Kyllä nolottaa

Jääkiekko on hieno laji ja sitä voi katsoa, vaikka pelaajat eivät olisikaan oikeasta joukkueesta. Mutta että Pietarin SKA ja Helsingin Jokerit! Hiukan aikaa piti miettiä, mutta sitten arvelin, että mitä tuosta.

Niinpä kiipesin Allegroon Pasilan asemalla 10. lokakuuta pikkasta yli kymmenen. Muu porukka tuli mukaan matkan varrelta ja niin löysimme itsemme Pietarin kaupungista.

Junahan meillä tuli perille puoli kolmen maissa ja kun ottelu alkoi vasta 19.30, meillä oli aikaa majoittua ja käydä syömässä. Hyvissä ajoin aloimme vaivautua julkisin kulkuvälinein kohti pelipaikkoja.

Ja voinpa sanoa, että jos oli minulla vaikeaa mennä otteluun, josta en oikeastaan tiedä, kumpaa joukkuetta vastustaisin enemmän, niin ei se ollut helppoa muillekaan. Metroasemalla nimittäin törmäsimme neuvottomiin SaiPa-faneihin, jotka etsivät tietä samaan otteluun.

Ei siinä mitään, me sanoimme: ”Nostamme ylvään Kärppä-lipun hulmuamaan, seuratkaa sitä.”

Pienen kakistelun jälkeen pojat totesivat, että ei kai tässä muukaan auta.



Matka oli miellyttävä. Venäläinen nimittäin tykkää, jos hän näkee jonkun, jolla on hauskaa. Hän myös tykkää, jos tämä osoittaa vahvasti mieltään, vaikka se olisikin toinen mieli.



Kärppä-lipussa oli toki selittämistä, mutta kun sen teki, saimme yleisen hyväksynnän. Esimerkiksi Helsingin metrossa ei aina olla näin vapaamielisiä ja saatetaanpa siellä ihmetellä sitäkin, että ”miksi kannattaa joukkuetta, jos se ei pärjää”.

No, tämähän kertoo kaiken niin sanotusta suomalaisesta urheiluhulluudesta, jota ei ole. Meillä ollaan sitä mieltä, että vain voittaminen on tärkeää, millä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkäänlaisen fanikulttuurin kanssa.



Toinen asia on, että kyllähän erityisesti Jokereiden voittaminen on ollut Kärpille aina mukavaa ja helppoa. Erityisen mukavaa se on meille, jotka muistamme ne alatyyliset tervehdykset, mitä Mikko Kivinen paiskoi maksaneiden asiakkaiden silmille Hartwall-Areenan screenillä Kärppien noustua SM-liigaan.

Kyllä siinä Kivisenkin hymy lienee hyytynyt. Valitettavasti vain monet Jokeri-fanit taisivat ottaa ivanteon turhankin vakavasti, ellei esimerkinoloisesti.

Niin että ikävää: yksi SM-liigan viehätys on poistunut kun Jokerit on siirtynyt KHL:ään, ja sikäli kuin ymmärrän, vähän samalta tuntuu monen muunkin joukkueen faniporukoissa.

Mutta mitä tuosta, mehän otamme ilon irti siitä mikä on eikä siitä mitä ei ole. Parin asemavaihdoksen jälkeen päädyimme pääteasemallemme, Bolševikkien aukiolle, minkä reunassa kökötti tutun näköinen areena.

Todellakin, tämä jäähalli on jotakuinkin tismalleen Helsingin Hartwall-Areenan kopio ja sinne siis suuntasimme.

Itsellemme selitimme seikkailumme tietenkin niin, että puolet Suomen kiekkopelimanneista on Kärppien koulun kasvatteja ja joukkueetkin ovat aikalaillansa täynnä Kärppiä.

Niin myös Jokerit. Laskeskelimme, että hyvin ne olisivat saaneet Kärppä-kentällisen aikaiseksi, jos maalivahtia ei lasketa.

Pidimme myös itsestään selvänä, että ainakin pari maalia voidaan laskea Kärppien ansioksi. Jännittyneinä istuuduimme penkeille.

Pari sanaa pelistä. Ennen kaikkea, se oli siistiä. En nähnyt yhtään taklausta, en siis yhtään. Yksi saattoi olla kerrattain kulmassa, nimittäin kuolleessa. Jos oli, en nähnyt.

Silti peli oli todella vauhdikasta. Kumpikaan joukkue ei antanut missään vaiheessa toiselle liikaa tilaa. Meno oli todella hurjaa.



Yleisö oli asiallista, ihan oikeita ihmisiä. Fanittamista selvästi arvostettiin, mutta semmoista kiroilun, huudon, tuomaripilkan ja vastustajan aliarvioimisen vyöryä kuin Hartwall-Areenalla ei ollut lainkaan.

Todellakin: olisi ollut ennen kuulumatonta, jos joku olisi sanonut tuomarista, että se on nuija. Eikö tämä ole jääkiekkokulttuuria?



Ihmiset pitivät hauskaa. Tänne saattoi ihan hyvin tuoda lapsetkin.

Myös lehteä, jonka toimittamiseen taannoin osallistuin, kannustettiin Šaibu-huudoin – terveisiä vain päätoimittaja Pjotr Flintsoville ja uurakkaalle toimituskunnalle.

Mitä Kärppiin tulee, maaleja emme tehneet, mutta sentään pääsimme jäähyaitioon. Sielläkään ei Juhamatti Aaltosen tarvinnut olla montaa sekuntia kun SKA pamautti maalin.

Tulos oli siedettävä 4-1. Tunnelma oli kiihkeä ja jollakin hemmetin puolipakolla sitä alkoi väkisin olla Jokereiden puolella.

Hävettää tunnustaa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minunkin suustani pääsivät nuo kirotut sanat: ”Hyvä Jokerit.”

Kyllä nolottaa. Jos joku ei anna anteeksi, menköön itse SKA:n kotihalliin.