maanantai 24. syyskuuta 2012

On muovissakin puolensa


”Muotoilun asiantuntija” Kaj Kalin esitti Radio Suomen Taustapeilissä 11.9.2012 huolen: kaupallisen koulutuksen saaneilla ei ole minkäänlaista muotoilun koulutusta. Havainto on varmaankin tosi, mutta onko huoli aiheellinen?

Voi kysyä myös, ovatko muotoilun asiantuntijat saaneet kaupallista koulutusta. Tai ylipäätään mitään muuta kuin muotoilun koulutusta.

Jos eivät ole, olisiko se tarpeen? Ehkä, mutta muunlaisen koulutuksen puute ei onneksi ainakaan estä muotoilun asiantuntija Kalinia ottamasta kantaa mihin hyvänsä muuhunkin kuin muotoiluun.

Koska olin kuvitellut Kalinin ajattelevan omilla aivoillaan, minua hämmästytti hänen massa-ajattelunomainen kantansa muoviin – mikä on yllättävää jo sinänsä: en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, joilla on poliittinen kanta milloin mihinkin tekniseen yksityiskohtaan, kuten juuri muoviin, tai ydinvoimaan.

Kalinin mukaan muovit pitäisi kieltää kaikkialta muualta paitsi lääketeollisuudesta. Kanta on mahdottomuudessaan lähes humoristinen.

Ehkä muotoilun asiantuntijan pitäisi opiskella prosessitekniikkaa, onhan siinä kyse muotoiltavien tuotteiden raaka-aineiden valmistamisesta.

Miten muovi tehdään? Yksinkertaisimmin selitettynä niin, että raakaöljyä tungetaan kuumennettuun pystysuoraan, kolonniksi nimitettyyn putkeen, jonka seinässä on reikiä eri korkeuksilla. Näistä rei’istä tulee sitten erilaisia jakeita riippuen siitä, kuinka kevyitä ne ovat; raskaimmat tulevat ulos alemmista rei’istä, kevyimmät ylemmistä.

Näin tehdään kaikki se, mikä raakaöljystä tehdään. Oleellista on, että jos halutaan jotakin kolonnista tulevaa tuotetta, saadaan samalla kaikkea muutakin.

Eniten haluamme liikennepolttonesteitä. Niitä tehdään, ja sivutuotteena syntyy muovien raaka-aineita. Sitä ei voi estää muuten kuin lopettamalla liikennepolttonesteiden teon.

Sama pätee, jos haluamme lääketeollisuuden tarvitsemia muoveja. Joka reiästä vaan tulee tavaraa ja jotakin sillekin kai pitäisi tehdä.

Kalinin mukaan muovit ovat huono juttu esimerkiksi siksi, että kaikki toisen maailmansodan jälkeen tehdyt muovit ovat yhä edelleenkin keskuudessamme. Hänen mukaansa muovit eivät hajoa, vaan säilyvät ikuisesti.

Jos Kalin olisi tässä oikeassa, olisiko se hyvä asia? Eikö esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ole vain hyvä, että merkittävä osa fossiilisesta öljystä säilyy muovituotteissa eikä siis karkaa ilmakehään?

Kalin ei kuitenkaan ole oikeassa. Todellisuudessa iso osa muoveista voidaan kierrättää uudeksi raaka-aineeksi ja myös käyttää energiantuotannossa, eli siis polttaa. Näin Kalinin inhoamat muovit poistuvat silmistä ja päätyvät ilmakehään ilmastonmuutosta kiihdyttämään.

Kalinin mukaan esimerkiksi Ikean pitäisi muovin sijaan käyttää puuta, koska se on ekologisempaa. Tässä hän on oikeassa, vaikka hän on myös väärässä.

Minusta puuta pitää käyttää siellä missä sen ominaisuudet ovat eniten hyödyksi. Missä taas muovi on parempaa, käytettäköön sitä siellä. Kummassakin tapauksessa ilmasto hyötyy, jos tuote on niin hyvä, että sitä ei haluta hävittää.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 21.9.2012.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Perinnepilkkaa Nikkaluoktassa


Maailmassa ei ole monia aatteita, joiden vuoksi kannattaisi intoilla. Mutta yksi on: Slow Food.

Alun perin kyse oli pikaruoan vastustamisesta, hitaasta ruoanlaitosta. Mikä voisi olla sen parempaa?

Mutta sitten tuli tämä yleisvihreä yhteiskunta, joka vesitti aatteen. Vesitti niin, että kun on hyvä asia, totta kai sen pitää kannattaa kaikkia muitakin vihreitä asioita.

Kuten luomua, lähiruokaa, paikallista kulttuuria, ties mitä. Niinpä Slow Food on nykyään vain jotakin epämääräistä. Käytännössä ei mitään.

Törmäsin tähän kesälomallani Ruotsin Abiskossa ja Nikkaluoktassa. Jo Abiskon turistikeskuksen ”ekologinen”, Krav-sertifioitu luomuaamiainen ällötti: jos täällä halutaan tarjota luomuruokaa, kaikki on tuotu todella kaukaa, takuulla tehokkaasti organisoidun teollisuusyhteiskunnan voimin.

Ruotsalaisautojen täyttämällä parkkipaikalla joka toinen auto käytti ”biobränsleä” ja loput olivat muuten vaan ”miljövänlig”. Yhteishenki oli lämmin.

Slow Foodista taas puhui esitteessään Nikkaluoktan ravintola. Ravintoloista se on lähimpänä Ruotsin korkeinta tunturia, Kebnekaisea.

Hitaaseen ruoanlaittoon sitä ei liitetty mitenkään. Sen sijaan ravintola remelsi Slow Foodin merkeissä kannattavansa ”saamelaisten perinteistä ruokakulttuuria”.

Ruokalista puhui toista. Ja tämä on tyypillistä koko Pohjoiskalotille, myös Suomelle.

Kyllä, paikallisia raaka-aineita on käytetty. Mutta sekö se on sitä kulttuuria?

Todellisuudessa Nikkaluokta tarjosi pelkästään ranskalaisen keittiön mukaista ruokaa. Paikallinen ruokakulttuuri, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin ruokareseptejä ja ruoanlaittopaikkoja, oli unohdettu kokonaan.

Juuri tällainen ruokakulttuurimuistaminen ärsyttää eniten.

Puhumattakaan siitä, että juuri perinteiset ruokareseptit olisivat sitä Slow Foodia, millä Nikkaluoktan ravintola ensimmäisenä asiakkaansa päälle kävi.

Jos ravintola haluaisi oikeasti kunnioittaa Slow Foodia ja perinteistä ruokaa, se voisi lyödä nämä molemmat kärpäset tekemällä esimerkiksi poron koparakeittoa, kampsuja tai kuivalihavelliä, sillä niitä voi tehdä vain hitaasti. Ja se Abiskon turistikeskus tarjoaisi retkievääksi kirkasta viinaa ja poron kuivalihaa.

Mutta eihän tällaista voi tehdä; kukaan ravintolayrittäjä ei riskeeraisi tulevaisuuttaan tarjoamalla kaupunkilaiselle ekokuluttajalle koparakeittoa – raja se on ekologisuudellakin. Viina ja kuivaliha menisivät muuten, mutta kun oikeasti ekologinen kuluttaja ei voi juoda juuri muuta kuin luomuviiniä, jonka sisältämän alkoholinkin hän kuvittelee terveelliseksi.

Paljon helpompaa on vain puhua yleishyvästä vihreydestä.

Aivan toista oli tulla teeskentelemättömälle Kukkolankoskelle Tornionjoella. Ilman mitään Krav-sertifikaattia jo vastaanotossa oli savustettua siikaa – perhanan kallista, mutta ylpeätä itsestään.

Jos maalla haluaa olla luonnonmukainen, se pitää tehdä juuri näin. Otetaan kala joesta, savustetaan ja annetaan syötäväksi.

Luomumerkkejä tarvitaan vain kaupungeissa. Maalla mokoma on silkkaa teeskentelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.8.2012.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Uskomatonta röyhkeyttä


Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti äskettäin, että poliisi ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa Helsingin Jokereiden Semir Ben-Amor taklasi jääkiekko-ottelussa Helsingin IFK:n Ville Peltosen. Paatero päätteli, että kyseessä saattoi olla pahoinpitely.

SM-liigan toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuorinen taas sanoi toivoneensa, että poliisitutkinnan sijasta asia olisi voitu käsitellä jääkiekkoväen sisäisin kurinpitotoimin. Toive osoittaa uskomatonta röyhkeyttä, semminkin kun Vuorinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Vuorisen mielestä pitäisi siis hyväksyä, että jääkiekkoväen kurinpitosäännöt ohittavat lain. Jääkiekkoilijan pitäisi siis olla lainsuojaton.

Jos tällainen oikeus annettaisiin jääkiekkoväelle, kenelle muulle se pitäisi antaa?

Jospa minä, mahdollisesti pomon toiveesta, ottaisin ja pieksäisin työtoverini sairaalakuntoon. Toivoisiko Vuorinen, että asia voitaisiin käsitellä työpaikan sisäisenä asiana?

Rangaistuksena minut määrättäisiin pois työstä jokuseksi päiväksi, mutta kuitenkin niin että palkka juoksisi koko ajan. Eikö tämä kuulosta pikemminkin kannusteelta?

Toki sisäisiä kurinpito-oikeuksia ovat ottaneet esimerkiksi eräät moottoripyöräkerhot. Mutta ne ovat jääkiekkoväkeä fiksumpia ainakin siinä suhteessa, että eivät ala nillittää, kun poliisi tekee sitä työtään, mistä sille palkkaa maksetaan.

Mitä Vuorinen oikeastaan haluaa? Millaisia rikkomuksia pitäisi käsitellä jääkiekkoväen kesken?

Peltosen tiedetään olleen Ben-Amorin käsittelyn jälkeen monta päivää aivan muissa maailmoissa. Mitä jos hän olisi kuollut? Olisiko sekin pitänyt käsitellä jääkiekkoväen sisäisenä asiana?

Entä koskeeko Vuorisen toive vain kaukalon tapahtumia, vai pitäisikö pelaajien lainsuojattomuus ulottaa kauemmaskin, esimerkiksi jääkiekkoväen pikkujouluihin?

Koskeeko toive vain SM-tason kiekkoa? Vai pitäisikö jääkiekkoilijan olla, vaikkapa ikään katsomatta, lainsuojaton siitä lähtien, kun hän rekisteröitynä pelaajana saapuu pukukoppiin? Pitäisikö tämä kertoa juniorikiekkoilijoiden vanhemmille?

Lisäksi Vuorinen on toiveensa suhteen korviaan myöten jäävi.

Ensiksi, Vuorisen toiveessa on kyse Vuorisen vallasta. Sillä mitä muuta jääkiekkoväen kurinpitotoiminta on kuin jääkiekkojohtajien mielivaltaa yli pelaajien?

Nimenomaan mielivaltaa, sillä missään ei liene julkistettu minkäänlaista jääkiekkoväen kurinpitosäännöstöä ja esimerkiksi rangaistusasteikkoa. Päättäjät vain päättävät tapaus kerrallaan mitä päättävät.

Toiseksi, jääkiekkojohtajien halu poistaa jääkiekkoväkivalta ei kuulosta uskottavalta. Näin siksi, että merkittävä osa jääkiekkoyleisöstä nimenomaan haluaa nähdä väkivaltaa.

Väkivalta siis tuo lipputuloja. On vain sopivaa, että muutaman ottelun pelikiellot muka kovana rangaistuksena eivät vaikuta mihinkään.

Kannattaa muistaa Jokereiden valmentaja Tomi Lämsän vastaus Helsingin Sanomien kysymykseen, toimiko Ben-Amor hänen käskystään. Se ei ollut tämä: ”Ei toiminut”, vaan täysin epäuskottava ”en osaa lähestyä asiaa tuota kautta”.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10.9.2012.