ja kirjeen osalta ja mitä mieltä hän muuten on osuudestaan Ganserin kirjassa. Rislakki tyytyy vastauksessaan luonnehtimaan Ganserin kirjan Suomi-osuutta yllättävän pitkäksi ja dramaattiseksi ja sanoo, ettei muista yhtään artikkelia, joka hänellä olisi tällaisesta aiheesta jäänyt julkaisematta.

Rislakki myös pyytää perehtymään aiheesta vuonna 2010 kirjoittamaansa kirjaan ”Paha sektori – Atomipommi, kylmä sota ja Suomi”. Rislakin arkisto on siirretty Kansan arkistoon viime kesänä.

Vielä pari sanaa käännöksestä. Olen tottunut pitämään kääntäjien ammattikuntaa vilpittömänä sen suhteen, että he eivät pyri muuttamaan tekstin sisältöä tai merkityksiä.

Toisaalta olen ollut käsityksessä, että jos kyseessä on alkuperältään suomenkielinen, mutta vaikkapa englantiin käännetty tekstiosuus, sitä ei suomennokseen käännetä takaisin suomeen, vaan pyritään käyttämään alkuperäistä suomenkielistä tekstiä, jos se vain suinkin on mahdollista.

Aina ei ole. Voi olla, että esimerkiksi englanninkieliseen käännökseen syntyy merkityksiä, joita ei suomenkielisessä alkuperäistekstissä ole, jolloin on perusteltua kääntää se englanninkielinen teksti suomeen. Tässäkin tapauksessa asia pitäisi kuitenkin kertoa ja perustella lukijalle esimerkiksi alaviitteessä.

Mutta mitä sitten, jos kirjan tekijä on siteerannut väärin? Mitä sitten, jos oikea sitaatti olisi vienyt kirjoittajan väitteeltä pohjan pois? Mitä kääntäjän pitää tehdä silloin?

Selviteltyäni asiaa tiedän vastauksen: kääntäjän on kysyttävä kirjoittajalta, mitä tehdään. Ja mitä tehdään, ratkaistaan kirjoittajan, kääntäjän ja mahdollisesti kustantajan kesken. Jos lopputulos on, että kyseinen tekstiosuus julkaistaan muodossa, joka ei vastaa alkuperäistä tekstiä, lukijalle pitää kertoa perustelut.

Kun ylläolevaa vertaa Ganserin kirjan suomenkieliseen versioon, käy ensinnäkin selväksi, että kääntäjällä on vuorenvarmasti ollut käytössään Rislakin julkaisemat lähteet alkuperäisinä, ennen muuta väärin siteerattu Helsingin Sanomien juttu elokuulta 1991. Näin voi päätellä siitä, että toisessa kohtaa Rislakkia on siteerattu täsmälleen siinä muodossa kuin HS jutun alun perin julkaisi. Se, että sitaatti olisi ensin käännetty englantiin ja sieltä takaisin suomeen niin että se olisi säilynyt täsmälleen samanlaisena, ei käytännössä ole mahdollista.

Onko kyseessä ammattitaidoton kääntäjä, kustantajan asettamat, liian tiukat aikataulut vai mikä, emme tiedä. Joka tapauksessa, kustantaja on selityksen velkaa.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Ruokakokeiluja – kukkakaalinen pitsanpohja


Koska sosiaalisen median verkostossani on hyvin eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja koska olen – vaikka tiedän, että jotkut eivät tätä käsitä – uusille ajatuksille avoin ihminen, kiinnostuin Twitterissä vastaan tulleesta ruokareseptistä. Neuvottiin tekemään pitsanpohja kukkakaalista.

Aluksi epäröin. En kukkakaalin takia vaan siksi, että pohjaan piti kukkakaalin lisäksi laittaa juustoraastetta ja kananmunaa. Että onko tämä sarjassamme ”makaroonilaatikkokin maistuu kun vaan korvaa korppujauhokuorrutuksen juustoraasteella”.

Minulle tuntemattomat Twitter-ihmiset vakuuttivat: jokukin oli laittanut 400 grammaa kukkakaalta ja siihen desin juustoraastetta. Ja vielä kaksi kananmunaa.

Ja hyvää oli. Aivan kuin aitoa pitsaa. Minä että täytyyhän tätä kokeilla.

Ostin kukkakaalin. Jyrsin sen sauvasekoittimella riisimäiseksi, niin kuin ohje oli. Sitten sekoitin siihen juustoraasteen ja kananmunat.


Oletin sen tulevan jotenkin sitkeäksi, mutta ei, se oli murumaista. Ajattelin, että ehkä se siitä sitten kovettuu, kun se pannaan uuniin ja juusto sulaa ja sen jälkeen jäähtyy.

Taputtelin syntyneestä taikinasta litteän muodostelman, joka muistutti jonkinlaista pyöreähköä tasokuviota. Tökin sormilla reunoja ulkosuunnasta, jotta saisin eräänlaisen reunan ja laitoin teoksen uuniin 200 asteeseen.

Siellä sitä piti pitää 15 minuuttia ja näin tein. Sitten otin sen ulos, levitin tomaattisoseen, laitoin metvurstit ja herkkusienet sekä mozzarellajuustoa päälle. Sitten takaisin uuniin, ohjeen mukaan kymmeneksi minuutiksi, mutta minä ajattelin, että otetaan sitten, kun se on kypsän näköistä.

Tässä yhteydessä voisi narista tuosta suomalaisesta elintarvikekaupasta, kun en ole sitä ennen tehnyt.

Nimittäin. Kampin K-Supermarketiin mennessäni ajattelin, että ostan siihen tosiaan jotakin lihapohjaista leikkelettä ja herkkusientä. Sienet löytyivät helposti, mutta entäs se leikkele.

Aika nopeasti kirkastui, että kyllä sen on oltava sitä perinteistä metvurstia. Vaan löydäpä sitä Kampin K-Supermarketista.

Kaikennäköistä etuliitemetvurstia (chili-, chilivenäläinen-, ohuenohut-, ohuenohuenohut, italo-, hispano- ja chorizo – mitä helvettiä, chorizohan on eri makkara, onko tää niinku juustolla maustettu juusto eli se goudanmakuinen juokseva juusto…) oli pilvin pimein, metrikaupalla, siis hyllymetri, mutta plain-metvurstia, sitä ei ollut.

Tai oli tämä yksi. Luulisin, että ainoa.


Sittenpä otin pitsan uunista ja levitin täytteet. Pitsan paistuessa keskityin kalamurekkeen laatimiseen; se joutuisi uuniin pitsan jälkeen.

Sitten pitsa ulos, päälle rucolaa ja syömään.


Ensimmäinen kokemus oli, että pohjassa ei ole yhtään sitkeyttä, ei yhtään rapeutta. Panet lastan alle ja nostat, ja mukana tulee vain se mitä lastan päällä on.

Makuaistimus oli kukkakaali. Se vallitsi kaikkialla, täytteet jäivät täysin sivuosaan. Mutta en lannistunut, vaikka halutti.

Otin vilpittömin mielin palan, jossa oli hieman kärtsääntynyttä reunaa ja mukana pelkkää metvurstia.

Kärtsääntynyt reuna maistui kukkakaalilta.

Vitutti.

Erityisesti pohja, siis juuri se juttu, se kukkakaalipohja, oli megaluokan pettymys. Pitsan pohjan pitää olla ohut, kestävä, rapea ja oikean makuinen. Tämä oli paksu, mureni, tahmainen ja maistui, no niin, kukkakaalille.

Miksi edes aloin koko hommaan? Varmaan jokainen ammattikokki olisi osannut kertoa lopputuloksen heti.

No, ihan vaan siksi että asia kiinnosti.

Kasvissyönnistä ei liene kyse, koska tavallinenkin pitsanpohja on kasvista. Mutta ehkä kyse oli sekavasta ”vaihdetaan kaikki perinteinen outoon” –ajattelusta, jota esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä esiintyy yhtenään, lukekaa vaikkapa Helsingin Sanomia.

Nyt myös tässä.

Yleensä minulta ei mene roskiin yhtään ruokaa, ja se on paljon sanottu se. Mutta nyt meni. Ei tästä ainakaan ns. maailma hyötynyt.

Lopuksi on syytä huomauttaa,
että kukkakaalilla ei ole mitään osuutta syntyneeseen tilanteeseen. Kukkakaalia vastaan minulla ei ole mitään.

Ehkä sitä kuitenkin pitäisi käyttää oikein. Älkää siis ihmeessä sitä tällä tavalla pilatko.


torstai 10. tammikuuta 2019

Joskus voisi katsoa taustapeiliinkin


Vuodenvaihteen aikaan on tapana vilkaista menneeseen, mutta useimmiten niin lähelle, että muutosta on mahdoton havaita. Joskus kannattaakin katsoa kauemmas, esimerkiksi 20 vuoden päähän.

Metsäkiistat olivat tuolloin tavallaan samoja kuin nyt mutta eivät kuitenkaan. Suojelusta keskusteltiin kaavalla, jossa yhdet esittivät lisäsuojelua ja toiset vastustivat, minkä jälkeen tehtiin suojelua lisäävä kompromissi.

Sen jälkeen aloitettiin uusi kierros. Suojelu lisääntyi joka kierroksella, mutta tyytyväisyys suojeluun tai metsäluonnon tilaan ei kasvanut.

Tyytymättömimpiä olivat luontojärjestöt – ja ovat edelleen. Kuitenkin, kun Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo vertasi 1990-luvun lopun tilannetta liiton metsäohjelmaan vuodelta 1989, hän totesi minulle, että ohjelma oli toteutettu kymmenessä vuodessa kokonaan.

Arvio oli vaatimaton: oli tehty paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut ymmärtänyt edes vaatia vuonna 1989. Kuten metsäsertifiointi.

Kun suojelupaineet 2000-luvun alun tienoilla alkoivat kohdistua Etelä-Suomeen, metsäalalla ymmärrettiin, että suojelupolitiikkaan on saatava muutos.

Pelkkä metsien poistaminen talouskäytöstä satunnaisesti esiin nousevien metsäkiistojen seurauksena johtaa vain tehottomaan ja tuloksettomaan suojeluun ja pitkään jatkuessaan metsäalan näivettymiseen.

Ymmärrettiin, että metsäalan on muotoiltava itse suojelutavoitteensa ja otettava vastuu niiden toteuttamisesta. Tämä oli yksi 2000-luvun alussa perustetun Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metson perusideoista.

Metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa on tehty pitkä loikka ja kehitys jatkuu. Talousmetsien luonnonhoito löytää jatkuvasti uusia keinoja. Metsäsertifiointi takaa niiden siirtymisen valtavirraksi sitä mukaa kun ne on havaittu tehokkaiksi.

Metso ja monet muut toimenpiteet ovat olleet hyväksi metsäluonnolle. Sen merkkinä esimerkiksi uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista lajeista ei noussut lainkaan vuosien 2000 ja 2010 uhanalaisarvioiden välillä. Se tarkoittaa, että tällä mittarilla mitattuna metsälajien uhanalaistuminen loppui jo ennen vuotta 2010.

Uhanalaisarvion julkistamistilaisuudessa sen tekijät sanoivat, että suurin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Ne ovat nopeasti parantaneet lahopuusta riippuvaisten lajien elämää.

Syy oli siis metsänomistajien vapaaehtoisissa ja itse kustantamissa toimissa eikä esimerkiksi tiukan suojelun lisääntymisessä.

Tutkijat sanoivat myös, että hyvä kehitys näkyi lyhyen elinkaaren lajeilla. Heidän mukaansa saman pitäisi näkyä pitkäikäisemmillä lajeilla seuraavassa uhanalaisarviossa, jos monimuotoisuustoimia jatketaan.

Ja niitähän on jatkettu. Paitsi että suojeluala on lisääntynyt kaiken aikaa, myös uusia luovia luonnonhoidon keinoja otetaan käyttöön jatkuvasti. Kaksi uusinta on tekopökkelöiden jättäminen metsiin harvennushakkuiden yhteydessä ja uudet maanmuokkausmenetelmät, ennen muuta mätästys.

Ensi vuonna valmistuvaa uhanalaisarviota voi odotella rauhallisin mielin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.12.2018.

torstai 13. joulukuuta 2018

Suomi – tuo puurakentamisen mallimaa


Sanotaan, että seminaari ei ole turha, jos siellä saa edes yhden uuden ajatuksen. Metsäministeriön lokakuussa järjestämä Metsädebatti täytti ehdon.

Tilaisuudessa oli kuuden kansanedustajan paneeli ja sen aiheena oli metsien rooli hyvinvoinnin turvaajana. Edustajien puheista syntyi kuva, että he eivät oikein ole tunnistaneet, mitä varten heidät on erilaisiin luottamustehtäviinsä valittu.

He puhuivat puurakentamisesta aivan kuin se olisi jonkinlainen korkeammalta voimalta saatava lahja. Siitä saattaa ihmetellä, että tuleekohan se, ja jos tulee, niin milloin.

Voin vakuuttaa: tällä pelillä ei milloinkaan.

Meillä on tapana ihmetellä, miksi ruotsalaiset rakentavat niin paljon puusta mutta suomalaiset eivät. Selitys on kuitenkin tiedossa ja kerrottu moneen kertaan. Se löytyy politiikasta.

Ruotsissa puurakentamisen panivat alulle kunnallispoliitikot. He yksinkertaisesti päättivät, että tästä lähtien on rakennettava puusta tai sitten ei rakenneta ollenkaan.

Rakennusyhtiöille päätös oli kova pala. Ne sanoivat, että ei onnistu.

Pienet rakennusyhtiöt kuitenkin näkivät tässä tilaisuuden. Ne lähtivät tarjoamaan puutaloja.

Isot eivät lähteneet – eivät, ennen kuin oli pakko. Pakko tuli siitä, että ne pelkäsivät jäävänsä jalkoihin ja menettävänsä markkinat. Loppu on historiaa.

Muun muassa sellaista historiaa, että nyt nämä samat skanskat, peabit ja ncc:t valittavat Suomessa samaa kuin aikanaan Ruotsissakin, ettei se nyt vaan onnistu. Noinko vaikeaa on tietotaidon tuominen pelkästään yhden merenlahden yli?

Suomi todellakin on puurakentamisen mallimaa. Mitä tulee suuriin puutaloihin, eniten meillä on erilaisia markkinoiden ulkopuolella kehiteltyjä malliesimerkkejä.

Jos markkinaehtoista puurakentamista löytyy, se on syntynyt aivan kuin Ruotsissakin, poliitikkojen päätöksillä ja kaavavelvoitteiden kautta. Erona Ruotsiin on, että tällaista on kovin vähän.

Tuntuu siis perin kummalliselta kuunnella, kun kuusi kansanedustajaa, joista jokainen on ollut omassa kunnassaan vähintään kunnanvaltuustossa, arvuuttelee puurakentamisen tulemisajankohtaa tarkkuudella ”varmaan se joskus tulee”.

Hyvänen aika, pankaa toimeksi! Teillä on siihen kaikki valta.

Ja te äänestäjät, kun eduskuntavaalikamppailussa tapaatte näitä puurakentamisen ystäviä, kysykää, mitä he ovat tehneet asialle omassa kunnassaan.

Tai toisaalta. Paneelin aikana katselin korkea-arvoisen espoolaisen viranhaltijan Twitter-viestiä, jossa hän välitti kuvan Helsingin Sanomissa olleesta puurakentamista tukevasta kirjoituksesta. Hänen mukaansa ”se” olisi ilmastoteko Espoossakin.


No niin olisi. Mutta ne harvat poliitikot, jotka puurakentamista ajavat, ovat havainneet sen aivan tavattoman hankalaksi myös kuntien viranhaltijoille.

”Se on kummallinen asia se valta. Ei sitä ole täällä näkynyt”, totesi edesmennyt Kalevi Sorsa kerrattain. Muillekin kuin Sorsalle voi suositella vanhaa kikkaa: usein käynti optikolla auttaa.

Tai ainakin voisi hankkia peilin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.11.2018.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Märkiä unia katoavasta nielusta



Metsäkeskustelu on niin sakeaa, että kaikkea ei ehdi oikoa ajoissa. Nyt palaamme Bios-järjestön tiedotteeseen 5. syyskuuta, missä järjestö kummasteli sitä, että aiemmin julkistettua Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraporttia ei siihen mennessä oltu käsitelty julkisuudessa.

Äkkipoika ajatteli, että selvähän tuo, raportti ei kertonut mitään ihmeellistä uutta. Vaan eipä aikaakaan: kun Bios kiinnitti kuuliaisten toimittajien huomion asiaan, tiedote päätyi likimain sellaisenaan tiedotusvälineisiin.

Bios väitti raportin osoittavan, että lisääntyvät hakkuut tekevät tyhjäksi Suomen kasvihuonekaasujen päästövähennykset. Tätä Bios todisteli raportin ennusteilla metsien hiilinielun pienenemisestä ja vertaamalla niitä tavoiteltuihin päästövähennyksiin.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen”, järjestö väitti.

Sitaatti ei vastaa maaraporttia muuten kuin yhdeltä osin: vuosiluku on oikein. Raportti esimerkiksi ei vertaillut hyötyjä ja haittoja millään tavoin.

Eikä niitä voikaan verrata. Eihän kukaan edes väitä, että hakkuiden kasvattamisen ilmastohyödyt olisivat saavutettavissa ”vuoteen 2030 mennessä” vaan vasta sen jälkeen.

Raportti ei myöskään viittaa sanallakaan vuoden 2030 jälkeiseen aikaan, niin että ”vuosikymmeniä sen jälkeen” on vain Biosin märkä uni, joka ei perustu mihinkään. Todennäköisyys on toisenlainen.

Raportti perustuu puun käytön osalta kansalliseen metsästrategiaan. Sen vaikutuksia on arvioitu Luonnonvarakeskuksen laskelmien nojalla. Niiden mukaan metsien hiilinielu ei pienene vuosikymmeniksi, vaan korkeintaan 20 vuodeksi ja palautuu ennalleen arviointikaudella 2035–44.

Ja tämä sillä edellytyksellä, että suunnitellut hakkuulisäykset toteutuvat. Todennäköisesti ne kuitenkaan eivät toteudu, jolloin nielu palautuu nopeammin.

Bios ihmettelee myös, miksi Suomen ilmastopäästöistä raportoitaessa ei oteta nieluja huomioon. Puhelinsoitto viranomaisille olisi auttanut.

Suomen tavoite on vähentää päästöjä. Nielujen sotkeminen tähän saattaisi johtaa kikkailuun, jossa päästöjä kuitattaisiin nielujen kasvattamisella.

Tällä linjalla ovat myös ympäristöjärjestöt, kaiken muun kuin Suomen talousmetsien hiilinielun suhteen. Suomen talousmetsillä kuiotenkin sopii korvata päästöjä, koska se johtaa ikuiseen tavoitteeseen vähentää metsien talouskäyttöä, keinolla – ja myös hinnalla – millä hyvänsä.

Kysyin metsäaktivisteilta sosiaalisessa mediassa, kuinka suuri sen nielun sitten pitäisi olla. Sain vain yhden vastauksen: niin suuri kuin mahdollista.

Tämä on tietenkin mahdoton tavoite, sillä siitä seuraisi kaiken uusiutuvan luonnonkäytön lopettaminen tykkänään. Niin hyvä kuin hiilinielu saattaakin olla, se ei voi mennä kaiken ohi.

Joskus unohtuu, että voidakseen elää, ihmisen on käytettävä luonnonvaroja. Jos niitä ei voi käyttää, ihminen kuolee.

Eikö silloin olisi hyvä käyttää niitä luonnonvaroja, jotka ovat ympäristön, luonnon ja ihmisen kannalta parhaita, nimittäin uusiutuvia? Jos se estetään, vaihtoehtoja on vain kaksi: fossiilitalous tai kuolema.

Pahimmassa tapauksessa molemmat.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.11.2018.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Pyydän keskustelua, en demagogiaa


”Puupelto ei korvaa vanhaa arvometsää”, kirjoitti Iltalehti pääkirjoituksessaan 14. lokakuuta. Harvoin on muutamaan sanaan mahdutettu noin paljon demagogista tyhjyyttä.

Mikä se puupelto on, kun Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt? Siis jokaisella hehtaarilla.

Entä mitä on arvo ja kuka sen määrää? Saako jokainen itse ilmoittautunut metsänomistaja määrätä pääkirjoittajan kodin arvon?

Kirjoituksessa käsiteltiin Metsähallituksen hakkuista Suomussalmella tehtyä tutkintapyyntöä. Se on ihan hyvä jutun aihe, mutta että pääkirjoitus!

Voisiko odottaa, mihin tutkintapyyntö johtaa? Aiemmin ne eivät ole johtaneet mihinkään, mitä taas ei sakeasti kuulutetuista journalismin periaatteista huolimatta yleensä vaivauduta julkistamaan lainkaan, vaikka tutkintapyynnöt uutisoidaankin huolellisesti.

Sama lehti äimisteli Helsingin Sanomissa aiemmin päivällä julkaistua kirjoitusta, missä Atte Korhola väitti, että puupolttoaineiden päästöt ovat moninkertaiset fossiilisiin nähden. Sama väite kuultiin viime viikolla Yleisradiosta, sillä kertaa ympäristöekonomian professori Markku Ollikaiselta.

Ollikainen kuitenkin sanoo puhuneensa ”ainespuun” poltosta. Toimittaja vain oli muuttanut ainespuun puuksi, mikä käytännössä käänsi Ollikaisen lausunnon päälaelleen.

Asia nimittäin on niin, että ainespuuta – siis puuta, josta voi tehdä tuotteita – ei kukaan aiokaan Suomessa polttaa. Polttoon ohjataan vain metsäsektorin sivutuotteita, kuten hakkuutähdettä, joille ei löydy muuta käyttöä.

Korhola perusteli väitettään Facebook-sivullaan kolmella tutkimuksella. Niistä yhdessä tutkittiin suurten metsäalueiden avohakkuuta ja siitä saadun puun polttoa. Toisessa tutkittiin samaa asiaa, mutta puuta poltettiin pelkästään sähköä tuottavissa laitoksissa. Tämä tutkimus selvitti myös biopohjaisten liikennepolttonesteiden ilmastovaikutuksia, mutta tältä osin tutkimuksen biomassat olivat peltokasveja.

Tämä kaikki on kuitenkin aivan toista kuin meillä, missä yhtäkään hehtaaria ei kaadeta poltettavaksi ja energiaa tuotetaan kaksinkertaisella hyötysuhteella tutkimusmaa Hollantiin nähden. Tämä tuotiin esiin myös tutkimusartikkeleiden synnyttämässä tieteellisessä keskustelussa.

Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin poltetun biomassan hiilipäästöjä niihin, jotka olisivat syntyneet, jos biomassa olisi jätetty lahoamaan. Toisin sanoen uusiutuvuutta, joka on kaiken puunkäytön perusta, ei otettu huomioon lainkaan.

Korhola tosin väitti, että otettiin, mutta minä en sellaisesta nähnyt merkkiä.

Mielestäni ympäristömuutoksen professorin täytyy tietää, jos hänen siteeraamansa lähteet eivät sovellu meille. Kun hän siitä huolimatta esittää niitä meille sopivina, onko ihme, jos ihmiset eivät ymmärrä?

Vastaavalla tavalla esille tuodaan kaiken aikaa kansainvälisten keskustelun termejä, jotka muualla tarkoittavat aivan muuta kuin meillä. Esimerkkinä metsänielujen kasvattaminen, joka maailmalla tarkoittaa metsittämistä.

Ja kun maailmalla puhutaan metsäkadosta, se tarkoittaa oikeasti aavikoitumista, mikä boreaalisessa metsässä on mahdotonta.

Näin tehdään, koska meillä ongelmat ovat globaalissa vertailussa pienet. Mahdollisuutemme ovat aivan muualla, esimerkiksi metsitysasiantuntemuksen viennissä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.10.2018.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Eläköön diesel – tai ainakin minä kannatan


Olen viime aikoina osallistunut muutamiin verkkokyselyihin, joissa mukamasten selvitellään sitä, kuinka ympäristöystävällinen olen. Ne ovat omituisia ihan kauttaaltaan, niin että puutun tässä nyt vain yhteen ulottuvuuteen, nimittäin pahimpaan.

Se on yksityisautoilu.

Ne kysyvät, omistanko auton. Vastaukseni on, että en minä vaan tiedä.

Parempi kysymys olisi, että omistaako kotitaloutesi auton. Paitsi että siihenkään minulla ei oikeastaan ole vastausta.

Se on nimittäin niin, että omistan tarkalleen ottaen 45 prosenttia Wolkswagen Golfista. Tällä realiteetilla en osaa vastata näihin kysymyksiin. Tätä on nykyaika, jonka kyselyiden tekijät löytävät kenties ensi vuosituhannella.

Sitten ne kysyvät kulkutavoista. Ajatko autolla, bussilla vai et.

Vastaa nyt tähänkin. Tänään ajan, huomenna en. Pyrin ajamaan fillarilla, paitsi talvella, mutta en minä voi tietää, milloin se onnistuu. Loput kävelen, autoilen tai bussittelen.

Näitä ne kuurnivat, ja kasvissyöntiä, mutta esimerkiksi sitä ei kysytä lainkaan, miten asuntoni lämmitetään. Mutta niin on, että jos syön pelkkää porkkanaa, saan ajaa bensa-autolla mielin määrin. Näin sanoi yksikin kysely.

Mutta diesel, se tulee vielä. Mitä tulee kasvihuonekaasuihin, uudet dieselit päästävät niitä vähemmän kuljetuskilometriä kohti kuin bensa. Mutta siitähän ei ole kysymys. Vai onko?

Todellisuudessa – voiko sellaisesta puhua – kaikki päästöt ja muutkin ikävät asiat menevät nykyään sekaisin. Harva ymmärtää, mistä on kyse. Kaikki ajavat omaa etuaan miten vain parhaiten voivat.

Kun luonnonsuojeluliitto haluaa lopettaa avohakkuut (ja sitä myötä metsätalouden kannattavuuden), mikä vain argumentti kelpaa, kuten avohakkuiden kielteinen ilmastovaikutus, jota ei ole.

Dieseliäkään ei voi moittia kasvihuonepäästöistä, mutta tämä vain verrattuna muihin fossiilisiin päästölähteisiin. Diesel on parempi kuin bensa, myös sähköfossiilisissa hybrideissä.

Lisäksi merkittävä määrä suurimmasta osasta Suomessa myydystä dieselistä on kotimaista UPM Verno –biodieseliä, tehty puusta.

Ensimmäisenä maailmassa, muuten.

Mutta tietenkin diesel on paha noin niin kuin ylipäätään. Anteeksi siitä.

Sitten ovat nämä typen oksidit, joita dieselistä tulee. Sekavassa keskustelussa tämä yhdistyy ilmastonmuutoksen kanssa, vaikka niillä on vain langanlaiha yhteys.

Enkä sano tätäkään minkään muun takia kuin siksi että mielestäni sitä ei ole lainkaan – kunhan vaan varmistan takapihan.

Niin tai näin, 90 prosenttia typen oksideista suodatetaan typeksi ja vedeksi. Näitäkin päästöjä tulee dieselistä yhtä paljon tai vähemmän kuin bensalla.