Eihän ”päivystävä dosentti” edes ole dosentti

Ylen Aikainen hämmästytti taas. Tämän perjantain iltatoimittajat, joista toinen katsoi asiakseen esiintyä nimellä ”Paavo”, siis ilman sukunimeä, ilmoitti pääministeri Juha Sipilän ”loihtineen” joulukuussa termin ”päivystävä dosentti”. Tässä kenties tavoiteltiin vitsikkäiskalevalaista ilmausta ”loihe lausumaan” – ja päästiin ihan kalkkiviivoille asti.

Itsekin olen niin sanotusti syyllistynyt tämän termin käyttöön, kun vihjailin Helsingin yliopiston ympäristötaloustieteen professorin Olli Tahvosen kuuluvan niiden ”päivystävien dosenttien” joukkoon, joilla kyllä on tiedossa, mitä ei saa tehdä, mutta harvemmin mitään varsinaisia esityksiä.

Vihjailuni oli tyhmää. Jos heittäytyy asiattomaksi, ei voi odottaa parempia vastauksia. Tahvonen tietenkin katsoi asiakseen loukkaantua koko tiedeyhteisön puolesta, minkä jälkeen hänen ei tarvinnut vastata varsinaiseen asiaan juurikaan.

Ylen Aikaisen toimittaja oli käynyt aivan riemastuttavalla idealla järjestetyssä tilaisuudessa, missä dosentit Miika Tervonen ja Antto Vihma olivat ilmoittautuneet päivystämään helsinkiläisessä Rytmi-ravintolassa. Heiltä sai kuulemma kysyä mitä vain.

Tilaisuudessa oli ihmetelty, mistä tulee sana ”päivystää”. Pidettiin selvänä, että maataloudesta, mutta kuinka, sille en kuullut perusteluita.

Sitä ei liene sivuttu, että päivystys liittyy aika monessa kielessä sanaan jour. Esimerkiksi ruotsissa se on aivan sama sana. Siitä taas voisi johtaa, että journalisti on itse asiassa – niin, päivystäjä.

”Päivystävä dosentti” olisi siis ihan kirjaimellisestikin journalistinen dosentti – siis hän, joka päivystää palvellakseen journalisteja.

Oikealla dosentilla tuskin on mahdollisuutta tällaiseen. Onhan jo dosentuurin saaminen osoitus mitä korkeimmasta osaamisesta tutkimuksen tekemisen alalla. Yleensä dosentin on pitänyt tehdä esimerkiksi kaksi väitöskirjaa.

Kerron tämän siksi, että olen tiedotusväline. Sellaisen kuuluu antaa perustiedot käsiteltävästä aiheesta. Ylen Aikaisen ei tarvinnut.

Juuri tässä ”journalistisen dosentin” merkityksessä termi aikoinaan lanseerattiin. Ja toisin kuin Rytmin tilaisuudessa kuuluu väitetyn, sitä ei suinkaan lanseerannut toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen, vaan paljon aiemmin muuan Kari Suomalainen pilapiirroksissaan.

Hänkään tuskin tarkoitti termillä oikeita dosentteja, vaan jonkinlaista tutkijaa, joka ei ole oikein menestynyt alallaan, mihin hän etsii ratkaisua päivystämällä puhelimessa siltä varalta, että journalisti tarvitsisi lausunnon – asiasta kuin asiasta.

Termistä ovatkin loukkaantuneet aivan muut kuin dosentit, mikä luo uskoa tiedeyhteisöön.

Huolestuttavaa sen sijaan on, että ”päivystävän dosentin” instituutiota ollaan korvaamassa vielä huonommalla, nimittäin päivystävällä journalistilla.

Vielä viisikin vuotta sitten olisi ollut aivan mahdotonta, että itseään kunnioittavissa tiedotusvälineissä toimittaja olisi haastatellut toista toimittajaa – ja mikä vielä pahempaa, saman toimituksen toimittajaa. Nyt sitä näkee päivittäin esimerkiksi Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä.

Päivystävä journalisti on siis korvannut haastateltavana ”päivystävän dosentin”. Ulkopuolisen maailman pääsy journalismiin on taas kaventunut.

Nyt voi tietenkin kysyä, että onko sillä väliä, tekeekö journalisti raportin vai vastaileeko deskistä esitettyihin kysymyksiin. Tietenkin on.

Enää ei toimittajan tarvitse viitata ensimmäiseenkään itsensä ulkopuoliseen lähteeseen. Häneltähän siinä kysytään, hänen näkemyksiään.

Tietenkin hän voi harrastaa vaikka minkälaista tiedonhankintaa, mutta voimmeko me luottaa siihen? Minä luottaisin mieluummin siihen, että journalisti raportoisi lähteensä ilmoittaen, niin kuin ennen tehtiin.

Mutta takaisin Rytmiin. Dosenttiuskaan ei tuo kaikkea viisautta. Tämä selvisi, kun tilaisuudessa oli kysytty, voiko menetetyn luottamuksen voittaa takaisin.

Dosentit olivat vastanneet, että kyllä. Esimerkkinä oli ollut valtakunnanoikeudessa langettavan tuomion saanut, mutta takaisin eduskuntaan valittu entinen ministeri Kauko Juhantalo (kesk.).

Sitten oli kysytty, että oppiiko vanha koira uutta. Muun ohella tähän oli vastattu, että ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Enpä viitsisi kuunnella dosenttien suusta tällaista kyökkilogiikkaa, vaan totuuden: vastoin yleistä luuloa poikkeus ei vahvista, vaan kumoaa säännön. Jos poikkeus vahvistaa säännön, sen takaa täytyy löytyä päivänselvyyksiin perehtyneelle vieraita juttuja, jotka osoittavat, että kyseessä ei olekaan poikkeus, vaan sääntöä noudattava tapaus.

Otan esimerkin. Jos meillä olisi sääntö, että menetettyä luottamusta ei voi voittaa takaisin, tapaus Kauko Juhantalo olisi poikkeus, joka vahvistaisi säännön. Nimittäin, eihän se, että Kauko Juhantalo valittiin eduskuntaan mitenkään voi tarkoittaa, että hän olisi voittanut luottamuksen takaisin, koska eihän hän koskaan edes menettänyt sitä.

Helsinkiläinen tietenkin ajattelee, että valtakunnanoikeuden langettava päätös vie keskustalaiselta poliitikolta luottamuksen. Mutta että näin ajattelee helsinkiläinen dosentti!

Tosiasiassa Juhantaloa kohtaan ei liene tunnettu olennaista luottamusta muualla kuin hänen omassa vaalipiirissään. Siellä hänen saamansa tuomio ei ole suinkaan vähentänyt, vaan kasvattanut häntä kohtaan tunnettua luottamusta.

Kyllä nyt dosentin tämä pitäisi ymmärtää.