lauantai 16. joulukuuta 2017

Metsien käyttö on ratkaisu, ei itsepetos


Kirjoitin alla olevan kommentin Anna-Liina Kauhasen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 19. marraskuuta. Koska kommenttia ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Anna-Liina Kauhanen arvosteli Suomen ilmastopolitiikkaa (HS, 19.11.2017) ”Suomen hieno sijoitus maailman parhaiden ilmastopolitiikan tekijöiden listalla on itsepetosta” itsepetokseksi, koska se ajaa vain metsäteollisuuden etua. Jos ajaisikin, mitä vikaa siinä olisi?

Eikö ilmastonmuutoksen torjunta saa olla tuottavaa liiketoimintaa? Tämähän on hyväksytty jopa tavoitteeksi esimerkiksi aurinko- ja tuulivoiman osalta, vaikka niistä ei ole kannattavia saatukaan.

Saksalaisen ympäristöjärjestö Germanwatchin opastamana Kauhanen on huolissaan siitä, että lisääntyvä metsien käyttö pienentäisi väliaikaisesti metsien hiilinielua. Kuitenkin järjestön kannattama aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen on tuottanut ilmastopäästöjä jo ennen käyttöönottoaan, ja aivan muissa kertaluokissa kuin Suomen veikattu hiilinielun pieneneminen.

Esimerkiksi Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkoenergiajärjestelmä on vasta näinä vuosina tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on vienyt – pääosin kiinalaista hiilisähköä. Suomessa hyötysuhde on vieläkin huonompi.

Rakentaminen käyttää fossiilista energiaa vielä pitkään. Eikö tästä vaikeneminen ole itsepetosta?

Ympäristöjärjestöt vastaavat, että joskushan tulevaisuuden energiajärjestelmä on rakennettava. Tulevaisuuden rakentamisesta on kyse myös metsien lisäkäytössä.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Metsä 2060 -arviot osoittavat, että käyttämällä metsiämme oikealla tavalla ja nyt, saamme ennen näkemättömän hiilinielun silloin kun Pariisin sopimus sellaisia vaatii, siis tämän vuosisadan loppupuolella. Mutta ympäristöliikkeen puheissa ei kuulu vuoden 2060 jälkeen elävien polvien ääni millään tavalla.

Metsien käyttö on ratkaisu. Metsäala pystyy luomaan kestäviä ratkaisuja fossiilisten raaka-aineiden korvaamiseksi, mistä tulee lisää näyttöä päivä päivältä.

Pitäisikö niistä luopua siksi, että joku onnistuu tekemään siitä tuottavaa taloustoimintaa? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla kaikkien muidenkin etu?"

Päätehakkuualat ovat laskussa


Kirjoitin alla olevan vastineen Suomen Kuvalehden kirjoitukseen Uutta metsästä 10.11.2017, joka tosin löytynee vain maksumuurin takaa. Koska kirjoitusta ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Kirjoituksenne Uutta metsästä (SK, 45/2017) oli kummallinen sekoitus haastateltavien perusteltua optimismia ja kirjoittajan perustelematonta pessimismiä, jopa suoranaisia virheitä.

Kirjoititte, että ”uusien metsäinnovaatioiden kehittäminen on tuskallisen hidasta”. Asiaa tuntevien mukaan uudenlaisen teollisuuden pystyttämiseen kuluu ensimmäisestä ideasta ainakin 25 vuotta. Esimerkiksi vielä vuonna 2000 Tekes ei nähnyt puupohjaisten liikennepolttoaineiden kehittämisellä taloudellista potentiaalia, mutta nyt niitä jo tankataan huoltoasemilla autoihin.

Kirjoititte, että on suuri houkutus ”jatkaa entiseen malliin” ja laivata sellu ulkomaille. Ennen paperiteollisuuden kriisiä Suomi kuitenkin käytti itse 90 prosenttia tuottamastaan sellusta.

Puun hakkuumääristä kyllä puhutaan, mutta ei ”jalostusasteen nostamisen sijaan”, sillä siitäkin puhutaan. Ja hakkuumääristä puhutaan, koska Euroopan unionin politiikka pakottaa siihen.

Vanhaa tehdään kuulemma mielellään, mikä onkin totta. Jos halutaan mennä uuteen, sillä vanhalla rahoitetaan sen uuden kehittäminen.

Kirjoitatte, että metsänomistajan on vaikea uskoa, että metsään jätetty puu voi tuottaa paremmin kuin teollisuuteen myyty puu. Onko ihme, sillä esimerkkejä päinvastaisesta ei juuri ole.

Kirjoitus näki kartongin ikään kuin vanhan edustajana. Monilla teollisuudenaloilla pakkaus kuitenkin on se arvokkain osa. Jos olisi toisin, alkoholia ja kosmetiikkaa varmaan myytäisiin irtotavarana kuluttajan omiin pakkauksiin. Todellisuudessa monet tuotteet kuitenkin differoidaan ja niiden arvo luodaan nimenomaan pakkauksella.

Kirjoitatte, että metsät ovat muuttuneet puupelloiksi. Kuitenkin yli neljä viidestä Suomessa kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Aukkohakkuut täplittävät maisemaa yhä harvemmin, sillä päätehakkuupinta-alat ovat olleet jo pitkään trendinomaisessa laskussa.

Näin siksi, että sama puumäärä saadaan vähemmältä määrältä hehtaareita kuin ennen, koska metsissämme kasvaa puuta enemmän kuin koskaan 1800-luvun alun jälkeen."

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Imelimmän lajin viisautta


Kävin lokakuun lopussa seminaarissa, jolla oli arvovaltaiset järjestäjät: maa- ja metsätalousministeriö, Metsäteollisuus ry, Luonnonvarakeskus ja metsäsektorin eurooppalainen teknologiayhteisö FTP. Aiheena olivat metsäalan uudet tuotteet.

Uutta oli esillä, mutta myös sitä vanhaa, missä jaksetaan narista, kuinka metsäteollisuus meni onnensa ohi, ei tutkinut mitään ja kuvitteli selvitä toimistopaperilla loputtomiin. Ja niin edelleen.

Jos tämä olisi totta, mistä meille olisivat tulleet Stora Enson ja Metsä Fibren tekstiilihankkeet, UPM:n vaneriratkaisut ja polttonesteet?

Entä miksi juuri tämän, nyt olemassa olevan metsäteollisuuden pitäisi kehittää kaikki uudet puupohjaiset ratkaisut? Joka ikinenhän voi sen tehdä. Siitä vaan töihin, jos tuntuu että muut eivät ymmärrä.

Sellaisiakin on: St1 käynnistää määrätietoisesti laajaa puupohjaisen bioetanolin tuotantoa ja laskee, että kaikesta Suomen sahanpurusta saisi 300 miljoonaa litraa etanolia vuodessa.

Paptic taas saattaa käynnistää pitkiin aikoihin ensimmäisen paperitehtaan Suomessa. Tekeillä olisi raaka-ainetta, jossa on sekä paperin että muovin parhaat ominaisuudet.

Muutosvastarinta sanoo tähän, että ei onnistu, koska puunhankinta. Totta onkin, että puunkorjuujärjestelmää ei polkaista tyhjästä.

Mutta eivät nykyisetkään järjestelmät suljettuja ole. Kehittyneitä ne sen sijaan ovat.

Kun talouslehdissä kirjoitellaan, että teollisuus alkaa keksiä digitalisoitumisen edut, puunkorjuussa ne on älytty jo kauan sitten. Metsäteollisuuden vetämä työ perustuu kaikessa oleellisessa verkostoitumiseen. Sille ei oikein voi rakentaa kilpailijaa, mutta siihen voi kyllä mennä mukaan.

Niin on tehnyt St1. Yhtiö ei aio lähteä kaatamaan puita itselleen, vaan se on etsinyt itselleen sopivan solmun verkostosta.

Ja verkosto kehittyy – big data on tulossa vahvasti puunkorjuuseen. Kohta tiedämme metsistämme paljon enemmän.

Big dataa hallitaan ohjelmistontuottajien – uutta metsäteollisuutta – ohjelmilla, mutta dataa kootaan esimerkiksi hakkuukoneilla. Kuten Ponssella, joka vielä 5–10 vuotta sitten teki tuotteita, mutta siirtyi sitten tuottamaan prosesseja ja on nyt siirtymässä kokonaisten ekosysteemien tuottamiseen – millä insinöörit hienostelevasti tarkoittavat teknosysteemejä, jotka toimivat ekosysteemiä muistuttavalla tavalla.

Metsäalan pilkkaaminen tutkimuksen dinosaurukseksi onkin sitä kaikkein imelimmän lajin viisautta, nimittäin jälkiviisautta.

Millainen pilkkakirjoitusten vyöry olisi lähtenyt taloustoimittajien kynistä, jos metsäyhtiöt olisivat vuonna 2000 ilmoittaneet panostavansa biopolttonesteiden tekemiseen? Siis juuri niiden samojen toimittajien, jotka nyt hokevat kuin mantrana metsäteollisuuden laiminlyöntejä.

Päästäkäämme todistajaksi seminaarissa itsekritiikkiä harjoittanut Tekesin teemajohtaja Jarmo Heinonen, joka juuri vuonna 2000 oli keskustellut metsäteollisuuden kanssa puupohjaisten polttonesteiden mahdollisuuksista.

”Me Tekesissä totesimme, että niille ei ole odotettavissa minkäänlaista taloudellista potentiaalia.”

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.11.2017.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Tiedeyhteisö ei keskustele


Yliopistossa minulle opetettiin, että tieteen edistyminen perustuu mahdollisimman suureen tutkimuksen avoimuuteen ja tiedonvälityksen vapauteen. Ne saavat aikaan niin sanotun tieteellisen keskustelun.

Tämä on minusta hyvä periaate, mutta se vaatii, että kumpikin ehto täyttyy, siis tutkimuksen avoimuus ja keskustelu.

Toki on niin, että perinteisesti tällä on tarkoitettu tieteen sisäistä keskustelua. Tämä olisi hyväksyttävää nytkin, jos tutkijat itse malttaisivat pysyä kammioissaan ja jos he saisivat rahoituksensa jostakin muualta kuin veronmaksajilta.

Meillä kuitenkin on tutkijoita, jotka katsovat oikeudekseen ilmoitella näkemyksiään laajassa julkisuudessa, mutta kun kysyy perusteluita, he kieltäytyvät vastaamasta. Eräskin Helsingin yliopiston biologian professori ilmoitti tämän luettelemalla noin kymmenen teosta, jotka minun pitää lukea, ennen kuin hän suostuu keskusteluun.

Minusta tämä kertoo huonosta itsetunnosta, tai ehkä epävarmuudesta omaan työtä kohtaan. Sanoihan jo Albert Einsteinkin, että ”jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et tiedä siitä tarpeeksi".

Mutta paljon suurempi ongelma on, että vaikka tutkijat esiintyvätkin julkisuudessa, sitä ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa keskusteluksi – ainakaan minun tuntemillani aloilla. Näin siitä huolimatta, että sitä heiltä vaaditaan, odotetaan ja edellytetään.

Tuon tuostakin maksajat, siis tavalliset veronmaksajat, kuten minä, ja ennen kaikkea meidän demokraattisesti valitsemamme edustajat, kysyvät, että miksi tutkimus sanoo sitä, tätä tai tuota.

Tähän vastataan mielipiteillä, mutta suurin piirtein koskaan ei näe, että tutkija vastaisi julkisuudessa toisen tutkijan näkemykseen argumentoiden.

”Upseerit eivät huutele viereisiin pöytiin.”

Esimerkiksi ympäristötutkimuksen suhteen on levällään tapa, että tiedeyhteisö tai ”tutkijat” ovat se, mitä tiedotusvälineissä kulloinkin ilmoitetaan. ”Poliitikoiden on syytä kuunnella tutkijoita – ilmastonmuutos ei odota”, otsikoi Suomen Luonto syyskuun lopussa.

Sen lehti jätti mainitsematta, että poliitikkojen ei suinkaan lehden mielestä pitäisi kuunnella kaikkia tutkijoita, vaan vain niitä, jotka Suomen Luonto hyväksyy.

Ongelma on todellinen. Yhdellä tapaa sitä kuvasi dosentti ja filosofian tohtori Esko Toppila Kanava-lehdessä (6/2017).

Toppilan mukaan yliopistot itse ovat osaltaan tuottamassa disinformaatiota. Yliopistoista löytyy aina ”joku, joka esittää totuutena oman mielipiteensä.”

Toppila ymmärtää poliitikkoja, ”jotka puhuvat kaiken maailman dosenteista, kun tieteellisiä tyrmääjiä löytyy, teki mitä tahansa”. Tutkijoiden helmasynti näyttää olevan sen unohtaminen, että poliitikon on otettava huomioon kaikki päätettävään asiaan liittyvät seikat, ei vain yhden tutkija mielipiteitä.

Tätä siitä seuraa, kun ei keskustella. Sen sijaan annetaan tiedonantoja, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä aiempien julkisuudessa esitettyjen väitteiden kanssa.

Nykyään usein jopa suurella joukolla, julkilausumilla. Itse, henkilökohtaisesti, kyllästyin niihin jo Teiniliiton aikaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2017.

perjantai 22. syyskuuta 2017

EU-päätös on velvoite, ei voitto


Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti viime kesänä, että jos Euroopan unionin päätös metsänielujen suhteen on Suomelle kielteinen, valtio voi hankkia rahalla ne päästöoikeudet, mitä lisääntyvä metsien käyttö tuossa tapauksessa edellyttäisi. Lausunto sai aikaan omituisen myrskyn vesilasissa.

Muun muassa jotkut vihreät poliitikot kiivailivat, että Suomi ei voi tällä tavalla tukea eurooppalaisen politiikan vastaista toimintaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että valtiolla ei liene muutakaan mahdollisuutta kuin maksaa.

Valtio ei voi sen kummemmin lisätä kuin vähentääkään metsien käyttöä, se voi vain kannustaa. Ja jos unionilta tulee sakot, valtio maksaa.

Vai voisiko valtio kieltää puukaupat? Keneltä? Moinen johtaisi vuorenvarmasti niihin kuuluisiin perustuslaillisiin ongelmiin: miksi sinä saat myydä puuta mutta minä en?

Kieltäisikö valtio teollisuuden ostaman puun käytön? Mitenkähän se sen voisi tehdä?

Yhden, ehkä toimivan ehdotuksen olen kuullut. Valtio voisi maksaa metsänomistajalle siitä, että hän viivästyttäisi päätehakkuuta.

Siinä vaan jää äkkiä pää vetävän käteen. Jos vuotuisista kahden miljardin euron puukaupoista siirrettäisiin vaikka kymmenesosa kymmenen vuoden päähän, merkitsisi se kolmen prosentin korkotasolla valtiolle 60 miljoonan euron laskua.

Sama pitäisi tehdä seuraavana vuotena. Kenties seuraavanakin. Päästöoikeuksien hinnaksi mainittu 300 miljoonaa euroa olisi käytetty aika pian.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Euroopan unionin päätös asiassa olisi merkityksetön. Siis lopullinen päätös.

Kuten tiedetään, viime keskiviikkona tuli vasta välipäätös. Ja vaikka lopullinen päätös olisi minkälainen, henkselien paukutteluun ei ole aihetta.

Jos unioni päätyy rajoittamaan metsien käyttöä, ongelma on siis suomalaisen veronmaksajan. En kuitenkaan ole kuullut Veronmaksajain keskusliiton huolehtivan tästä, metsäalan sen sijaan sitäkin enemmän.

Kuitenkin, etenkään vientiteollisuus, kuten metsäteollisuus, ei mitenkään voi toimia tavalla, joka on ristiriidassa sen kotimaan – tässä tapauksessa Euroopan unionin – demokraattisesti valitun hallinnon päättämän politiikan kanssa. Tämä hyydyttäisi aivan varmasti metsäteollisuuden, alkaen investoinneista.

Jos unioni taas sallii Suomen lisätä hakkuitaan, metsäala on kovan haasteen edessä. Silloin on näytettävä, että olemme lupaustemme mittaisia.

On luotava metsiimme ennen näkemätön hiilinielu vuoden 2050 jälkeen – siitäkin huolimatta, että nielu vähenisi lähivuosina. Mutta on myös pystyttävä luomaan uusia metsätuotteita, jotka ovat pitkäikäisiä ja perustuvat muuhunkin kuin sahaamiseen.

On tarjottava vaihtoehto nykytekstiileille, on opittava tekemään kangasta puusta ympäristön kestävällä tavalla. On opittava tekemään läpinäkyviä ja kestäviä pakkauksia puusta. On opittava korvaamaan teräs ja muovi puulla. Ja paljon muuta.

Lupaus on aivan omaa luokkaansa. Metsäala ei ole koskaan vielä ottanut tällaista vastuuta harteilleen.

En epäile, etteikö tässä onnistuta. Mutta ei henkseleitä paukuttelemalla, vaan kovalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2017.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kun tiede alistettiin julkilausumille


Niin sanotun Bios-ryhmän edustaja Antti Majava kirjoitti elokuun alussa Politiikasta-verkkolehteen artikkelin metsäbiomassan käytöstä (On aika siirtyä suunnitelma B:hen, luettu 25.8.2017). Kirjoitus on jatkoa tiedeyhteisön nimissä käytävään kampanjaan metsäbiotaloutta vastaan.

Kampanjan keskeisiä vaatimuksia ovat hakkuiden pitäminen ennallaan ja metsäteollisuuden suuntaaminen pitkäikäisempiin ja kestävämpiin tuoteisiin. Nämä ovatkin hyviä tavoitteita.

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti. Se haluaa tehdä tutkimuksesta ymmärrettävää, kiinnostavaa ja hyödyllistä. Se haluaa parempaa julkista keskustelua.

No hyvä, tässä tulee ainakin keskustelua.

Bios-yhteisön vetämä ja tiedeyhteisön nimissä käytävä kampanja pantiin alulle maaliskuun lopussa julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jossa vastustettiin metsien käytön lisäämistä. Sitä esitellään edelleenkin, ja nyt siis myös Politiikasta-julkaisussa, ”tutkijayhteisön” kannanottona.

Majava käy kirjoituksessaan läpi lukuisia selvityksiä, jotka hänen mielestään tukevat adressia. Ilmastopaneelin selvityksen, jonka mukaan keskeiset tutkijat ovat yksimielisiä metsien käytön ilmastovaikutuksista, Majava kuitenkin kuittaa sanomalla, että se vahvistaa muiden selvitysten viestiä. Todellisuudessa se tekee päinvastoin.

Tämän selvityksen mukaan tutkijat hyväksyvät esimerkiksi seuraavat väittämät:

Talousmetsien puuntuotantoa voi lisätä metsähoidon keinoin, mutta lähimpien vuosikymmenien aikana ei pystytä lisäämään merkittävästi runkopuun nettokasvua. Merkittävä lisäys on odotettavissa vasta 2050-luvulla ja sen jälkeen.

Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.

Suurimmat ilmastohyödyt puunkäytöllä saavutetaan puupohjaisilla pitkäikäisillä tuotteilla, joiden hiilisisältö pystytään pitämään pitkään käytössä ja jotka korvaavat elinkaarivaikutuksiltaan suuripäästöisiä tuotteita.

Pitkällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen metsäenergialla tuottaa ilmastohyötyjä, mikäli fossiilisten korvautuminen on pysyvää, metsämaa säilyy metsänä ja metsien kasvu pysyy ennallaan tai kasvaa tulevaisuudessa.

Metsien eri käyttömuodoille kuten puuntuotannolle, hiilensidonnalle, suojelulle ja virkistyskäytölle asetetut tavoitteet kilpailevat keskenään, eikä tavoitteita voida todennäköisesti saavuttaa samanaikaisesti.

Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

Näistä väittämistä yksikään ei ole ristiriidassa Suomen nykyisen biotalouspolitiikan kanssa. Pikemminkin päinvastoin: useat väittämistä ovat suorastaan samoja kuin biotalouspolitiikassakin.

Oleellinen kysymys sen sijaan on, kuinka metsäala voi kehittää uusia tuotteita, jos metsien käyttöä ja sitä myöten metsäteollisuutta rajoitetaan. Jos näin tehdään, mistä metsäteollisuus hankkii sen kannattavuuden, jonka varassa tutkimusta voi rahoittaa?

Ovatko metsäbiotalouden ahdistajat tulleet ajatelleeksi, mitä menetetään, jos metsien käytön tuomia mahdollisuuksia ei saada käyttöön? Otan vain yhden esimerkin: jos voisimme tehdä kaikki vaatteemme puusta, paljonko maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat vähenisivät, paljonko peltoja voitaisiin siirtää puuvillan tuotannosta ruoan tuotantoon?

Majava kirjoittaa, että Suomen biotaloussuunnitelmia ovat kannattaneet vain metsäala sekä tietyt poliitikot ja ministeriöt. Sitä hän ei tietenkään sano, että joukkoon kuuluu myös lukuisia tutkijoita. Omalla kannallaan olevia Majava ei luettele, sillä tämä lista olisi edellistäkin lyhyempi.

Ympäristölobbyn mielestä se olen kuitenkin minä, joka näin sanoessani syyllistyn tutkijayhteisön vähättelemiseen. Noinkohan?

Edustaako 68 tutkijaa tutkijayhteisöä? Yksin Professoriliitossa on 2500 jäsentä. Väitelleiden tutkijoiden määrä on moninkertainen.

Edustaako adressi metsäntutkimusta? Kävin kaikki allekirjoittajat läpi ja selvitin heidän tutkimusalansa niin hyvin kuin pystyin. Linkki selvitykseen löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Allekirjoittajien tutkimusalasta on adressissa kerrottu kovin vähän. Ajoittain vaikuttaa, kuin tietoa jopa pantattaisiin. Se vaikuttaa tarkoitushakuiselta, niin kaukana joidenkin allekirjoittajien tutkimustyö on metsäbiomassoista.

Tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin on kuitenkin heti lisättävä: en missään nimessä vastusta kenenkään oikeutta sanoa mielipidettään metsien käytöstä. Mutta sitä vastustan, että esitetään mielipiteitä metsien käytön ja ilmastonmuutoksen suhteista ikään kuin asiantuntijana, jos tutkijan työllä ei ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.

Siis, edustaako adressi metsäntutkimusta? Mahdollisimman laveasti tulkiten allekirjoittajista 12 on metsäntutkijoita. Yksin Luonnonvarakeskuksessa heitä on monikymmenkertainen määrä.

Entä edustaako adressi biologiaa? Biologeja allekirjoittajissa on 29 ja osa heistä on tutkinut metsääkin. Silti pystyn oikopäätä luettelemaan lukuisia, vähintään yhtä arvostettuja ja todella metsää tutkivia biologeja, joiden nimi ei ole listalla.

Mitä mieltä he ovat asiasta? Sitä ei voi kysymättä tietää. Toki he saattavat olla myös sitä mieltä, että tällaiset vetoomukset eivät edistä tutkimusta, vaan jotakin aivan muuta.

Metsäntutkijoiden puutteen adressissa Majava kuittaa käymällä niiden tutkijoiden kimppuun, jotka ovat arvostelleet adressia ”voimakkain sanankääntein”. Hetkeksikään Majavalle ei tule mieleen, että olisiko näihin sanankäänteisiin joku syy.

Ei, ympäristölobby ei näe malkaa omassa silmässä, se ei tee virheitä. Virheet ovat aina muiden heiniä. Näihin asti Majavan kirjoituksesta ei ole saatu korjattua edes sitä virhettä, että Eija-Riitta Korhola ei ole Euroopan parlamentin jäsen.

Silti kysyisin, mitä mahtoivat kokeneet metsäntutkijat miettiä, kun adressin allekirjoittajista löytyy muun muassa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian ja merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutuksen, sekä luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehityksen ja säilymisen ja ekologisen immunologian tutkijat.

Voitaisiinko kuvitella, että metsäntutkijat allekirjoittaisivat vetoomuksen, jossa otettaisiin kantaa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian tai luonnonpopulaatioien väripolyformian tutkimusten pätevyyteen? Kuka sen ottaisi tosissaan? Ottaisiko Bios-yhteisö?

Ja taas, sankean kritiikkinsä keskeltäkään Majava ei kanssa-ajattelijoidensa tavoin kykene esittämään vaihtoehdoksi mitään muuta kuin sitä, mitä metsäala nimenomaan tavoittelee ja koko ajan tekee: pitkäikäisiä ja kestäviä biotalouden tuotteita.

Mitä tulee metsien polttamiseen biotalouden merkeissä, tiedoksi nyt ja taas kaikille: kotitarvepuun lisäksi kukaan ei aio kaataa yhtäkään puuta siksi, että se voitaisiin polttaa. Polttoon menee vain se sivutuotepuu, mille ei löydetä parempaa käyttöä.

Parempia käyttöjä etsitään kaiken aikaa, mutta sitä työtä ei tee Bios-yhteisö, vaan metsäsektori. Bios-yhteisö taas yrittää kampittaa tätä työtä.

Bios-yhteisön harjoittamaa kampitusta rahoittaa Koneen säätiö. Saman säätiön hallituksessa istuu Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho, joka on allekirjoittanut adressin ja veti sen julkistamistilaisuuden.

En epäile hetkeäkään, etteikö Majavakin näitä esille nostamiani asioita ymmärtäisi, onhan hänkin sentään maisteri. Nimittäin kuvataiteen.

Kirjoitusta on korjattu 29.8.2017: metsäntutkijoiden luku on nostettu 11:sta 12:een ja biologien luku vähennetty 30:sta 29:een, syystä, joka kerrotaan alle linkitetyn kirjoituksen perässä.

Selvitys 24.3.2017 julkaistun tutkija-adressin allekirjoittajien tutkimusaloista löytyy täältä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus –lehdessä 25.8.2017. Siinä kirjoitin, että adressin allekirjoittajista 31 on biologeja. Luku muuttui 30:een, kun tarkastelin listaa tarkemmin.

Tutkija-adressin 21.3.2017 allekirjoittajat


Allekirjoittajat on ryhmitelty metsäntutkijoihin, jollaisiksi on hyväksytty myös metsää tutkivat ekologian tutkijat sekä metsän ja ilmakehän vuorovaikutusta tutkivat tutkijat, biologeihin ja muihin. Ryhmittely ei ole täydellinen, vaan kahteen ensimmäiseen ryhmään on pyritty ottamaan kaikki, jotka sinne suinkin voisivat päästä.

Jokaisen allekirjoittajan kohdalla ensimmäinen rivi on suoraan adressin tiedoista. Muut, kursivoidut tiedot olen hankkinut itse etsimällä tietoa verkosta lähinnä maallikon keinoin. Ensisijaisesti olen etsinyt sitä tietoa, mitä allekirjoittajat ovat itse itsestään kertoneet.

Ryhmittelyssä voi olla virheitä, koska monet tutkijat kertovat työstään kovin vähän. Kaikista allekirjoittajista en ole löytänyt tietoa ollenkaan. Ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini.

Ryhmittelyn lopussa on vielä kerrottu Bios-ryhmän jäsenten taustoista.

Metsäntutkijat:

Frank Berninger, Associate Professor Applied Forest Ecology, PhD
Jaana Bäck, professori
- metsien ja ilmakehän vuorovaikutus
Tuomo Kalliokoski, tutkijatohtori, MMT
Jari Kouki, professori
- metsäekologia
Liisa Kulmala, MMT
- metsätalous
Timo Kuuluvainen, yliopistonlehtori, MMT, metsäekologian dosentti
Tapio Linkosalo, MMT
Anna Lintunen, MMT
Lauri Mehtätalo, apulaisprofessori, metsäbiometrian dosentti
Annikki Mäkelä, professori
- metsänhoitotiede
Eero Nikinmaa, professori (emeritus)
- metsätiede, menehtynyt 17.3.2017
Timo Pukkala, professori, MMT
- maatalouskasvien, maaperän ja ympäristön tutkimus
12

Biologit:

Heidi Björklund, FT
- linnut
Patrik Byholm, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Jari Haimi, dosentti
- maaperäekologia, ekotoksikologia, selkärangattomat
Panu Halme, luonnonsuojelubiologian dosentti
Jussi Heinonsalo, akatemiatutkija, mikrobiologian dosentti
Toini Holopainen, ekologisen ympäristötieteen professori
Janne I. Hukkinen, ympäristöpolitiikan professori
Veijo Jormalainen, professori
- biologian laitos, Turun yliopisto, laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologia, merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutus
Patrik Karell, biotalouden erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
- luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehitys ja säilyminen, ekologinen immunologia – isäntälajin fysiologian ja taudin ekologian vuorovaikutus, saalistajan ja saaliin vuorovaikutus, life history evolution
Anne Kasurinen, akatemiatutkija
- maatalouden kasvien, maaperän ja elintarvikkeiden tutkimus
Saana Kataja-Aho, FT
- soveltava ekologia, maaperäekologia
Minna Kivimäenpää, ympäristöekologian dosentti
Matti J. Koivula, yliopistotutkija, ekologian ja luonnonsuojelubiologian dosentti
Atte Komonen, maa- ja metsätaloustieteen tohtori
- biodiversiteetti, luonnonsuojelubiologia, metsäekologia, makroekologia, hyönteiset
Erkki Korpimäki, professori
- ekologia, eläintiede, evoluutiobiologia
Raine Kortet, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, limnologia
Janne Kotiaho, ekologian professori
Andreas Lindén, erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Sirkku Manninen, ympäristöekologian dosentti
Annamari Markkola, kasvi- ja maaperäekologian dosentti
Sanna Mäkeläinen, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Mikko Mönkkönen, professori
- biodiversiteetti, ekologinen taloustiede, luonnonsuojelubiologia, maisemaekologia, yhteisöekologia
Pekka Niemelä, professori (emeritus)
- biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus, ekologian, metsäeläintieteen, metsähistorian ja metsäpatologian asiantuntija
Kai Norrdahl, professori
- Turun yliopisto, biologian laitos
Otso Ovaskainen, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, matemaattinen biologia
Markus Piha, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Anna Maria Pirttilä, yliopistotutkija, dosentti, FT
- kasvitiede, molekyylibiologia, mikrobiologia
Teemu Tahvanainen, yliopistonlehtori, dosentti
- kasvitiede, biostatistiikka, ekologia
Päivi Tiiva, FT
- ekologia
29

Muut:

Eeva Berglund, ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti
Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan professori (emeritus)
Nina Janasik-Honkela, tutkijatohtori, FT
- yhteiskuntatieteilijä
Pekka Jokinen, professori
- Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, ympäristöpolitiikka
Kaisa Korhonen-Kurki, ympäristöpolitiikan dosentti, VTT
Markus Kröger, yliopistonlehtori, dosentti
- kehitysmaatutkimus, valtio-oppi, hallintotiede
Markku Kuitunen, ympäristötieteen professori (emeritus)
- ympäristötiede, ympäristövaikutusten arviointi ja hallinta, ympäristö- ja maisemaekologia, luonnonsuojelubiologia, maankäytön suunnittelu, ympäristöasenteet, paikkatietosovellukset, elinkiertostrategiat ja lisääntymismenestys metsälinnuilla ja ketokasveilla
Jan Kunnas, ympäristöhistorian tohtori
Anssi Lensu, ympäristötieteen yliopistonlehtori, FT
Matti Leppäranta, professori
- tutkimusnimikkeiden perusteella lähinnä ilmaston ja vesistöjen välinen vuorovaikutus
Tuomas J. Mattila, erikoistutkija, tekniikan tohtori
Juha Mikola, yliopistonlehtori
- ympäristötiede
Jenni Nordén, FT
Nina Nygren, ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, HT
Ossi I. Ollinaho, ympäristösosiologi, tekniikan tohtori
Pauli Paasonen, yliopistotutkija, fysiikan dosentti
Mari Pihlatie, akatemiatutkija
- ilmastofyysikko
Kaisa Raitio, ympäristökommunikaation dosentti, YTT
Taina Ruuskanen, ilmakehätieteen yliopistonlehtori, FT
Aleksi Räsänen, tutkijatohtori, FT
- kaukokartoitus, maantiede, ympäristötiede
Laura Saikku, ympäristötieteen dosentti, FT
Ilkka Savolainen, tutkimusprofessori (emeritus)
- ympäristöteknologia
Sampo Soimakallio, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, TkT
Olli Tahvonen, professori
- ympäristötaloustiede
Timo Vesala, meteorologian akatemiaprofessori, FT
Tarmo Virtanen, yliopistonlehtori, ympäristötieteen dosentti
Anna-Liisa Ylisirniö, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, FT
27

BIOS-ryhmän jäsenet:

Jussi T. Eronen, FT, dosentti, ekosysteemit ja ilmasto
Paavo Järvensivu, KTT, talous ja kulttuuri
Karoliina Lummaa, FT, dosentti, ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
Ville Lähde, FT , ympäristöfilosofia ja -politiikka
Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti, kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus
Tero Toivanen, FM, tohtorikandidaatti, poliittinen talous ja historia
Tere Vadén, FT, dosentti, energia ja filosofia

Korjattu 29.8.2017: Timo Pukkala siirretty metsäntutkijoihin ja lisätty virke "ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini".