maanantai 25. huhtikuuta 2022

Venäjän Ukraina-suhde on tuhoisimman vihapuheen vuosisatainen laboratorio

 

Luin äskettäin hämmästyksellä Anne Applebaumin kirjan Punainen nälkä (Siltala, 2018, suomentanut Antero Helasvuo). Kirjan varsinainen aihe on holodomor, Stalinin ja neuvostobolševikkien aiheuttama nälänhätä ja joukkotuho Ukrainassa vuosina 1932–34. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018.

Olen toki aiemminkin lukenut holodomorista. Sen mieleenpainuva esimerkki oli saksalaisten Namibiassa (silloiselta nimeltään Saksan Lounais-Afrikka) järjestämä kahdenkin kansan –hererot ja namat – kansanmurha.

Kansanmurhiksi luokiteltavia tekoja tekivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muutkin, esimerkiksi espanjalaiset Kuubassa ja britit Etelä-Afrikassa, missä kohteina olivat valkoiset buurit.

Näistä kuitenkin saksalaisten toiminta Lounais-Afrikassa muistuttaa Stalinin ratkaisua eniten. Kaikki kansanmurhaajat ovat nimittäin havainneet, että ihmisten kiinni ottaminen ja murhaaminen on tavattoman työlästä, kallista ja epävarmaa. Ihmisiä ei välttämättä saa kiinni, he panevat hanttiin, karkailevat ja lisäksi toiminnasta jää jälkiä ja se aiheuttaa protesteja ulkomailla.

Espanjalaiset ja britit turvautuivat kalliisiin keskitysleireihin, mutta saksalaiset keksivät ratkaisun kansanmurhan kalleuteen: täytyy järjestää olot, joita ei voi paeta. Lounais-Afrikassa ratkaisu oli, että hererot ja namat ajettiin Kalaharin autiomaahan, missä he kuolivat nälkään. Tästä kertoo myös David Olusogan ja Casper W. Erichsenin kirja Kaiser’s holocaust (Faber & Faber, Lontoo, 2010).

Stalinin ratkaisu oli samanlainen. Nälkää ei voi paeta, se tavoittaa aikanaan jokaisen. Keino nälänhädän aikaansaamiseksi oli yksinkertainen: viedään ihmisiltä kaikki syömäkelpoinen pois.

Jokaista ukrainalaista ei näinkään saatu tapettua, niin kuin ei saatu tapettua hereroja ja namojakaan, mutta yritys oli kova. Ruoan ottokampanjat olivat julman väkivaltaisia, jatkuvia ja kaikenkattavia. Nälästä puolikuolleet ihmiset saattavat syödä mitä vain, mutta sekin vietiin, nahkaesineitä myöten. Luonnollisesti ruoan hallussapito oli rikollista.


Neuvostobolševikkien organisoimasta holodomorista on kiistelty, oliko se tarkoituksellinen ja oliko se kansanmurha. Bolševikit itse ovat myöntäneet ainoastaan ruokapulan, joka olisi johtunut sääoloista – jotka tosin eivät olleet mitenkään huonot ainakaan viljasadon kannalta.

YK:n määritelmän mukaan se ei ollut kansanmurha, mikä on luonnollista: bolševikit itse olivat muotoilemassa tuota määritelmää. He pitivät tarkkaan huolen siitä, että heidän tekonsa eivät määritelmän piiriin lankea.

Applebaumin kirja ei kerro vain vuosista 1932–34. Päinvastoin, se on suorastaan järisyttävä paketti siitä, kuinka venäläiset poliittisesta väristä riippumatta ovat aina pitäneet ukrainalaisia vähäpätöisenä veljeskansanaan. Ei oikeastaan edes kansana vaan vähäpoikana, jota isompi slaavilaisveli saa komentaa miten haluaa.

Järisyttävää tässä on, että yksikään niistä puheista, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin on viime vuosina ukrainalaisista viljellyt, ei ole hänen keksimäänsä. Kaikki on sanottu aiemmin, myös väite, että ukrainalaiset ovat natseja.

Tämähän tulee siitä, että holodomorista saattoi Ukrainassa puhua vapaasti ennen vuotta 1991 ainoastaan natsimiehityksen aikana. Kun kommunistivalta toisen maailmansodan lopuussa palasi, leimasta pidettiin tarkkaa huolta.

 

Applebaumin kirjassa on hieno loppuhuipennus, jota seuraavassa kommentoin.

Hänen mukaansa holodomor tuhosi Ukrainan kansan ja sen eliitin – parhaat oppineet, kirjailijat, poliittiset johtajat, tarmokkaimmat maanviljelijät ja esimerkiksi opettajat, luotettavimman arvion mukaan 3,9 miljoonaa ihmistä. Se näkyy tänäänkin.

”Vielä kolme sukupolvea myöhemmin monet nykyisen Ukrainan poliittiset ongelmat, kuten laajalle levinnyt epäluottamus valtiota kohtaan, heikot kansalliset instituutiot ja korruptoitunut poliittinen luokka, voidaan jäljittää suoraan tuohon… menetykseen.”

Jotta tämän ymmärtäisi, täytyy kertoa, että 1920-luku oli aikaa, jolloin Ukraina eli kansallisen olemassaolonsa vahvimpia vuosia. Applebaum kuvaa hyvin, kuinka bolševikit katsoivat sen olevan ainoa mahdollisuus säilyttää neuvostovalta maassa, mutta joka suunniteltiin vain väliaikaiseksi.

Holodomorin tainnuttama Ukraina kuitenkin nousi kuin Feeniks-lintu 1990-luvulla. Moni arvio sanoo, että lopullisesti Ukrainan kansan ja kansallistunteen hitsasi yhteen paradoksaalisesti Putinin hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022.

Mutta, kirjoittaa Applebaum, ”vuonna 1933 ne miehet ja naiset, jotka olisivat voineet johtaa maata, heidän mahdollisessa vaikutuspiirissään olleet ihmiset ja ne, joihin nämä vuorostaan olisivat voineet vaikuttaa, poistettiin yhtäkkiä näyttämöltä. Heidän tilalleen tulleet on säikytetty hiljaisiksi ja kuuliaisiksi, opetettu olemaan varuillaan, harkitsevia, huolissaan.”

”Valtiosta tuli pelättävä eikä ihailtava asia… Ukrainan poliittinen passiivisuus, korruption suvaitseminen ja yleinen epäluulo jopa demokraattisen valtion laitoksia kohtaan – koko nykyisen Ukrainan politiikan sairaalloinen tila juontaa juurensa vuodesta 1933.”

Tämä oli se perinne, minkä ukrainalaiset halusivat lopettaa Maidan-mielenosoituksillaan vuonna 2013.

 

Applebaum kirjoittaa: ”Jälkensä jätti myös nälänhätää seurannut venäläistäminen. Johtuen SNTL:n järjestelmällisestä Ukrainan kulttuurin ja muistin tuhoamisesta monet venäläiset eivät kohdelleet Ukrainaa erillisenä kansakuntana jolla oli erillinen historiansa. Monet eurooppalaiset ovat vain hämärästi”, siis ennen Putinin sotaa, ”tietoisia koko Ukrainan olemassaolosta.”

”Ukrainan tämänhetkiset kieliriidat ovat myös 1930-luvun peruja”, kirjoittaa Applebaum. ”Paradoksaalisesti Stalin lujitti ukrainan kielen ja Ukrainan kansallisen identiteetin välistä sidosta yrittäessään tuhota ne molemmat. Sen seurauksena kieliriidat heijastavat vielä nykyisinkin syvempiä identiteettikiistoja. Ukraina on läpeensä kaksikielinen maa.”

Kumpikin kieliryhmä valittaa säännöllisesti syrjinnästä. Kun venäjä tunnustettiin viralliseksi kieleksi useissa maakunnissa vuonna 2012, siitä seurasi mellakoita. Vuonna 2014 hallitus yritti kumota päätöksen, mutta vaikka hanke peruttiin nopeasti, yritystä käytettiin tekosyynä sodalle.

Venäjän painostus on kuitenkin lujittanut ukrainan asemaa. Vuonna 2005 alle puolet ukrainalaisista käytti sitä pääasiallisena kielenään, mutta kymmenen vuotta myöhemmin osuus oli jo kaksi kolmasosaa.

 

Paitsi äärimmäistä väkivaltaa, venäläiset alistivat Ukrainaa myös käyttämällä ”myrkyllisiä ja vihamielisiä propagandan muotoja”.

”Holodomoria edelsi vuosikymmenen ajan sellainen, mitä nykyisin sanottaisiin… ’vihapuheeksi’, kieli joka määritti jotkut ihmiset ’lojaaleiksi’ neuvostokansalaisiksi ja toiset ’vihollisiksi’, kulakeiksi, etuoikeutetuksi luokaksi, joka täytyi hävittää tien raivaamiseksi kansan vallankumoukselle.”

Kulakeilla tarkoitettiin aluksi paremmin toimeentulevia tilallisia. Mutta, kuten Applebaum osoittaa, hyvin nopeasti määritelmä laajeni kaikkiin tilallisiin, sitten muihinkin yrittäjiin ja lopulta kaikkiin, jotka ovat eri mieltä bolševikkien kanssa.

”Tuo ideologinen kieli antoi luvan niiden miesten ja naisten käyttäytymiselle, jotka… takavarikovat ruoan nälkiintyneiltä perheiltä… Se varusti heidät myös moraalisen ja poliittisen oikeutuksen tunteella. Hyvin harvat… tunsivat jälkeenpäin syyllisyyttä: heidät oli taivutettu uskomaan, että kuolevat talonpojat olivat ’kansanvihollisia’, vaarallisia rikollisia, jotka oli eliminoitava.”

Applebaum jatkaa: ”Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Venäjän FSB… jatkaa vastustajiensa demonisointia propagandan ja harhatiedon avulla. Vihapuheen luonne ja muoto Ukrainassa on muuttunut, mutta sen käyttäjien aikeet eivät. Kuten ennenkin, Kreml käyttää kieltä asettaakseen ihmiset toisiaan vastaan, luodakseen ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia, hajottaakseen ja eksyttääkseen.”

 

Putinin puheessa Applebaum kuulee kaiun samasta Ukrainan pelosta kuin Stalinillakin oli. ”Tai pikemminkin hänen pelostaan levottomuuksien leviämisestä Ukrainasta Venäjälle.”

”Stalin puhui pakonomaisesti otteen heltiämisestä Ukrainassa ja puolalaisten tai muiden ulkomaalaisten juonista kumota valta maassa. Hän tiesi, että… ukrainalainen nationalismi oli sähköistävä voima, joka kykeni haastamaan bolševismin ja jopa tuhoamaan sen. Suvereeni Ukraina voisi pilata neuvostohankkeen paitsi jättämällä SNTL:n ilman viljaa, myös riistämällä siltä oikeutuksen.”

Ja, päättelee Applebaum, vuonna 1991 Ukraina teki juuri sen, mitä Kremlissä pelättiin. Tie jatkui johdonmukaisesti, etappeinaan assosiaatiosopimus Euroopan unionin kanssa, Maidan ja lopulta Putinin sodat.

”Kuten vuonna 1932, kun Stalin kertoi Kaganovitšille, että Ukrainan ’menettäminen’ oli hänen huolistaan suurin, nykyinen Venäjän hallitus uskoo, että suvereeni, demokraattinen, vakaa Ukraina kulttuurin ja kaupan sitein muuhun Eurooppaan kiinnittyneenä, on uhka Venäjän johtajien eduille.”

Venäläiset saattaisivat kysyä, miksi ei meilläkin. Maidan vuonna 2014 oli Venäjän johdon pahin painajainen.

”Niin kuin vuonna 1932 myös alituinen puhe ’sodasta’ (siis ennen ’erityisoperaatiota’, HM) ja ’vihollisesta’ on edelleenkin käyttökelpoista Venäjän johtajille, jotka eivät pysty selittämään paikalleen jähmettynyttä elintasoa tai perustella omia etuoikeuksiaan, rikkauttaan ja valtaansa.”

Huolimatta Venäjän massiivisista iskuista Ukraina ei kuitenkaan ole kuollut. Stalin epäonnistui, vaikka yksi sukupolvi murhattiin ja toista yritetään. Edes muistia Stalin ei onnistunut tuhoamaan, sillä sitäkin alettiin koota 1990-luvulla, ennen kuin kaikki holodomorin kokeneet olivat kuolleet ja seuraavan tuhon uhrit siihen vielä pystyivät.