Kun ekologisista kompensaatioista
alettiin meillä takavuosina puhua, aavistin vaaran. Sitä ei vähentänyt, että
varsinkin hiilikompensaatioista olivat yhtaikaa innoissaan sekä metsäala että
vihreät.
Kerroin esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuudessa vuonna 2017, että ulkomailla kompensaatiot olivat jo silloin täysin
kansainvälistä toimintaa ja esimerkiksi Ville Niinistö oli ympäristöministerinä
ollessaan jopa esittänyt kompensaatiosuojelun esimerkkinä siitä, mitä Suomi voisi tarjota Brasilian
kaivosteollisuudelle.
Kysyin, mikä on Suomen
metsäsektorin kohtalo, jos ulkomainen iso raha alkaa ”korvata” aiheuttamaansa
ympäristötuhoa ostamalla suomalaisia metsiä suojelualueiksi? Metsäväki piti
tätä täysin epäuskottavana.
Toukokuun alussa kerrottiin,
että monikansallinen kaivosyhtiö Anglo American ostaa suomalaisen tytäryhtiönsä
kautta Inarin yhteismetsältä 2900 hehtaaria metsää kompensoidakseen Sakatin kaivoshankkeesta
aiheutuvat haitat luonnolle. Hinnaksi on kerrottu yli kymmenen miljoonaa euroa.
Metsäala yllätettiin tavanomaiseen
tapaan housut kintuissa. Kukaan osannut sanoa oikein mitään.
Hyvän kompensaation kriteereitä on pidetty tarpeellisina ties kuinka kauan, mutta niitä ei ole saatu aikaiseksi. Vieläkään ei suojelusta
ajatella maksettavan korvauksia muille kuin metsänomistajille, vaikka korjatun puun
kansantaloudelliset vaikutukset ovat metsätalouteen verrattuna jopa kymmenkertaiset.
Maailmalla katsotaan, että hyvän
kompensaation pitäisi luoda uusia luontoarvoja tuhottujen tilalle, mitä suojelu
ei tee kuin erittäin pitkällä aikavälillä. Muuten se vain turvaa olemassa
olevia arvoja.
Inarin yhteismetsää ei voi
arvostella, se oli pakkoraossa.
Kansainvälinen metsäsertifioinnin järjestelmä FSC oli luonut tilanteen, jossa metsäyhtiöt
eivät voineet ostaa puuta yhteismetsän omistamilta, FSC:n kiistanalaisiksi
nimeämiltä alueilta, vaikka yhteismetsä ei FSC:hen kuulukaan.
Globalisaatio löysi tapahtumaketjussa
yksinäisimmät uhrinsa ensimmäisen maailman syrjäseuduilta. Ympäristöjärjestöjen
nimellä kulkeva konfliktiteollisuus ja sen kainalossa olevat, sosiaalisen vastuun
nimeen vannovat suuret metsäyhtiöt, eivät heistä välitä.
Niin ympäristöjärjestöt kuin
metsäyhtiötkin pesivät kätensä kuin Pontius Pilatus: ne vetosivat FSC:n
sääntöihin, mutta ne itse kuitenkin ovat FSC:ssä päättävässä asemassa, varsinkin
ympäristöjärjestöt, mutta etenkin molemmat tahot yhdessä.
Tuli taas todistettua, että ympäristölobbyn
tarkoitus ei ole ympäristönsuojelu, vaan metsien poistaminen talouskäytöstä,
minkä hyvänsä metsien, millä hyvänsä keinolla.
Mutta miksi kompensaatioita kehittelevät
myös metsänomistajien omat metsänhoitoyhdistykset? Ovatko ne ymmärtäneet, että se
on Troijan lahjahevonen, joka itse ei ehkä ole vaarallinen. Sen sijaan vaarana
ovat lahjahevosen sisällään kantamat hyvän hiilikompensaation ehdot.
Yhdistysten Hiilipalvelun lannoituksella
saatava hiilinielu ei täytä kahtakaan hyvän kompensaation perusvaatimusta: se
ei ole riittävän pitkäikäinen – minimivaatimuksena pidetään sataa vuotta – eikä
syntyvä nielu merkitse satavarmaa lisäystä hiilensidontaan, onhan lannoitus muutenkin
kannattavin metsänparannustoimi.
Kysymys kuuluu, miten
Hiilipalvelun käy, kun hyvän kompensaation periaatteet aikanaan saadaan voimaan?
Kirjoituksen lyhyempi versio on
julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.5.2022.
