keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Olisit tullut, Anni Kytömäki


Esiinnyin syyskuun lopussa Roman Schatzin radio-ohjelmassa Maamme-kirja Ylen Ykkösellä. Kanssani keskusteli Metsäntutkimuslaitoksen professori Liisa Tyrväinen. Aiheena oli metsä.

Keskustelumme oli hyvä. Vaikka en, ainakaan omasta mielestäni, ole metsäasioista suuresti eri mieltä Tyrväisen kanssa, näkökulmamme ovat sen verran erilaiset, että keskustelua syntyi.

Verkon kautta lähetysikkunaan tullut palaute ei ollut kaikin osin samaa mieltä. Erittäin moni sanoi muun muassa niin, että juuri minun vastaväittäjäkseni olisi tarvittu metsäaktivisti.

Itse en heti keksinyt, miksi juuri minä olisin tarvinnut vastaväittäjää, eikä vaikka Tyrväinen.

Toisaalta olen samaa mieltä. Ja itse asiassa, juuri sitä yritettiin. Alun perin kanssakeskustelijakseni pyydettiin Luonto-Liiton metsäaktivistina tunnettua Anni Kytömäkeä. Metsäaktivismin lisäksi hänet tunnetaan yhtenä tämän vuoden esikoiskirjailijoista.

Kytömäki olikin ollut halukas, paitsi että hän ei halunnut samaan ohjelmaan nimenomaan minun kanssani. Surullista, mutta ei yllättävää: niin moni metsäaktivisti on kuluneiden vuosien aikana tehnyt saman. Se on tapahtunut niin usein, että olen joutunut miettimään, mistä on kyse.

Minulle on esitetty kaksi teoriaa: joko olen boikotissa tai he eivät uskalla. Itse en ole näitä teorioita keksinyt. Jos on muita teorioita, otan ne mielelläni vastaan.

Boikottiteoriaan en usko. Onhan sentään kaksi merkittävää metsäaktivistia suostunut kanssani julkiseen keskusteluun. Ensiksi Greenpeacen taannoinen toimistonjohtaja Mikael Sjövall ja sitten myös Luonto-Liitossa vaikuttanut Olli Manninen – Sjövall kahdestikin, mistä vilpittömät kiitokset.

Kieltäytyneitä on useita, mutta mitä heistä. Kun kuulin, että Kytömäkeä aiotaan pyytää Schatzin ohjelmaan, ostin hänen kirjansa (Kultarinta, Gummerus, 2014) heti.

Tuskin olin kääntänyt ensimmäisen sivun, kun kuulin, että hän ei alakaan. Niinpä sain aikaa lukea kirjan rauhassa, enkä siis kiireessä ennen radio-ohjelmaa. Hyvä sekin.

En tiedä, olisinko osannut Kytömäeltä näitä kysyä hätäisen lukemisen perusteella. Nyt osaan.

Sitä ennen on sanottava, että harvoin saa eteensä sellaista kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole sotakirjallisuutta, tai sotaa koskevaa fiktiokirjallisuutta, jännityskirjallisuutta ylipäätään, edes ihmissuhdekirjallisuutta tai vastaavaa, joka koukuttaa näin tehokkaasti ja tällä tavoin.

Kultarinta on tässä aivan upea: siitä on mahdoton päästää irti ja kun se lähestyy loppuaan, alkaa surettaa, ja kun huomaa, että kirjoittajalla on aivan selvästi sama ongelma, hän ei halua luopua kirjoittamistaan ystävistä – sekin ärsyttää, lopettaisi jo, mutta vielä sivu ja vielä toinenkin sivu ja vielä yksi kappale, senkin saan vielä olla heidän kanssaan.

Loputtomien sivujen lukeminen on helpompaa lopussa, kun tulee happy end. Eikä tämä ole moite. Joihinkin kirjoihin happy end sopii. Kuten tähän.

Kultarinnassa tarina on rakennettu niin, että se luottaa lukijaan, joka samanlaisen elämänkokemuksen perusteella ymmärtää, että jos vielä tämänkin jälkeen tulisi unhappy end, se olisi jo epäuskottavaa.

Sitäkin kummallisempi on kirjan takakannen teksti, jonka mukaan se "on romaani miehestä, joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi". Mistä kummasta tämä on peräisin?

En keksi mitään kirjaan liittyvää, joka koskisi "miehen kalliolle asettumista", hänen "jäätymistään" tai "jäätymistään kuoliaaksi". Mistä kustantaja oikein puhuu? Onko kustantajalla lupa antaa aivan perätön kuva kirjan sisällöstä?

Kytömäen täsmällinen ja osaava luottamus lukijan ymmärrykseen on hurmaavaa. Tuon tuostakin tuntuu, kuin iskisi hänelle silmää.

Tarina on rakennettu hyvin – se etenee tavallaan vääjäämättä, vaikka yllättääkin joka mutkassaan, mutta loppu, tai kirjan loppuun sattuva ajankohta, se on vääjäämätön.

Kultarinnasta on sanottu, että se on luonnon suhteen maalaileva. Roskapuhetta.

Kirjan metsäkuvaukset ovat loputtoman runsaat, mutta ne eivät maalaile yhtään. Niissä ei ole ylisanoja, ajoittain ne ovat jopa kliinisen täsmällisiä.

Mutta niitä on paljon, minkä johdosta kaupunkilainen kriitikko on ehkä epävarma: pitäisikö tätä ihailla vai moitiskella. Ei tarvitse, minulla on siihen ratkaisu, mutta sitä ennen pari sanaa luonnosta.

En tunne Kytömäen metsä-, kotipaikka- tai harrastustaustaa; siitäkin olisin halunnut häneltä kysyä. Itsestäni voin sanoa, että minut nakattiin syntymään keskelle metsää, enkä ehkä juuri sen takia ole sitä koskaan osannut pitää mitenkään erityisenä paikkana.

Luontoarvoja olen oppinut pitämään tärkeinä sitä kautta, että viisaat ihmiset ovat ne minulle opettaneet. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi metsään pitää mennä ilman erityistä syytä.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka kantavat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he ole luonnossa tarpeeksi. Tätä en voi ymmärtää. Kyllä luontoa voi suojella, vaikka ei pitäisi siitä.

Vanhemmalla iällä olen kyllä jotenkin tykästynyt luontoon. Varsinkin piittaamattomuus merkityksellisten asioiden suhteen saa minut yhä useammin raivon partaalle – etenkin kun piittaamattomuuden seurausten pitäisi olla ymmärrettävissä jo senkin kansakoulu- ja kotikasvatuksen perusteella, mitä minä sain omassa maalaiskoulussani ja tietenkin kotona.

Vielä en ole sanonut mitään oleellista Kultarinnasta. Nimittäin sitä, että metsä ei mielestäni ole siinä sittenkään mitään muuta kuin kehys tarinalle, jonka tekevät ihmiset. Ja juuri se ihmisten tarina, se on upea.

Väitän, että ihmiset ovat kiinnostavia, luonto ei. Luontoa tuskin edes olisi, ellei olisi luontoa tutkivia ihmisiä intohimoineen. Minäkin tunnen heitä paljon ja ihan vakavissaan – he ovat paljon kiintoisampia kuin yksikään marjapuska.

Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että marjapuskat olisivat vailla merkitystä. Sen sijaan tämä tarkoittaa, että tätä marjapuskaa tutkivan ihmisen ajatus, ei marjapuska, muuttaa maailmaa – jos on muuttaakseen.

Kultarinta on huimaava tarina juuri tästä, tahdonvoimaisten, mutta vähäisten ihmisten mahdollisuuksista. Siitä, mihin ihminen kykenee, kun häneltä viedään kaikki ja annetaan tilalle tinapaperia.

Minua kiusasi jonkin verran Kytömäen konservatiivinen tapa löytää historiasta hyväksytyt sorretut ja hyväksytyt kovikset. Sen sijaan hänen tapansa osoittaa tie vapauteen on vastaansanomaton: jos pitää valita idän ja lännen välillä, menkäämme pohjoiseen – mutta kaikissa mielissä: ei mieltä osoittaen, vaan taakseen jättäen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti