perjantai 26. lokakuuta 2018

Pyydän keskustelua, en demagogiaa


”Puupelto ei korvaa vanhaa arvometsää”, kirjoitti Iltalehti pääkirjoituksessaan 14. lokakuuta. Harvoin on muutamaan sanaan mahdutettu noin paljon demagogista tyhjyyttä.

Mikä se puupelto on, kun Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt? Siis jokaisella hehtaarilla.

Entä mitä on arvo ja kuka sen määrää? Saako jokainen itse ilmoittautunut metsänomistaja määrätä pääkirjoittajan kodin arvon?

Kirjoituksessa käsiteltiin Metsähallituksen hakkuista Suomussalmella tehtyä tutkintapyyntöä. Se on ihan hyvä jutun aihe, mutta että pääkirjoitus!

Voisiko odottaa, mihin tutkintapyyntö johtaa? Aiemmin ne eivät ole johtaneet mihinkään, mitä taas ei sakeasti kuulutetuista journalismin periaatteista huolimatta yleensä vaivauduta julkistamaan lainkaan, vaikka tutkintapyynnöt uutisoidaankin huolellisesti.

Sama lehti äimisteli Helsingin Sanomissa aiemmin päivällä julkaistua kirjoitusta, missä Atte Korhola väitti, että puupolttoaineiden päästöt ovat moninkertaiset fossiilisiin nähden. Sama väite kuultiin viime viikolla Yleisradiosta, sillä kertaa ympäristöekonomian professori Markku Ollikaiselta.

Ollikainen kuitenkin sanoo puhuneensa ”ainespuun” poltosta. Toimittaja vain oli muuttanut ainespuun puuksi, mikä käytännössä käänsi Ollikaisen lausunnon päälaelleen.

Asia nimittäin on niin, että ainespuuta – siis puuta, josta voi tehdä tuotteita – ei kukaan aiokaan Suomessa polttaa. Polttoon ohjataan vain metsäsektorin sivutuotteita, kuten hakkuutähdettä, joille ei löydy muuta käyttöä.

Korhola perusteli väitettään Facebook-sivullaan kolmella tutkimuksella. Niistä yhdessä tutkittiin suurten metsäalueiden avohakkuuta ja siitä saadun puun polttoa. Toisessa tutkittiin samaa asiaa, mutta puuta poltettiin pelkästään sähköä tuottavissa laitoksissa. Tämä tutkimus selvitti myös biopohjaisten liikennepolttonesteiden ilmastovaikutuksia, mutta tältä osin tutkimuksen biomassat olivat peltokasveja.

Tämä kaikki on kuitenkin aivan toista kuin meillä, missä yhtäkään hehtaaria ei kaadeta poltettavaksi ja energiaa tuotetaan kaksinkertaisella hyötysuhteella tutkimusmaa Hollantiin nähden. Tämä tuotiin esiin myös tutkimusartikkeleiden synnyttämässä tieteellisessä keskustelussa.

Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin poltetun biomassan hiilipäästöjä niihin, jotka olisivat syntyneet, jos biomassa olisi jätetty lahoamaan. Toisin sanoen uusiutuvuutta, joka on kaiken puunkäytön perusta, ei otettu huomioon lainkaan.

Korhola tosin väitti, että otettiin, mutta minä en sellaisesta nähnyt merkkiä.

Mielestäni ympäristömuutoksen professorin täytyy tietää, jos hänen siteeraamansa lähteet eivät sovellu meille. Kun hän siitä huolimatta esittää niitä meille sopivina, onko ihme, jos ihmiset eivät ymmärrä?

Vastaavalla tavalla esille tuodaan kaiken aikaa kansainvälisten keskustelun termejä, jotka muualla tarkoittavat aivan muuta kuin meillä. Esimerkkinä metsänielujen kasvattaminen, joka maailmalla tarkoittaa metsittämistä.

Ja kun maailmalla puhutaan metsäkadosta, se tarkoittaa oikeasti aavikoitumista, mikä boreaalisessa metsässä on mahdotonta.

Näin tehdään, koska meillä ongelmat ovat globaalissa vertailussa pienet. Mahdollisuutemme ovat aivan muualla, esimerkiksi metsitysasiantuntemuksen viennissä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.10.2018.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Eläköön diesel – tai ainakin minä kannatan


Olen viime aikoina osallistunut muutamiin verkkokyselyihin, joissa mukamasten selvitellään sitä, kuinka ympäristöystävällinen olen. Ne ovat omituisia ihan kauttaaltaan, niin että puutun tässä nyt vain yhteen ulottuvuuteen, nimittäin pahimpaan.

Se on yksityisautoilu.

Ne kysyvät, omistanko auton. Vastaukseni on, että en minä vaan tiedä.

Parempi kysymys olisi, että omistaako kotitaloutesi auton. Paitsi että siihenkään minulla ei oikeastaan ole vastausta.

Se on nimittäin niin, että omistan tarkalleen ottaen 45 prosenttia Wolkswagen Golfista. Tällä realiteetilla en osaa vastata näihin kysymyksiin. Tätä on nykyaika, jonka kyselyiden tekijät löytävät kenties ensi vuosituhannella.

Sitten ne kysyvät kulkutavoista. Ajatko autolla, bussilla vai et.

Vastaa nyt tähänkin. Tänään ajan, huomenna en. Pyrin ajamaan fillarilla, paitsi talvella, mutta en minä voi tietää, milloin se onnistuu. Loput kävelen, autoilen tai bussittelen.

Näitä ne kuurnivat, ja kasvissyöntiä, mutta esimerkiksi sitä ei kysytä lainkaan, miten asuntoni lämmitetään. Mutta niin on, että jos syön pelkkää porkkanaa, saan ajaa bensa-autolla mielin määrin. Näin sanoi yksikin kysely.

Mutta diesel, se tulee vielä. Mitä tulee kasvihuonekaasuihin, uudet dieselit päästävät niitä vähemmän kuljetuskilometriä kohti kuin bensa. Mutta siitähän ei ole kysymys. Vai onko?

Todellisuudessa – voiko sellaisesta puhua – kaikki päästöt ja muutkin ikävät asiat menevät nykyään sekaisin. Harva ymmärtää, mistä on kyse. Kaikki ajavat omaa etuaan miten vain parhaiten voivat.

Kun luonnonsuojeluliitto haluaa lopettaa avohakkuut (ja sitä myötä metsätalouden kannattavuuden), mikä vain argumentti kelpaa, kuten avohakkuiden kielteinen ilmastovaikutus, jota ei ole.

Dieseliäkään ei voi moittia kasvihuonepäästöistä, mutta tämä vain verrattuna muihin fossiilisiin päästölähteisiin. Diesel on parempi kuin bensa, myös sähköfossiilisissa hybrideissä.

Lisäksi merkittävä määrä suurimmasta osasta Suomessa myydystä dieselistä on kotimaista UPM Verno –biodieseliä, tehty puusta.

Ensimmäisenä maailmassa, muuten.

Mutta tietenkin diesel on paha noin niin kuin ylipäätään. Anteeksi siitä.

Sitten ovat nämä typen oksidit, joita dieselistä tulee. Sekavassa keskustelussa tämä yhdistyy ilmastonmuutoksen kanssa, vaikka niillä on vain langanlaiha yhteys.

Enkä sano tätäkään minkään muun takia kuin siksi että mielestäni sitä ei ole lainkaan – kunhan vaan varmistan takapihan.

Niin tai näin, 90 prosenttia typen oksideista suodatetaan typeksi ja vedeksi. Näitäkin päästöjä tulee dieselistä yhtä paljon tai vähemmän kuin bensalla.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Muovi on viaton, ihminen ei


Minulla oli kuluneella viikolla (tarkennus: 18.9.) tilaisuus kuunnella selostusta Muovitiekartasta, jota valmistellaan ympäristöministeriön vetovastuulla. Metsäteollisuuden uusilta tuotteilta kuulemma odotetaan suuria tiellä muovittomaan tulevaisuuteen.

Näihin odotuksiin on vaikea yhtyä. Ei siksi, etteikö meillä olisi puupohjaisia muoveja tai muovien korvikkeita – on ollut jo kauan ja lisää tulee. Ongelma ja myös ratkaisut kuitenkin ovat aivan muualla.

Itse asiassa muovi ei ole ollenkaan ongelma. Sen sijaan ongelma ovat muovia yltympäriinsä levittelevät ihmiset.

He esimerkiksi kuvittelevat, että kunhan vain saadaan biopohjaisia muoveja, kaikki järjestyy, koska ne maatuvat. Todellisuudessa ne maatuvat yhtä hyvin tai huonosti kuin fossiilisetkin muovit.

Biomuovin raaka-aine kuitenkin on uusiutuvaa, minkä takia sen voisi polttaa. Mutta ei siinäkään mitään järkeä ole, sillä sehän on käyttökelpoinen hiilivarasto.

Siitä, kuinka paljon muovia meillä ja maailmalla käytetään, ei ole kovin laajaa ymmärrystä. Eikä siitä, kuinka paljon biomassaa kasvaa ja kuinka paljon siitä voisi käyttää fossiilisten muovien korvaamiseen.

Todellisuudessa suhteet ovat sellaiset, että biomassa ei muovin korvaajana riitä edes alkuun.

Mutta fossiilisen muovin käytön lopettaminen se vasta ongelma olisikin. Se kun ei lopettaisi muovin raaka-aineen tuottamista.

Öljynjalostusprosessi on sellainen, että raakaöljystä tulevat ne jakeet mitkä tulevat, ja vain osa niistä soveltuu vain muovin tekemiseen.

Öljynjalostuksen ja samalla siis muoviraaka-aineen tuotannon määrän sanelee lentokerosiinin kysyntä. Ja kerosiinin käyttö ei näyttäisi olevan vähenemässä, jos lentoliikenteen kasvusta mitään voi päätellä.

Ympäristöministeriön mukaan Muovitiekartan tekijät tiedostavat tilanteen. Sille ei kuitenkaan kuulemma voi mitään, koska Suomi on niin pieni tekijä.

Selitys hämmästyttää. Useimmilta tuollainen leimattaisiin oikopäätä vastuun ja johtajuuden puutteeksi.

Sitä paitsi, miksi emme tekisi muovia, jos sen raaka-ainetta kumminkin öljynjalostuksessa syntyy? Eihän muovia parempaa materiaalia juurikaan ole, ennen muuta siksi, että se on ikuinen.

Mutta tämäkin on väännetty muovin ongelmaksi. Se kuitenkin merkitsee ikuista hiilivarastoa. Jälleen: ongelma onkin vain siinä, minne ihmiset sen hiilivaraston rakentavat. Onko se välttämättä tehtävä keskelle valtamerta?

Nyt kuulen vastauksen, että valtamerten muovilautat tulevat jokseenkin kokonaan viidestä joesta, jotka ovat maailman alikehittyneimmillä alueilla, eivät meillä.

Tiedetään. Juuri siksi hämmästyttää, että meillä pohditaan muovitonta Suomea. Eikö meidän pitäisi miettiä, miten saisimme maailman suomettumaan, tällä kertaa muovin suhteen.

Meillä homma on hoidettu – ja hoidetaan, työ lienee vielä hiukan kesken – teollisuuden, viranomaisten ja kansalaisten yhteistyöllä. En ole kuitenkaan kuullut, että tämän innovaation vienti olisi missään arvossa esimerkiksi Business Finlandin työlistalla.

Jos ei ole, miksi ei? Emmekö me halunneetkaan profiloitua nimenomaan ratkaisujen tuottajana?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2018.