tiistai 11. huhtikuuta 2017

Metsänomistajat ovat tyytyväisiä neuvontaan – sen osoittaa WWF:n selvitys


WWF tiedotti maaliskuun lopussa mielipidetiedustelustaan, jonka se oli tehnyt metsänomistajien metsäneuvontaa koskevista mielipiteistä. Harvoin näkee niin hyvää esimerkkiä siitä, miten lobbarit onnistuvat käyttämään hyväksi löysää journalismia.

Oikein kateeksi käy.

Kaikista tiedustelussa selvinneistä asioista WWF onnistui tiedottamaan, että metsänomistajat eivät saa riittävästi tietoa vaihtoehtoisista metsänhoitotavoista, kuten jatkuvasta kasvatuksesta, eivätkä suojelumahdollisuuksista esimerkiksi Metso-ohjelman kautta. Heiltä ei kuulemma ylipäätään kysytä heidän omia käsityksiään metsänsä hoidosta.

Ja samaa toistivat toimittajat, ellei enemmänkin: esimerkiksi Yleisradion Radio Suomen toimittaja Aki Laine loihe lausumaan, että nimenomaan metsänomistajat ovat tyytymättömiä metsäneuvojien antamaan tietoon.

Se ei kuitenkaan ole metsänomistajien mielipide, jos nyt WWF:n tiedusteluun voi lainkaan luottaa. WWF itsekin toteaa ristiriidaksi sen, että kolme neljäsosaa vastaajista koki saaneensa tarpeeksi tietoa metsänhoidon vaihtoehdoista.

Laineen kertoma mielipide onkin siis WWF:n. Niin kuin moni muukin tiedustelusta kerrottu asia.

Ristiriitaa on vaikea nähdä. Metsäneuvoja selvästikin tietää monen metsänomistajan tarpeet, kysymättä ja oikein: tiedustelun mukaan 71 prosenttia koki saaneensa omien tavoitteidensa mukaista palvelua.

WWF valittaa, että vain 31 prosentille oli kerrottu luontoarvoja painottavista ratkaisuista – mitä ne ovat, sitä ei kerrottu – 19 prosentille Metso-ohjelmasta ja 33 prosentille jatkuvasta kasvatuksesta.

Olisiko siis pitänyt kertoa useammalle?

Jos pitää paikkansa se, mitä luontojärjestöt ovat kertoneet, Suomen metsissä ei juurikaan ole luontoarvoja. Miksi siis kertoa Metso-ohjelmasta metsänomistajalle, jonka metsässä ei ole Metso-suojeluun kelpaavia kohteita?

Kannattaako kertoa jatkuvan kasvatuksen mahdollisuudesta, jos metsänomistajan metsässä ei sellaista ole? Ihan vaan yksityiskohtana: siirtymävaihe jatkuvaan kasvatukseen saattaa kestää jopa 30 vuotta. Ihanko oikeasti pitäisi kertoa kaikille – mahdollisuudesta jota oikeasti ei ole?

Vastaajat olivat myös tyytyväisiä metsätöiden tulokseen, mistä WWF ei tiedottanut eivätkä toimittajat näinmuodoin kertoneet: 83 prosenttia oli erittäin tai melko tyytyväisiä tuloksiin. WWF ja sen perästä toimittajat eivät kertoneet, että luonto- ja virkistysarvojen säilymiseen oli tyytyväisiä 60 tai 80 prosenttia vastaajista, riippuen tulkinnasta.

Yli puolet vastanneista oli yli 60-vuotiaita ja yli puolet heidän tiloistaan oli kooltaan alle 50 hehtaaria. Kuulostaa kuin metsäneuvoja olisi ollut tekemisissä vanhan tutun metsän ja sen omistajan kanssa.

Toisaalta vaihtoehtoja ja kysymyksiä oli esitelty enemmän alle nelikymppisille ja yli sadan hehtaarin tilan omistajille. Niin kuin pitääkin.

Että kiitos WWF, asiat näyttävät olevan kunnossa. Vaikka, tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin: tällä kirjoituksella ei oteta kantaa siihen, onko metsäneuvonta hyvää tai huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.4.2017.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Salaseura perääntyy – Greenpeace edustaakin mielipiteitä, ei totuutta


Muistan hyvin, kun julkaisimme ensimmäiset artikkelimme forest.fi-verkkosivustolla vuonna 2004. Sivustohan perustettiin kertomaan metsäsektorin viestiä ulkomaille, ettei siellä oltaisi pelkästään ympäristöjärjestöjen varassa, mitä tulee Suomen metsätalouteen.

Silloinen maa- ja metsätalousministeriön metsäosaston ylijohtaja Aarne Reunala sanoi ensimmäisessä artikkelissamme mielipiteen, muistaakseni tyyliin ”tällainen kanava on tärkeä, koska se lisää viestinnän moniarvoisuutta”.

Kalikka kalahti: Greenpeace vastasi verkkosivullaan välittömästi. Viesti oli se sama, mikä järjestön metsäaktivisteilta on kuultu jo ainakin 20 vuotta: kaikki, jotka ovat eri mieltä, valehtelevat.

Tämä tuli mieleen, kun luin uusimpia uutisia kanadalaisen Resolute Forest Products -yhtiön oikeusjutusta Greenpeacea vastaan. Yhtiöhän on, oltuaan vuosia Greenpeacen kampanjoinnin kohteena, haastanut sen oikeuteen järjestäytyneestä rikollisuudesta, jonka ainoa tarkoitus on hankkia rahaa järjestölle itselleen.

Kuinka tuttua.

Nyt Greenpeace on kuitenkin perääntynyt. Siinä, missä se aiemmin on väittänyt muiden mielipiteitä valehteluksi, se sanookin nyt, että se itse ei ole väittänyt mitään, onpahan vain esittänyt mielipiteitä.

Tämä kaiken sen jälkeen, kun Greenpeace on korostanut, että se sentään perustaa väitteensä tieteeseen, kuulemma toisin kuin vaikka metsäsektori. Kiintoisaa on myös, että tarvittiin alioikeus, jotta Greenpeace kykenisi tähän myönnytykseen.

Kuinka kaukana Greenpeace on maailman todellisista ongelmista? Se selviää järjestön metsäkampanjasta Kainuussa. Se esimerkiksi esittelee kuvia Lammasjärven saarten hakkuista ja vertaa niitä hakkaamattomaan saareen.

Mutta oikeasti hakkuita pitäisi verrata kuivuneeseen Aral-järveen, Tyynenmeren muovilauttaan tai eturauhasongelmista kärsivään vanhukseen.

Pelkästään osalla Suomen metsien hakkuista voitaisiin korvata koko maailman puuvillan tuotanto. Suomessa kehitteillä olevilla teknologioilla kangasta todellakin voidaan tehdä puusta. Näin ympäristölle hyvin tuhoisaa puuvillanviljelyä voidaan vähentää ja puuvillapellot voidaan metsittää tai käyttää ruoan tuotantoon.

Suomalainen Paptic taas suunnittelee paperitehtaan rakentamista, tavoitteenaan tuottaa biohajoavaa materiaalia, joka korvaa muovipussit. Se Tyynenmeren lautta koostuu enimmin muovipusseista.

Ja se eturauhasvaiva – kuusesta löytyy apu siihenkin.

Globaalien ongelmien rinnalla Suomen metsät voivat joka suhteessa hyvin. Ne tuottavat raaka-ainetta, joka käy kaikkiin yllä kuvattuihin tarpeisiin. Kysymys kuuluukin, miksi Greenpeace vastustaa tätä – miksi se ei tule mukaan?

Ehkä se johtuu siitä, että järjestö eristäytyy muusta maailmasta suljettuun sisäpiiriinsä.

Esimerkiksi Suomen Greenpeacella on ehkä kymmenen jäsentä, joiden täytyy sääntöjen mukaan erota jäsenyydestä aina vuoden lopussa. He voivat toki anoa jäsenyyttä uudelleen ja saanevatkin sen. Jäsenyyden hyväksyy järjestön hallitus, jonka taas täytyy, sääntöjen mukaan, kysyä asiaan kantaa Ruotsin Greenpeacelta.

Varsinainen salaseura.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.3.2017.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kylläpä olin ihmeissäni


Viime perjantaina Helsingin Malminkadulla Eurooppa-salissa julkistettiin 68 tohtorin julkilausuma Suomen biotaloussuunnitelmista.

Julkilausuman esittelivät sen puuhamiehet. Sitten oli kolme kommenttipuheenvuoroa, jotka tukivat edellisiä puheenvuoroja.
Lopuksi oli kansanedustajien keskustelupaneeli, johon oli valittu neljä myötämielistä ja yksi muunlainen kansanedustaja.

Tilaisuuden avasi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori, talouskasvun vastustajana tunnettu Janne Hukkinen. Hän kertoi, että julkilausumaa on valmisteltu Bios-tutkimusyksikössä jo vuoden.

Julkilausuma ei kuitenkaan edusta edes oman alansa tutkijoiden yksimielistä kantaa. Kun kysyttiin, moniko oli jättänyt allekirjoittamatta, vastausta ei saatu, mutta se kerrottiin, että yleensä syy on ollut kiire, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden.

Silti esimerkiksi uusimmat tiedot metsien entistä suuremmasta hiilinielusta eivät olleet ehtineet vaikuttaa julkilausumaan. Vaikka toisaalta, jos olisivat ehtineet, entä sitten. Ainakin professori Timo Vesala oli tilaisuudessa sitä mieltä, että nielu saa olla vaikka kuinka suuri, mutta koskaan se ei oikeuta metsien lisäkäyttöä.

Meteorologi Vesala esittäytyi metsäntutkijaksi. Työpaikakseen hän ilmoitti Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen.

Seuraavaksi puhui Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho. Hän myönsi asian, jota edes maa- ja metsätalousministeriö ei ole suostunut kirjaamaan kestävän metsätalouden papereihinsa: metsälajien uhanalaisuus ei ole enää kasvussa.

Tämä ei ole uutinen asiaa seuraavalle. Mutta uhanalaisuuskartoituksista näkyy enemmänkin: kun uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuonna 2000 ja vuonna 2010, uhanalaisuuskehitys tietenkin oli vuonna 2010 positiivinen, jos se oli negatiivinen vuonna 2000.

Ja ainakin niin sanotun ympäristölobbyn mielestä se oli.

Toisin sanoen, tällä – Kotiahonkin hyväksymällä – mittarilla Suomen metsäala saavutti YK:n asettamat tavoitteet uhanalaisuuskehityksen kääntämiseksi positiiviseen suuntaan ennen vuotta 2010.

Että korkit kattoon ja nupit kaakkoon!

Tai ei sittenkään. Kotiahon mielestä tämä ei ole jokseenkin minkään arvoista, koska tulevaisuus. Siitä hän paljasti sen verran, että ”jos mitään ei tehdä”, 74–234 (hämmentävää tarkkuutta) lajia kuolee Suomessa sukupuuttoon seuraavien 50 vuoden aikana.

Ja tietenkään mitään ei tehdä. Tai jos tehdään, se – kuten nämä Kotiahon pilkkaamat säästöpuut – ei missään tapauksessa ole ratkaisu, vaan vain lieventää tuhoa. Ihan niin kuin jossakin olisi ratkaisu, joka ratkaisisi kaiken.

Kun säästöpuiden ajatus keksittiin joskus 1990-luvulla, yhtään säästöpuuta ei olisi säästetty, jos asiaa olisi kysytty ympäristölobbylta, niin sitkaasti se niitä pilkkasi pitkin 1990-lukua. Mutta lopulta, uhanalaisuustutkijoiden mukaan juuri säästöpuut ovat merkittävin yksittäinen syy siihen, että metsien tilanne on niinkin hyvä.

Tähän Kotiaho vastaa kysymällä, että voivatko säästöpuut muka olla parempi juttu kuin kaatamaton metsä. Tietenkin nimenomaan ovat, jos kannattaa metsien käyttöä myös todellisuudessa eikä vain puheissa. Ja sitähän professorit sanoivat useaan otteeseen kannattavansa.

Jos oikeasti kannattaa metsien talouskäyttöä, on etsittävä kompromisseja. Kaatamaton metsä ei ole kompromissi. Kompromissi on oikealla tavalla hoidettu talousmetsä.

Tärkeintä luonnonsuojelutyötä tekevät ne, jotka etsivät näitä kompromisseja, niin tutkimuksessa kuin käytännön metsänhoidossakin. Eikä tätä työtä pitäisi aliarvioida – etenkään sen takia, että ratkaisevan osan siitä tekevät aivan tavalliset suomalaiset eivätkä suinkaan ministeriöiden ja yliopistojen toimistoihmiset.

Sitten kuulimme Bios-yksikön talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivua. Hän kritisoi Suomen vimmaa kehittää biopohjaisia polttoaineita siirtymävaiheen teknologiaksi.

Järvensivun mielestä Suomen ei pitäisi sitoutua tiettyihin teknologioihin. Hän esittikin sitoutumista sähköautoihin.

Järvensivu toisti biotalouspolitiikkaa vastustavan perusargumentin: ei pitäisi keskittyä puuenergiaan. Kuitenkaan missään biotalous- tai metsästrategiassa ei keskitytä puuenergiaan, vaan energian tuotanto perustuu niissä absoluuttisesti, aina ja kaikkialla vain sivuvirtoihin, ja jos puuta kaadetaan, se tehdään ihan aina aivan muista syistä kuin energian tarpeesta.

Seuraavan kommenttipuheenvuoron esitti Cleantech Investin diplomi-insinööri Tarja Teppo. Hän kysyi, missä ovat korkean lisäarvon puuperäiset tuotteet. ”Miten puuta voitaisiin hyödyntää paremmin kuin polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa”, kysyi Teppo.

Siis polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa!

Tarja Teppo, katso täältä.

Yllättäin avautuneessa yleisöpuheenvuoron mahdollisuudessa Bioenergia ry:n Hannes Tuohiniitty kysyi: ”Kun te haluatte suurten puiden käyttöä, mitä sitten teemme siitä syntyville sivutuotteille, kuten hakkeelle ja purulle, koska sitä syntyy väistämättä sahatavaran sivutuotteena?”

Tähän vastasi yksi julkilausuman allekirjoittajista, Helsingin yliopiston professori Tuomo Kalliokoski, joka tutkii sitä, miten metsien vaihtoehtoiset käyttötavat vaikuttavat ilmastonmuutokseen.

Kalliokosken mukaan purusta voidaan tehdä lastulevyä!

Suomessa onkin yksi lastulevytehdas. On ollut enemmänkin, mutta kun ihmiset eivät halua ostaa lastulevyä.

Sitten Hukkinen avasi paneelin ilmoittamalla, että julkilausuma asettaa tieteen rajat ihmisen toiminnalle ja että ”tämän pitää olla keskusteltavan politiikan perusta”. Vastaavalla tavalla tieteen ja politiikan suhde määriteltiin viimeksi Neuvostoliitossa.

Vasemmistoliiton Silvia Modig sanoi hämmästelleensä Saksassa sitä, että liittokansleri Angela Merkelillä on apunaan tieteellinen asiantuntija. Hän on sillä tavalla harvinainen ihminen, että hänellä ei Modigin mukaan ole minkäänlaista poliittista näkökantaa.

Modig ylisti julkilausuman reseptiä, että pitäisi kaataa isoja eikä pieniä puita. Laadukkaan tukkipuun tuottaminen onkin ollut Suomen metsätalouden päällimmäinen tavoite jo useita kymmeniä vuosia, minkä merkkinä metsänomistajan puun myyntitulot tulevat 70-prosenttisesti juuri tukkipuun myynnistä.

Keskustan kansanedustaja Katri Kulmuni vastasi, että ei niitä isoja puita saa aikaiseksi, jos ei ensin kaada pieniä puita. Tässä Kulmuni oli tietenkin väärässä: kyllähän isoja puita kasvaa ihan vaan vaikka kukaan ei tekisi mitään.

Ongelma vaan on, että niitä kasvaa niin vähän ja niiden laatu on niin epätasainen, että sen varassa ei kyllä kansantaloutta pidetä yllä. Ja tämä on se syy, miksi pitää kaataa pieniä puita.

Kulmuni kertoi, että julkilausuman moittima tavoite nostaa hakkuut 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa hyväksyttiin jo edellisessä hallituksessa. Tuo hallitus myös selvitti hakkuulisäyksen vaikutuksia – kaiken muun mutta ei luonnon monimuotoisuuden suhteen.

Nykyinen hallitus päätti selvittää myös vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Selvityksen tekivät Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus. Selvitys antaa luvan kasvattaa hakkuita kestävyyden häiriintymättä.

Kotiaho ilmoitti, että Syken ja Luken tutkimukset eivät ole kelvollisia, koska niitä ohjataan poliittisilla kysymyksillä. Tätä kommentoi tutkimuksia tekemässä ollut Suomen ympäristökeskuksen Saija Kuusela. Hänen mukaansa tutkimukset on varmasti tehty kunnolla, mutta niihin sisältyy varauksia.

Samat varaukset sisältyivät myös siihen uhanalaisuustutkijoidenkin lupaukseen, että uhanalaistilanne tulee jopa parantumaan, kunhan vain monimuotoisuustoimista pidetään kiinni. Tilaisuudessa oltiin sitä mieltä, että ei tietenkään pidetä.

Kuitenkin, vaikka suojelumäärärahat vähenevät, suojelu ei vähene, vaan päinvastoin: suojelualueiden määrä kasvaa kaiken aikaa, vaikka ehkä hitaammin kuin aiemmin. Mutta tehokkaimmat keinot ovat – kuten aiemmin todettiin – muualla. Ja niitä kiihdytetään.

Viime aikoina on tuotu esiin useita esimerkkejä säästöpuiden lisätuottamiseksi metsiin, eikä ole sanottu, etteikö myös sertifioinnin kriteerejä paranneta. Mutta siinähän esimerkiksi ympäristöjärjestöt eivät halua olla mukana.

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru ilmoittautui maallikoksi ja sanoi, että Suomessa on paljon puita mutta vähän metsiä.

Jaahans.

Kiuru on hallituspuolueen kansanedustaja ja siksi ehkä maan parhaiten informoituja ihmisiä. Hän esitti toiveen, että ”joku kertoisi, onko metsien kasvuennusteessa otettu huomioon ilmaston lämpenemisen vaikutus ja onko otettu huomioon mahdolliset haitat metsätaloudelle".

Viuhdoin kättäni saadakseni vastata, koska onhan kansandustajan saatava tieto paneelitilaisuuden yleisöltä, jos hän ei saa sitä esimerkiksi ministeriöstä. Avustajan uraani ei kuitenkaan päästetty alkuun. Koska kukaan muukaan ei vastannut, vastaan tässä ja nyt: on ja on.

Kulmuni ihmetteli vastakkainasettelua bioenergia–sähkö, kun oikea vastakkainasettelu pitäisi olla uusiutuvat–uusiutumattomat. Hän halusi vastustaa nimenomaan fossiilisia polttoaineita.

Tähän vihreiden Antero Vartia pamautti, että ei tässä ole kyse fossiilisten vaan ilmastonmuutoksen vastustamisesta, ja tuli samalla kannattaneeksi ydinvoimaa – mutta ymmärsikö hän sen itsekin, sitä ei päässyt kysymään.

Kulmuni melkein lupasi, että hallituksen puoliväliriihessä huhtikuussa metsiensuojelun toimintaohjelma Metson määrärahoja tullaan nostamaan. Modig sivalsi välittömästi, että olisipa vain vielä tämä puoliväliriihi ennen kunnallisvaaleja.

Kulmuni sanoi, että yksityiset metsänomistajat, jotka kuitenkin omistavat valtaosan Suomen metsistä, ovat hyvin innokkaita osallistumaan esimerkiksi juuri Metso-ohjelmaan. Tämän olisi halunnut sanoa myös vieressäni istunut MTK:n Markus Nissinen, joka huitoi puheenvuoropyyntöjä ainakin neljään otteeseen siinä määrin, että mustelmat olivat lähellä, mutta turhaan.

Metsäteollisuus ry:n Ahti Fagerblom pääsi kysymään, että jos metsäteollisuuden tuotteita ei tehtäisikään Suomessa vaan jossakin muualla, kuinka varmoja julkilausuman allekirjoittajat ovat siitä, että olosuhteet olisivat siellä Suomea paremmat.

Kotiaho jätti vastaamatta sanomalla, että ”tietenkin katastrofi on aina huonompi vaihtoehto kuin huono”.

Sosiaalidemokraattien Ville Skinnari suri, että se vähäinenkin uusi metsätuotanto mitä maassa on nähty, tässä tapauksessa Metsä Fibren Äänekosken tehtaan hankkeet tuottaa tekstiiliä puusta, ovat sinänsä hyviä, mutta kun teknologia kuitenkin on ulkomaalaisen Itochun käsissä.

Skinnari on väärässä. Teknologia on täysin Metsä Fibren käsissä, mutta on se myös Itochun käsissä siinä mielessä, että se omistaa Metsä Fibrestä 24,9 prosenttia.

Syy omistukseen on, että Itochu tuntee kansainväliset tekstiilimarkkinat. Onko siinä jotakin vikaa, että metsäyhtiö sitouttaa hankkeisiinsa tällaista osaamista? Eikö niitä ole aina haukuttu juuri markkinoinnin puutteista?

Väite on myös täydellisen kohtuuton. Ettäkö Metsä Fibren tekstiilituotanto olisi ainut esimerkki uudesta metsätuotannosta? Ja onko tällaista kritiikkiä konsaan kuultu esimerkiksi Uudenkaupungin autotehtaan suhteen?

Lopuksi Vesala katsoi asiakseen vielä arvioida paneelin kansanedustajat, että kaikki ymmärtäisivät, varmasti. Tai siis, yhden kansanedustajan.

Hän kehui vuolaasti Kulmunin taitavuutta, millä hän tietenkin varsin ylimielisesti tarkoitti, että Kulmuni oli väärässä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Metsien hiilivirroille hinta?


Jo otsikko on viekoitteleva: ”Metsien hiilivirroille hinta?” Mutta se on valetta.

Eivät ne halua maksaa siitä, että hiili virtaa. Miksi maksaisivatkaan – siitähän maksetaan jo, ja monen mielestä oikein hyvinkin – vaikka hintahan määräytyy markkinoilla ja hinnan suuruudesta tai riittävyydestä voi aina olla vähintään kahta erilaista mieltä.

Mutta nämä maksajat. Oikeasti ne haluavat maksaa siitä, että hiili ei virtaa. Siis että se pysähtyy, jää metsään ja museoituu.

Yllä otsikoitu Energiauutisten joulukuussa julkaistu juttu väittää, että ilmastopolitiikka tehostuu, jos metsien hiilivirroille olisi hinta. Samaa toisti Tekniikka&Talous-lehti.

Väite on käsittämätön. Metsien hiilivirroilla kun on hinta, tässä ja nyt. Sen näkee esimerkiksi puukauppatilastoista.

Lehdet siteeraavat Luonnonvarakeskuksen tutkijoita ja väittävät, että ”puun ympäristöystävällistä kasvattamista ja käyttöä voitaisiin ohjata tehokkaasti taloudellisilla kannustimilla ja samalla edistää ilmastopolitiikan toteutumista”.

Mitä on ”puun ympäristöystävällinen kasvattaminen”? Ehkä jotain muuta kuin Sinä, onneton metsänomistaja, epäympäristoystävällisyyksissäsi juuri nyt teet.

Todellisuudessa puun kasvattamista ohjataan jo nyt ties kuinka monella keinolla ympäristöystävälliseen suuntaan. Myös tulokset ovat hyviä.

Mutta eiväthän Luonnonvarakeskuksen tutkijat haluakaan hinnoitella hiilien virtoja, vaan hiilen varastoja. Heidän ajatustapansa mukaan metsänomistajalle maksettaisiin siitä, että hän perustaa metsäänsä hiilivaraston.

Kuulostaa hyvältä. Esimerkiksi MTK saattaisi kannattaa tätä – tuohan se lisää rahaa MTK:n jäsenille. Miten on, MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola?

Valitettavasti metsäalalla on pula politiikan ymmärryksestä, niin hieno porukka kuin se muuten onkin. Tässäkin asiassa pitäisi olla malttia kysyä, voiko kukaan kuvitella poliitikkoa, viranomaista tai muuta julkista tahoa – tai mitään tahoa – joka suostuisi maksamaan metsänomistajalle tällaisen hiilivaraston perustamisesta, mutta ei vaatisi sen säilyttämistä.

Kysymys kuuluukin näin: mitä tälle hiilivarastolle saisi tehdä? Saisiko sen hakata? Jos saisi, pitäisikö hiilivaraston perustamisesta maksetut korvaukset maksaa takaisin?

Jos pitäisi, maksu lankeaisi käytännössä puut ostavalle sahalle. Saisiko saha perittyä näin korotetun puun hinnan markkinoilta? Mitä vastaa Sahateollisuuden Kai Merivuori?

Ratkaisukin meillä on, mutta epäilen, voiko sitä muuttaa toimivaksi politiikaksi. Kyse on tietenkin siitä, että metsän hiilivarastoa voi todellisuudessa kasvattaa nimenomaan hakkaamalla.

En kuitenkaan osaa kuvitella sellaista poliittista mekanismia, millä näin luotu hiilivarasto voitaisiin muuttaa metsänomistajan saamaksi hyödyksi, ja miten tämä hyöty muutettaisiin numeroiksi siten, että se toimii kaikkialla maailmassa – koska siitähän on kyse, globaalista politiikasta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusuus -lehdessä 25.1.2017.

Kirjoitus herätti keskustelua verkossa. Tutkijoiden mukaan metsiä voidaan käyttää ilmastonmuutoksen torjunnassa myös hiilivirtoja hinnoittelemalla, jos se tehdään oikein. Keskustelussa päädyttiin ainakin päätelmään, että lopulta ongelma on poliittinen: kyetäänkö tekemään ratkaisua, jossa eri tavoitteet on saavutettu.

tiistai 24. tammikuuta 2017

BirdLifen Black Book of Bioenergy – karhunpalvelus kestävämmälle metsätaloudelle


Black Book of Bioenergy -raportillaan kansainvälinen BirdLife ei vain jätä käyttämättä saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille muillekin, jotka siihen pyrkivät.



Black Book of Bioenergy -raportin kansi.

Luin kansainvälisen lintujensuojelujärjestö BirdLifen raportin bioenergiasta. Luin ja hämmästyin.

Suomi on yksi Black Book of Bioenergy -raportin kohdemaista. Siitä syntyvä kuva Suomen metsäsektorista on koko lailla tuntematon. Toisaalta raportin suositukset vastaavat nykyistä, suomalaista metsäpolitiikkaa likimain täysin.

Raportti antaa eurooppalaisen bioenergian käytöstä yleistävän ja sitäkin kautta väärän kuvan. Esimerkiksi brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti raportin perusteella, että kaikkialla Euroopassa käytettäisiin suojelualueiden puuta bioenergian tuotantoon. Lehden mukaan metsätalouden hakkuujätteet eivät riittäisi bioenergian tuotannolle enää missään Euroopassa.

Näin ei kuitenkaan ole, ei ainakaan Suomessa eikä luullakseni myöskään Ruotsissa. Muusta Euroopasta en uskalla mennä takuuseen, mutta miksi uskoisin raporttiin niidenkään osalta, kun siitä maasta, jonka tunnen, ei kerrota tosiasioita.

Yleistävän ja virheellisen kuvan takia raportti piilottaa sen, miten erilaisia ratkaisuja bioenergia-alalla on. Näin osaaminen ja paremmat ratkaisut luonnon hyväksi eivät leviä, vaikka juuri sen luulisi olevan kansainvälisen ympäristöjärjestön tärkeä tehtävä – joka ilmaistaan myös raportin esipuheessa.

Näin BirdLife ei vain jätä käyttämättä jäseniltään ja tukijoiltaan saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille niille bioenergia-alalla työtä tekeville ihmisille ja organisaatioille, jotka kuitenkin – toisin kuin BirdLife – tekevät sen varsinaisen työn.

Täsmällisiä lähteitä ei anneta…
Raportin väitteet pakottavat etsimään lähteitä. Lähdeluettelo löytyykin.

Suomen osalta lähteitä on neljä. Niitä ei ole kytketty tekstissä esitettyihin väitteisiin.

Kun lähteet lisäksi on kirjoitettu otsikkotasolla – Metsätilastollinen vuosikirja 2014, Maaseudun Tulevaisuus marraskuussa 2014, Keskisuomalainen tammikuussa 2015, Suomen ympäristökeskuksen julkaisu Metsäbiomassan energiakäytön ilmastovaikutukset Suomessa toukokuulta 2011 – niiden käyttökelpoisuus raportin väitteiden todentamisessa lähenee nollaa.

Itse asiassa lähteiden arvo on jopa negatiivinen: osittain ne todistavat päinvastaista kuin raportti väittää.

Kysyin lähteistä raportista vastuussa olevalta Sini Eräjäältä, joka hoitaa kansainvälisen BirdLifen Euroopan ja Keski-Aasian ryhmässä Euroopan unionin bioenergia-asioita. Selvisi, että raportin sähköisessä versiossa lähdeluettelon lähteet on linkitetty kohteisiinsa.

…tai ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife
Metsätilastollisen vuosikirjan ja Suomen ympäristökeskuksen julkaisun osalta linkit eivät kuitenkaan auta raportin väitteiden perustelemisessa, sillä, kuten ylempänä, ne vievät vain vähintään kymmenien sivujen kokoisten julkaisujen etusivulle.

Mutta sanomalehtilinkit veivät yksittäisiin juttuihin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Keskisuomalaisessa. Niistä kumpikin kertoo päinvastaista kuin BirdLife väittää.

Juttujen mukaan kantojen käyttö energiantuotantoon on vähenemässä, kun taas BirdLife väittää sen lisääntyvän. Jutut on kirjoitettu suomen kielellä, mikä lienee hankalaa ymmärtää suurelle osalle kansainvälistä yleisöä, joka on raportin kohderyhmä.

Eräjää myöntää, että tällä hetkellä kantojen käyttö vähenee. Väitettä kasvusta hän perustelee hakemalla vertailukohdan tarpeeksi kaukaa – ajasta, jolloin kantojen keruu oli uutta ja määrä ”käytännössä nolla”.

Näin voi tietenkin todistaa mitä haluaa.

Tosiasiassa Suomen metsäalalla laaditut suunnitelmat kantojen keräämiseksi energiantuotantoon eivät ole toteutumassa. Moni yhtiö on luopunut keruusta kokonaan. Tällä perusteella myöskään raportin ainoa suomalaisesta metsäpolitiikasta poikkeava suositus, että kantojen keruusta pitäisi luopua kokonaan, ei ole kovin suuri ongelma.

Kun raportin lähteistä käytiin joulun alla Twitterissä keskustelua, missä tuotiin esiin, että ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife väittää, ne lakkasivat toimimasta. Virheilmoitus antoi ymmärtää, että lehdet ovat poistaneet juttunsa verkkoversioistaan.

Todellisuudessa näin ei ole tehty, kuten yllä olevista linkeistäkin näkee. Sen sijaan BirdLife itse on mitä todennäköisimmin katkaissut linkkien toiminnan.

Lahopuun käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti väittää, että lahopuuta käytettäisiin Suomessa yhä enemmän energianlähteenä. Väite on lähinnä kummallinen: eihän lahopuu edes pala.

Eräjään mukaan lahopuun lisääntynyt käyttö näkyy Metsätilastollisen vuosikirjan taulukoista 9.3–9.5. Niistä ei kuitenkaan löydy yhtään viittausta lahopuuhun. Myös tilastot koonneesta Luonnonvarakeskuksesta sanotaan, että niiden perusteella ei voi päätellä mitään lahopuun käytöstä.


Tässä kuvassa on esimerkki sellaisesta kokopuusta, mitä Suomessa käytetään energiantuotantoon. Kuva: Tage Fredriksson

BirdLifen raportin mukaan kokopuun käyttö energianlähteenä on Suomessa kymmenkertaistunut vuodesta 2000. Väite on totta, mutta mitä se tarkoittaa?

Energiakäyttöön kerätystä puusta vajaa puolet koostuu hakkuista kertyvistä oksista ja latvuksista ja loput pieniläpimittaisesta kokopuusta. Sitä saadaan harvennushakkuista ja nuoren metsän hoidosta.

Aiemmin ympäristöjärjestöt ovat pitäneet pienpuun energiakäyttöä ilmaston kannalta vähintään neutraalina, ellei positiivisena, koska se uusiutuu niin nopeasti. Ja niin ajattelee myös BirdLife, ainakin raporttiin kirjoitettujen suositusten mukaan.

Toisaalta suurempien puiden, kuten tukkien tai selluntuotantoon kelpaavien puiden käyttö energiaksi ei ole Suomessa kasvanut, lukuun ottamatta lyhytkestoista piikkiä hieman ennen vuotta 2010. Kasvua ei ole ollut muun muassa siksi, että se on haluttu metsäpoliittisin keinoin estää.

Lehtipuun kasvaneesta käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti sanoo, että lehtipuita käytetään Suomen energiantuotannossa kasvavia määriä. Tässäkään väitteessä ei ole mieltä.

Suomessa metsäenergiaa tuotetaan vain metsätalouden sivutuotteista. Hakkuut siis kohdistuvat siihen puuhun, mitä päätuotteen tuotanto tarvitsee. Kukaan ei tarkoituksella hae lehtipuuta energiakattilaan.

Eräjää myöntää tämän. Hänen mukaansa ”kyse on siitä, että näin vain pääse käymään (energiapuun) kysynnän kasvaessa.”

Todistelussa on vain yksi heikko kohta: puun kysyntä bioenergiaksi ei ole kasvanut, vaan pikemminkin vähentynyt. Se taas johtuu fossiilisten polttoaineiden halpuudesta.

Muitakaan todisteita ei ole, vaikka ainakin lehtipuun kasvavan käytön pitäisi näkyä tilastoissa. Lahopuun käytön kasvu taas ei voi tilastoissa näkyä: sellaista ei yleensä tilastoida, mitä ei ole olemassakaan.

Eräjään mukaan raportissa esitetään kuitenkin todisteena valokuva energiakäyttöön menevästä puupinosta. ”Seassa oli kaikenlaista puuta, ihan hyvää runkopuuta mutta myös lahovikaista, lehtipuuta ja vastaavaa, mitä ei varmaan olisi muuhun käyttöön kerätty.”


Black Book of Bioenergy -raportin kuva puupinosta, johon Sini Eräjää viittaa. Pino on kuvattu Kuhmossa ja kuvan on ottanut Harri Hölttä.

Pinossa olevien puiden päistä ei kuitenkaan voi tällaista päätellä. Puu esimerkiksi voi olla lenko, vaikka sen pää näyttäisi kuinka hyvältä. Elävän puun vähäistä lahoamista ei voi tietää, ennen kuin se on kaadettu. Lehtipuuta harvennushakkuilta on kertynyt aina, eikä sitä kerry nyt sen enempää kuin ennenkään, ellei lehtipuun määrä ole dramaattisesti kasvanut, mikä taas olisi positiivinen uutinen.

Ja loppujen lopuksi, sehän on vain yksi puupino.

”Ikoninen metsämaisema” säilyy vastakin
Raportissa on tahaton kehukin: se sanoo, että ”bioenergiateollisuus on tuhoamassa Suomen ikonisen metsämaiseman viimeiseen kantoon”.

Tätä Eräjää perustelee hallituksen suunnittelemalla 15 miljoonan kuution vuotuisella hakkuulisäyksellä, jossa bioenergian tarve on ”yksi pääsyistä”. Näin ei kuitenkaan ole: hallituksen linjaus ei muuta sitä, että puuenergiaa tuotetaan vain muun tuotannon sivuvirroista ja hakkuulisäyksen tarkoitus on tuottaa paitsi perinteisiä, myös uudenlaista metsäteollisuuden tuotteita.

Puuenergian kokonaistuotannon lisäys on hyvin pieni. Suunniteltukin kasvu on vain muutaman prosenttiyksikön suuruinen.

Niin että jos suomalainen talousmetsämaisema on BirdLifen mielestä ikoninen, voimme olla rauhassa: samanlaisena se pysyy jatkossakin, ainakin jos se on Suomen metsäalasta kiinni.

BirdLifen Black Book of Bioenergy -raportti on luettavissa täällä.

Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin forest.fi-verkkosivulla 17.1.2017 suomeksi ja englanniksi.

Kommentoin aiemmin BirdLifen julkaisua Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissani 21.12 2016. BirdLifen vastine julkaistiin lehdessä 28.12.2016. Maaseudun Tulevaisuus julkaisi 2.1.2017 kolumnini johdosta Sini Eräjään haastattelun. Itse taas kirjoitin haastatteluun vastineen, joka julkaistiin 9.1.2017. forest.fi-sivun kirjoitusta BirdLife ei ole kommentoinut.


torstai 22. joulukuuta 2016

Tunnepakkaus on ikuinen – älypakkaus kestää vain sisällön verran


Metsäpäivien alustuksessaan saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz kertoi suomalaisen ja saksalaisen metsäkäsityksen eroista. Schatzin mukaan saksalainen metsäkäsitys on ennen kaikkea tunnetta, suomalainen kuutiometrejä.

Silti Schatz epäili, että tämä ei ole koko kuva. No, ainakaan saksalaisten osalta ei ole.

Mutta entä suomalaisten? Ehkä on niin kuin Schatz epäili, että siinä saattaa olla jotain pientä tunnetta, mutta se ei missään tapauksessa liity metsien käyttöön.

Ei – kun suomalainen käyttää metsiä, keskustelua käydään numeroin, ovat ne sitten kuutioita, litroja, kiloja grammoja tai euroja. Vaikka meillä puhutaan paljon uusista metsätuotteista, numeroista emme ole luopumassa.

Tämä johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että pelkällä tunteellakin voisi elää.

Ehkä kuitenkin voi, ehkä jopa suomalainen metsäala. Tässä ja nyt.

Otetaan vaikkapa pakkaukset. Meillä kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa.

Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa tiedon lähestyvästä kammiovärinästä vaikka lenkkipolulle.

Tämänhän me osaamme. Älypakkaus ei kuitenkaan ole mitään tunnepakkaukseen verrattuna. Otetaan vaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus.

Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaista ja todella halvalla tehtyä ainetta, joiden laatuja ei sokkotesteissä erota toisistaan monikaan. Varsinaista bulkkia.

Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten. Milläpä muulla kuin pakkauksella.

Pakkaus luo eron. Sen me ostamme, emme suinkaan viinaa. Viina tulee kaupan päälle.

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja sen puheen oleellisin kuosi on pakkaus. Pakkaus on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma.

Kyllähän kirkas lasipullo myisi, mutta ei mihin hintaan hyvänsä. Hieno viskipaketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

Juuri pakkaus luo suurimman osan viinan ja hajuveden arvosta.

Entä toisin päin? Hajuvesistä en tiedä, mutta eikö muka mene viinapakkaus kaupaksi ilman sen sisällä olevaa pulloa?

Kyllä menee: olen nähnyt niitä myytävän kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät sellaisenaan sisustuselementiksi.

Tai niillä halutaan kertoa hyvästä mausta ja tyylistä. Ehkä joku jopa luulee, että pakkauksessa on pullo. Siihenkään ei tarvita sitä pulloa, tai ainakaan sen sisältöä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2016.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan


”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.