Jos varovasti hakattaisiin

Journalismi on siitä erikoista, että se antaa valtaa niille, jotka eivät sitä ymmärräkään. Nyt puhumme Lönnrotin poluista Kainuussa.

Olen joskus sanonut ystävilleni, että olkaa varuillanne: missä kuljenkin, jalanjälkeni voidaan suojella, koska kuolemani jälkeen minusta voi tulla suurmies. Minä ymmärrän tämän jo eläessäni, Elias Lönnrot kenties ei tätä tajunnut.

Lönnrotista tuli suurmies, minkä jälkeen suomalaista kulttuuria meitä paremmin tunteva, ulkomailta johdettu Greenpeace – joka valheellisesti väittää itseään kansalaisjärjestöksi – keksi vaatia, että missä vain Lönnrot on kävellyt, se pitää suojella.

Tähän järjestö löysi suosiollisia apureita, joista ensimmäinen on tietenkin Greenpeacen puhtaan maineen perässä kulkeva Suomen luonnonsuojeluliitto. Mukana on ollut myös muuan paikallinen metsänomistaja, jolla on aina halutessaan pääsy valtakunnan päälehdeksi mainitun Helsingin Sanomien sivuille – oli uutta sanottavaa tai ei, ja useimmiten ei.

Mitä se tarkoittaa, että Lönnrotin polut pitää suojella? Mitä pitää suojella, ja mikä on tavoite?

Kysymys on oleellinen. Moni ajattelee, että metsien suhteen on olemassa jokin aarnitila, johon metsät pitää palauttaa.

Kuitenkin, jos katsotaan esimerkiksi niin sanottua tiedettä, mitään tällaista tilaa ei ole. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, mihin ajankohtaan metsät halutaan palauttaa.

Mitä Lönnrotiin tulee, metsäalalle tuskin sopisi, että polkujen ympäristö palautettaisiin Lönnrotin aikaiseksi. Se nimittäin merkitsisi senkaltaisia tuhohakkuita, että mikään ympäristöohjelma ei sitä sallisi.

Tämä voi olla yllättävä kannanotto ainakin niille, jotka eivät tunne Suomen metsien käytön historiaa. Lyhyesti sanottuna se on sitä laatua, että Lönnrotin aikoihin – siis 1800-luvun loppupuolella – Suomen metsät olivat katoamassa riistokäytön takia.

Se, mikä ne on palauttanut, ja mitä todistavat useat historialliset dokumentit, on nykymuotoinen metsätalous.

Mitä haluavat ne, jotka vaativat polkujen suojelua? He haluavat hakkuista luopumista.

Sillä tavalla ei kuitenkaan saavuteta Lönnrotin aikaista maisemaa, vaan sillä joudutaan siitä etäämmäs. Ympäristöjärjestöissä myös tiedetään ja ymmärretään tämä.

Lopputulokseksi jää, että Lönnrot on järjestöille vain hyödyllinen – ennen kaikkea siksi, että on kuollut – idiootti, joka on hyvä ottaa oman kampanjan tukipuuksi, häneltä itseltään kun ei voi kysyä lupaa. Näin kunnioitetaan kulttuuriperintöämme.

Lönnrotin polut eivät ole ensimmäinen tapaus, missä ulkomaalaiset katsovat voivansa viisastella siitä, kuinka meidän pitäisi varjella kulttuuriamme. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että meidän tapamme käyttää metsiämme ovat olleet tuloksellisia paitsi meille, meidän metsillemme ja niiden luonnolle, myös koko maailmalle.

Siksi esitän, että Lönnrotin polut suojellaan siinä merkityksessä, että niiden ympäristö muistuttaisi kauniita kuvitelmia Lönnrotin ajoista. Se tarkoittaa hakkuita, joskin varovaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.8.2010. Vienan reittinä tunnetuista Lönnrotin poluista lisää täältä).