sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Nylén teki tyypilliset kehnot


Eniten vihreässä liikkeessä hämmästyttää sen kyky löytää keinot, miten ympäristöä suojellaan ympäristölle mahdollisimman tuhoisalla tavalla. Liikkeessä esimerkiksi elää sitkeä harhaluulo, että jos kaikki alkaisivat kasvissyöjiksi, luonto olisi pelastettu.

Näkemys perustuu olemattomaan ymmärrykseen luonnon toiminnasta. Se syyllistyy ympäristönsuojelijan kuolemansyntiin, kun se ottaa arvioitavasta kokonaisuudesta, ruokataloudesta, vain itselleen sopivan osan ja väittää sen edustavan koko kokonaisuutta.

Tässä se osa on selvä. He sanovat – aivan oikein – että kasvispohjainen valkuaisainekilo saadaan tuotettua eläintuotantoa pienemmällä pinta-alalla. Tällä perusteella kasvinviljely olisi siis tehokasta, eli ympäristöystävällistä.

Toisaalta, kasvinviljely perustuu aina yhden lajin viljelyyn samalla hehtaarilla. Tätä kutsutaan monokulttuuriksi, ja se on täsmälleen päinvastainen asia kuin biodiversiteetti, eli luonnon monimuotoisuus.

Biodiversiteetti on luonnon selviämisen perusedellytys. Kasvinviljelyn tehokkuus taas perustuu nimenomaan biodiversiteetin tuhoamiseen. Ja tämän tuhon korjaaminen on kaiken ekologisen, eli onnistuneen maatalouden edellytys.

Keinoja biodiversiteettituhon korjaamiseen on useita, mutta vain yksi niistä on ylivoimainen: eläintuotanto. Eläinten tuottama lanta on se, millä biodiversiteetti palautetaan peltoon kaikkein ekologisimmin.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa niiden eläinten kasvattamisesta. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole löytynyt, kuin lihaa syövä ihminen.

Toki luontokin voidaan panna maksamaan. Se voidaan tehdä käyttämällä uusiutumattomista luonnonvaroista tehtyjä lannoitteita. Esimerkiksi tätä tarkoitetaan tehomaataloudella.

Ekologisessa maataloudessa taas lihansyöjä korjaa sen biodiversiteettituhon, minkä kasvissyönti aiheuttaa.

Mutta on vihreillä tässä asiassa toinenkin kuolemansynti. Siihen syyllistyi esseisti Antti Nylén Suomen luonto -lehdessä 5. huhtikuuta.

Nylén oli lukenut New York Times -lehden keräämiä lihansyöjien puolustuskirjoituksia ja havainnut, että lihansyöjät eivät suostu puhumaan lainkaan tehotuotannosta, vaan perustelevat lihansyöntiä juuri siten kuin minä yllä, luonnonmukaisella tuotannolla.

Nylénin mukaan pitäisi puhua todellisuudesta, siis tehotuotannosta. Tämä tietenkin käy, kunhan se koskee myös kasvissyöntiä. Sen taakka ei tässä suhteessa olekaan pieni.

Siihen kuuluvat esimerkiksi geenimuuntelu ja jopa eläinrääkkäys: Yhdysvalloissa tehdään maissista sellaistenkin eläinten rehu, jotka eivät sitä voi syödä, mikä vaatii mittavat teolliset prosessit.

Mutta eihän tällainen Nylénille käy. Lihan suhteen hän haluaa puhua tehotuotannosta, kasvisten suhteen luomusta. Tämä on se toinen kuolemansynti: verrata yhden huonoa toisen hyvään. Näin voi osoittaa mitä haluaa.

Kuuluneeko esseistin ammattipätevyyteen ajattelun selkeys tai jonkinlainen toisten kunnioitus? Kummassakaan Nylén ei ansioidu.
Sinänsä ehkä tarpeellinen kasvissyönnin lisääminen ansaitsisi puolustajakseen parempaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 17.5.2013.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Hyvinvointivaltion on tuotettava


Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä puhui äskettäisillä Bioenergiapäivillä biotalouden roolista Suomessa. Hän puuttui myös historiaan ja ilmoitti olevansa eräässä kohtaa eri mieltä Pekka Himasen ”oikein hyvien raporttien” kanssa: kun Himanen haluaa perustaa hyvinvointivaltio 2.0:n, Penttilä sanoi sen menneen ja vaati hyvinvointivaltio 3.0:aa.

Kummankin käsityksen mukaan hyvinvointivaltio perustettiin sodan jälkeen ja ennen kaikkea 1960- ja -70-luvuilla. Himasen mukaan se kuitenkin eli näihin päiviin asti, kun taas Penttilän mukaan se kaatui 1990-luvun alun lamassa, minkä jälkeen meillä oli Nokia-vetoinen hyvinvointivaltio 2.0.

Kumpaakin käsitystä leimaa tietämättömyys ‒ toivottavasti se on sitä eikä pimittämistä ‒ sen ensimmäisen hyvinvointivaltion luomisesta. Kumpikin näkee asian niin, että hyvinvointivaltio on jotakin, jolle pitää löytyä ”ulkopuolinen” maksaja.

Ensimmäinen hyvinvointivaltio kuitenkin onnistui niin hyvin, koska se maksoi itse itsensä. Esimerkiksi Pekka Kuusen kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka selviää oikein hyvin, että hyvinvointivaltion tarkoitus oli luoda uutta kysyntää lisäämällä tasa-arvoa ja rakentamalla turvaverkkoja.

Tämä myös onnistui, mistä seurasi arvaamaton määrä taloudellista toimeliaisuutta, eli hyvinvointia.

Hyvinvointivaltion tarkoitus ei siis ollut kakun jakaminen, vaan sen kasvattaminen. Tämän on unohtanut ennen muuta elinkeinoelämä, joka kuitenkin hyötyi siitä eniten suhteessa antamiinsa panostuksiin.

Tämä taas johtunee siitä, että meillä ei ole perinteistä länsieurooppalaista konservatiivista ymmärrystä ‒ tai puoluetta tai liikettä ‒ siitä, että yrittäjän menestys ei voi koskaan olla yhteiskunnan tavoite, vaan keino. Eikä siitä, että sana elinkeinoelämä pitäisi ottaa kirjaimellisesti: kyse on ihmisten elinkeinoista, ei tavasta haalia lisää mammonaa yrityksille ja niiden omistajille.

Suomalaisen oikeiston keskenkasvuinen näkemys yhteiskunnasta ei ollut vaarallista niin kauan kuin yrittäjän ahneuden aatteeksi korottanut kokoomus ei ollut vallassa. Mutta nyt kun se on, ideologinen alastomuus on käymässä ilmeiseksi.

Palvomalla yksien ahneutta ei rakenneta yhteiskuntaa vaan tuhotaan se. Korkeintaan sillä rakennetaan lyhyen aikavälin kannatusta.

Vai mistä luulette johtuvan, että iso osa kansalaisista ei enää ymmärrä, että yritykset tekevät tuotteita ja palveluita meille kaikille, eivätkä vain voittoa omistajilleen. Jopa toimittajille saa nykyään selittää, että puita kaadetaan, jotta saataisiin niitä taloja, sitä paperia ja niitä pahvipakkauksia, mitä sinä ja minä tarvitsemme, eikä siksi, että yritykset vain haluavat kaataa puuta.

Ongelma ei ole yksin kokoomuksen. En ole useinkaan kuullut niin raskasta yrittäjiin kohdistunutta pilkkaa, mitä harrasti Perheyritysten liiton toiminnanjohtaja Matti Vanhanen, kun hän taannoin TV1:n A-Studiossa väitti yritysten investoivan halukkaammin, jos investoinnin tuloksena syntynyt voitto… ei, ei voitto, vaan sijoitusmarkkinoiden voitosta perittävä vero olisi yrityksestä nostettavan osingon veroa pari prosenttiyksikköä suurempi.

Jos suomalaiset yrittäjät ajattelevat näin, jos he investoivat parin prosenttiyksikön verosäästö mielessään ‒ mitä en usko ‒ ei todellakaan ole ihme, jos yrittämistä ei saada tässä maassa kannattamaan.

Hyvinvointivaltiota ei voi pelastaa, koska kukaan ei mietikään, miten sen saisi maksamaan itse itsensä. Ongelma ei siis ole, kuinka saamme sille rahaa jaettavaksi, vaan kuinka saamme sen tuottamaan.

Toistaiseksi en ole nähnyt tästä visioita, saati vanhanaikaisia ehdotuksia.