Kuka valitsee komission – EU:n tulevaisuus vaatii vastauksia

 

Suomen EU-politiikassa on ihmetelty kyvyttömyyttä vaikuttaa päätöksiin etukäteen. Reaktiivisuus on silmiinpistävää. Tulee ikävä Paavo Lipposta.

Ongelmat korostuvat Euroopan komission työntäessä jatkuvasti uusia aloitteita. Ne on kuorrutettu hyvillä tavoitteilla, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen.

Kun mennään käytäntöön, kuva muuttuu. Aloitteiden sisältö tuskin vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita eikä lainkaan hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, komissio hylkää siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet, perinteisen ajattelun kestävän kehityksen kolmesta tukijalasta sekä valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuuttaa jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tällaiseen voi vastata, jos kannattaa luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjumista, mutta paremmin keinoin, niin kuin Suomen metsäsektori? Mitä tehdä, jos komissio puhuu elinkeinoista vain taktisessa mielessä ja systemaattisesti hylkää niiden mahdollisuudet edistää komission itse julkituomia tavoitteita?

Vastaukset voivat alkaa vain sanoilla ”tavoite on hyvä, mutta…”. Jokainen, joka ymmärtää viestintää, tietää heti, että tällä tavoin voi vain hävitä.

 

Nykyinen komissio jatkaa lokakuuhun 2024 asti. Nyt, housut kintuissa, pitäisi kysyä, miten voisi etukäteen vaikuttaa siihen, millaista poliittista linjaa seuraava komissio ajaa? Ottaen huomioon erilaisista EU-hankkeista käydyn keskustelun, eikö juuri tämän pitäisi olla nyt suomalaisen EU-keskustelun ytimessä?

Siis sen, miten saisimme unionille luottamusta nauttivan hallituksen – asia, jonka toteutumista unioni itse edellyttää jäsenmailtaan.

Poliitikkojen ja päättäjien pitäisi selvittää, sekä itselleen että meille EU-kansalaisille, miten komissio ja sen poliittinen linja todellisuudessa valitaan. Aika harva taitaa sen tietää.

Nykyisen komission johtajan nimi putkahti esiin jostain ja sitten jäsenmaat tekivät esityksiä komission jäseniksi, jotka joku hyväksyi tai hylkäsi. Lopputuloksen sentään hyväksyi, tosin komissaari kerrallaan, parlamentti.

Jos me oikeasti olemme eurokansalaisia, meille pitää ennen kaikkea kertoa, kuka valitsee komission poliittisen linjan. Tämä on tehtävä, jos Euroopan unioniin halutaan edes jossakin määrin demokraattista kontrollia.

Jos siis Euroopan unionista halutaan keskustella, mielestäni keskustelun aihe pitäisi ennen kaikkea olla tämä: kuka valitsee päättäjämme ja millä poliittisella perusteella.

Onko tämä kohtuuton vaatimus?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2022.

 

 

Luovummeko mistään, jos luovumme jostain?

Ystäväni Hanna Weselius kysyi taannoin Facebookissa jotain, johon en osannut vastata lainkaan, heti. Ehkä en osaa nytkään.

Hanna kysyi: jos luovumme jostakin (esimerkiksi ilmaston tai ympäristön hyväksi), mistä oikein luovumme, tai, luovummeko oikeastaan mistään.

Kysymys on hyvä. Kun miettii omia luopumisiaan, ovatko ne todellisia?

 

Jos sammutan turhat valot, mistä luovun? Jos lasken huoneiston lämpötilaa, missä vaiheessa alan luopua jostakin? Jos syön ruoat ennen kuin ne ovat pilaantumiskunnossa, onko se oikeasti luopumista? Jos en osta sellaista, mitä kuitenkaan en käytä, eikö se ole suorastaan helpotus?

Pitkään mietittyäni olen tullut tulokseen, että on yksi luopumisen kohde, joka kirpaisee, mutta joka on myös merkittävin likimain kaikkien ympäristöongelmien kannalta. Se on polttomoottorin käyttö.

Siitä jos pääsisi irti, kaikki olisi hoidettu. Mutta kun ei pääse.

 

Kahvinkeitin on turha, jos kahvi on turhaa, mutta kun jotain on syötävä ja juotava. Kas kummaa, viina tehdään keittämällä. Sen hiilijalanjäljestä puhuu harva.

Kaiken ylijääneen ruoan pakastan, koska olen pihi. Kun syön sen, sulatan sen jääkaapissa, koska näin se on parempaa.

Koska kävelen ja fillaroin, liikuntasyistä, en käytä kovinkaan paljon edes julkista paikallisliikennettä. Lokakuussa kävin lentämällä Espanjassa. Tavallaan se liittyy työntekoon.

Junassa matkustan mielelläni, kaikkialle kotimaahan ja myös Venäjälle, jos sinne pääsisi. Se olisi mukavaa.

Voisin myös kehua syöväni sikaa mieluummin kuin nautaa, mutta sillekin on vain makuperustelu. Lintua söisin, jos kaupasta saisi syömäkelpoista. Veden makuinen liha ei kiinnosta.

Mutta se polttomoottori. Minulla on puolikas auto. Jos luovun siitä, luovun monesta asiasta tai ainakin joudun järjestämään ne toisin. Kuten sieniretkistä ja osasta mökkimatkoja. Jopa joistakin sosiaalisista suhteista – joita tosin en ole pitänyt riittävästi yllä muutenkaan.

Ehkä joutuisin nojautumaan toisten hyväntahtoisuuteen kiusallisessa määrin, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo ottaa rahaa auton lainaamisesta, ainakaan kustannusten mukaan.

Saaressa olevalle mökille ajan perämoottorilla. Voisin soutaakin. Tosin aina sinne ei pääse soutamalla. Sitten en kaiketi menisi. Se olisi luopumista.

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mistä luovuimme, vaan siitä, millaista elämää haluamme. Kun kaikesta ei voi luopua, on ratkaistava, mitä haluamme.

Ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee. Eikö silloin pitäisi miettiä, mitä luonnonvaroja olisi viisainta käyttää, ja ennen kaikkea, mihin?

Ehkä uusiutuvia? Niiden ongelma on, että aurinkoa ja tuulta lukuun ottamatta niiden käyttö perustuu hengiltä ottamiseen. Ympäristöjärjestöt käyttävät tätä tietenkin hyväkseen median suosiollisella avustuksella.

Tällainen valinta ei kuitenkaan useimmiten ole tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Mikä on? No, esimerkiksi, lapsenteko.

Tilastomittareilla lapsenteko on kaikkein epäekologisinta. Mutta tilastot eivät mittaa sitä, mikä olisi lapsenteon vaihtoehto eivätkä sitä, mitä lapsi tuo – paitsi kansantalouteen.

Joku saattaisi kysyä, onko lapseton elämä elämää lainkaan.

Entä lemmikit? Onko lihaa syövästä koirasta hyötyä ja miten tilastot mittaavat sitä? Tiedän ihmisiä, jotka menisivät sekaisin ilman koiraa. Miten se auttaisi ilmastoa?

 

Osana ekologista ohjelmaansa Pentti Linkola halusi purkaa voimalinjat, mikä tietysti olisi ekologian kannalta täysin hyödytön ponnistus. Mutta kun ne olivat Linkolan mielestä rumia.

Hän halusi myös pitää kiinni joistakin äärimmäisen epäekologisista mukavuuksista, kuten kahvista, mitä ilmeisimmin koska piti siitä. Eikä siis suodatinkahvista ja kahvinkeittimestä, vaan energiaa tuhlaavasta, tulella kuumennettavasta pannukahvista.

Hän tiesi, millaista maailmaa – toisin sanoen kulutusta – hän halusi tavoitella.