On vastuuta, ja yhteiskuntavastuuta

Tapanani on ajaa pyörällä töihin. Parkkeeraan fillarini paikkaan, jonka taloyhtiö on erikseen osoittanut sitä varten ja merkeillä muillekin osoittanut. Paikka ei ole viereisen K-Marketin lastausalue, vaikka kaikki K-Marketiin tavaraa tuovat autonkuljettajat niin kuvittelevatkin.

Normaalisti tästä ei koidu ongelmia. Sitten on niitä epänormaaleja.

Kävi niin, että fillarin takapyörä alkoi lonksuttaa. Ilmeni, että se oli irrotettu fillarista juuri siinä ”lastausalueella” – ehkä lastauksen ajaksi – ja sen jälkeen nostettu takaisin paikalleen, ilman että pultteja olisi kiristetty.

Fillaristin kannalta tällainen on tietenkin hengenvaarallista. K-Marketin ja Keskon kannalta ei.

Luonnollisesti valitin asiasta K-Marketiin. Minulle vastasi Systeemi, konekielisesti: ”Kiitos palautteesta.” Systeemi on kai ainoa mahdollinen tapa kuvata konglomeraattia, joka koostuu monilukuisista K-kaupoista ja Keskosta. Muuta vastausta ei tullut.

Olen aikoinani tehnyt yrityksille ympäristö- ja yhteiskuntavastuuta koskevia raportteja. Muuan johtopäätös tuosta työstä on kristallinkirkas: yritykset eivät puhu sanaakaan yhteiskuntavastuusta, ellei ympäröivä yhteiskunta vaadi sitä.

Pitäisikö puhua? Mielestäni ei.

Mielestäni yritysten tehtävä on tehdä rahaa niissä rajoissa, mitkä demokraattinen yhteiskunta asettaa. Se tarkoittaa myös kansalaisjärjestöjä, vaikka ne eivät saisikaan määritellä ”kansan” tahtoa, koska ne eivät edusta kansaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetytti yritysten vimma vakuuttaa, että ne noudattavat lakia. Kysyin usein, eikö sen pitäisi olla itsestään selvää. On havaittu, että ei ole.

Ei sillä, että Kesko paha olisi. Sehän on erityisesti korostanut yhteiskuntavastuupolitiikassaan, kuinka se edellyttää vastuuta myös alihankkijoiltaan.

Tämä koskee hyvinkin intialaisia hikipajoja, mutta suomalaisia kuljetusliikkeitä se ei koske. Tämä on yhteiskuntavastuuta, josta hämmentävästi kuitenkin jaetaan palkkioita juuri Suomessa.

Luulisi, että takapiha kannattaa pitää kunnossa – tai voisi jopa luulla, että se onkin etupiha, missä mahdollisesti jopa Keskon osakkeenomistajat pitävät fillareitaan.

Yhteiskuntavastuusta käytävä keskustelu muistuttaa aivan muuta kuin sana antaa ymmärtää. Selvästi yhteiskuntavastuuta ei tunneta yhteiskuntaa, vaan niitä kohtaan, jotka kritisoivat, tai saattavat kritisoida yrityksiä – mutta mikä tärkeää, saavat myös äänensä kuuluviin.

Maan hiljaiset eivät pääse yhteiskuntavastuusta nauttimaan, ellei heillä ole äänekkäitä puolustajia. Sellaisia taas ovat ennen kaikkea länsimaalaiset, monikansalliset järjestöt.

Ne toimivat samalla tavalla kuin kritisoimansa yritykset: keskusjohtoisesti ja salaillen. Kun nämä tahot sitten keskustelevat avoimuuden hengessä julkisuudessa, tavallisena fillaristina tunne on vähän kuin virolaisilla toisen maailmansodan alla.

Siksi olisikin hyvä kysyä myös sitä, mikä on näiden kansalaisjärjestöjä teeskentelevien järjestöjen vastuu. Luullakseni sitä voisivat kysyä myös heidän kumppaniyrityksensä – mutta niistähän siihen ei taida olla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.6.2010.