Ehkä metsä onkin Suomen heikkous

”Metsä on biotaloudessa Suomen vahvuus”, lausui Raimo Sailas Metla-talon 10-vuotisjuhlissa Joensuussa marraskuun alussa. Mietin, että noinkohan.

Väittäisin, että se on pikemminkin heikkous. Näin on ainakin niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa.

Metsäala on tekemässä biotalouden suhteen saman virheen kuin se teki ilmastonmuutoksenkin suhteen. Siihenhän suhtauduttiin lähinnä selkäydinreaktiolla: totta kai ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu on meille hyödyksi, koska mehän kasvatamme puita ja samalla siis sidomme ilmakehän hiiltä.

Ajattelutavassa oli ja on monta heikkoutta. Ensimmäinen on ilmeinen: mehän kasvatamme puuta käyttöön. Siis sitä varten, että kaadamme ne puut ja muutamme ne tuotteiksi.

Jos minnekään, niin puiden hiili joutuu tätä myötä ilmakehään. Ja sitä nopeammin, mitä paremmin puutuotteita kierrätetään.

Onko tämä sitten ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä? Se riippuu muutamasta asiasta: miten sen teemme, mitä ovat tuotteet, mikä on niiden ikä ja mihin ne päätyvät sen jälkeen. Missään tapauksessa hiilineutraalius ei ole itsestään selvä asia. Ja vaikka olisikin, kukaan ei sitä tiedä, ellei sitä muille kerrota.

Meillä on etevämmyysharha
Ajattelutavan toinen heikkous johtuu etevämmyysharhastamme. Me ajattelemme, että kun me tiedämme, mitä metsissämme on ja kuinka paljon ne – esimerkiksi – sitovat hiiltä, se on meille etu.

Mutta muiden maiden katsannossa se ei ole meidän etumme, vaan turhaa ja hankalaa politikointia. Näin on esimerkiksi niin kauan kuin edes Euroopassa ei tiedä suuriakaan siitä, mitä metsissä oikeasti kasvaa.

Kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden tulos voi olla meille hyödyllinen monin tavoin. Esimerkiksi, jos se johtaa siihen, että maailman metsien hiilimääriä halutaan selvittää paremmin. Koska sen me osaamme.

Suomen metsäsektorin odotukset kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista ovat kuitenkin pääsäännön mukaan jääneet toteutumatta, tai ne ovat toteutuneet päinvastoin kuin toivottiin. Tästä esimerkkinä on Durbanin sopu: sehän käytännössä estää kaikki yksityiselle metsänomistajalle hiilen sidonnasta maksettavat korvaukset.

Miksipä tällaista olisivatkaan hyväksyneet maat, jotka eivät tiedä edes siitä, kuka heidän metsänsä omistaa.

Voisiko biotalous toimia omillaan?
Vastaavaa harhaa elämme biotalouden suhteen, mutta nyt näkymä ei ole yhtä synkkä. Näin siksi, että se ei kuitenkaan ole siihen mittaan poliittinen hanke kuin ilmastoneuvottelut ovat, ja ovat vielä pitkään.

Ainakin on tarkoitus, että biotalous olisi myös merkittävää liiketoimintaa.

Mutta niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa, katsokaapa vain, mitä siitä ajatellaan esimerkiksi Euroopan unionissa: siellä se on pelkästään kemian teollisuutta, maataloutta ja elintarviketuotantoa. Se ei ole metsää ensinkään, tai jos on, metsä suojellaan.

Siksi meidän pitäisikin rakentaa biotaloutemme politiikasta riippumatta. Me emme voi siihen luottaa.

Jos siis uskomme biotalouteen, miten me emme voisi uskoa sen kukoistukseen liiketoimintana myös ilman valtion tukea? Miksi emme tekisi sitä ihan itse?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.12.2014.