Puunkorjaaja tuhosi raakut, ei Stora Enso

 

Veteraaniluonnonsuojelija Ilpo Kuronen kommentoi taannoin syytöksiä siitä, että olisin takinkääntäjä. Hän sanoi, että se on mahdoton ajatus, ”eihän Hanneksella ole takkia laisinkaan”.

Kuronen oli oikeassa. Minulla tosiaan ei ole juurikaan mielipiteitä, ainakaan luonnonsuojelusta, mitä Kuronen varmaankin tarkoitti ja mitä läheisystäväni äskettäin piti – no niin, en nyt tiedä – ainakin omituisena.

Mutta nyt on otettava kantaa, ehkä jyrkästikin – silti faktoihin perustuen.

 

Kun metsänomistaja aikoo tehdä hakkuun, hänen on tehtävä metsäkeskukseen metsänkäyttöilmoitus. Tästä ilmoituksesta selviää, missä hakkuu on tarkoitus tehdä.

Tieto hakkuusuunnitelmasta menee ympäristökeskukseen. Metsäkeskus ja ympäristökeskus katsovat, että hakkuusuunnitelma on pykälien mukainen. Jos alueelta tai sen läheisyydestä löytyy suojeltavia luontokohteita, tästä toimitetaan tieto metsänomistajalle ja puut ostavalle metsäteollisuusyhtiölle.

Nämä tahot siirtävät tiedot luontokohteista korjuuyritykselle, joka on puut ostavan metsäyhtiön alihankkija. Korjuuyritys tekee hakkuun viranomaisten, metsänomistajan ja metsäyhtiön ohjeiden mukaan. Käytännössä hakkuusta ovat vastuussa metsäkoneiden kuskit.

 

Tärkein keino, millä luontokohteiden tuhoja hakkuukohteilla on pyritty – näin kai on sanottava – estämään, on konekuski. On säädetty, että konekuskin on tunnistettava luontokohteet, olivat ne etukäteen tiedossa tai ei (jopa lumen alta) ja säästettävä ne, vaikka se olisi vastoin työnjohdon ohjeita.

Tämän velvoitteen metsäala on ottanut riemumielin vastaan ja korostanut sitä, kuinka korkeaa ammattitaitoa konekuskeilta vaaditaan.

Onneksi konekuskilla on apuja. Jokaisessa metsäkoneessa – niin puut kaatavassa hakkuukoneessa kuin puut kuljettavassa metsätraktorissakin – on sähköinen kartta, josta näkyvät hakkuualueen rajat ja tiedossa olevat luontokohteet. Jos kone edes lähestyy luontokohdetta, se alkaa hälyttää.

Ja tämä tunnettu Hukkajoen luontokohde oli tiedossa ja kartalla, kuten olemme nähneet jopa telkkarista.

On kysytty, olisiko GPS-häirintä voinut olla syy ongelmaan. Ehkä. Tähän kannattanee palata sitten kun saamme edes ensimmäisen esimerkin siitä, että tällaista olisi esiintynyt.

Teknisistä vimpaimista puhuminen vie kuitenkin harhaan. Ne todellakin ovat vain apukeino. Tärkein ja sitovin ilmoitus on elinkeino- ja ympäristökeskuksen toukokuinen ilmoitus Hukkajoen suojelukohteesta ja tärkein vastuu on konekuskin vastuu. Tämän rinnalla hakkuukoneiden kartat ovat jotakuinkin sivuseikka.

 

Metsäkoneiden ajourat hakkuukohteella suunnitellaan etukäteen. Suunnitelmat tehdään samoille kartoille, missä luontokohteet näkyvät. Jos ajoura siis menee luontokohteen läpi, se ei voi olla vahinko.

Hukkajoen yli oli ajettu. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että luontokohteena olevan pienvesistön yli ei saa ajaa, oli siellä raakkuja tai ei. Se vain on yksiselitteisesti kielletty.

On myös ihmetelty, eikö puron yli olisi voitu rakentaa siltaa. No, jos pienvesistö on luontokohde, siihen kuuluvat myös pienvesistön rannat. Toki, jos on valmis rakentamaan riittävän pitkän ja korkean, mahdolliset puut väistävän tai ylittävän sillan, se voisi onnistua, mutta se ehkä vaikuttaisi hakkuun kannattavuuteen.

 

Mitä tapahtui? Siitä emme tiedä kaikkea. On väitteitä, että konekuski olisi – Metsähallituksen edustajan kohdattuaan (ja ehkä sen jälkeen, kun hän ei pyynnöstä huolimatta ollutkaan riisunut rintaliivejään) – soittanut työnjohtajalle kysyäkseen neuvoja ja saanut neuvon jatkaa. Joka tapauksessa on selvää, että Hukkajoen yli ajettiin satoja kertoja.

On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miten tämä olisi voinut olla muuta kuin vähintäänkin piittaamattomuutta, tai jopa tarkoituksella tehty.

Kaikkeen edellä kerrottuun nähden aivan yhtä kummallista on asian saama julkisuus. Toki ymmärrän, että Stora Ensoa haukutaan, mutta kun tunnen jonkin verran viestintää, en lähde siihen kuoroon, joka mestaa yhtiön tässä(kin) huonoksi.

Kannattaisi muistaa, että todennäköisesti Stora Enso ei ole syyllinen, mutta silti se on ottanut vastuun. Se on antanut ohjeet, joita on rikottu – ja käsitykseni mukaan tarkoituksella. Jos näin tehdään, on aivan sama, millaista on valvonta, tätä ei voi estää.

Metsäalan kannalta valtavan paljon merkityksellisempi seikka on, miten puun korjuuyhtiöt toimivat. Eikö niiden antama lupaus konekuskien korkeasta ammattitaidosta pidäkään paikkaansa? Vai moraalistako  on pula? Mikä on yhtiöiden kulttuuri ylipäätään?

Korjuuyrityksissä on nyt peiliin katsomisen paikka. Julkisuus ei näytä tätä peiliä niiden eteen kantavan, mutta onneksi metsäteollisuus tekee sen.

Stora Enso on jo ilmoittanut uudelleenkoulutuksesta, mikä lienee kaunisteleva nimitys sille, mitä on tulossa. Tiedän, että muut metsäteollisuusyhtiöt tekevät saman. Enkä yhtään epäile, etteikö julkisuus tule niitä moittimaan tästäkin.

Kun on tehnyt 30 vuotta työtä metsäalan maineen puolustamiseksi, tämä on vähintä, mitä voi toivoa.