Partisaanit eivät tuhonneet Lokkaa – esitän bolšu-ajatuspajan valehtelu-ABC:n

 

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Tälle, lähinnä kansakoululaisten ojentamiseen tarkoitetulle viisaudelle on varmaankin naurettu laajalti bolševikkien ajatuspajoissa – ja myöhemmin ehkä myös Pietarin trollitehtaassa.

 

Bolševikit, nuo Neuvostoliiton perustajat, toivat poliittiseen viestintään aivan uuden ulottuvuuden, silmittömän valehtelun. Tällä en tarkoita, etteikö ennenkin olisi osattu valehdella, mutta bolševikit veivät valehtelun uudelle tasolle sekä systemaattisuudessa että ajallisessa kestossa.

Esimerkiksi natsien valeet eivät ole kestäneet aikaa lainkaan samassa määrin. Siihen osasyynä tietenkin on, että natsit hävisivät sotansa paljon bolševikkeja aikaisemmin. Voi olla, että bolševikit eivät ole hävinneet vieläkään.

Luulisin silti, että natsit olivat vain huonompia valehtelijoita. Eikä natsien asema nyky-yhteiskunnassa valeiden luojana ole niin vahva kuin bolševikkien. Natseja ei uskota, bolševikkeja uskotaan, syystä tai toisesta.

Vladimir Putin ei ole bolševikki. Hän on vakooja. Muun ohella hänen antinsa maailmalle on, että hän on jatkanut bolševikkien viestintätekniikoita, ilmeisen onnistuneesti, mutta ilman bolševikkien ideologisia rajoitteita.

Ihmisen halu uskoa valeita on suunnaton. Noin vuosi sitten länsieurooppalaiset johtajat, kuten Saksan liittokansleri Olaf Scholtz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, neuvottelivat kiivaasti Putinin kanssa tavoitteenaan estää Venäjän uudet hyökkäykset Ukrainaan.

Nyt tiedämme, että Putin piti heitä pilkkanaan. Suunnitelmat hyökkäyksestä oli lyöty lukkoon jo aikaa sitten.

Tämä ei ole estänyt Macronia edelleenkin, sodan pauhatessa täysillä, peräänkuuluttamasta neuvotteluita juuri sen kanssa, jolta hän vain hetkistä aikaisemmin sai märkää rättiä naamalleen niin paljon kuin kansainvälisessä diplomatiassa suinkin on mahdollista.

Jos joku sanoo, että kristinuskon periaatteet eivät ole enää kunniassa, katsokaan Macronia: saatuaan yhdelle poskelle, ja sen jälkeen toiselle niin että luulisi tuntuvan, hän on, ihan vaan rauhoituttuaan, valmis ottaman vastaan kolmannelle ja neljännellekin.

Vaikka eihän hän sitä omalla kustannuksellaan tee.

 

Eräs esimerkki siitä, miten Putin on vienyt bolševikkien tavan valehdella laadullisesti täysin uudelle tasolle, on, no, valehtelu.

Bolševikkien kanssa päti, että neuvotteluissa, kun ns. mediaa ei ollut paikalla, asioista puhuttiin avoimesti ja suoraan, normaalin diplomatian tapaan, vaikka julkisuudessa olisikin puhuttu tarkoituksenmukaisesti, ehkä roskaakin. Kun taas Putinin kanssa neuvottelut kävivät kuitenkin mahdottomiksi siksi, että hän jatkoi valehtelua ja roskanpuhumista myös kabineteissa.

Tilanne oli absurdi: vastapuoli tiesi, että Putin valehtelee, mutta myös Putin tiesi, että vastapuoli tiesi, hänen valehtelevan, mutta valehtelu jatkui silti.

Sovipa siinä sitten.

 

Merkittävimmät bolševikkien valeet liittyvät toiseen maailmansotaan. Tuon niistä tässä nyt esille joitakin.

Yhden nimi on Elämän tie, Doroga žizni. Se oli Laatokan yli järjestetty kulkureitti Leningradiin piirityksen aikana.

Neuvostopropaganda valehtelee, että Elämän tien kautta piiritettyyn Leningradiin vietiin ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Todellisuudessa sinne vietiin aseita.

En ole tässä nyt moittimassa ketään, paitsi niitä, jotka valehtelevat. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saattoi hyvinkin olla sotilaallisesti ja muutenkin järkevää viedä Elämän tien kautta enemmän aseita kuin ruokaa ja lääkkeitä.

En ole mikään ottamaan tässä asiassa ns. moraalista kantaa, mutta partisaaneihin otan.

Mielestäni on käsittämätöntä, millä innolla suomalaiset ovat hyväksyneet bolševikkien valeen siitä, että Suomen itärajan maalaiskuntia jatkosodan aikana terrorisoineet venäläiset joukot olivat partisaaneja.

Normaalisti partisaanilla tarkoitetaan miehitetyssä maassa miehityshallintoa vastustavia taistelijoita, joita oli esimerkiksi Saksan valtaamilla alueilla itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikaan. Yleensä he hakivat ja saivat tukea paikallisilta asukkailta, mikä oli jopa toiminnan edellytys.

Suomessa riehuneet tappajat olivat toista maata. He olivat ulkomaalaisia, heillä ei ollut mitään yhteyksiä paikallisiin – paitsi sotilaskomennon käsky tappaa ja valehdella, että kyseessä oli sotilaskohde.

Silti kaikki näitä terroristeja ja murhaajia tutkinut tutkimus ja kirjallisuus, siis suomalainen (onko muuta olemassakaan), kutsuu heitä kaunistelevasti partisaaneiksi – vielä nytkin, kun ei olisi tarvetta.

Miksi, sitä on mahdoton ymmärtää. Terroristeja he olivat, eivät muuta.

 

Bolševikkien historian valeissa kiinnostavaa on niiden elinvoima.

Sergo Ordžonikidze ja Josif Džugašvili, myöhemmin Stalin, olivat pankkiryöstäjiä, mutta heitä pidetään vapaustaistelijoina. Bolševikkivallankumousta ei käynnistetty risteilijä Auroralta ammutuilla laukauksilla. Mitään laukauksia ei edes ollut eikä olemattomista laukauksista seurannut massiivista kansanvyöryä Talvipalatsiin, vaikka Sergei Eisenstein elokuvassaan Lokakuu (valmistunut vuonna 1928, neuvostohallituksen tilaustyönä) kovasti on muuta väittävinään.

Kuuluisia kutsukortteja Leningradin hotelli Astoriassa pidettävään kaupungin valloituksen voitonjuhlaan ei painattanut Hitler vaan bolševikit. Eikä Suuren isänmaallisen sodan satavuotisvoitonjuhlia ole vielä vietetty, vaikka Stalingradissa, nykyisin Volgogradissa, onkin kyltti, joka raportoi juhlien viettämisestä – olen nähnyt sen itse.

 

Harva uskoo enää suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset, vaikka bolševikkien seuraajat ovat sellaistakin alkaneet väittää. "Kyllä se kai niin oli", väitettiin myös Väinö Linnan myönnelleen taannoin TV-keskustelussa Kustaa Vilkunan kanssa.

Mutta kuka aloitti jatkosodan?

Tosiasiassa Neuvostoliitto hyökkäsi ensin. Se ryhtyi pommittamaan suomalaisia kaupunkeja, perustelunaan, että Saksa oli käyttänyt suomalaisia lentokenttiä hyökkäyksessään Neuvostoliittoon – mikä olikin totta.

Siviilikohteita Neuvostoliitto ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoa, eihän Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuvassakaan ole kohtausta, jossa Neuvostoliitto tuhoaa Punaisen ristin merkillä varustetun sairaskuljetusauton.

Ei ole, koska Neuvostoliiton lähetystö vaati sen poistettavaksi. Neuvostoliitto kun ei tuhoa siviilikohteita, sellaisia kuin Lokka.

 

Sosialistisen työn sankari Aleksei Stahanov on saattanut olla olemassa, mutta hänen urotyönsä ovat valitettavan mahdottomia. Sen sijaan tarkka-ampuja Vasili Zaitsev on ollut olemassa, olen jopa nähnyt hänen hautakivensä Volgogradissa, jos sillä nyt on näissä kekkereissä mitään merkitystä, tai niin kuin mieluummin sanoisin, Stalingradissa, koska Stalinia se kaupunki on täynnä.

(Mieluiten puhuisin Tsaritsynistä. Halusin käydä kaupungissa, koska olin lukenut historiankirjoista, kuinka Venäjän tsaarit olivat halunneet perustaa tämän mahtavan, valkokerrostaloisen uhkean kaupungin Volgan rannalle osoittamaan etelästä tuleville musulmaaneille tsaarin mahtavuutta. Tässä suhteessa petyin, ei ollut valkoista, ei järin korkeaakaan, mutta enhän tullut etelästä).

Zaitsevin sotilaskuntoa korostaakseen bolševikit kehittivät hänelle kaksintaistelijan, erityisesti Stalingradissa taistelleen saksalaisen tarkka-ampujan Erwin Königin – joka sattumoisin oli Zaitsevia huonompi.

Saksalainen sotahistoria ei mainittua Königiä tunne.

Onnettomimmat ovat puolustelleet Neuvostoliittoa sillä, että osasi se sentään tehdä aseita, ja mainitsevat usein esimerkiksi Kalašnikov-rynnäkkökiväärin, joka lieneekin monella tapaa käyttökelpoinen kapistus, jos haluaa tappaa ihmisiä – muuhunhan siitä ei juuri ole.

Valitettavasti kuitenkin se koneisto, mikä tekee Kalašnikovista Kalašnikovin, on saksalainen keksintö.

 

Bolševikkien valeiden ohella kiinnostavia ovat myös heidän hännystelijöidensä valeet. Niitä löytyy Suomesta, mutta löytyykö enemmän kuin muualta, sitä en tiedä. Muualtakin löytyy, se on varma.

Täsmentääkseni: en tarkoita, että Urho Kekkonen olisi hännystellyt bolševikkeja, mutta sen sijaan luulen, että oli ja on paljon niitä, jotka hännystelivät sekä Kekkosta että bolševikkeja.

Otetaan nyt vaikka tämä ulkopoliittisen linjan nimitys, Paasikiven-Kekkosen linja. Sen keksivät Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkuna, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tosiasiassa Paasikiven ja Kekkosen linjat, ennen kaikkea Neuvostoliiton suuntaan, siitä kai tässä on kyse, olivat aivan erilaiset. Paasikivi ei halunnut myötäillä bolsevikkeja yhtään enemmän kuin oli pakko, kun taas Kekkonen näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Enkä nyt sano, mitä olisi pitänyt tehdä, mikä olisi ollut viisaampaa, sanon vain, että linjat olivat täysin erilaiset.

Puhumattakaan YYA-sopimuksesta – jossa ei ollut yhteistyötä ensinkään, ja vielä vähemmän merkillepantavaa ystävyyttä, kun taas avunantoa nimenomaan ei haluttu, siis Suomi ei halunnut – Neuvostoliitto tuskin kaipasikaan.

 

Vielä on yksi, vuoden 1918 sota, joka käsittämättömällä tavalla edelleenkin raskauttaa ihmisten mieliä. Voisi toivoa, että viimeinkin annettaisiin anteeksi, mutta se näyttää olevan vaikeaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäisyyden ikoneiksi on nostettu ja nostetaan aina ja uudelleen talvisota, ja sen lisäksi jatkosota, lähinnä Väinö Linnan ansiosta, mutta ei vuoden 1918 sotaa.

Sitä en voi ymmärtää.

Vuoden 1918 sotaa väitetään johdonmukaisesti yhteiskunnallisten vääryyksien synnyttämäksi vallankumoukseksi, tai sen yritykseksi. Tosi on, että maassa oli nälänhätä, koska Venäjältä ei saatu viljaa. Punaiset lisäsivät ruokapulaa estämällä maatalouden työnväen pääsyn työpaikoilleen. Oli kuulemma lakko.

Väinö Linnan tulkinta sorron alla eläneen köyhälistön oikeutetusta kapinasta on jäänyt elämään. Kuitenkin, ennen punaisten vallankumousta nämä itse olivat murhanneet 40 ihmistä, valkoiset eivät yhtään.

Vastaamme tulee taas yksi bolševikkien vale, jolla tällä kertaa huiputettiin omia, mitä se sitten tarkoittaakaan: punaiset rivimiehet luulivat taistelevansa itsenäisen sosialistisen Suomen puolesta, kun taas bolševikkijohtajat olivat liittämässä Suomea Venäjään.

 

Lopuksi, 1920-luku oli Suomessa sovinnon aikaa. Silti nykyään ajatellaan, että 1920-luvun yritykset saada rajantakainen Karjala osaksi Suomea olivat kauhistuttavaa ääriajattelua ja ääritoimintaa Tuossa ajassa ne kuitenkin olivat pelkästään kohtuullisia ja ymmärrettäviä.

Myös Suomen valtio etsi itseään suhtautumisessaan näihin hankkeisiin, mutta rivit kyllä koottiin ja kaikenlainen hurmahenkinen sotilaallisuus lopetettiin hämmästyttävän nopeasti.

Veriseen kapinaan syyllistynyt osapuoli otettiin tasapuolisesti demokraattiseen hallintoon mukaan noin viiden vuoden kuluessa, mikä lienee poikkeuksellista koko maailmassa. Jotkut viisaat historioitsijat kuitenkin väittävät, että 1920- ja -30-luvulla harjoitettiin saksalaissuuntausta, jopa merkityksessä Hitlerin ihailu.

Ne, jotka näin väittävät, eivät tiedä mitään tuonaikaisten poliittisten vaikuttajien ajattelusta, eivät aikakauden tapahtumista eivätkä myöskään siitä historiasta, mikä vei Suomen toiseen maailmansotaan.

Sen alussa Saksa oli Suomen vastapuolella, kun taas Suomen puolella oli – niin, vain Suomi.